André Brink kuoli alkuvuodesta. Koska hän olisi täyttänyt tänään 80 vuotta, pieni kirjabloggajaporukka postaa Brink-aiheisia juttuja. Vaikuttihan eteläafrikkalainen kirjailija merkittävästi siihen, miten 1970-80 -luvuilla hänen kotimaansa rotusortopolitiikka tuli maailmalla tutuksi ja tuomituksi.
Tässä on lista blogeista, jotka ilmoittautuivat Brink-haasteeseen. Katsopa, mitä linkkien takaa tänään löytyy – Brinkiä vai jotain muuta:
Kirjakaapin kummitus
Kirjava kammari
KirjaValas
Lukutoukan kirjablogi
Kuutar lukee
P.S. Rakastan kirjoja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Haastepostaukseen pääset tästä.
Kun 1980-luvulla luin romaanin Valkoinen, kuiva kausi, muistan vaikuttuneeni. Uusintalukuun valitisin kuitenkin Ruttomuurin (suom. Seppo Loponen, WSOY 1984). Valintani oli sattumanvarainen, ehkä päävaikutin oli se, ettei minulla ole ensimmäisestä lukukerrasta minkäänlaista mielikuvaa.
Tuhoisia muistoja. Jotka teki mahdolliseksi – ei, väistämättömiksi – tämä paluu Avignoniin. Mandlan läsnäolo vieressäni, kaunani Paulia kohtaan. Ja siitä tuo outo vaikutelma, lähestyessämme sitä ihanaa kaupunkia joka yhä pelotti ja vaivasi minua, että nämä eivät olleet suinkaan muistoja jotka palautuivat vuosien takaa, eivät verukkeita tai päiväunia, vaan jotakin joka tapahtui minulle nyt, tällä hetkellä, jotakin joka kuului tämän päivän intohimoihin ja kapinaan: jatkeita ja lisäyksiä, välittämätöntä täydennystä.
Anderea etsii kuvauspaikkoja Paulin rutosta kertovaan elokuvaan ja reissulle lyöttäytyy pakosalla oleva Mandla. He kaikki ovat eteläafrikkalaisia, Paul valkoinen, muut mustia. Andrea kelailee suhdettaan poissaolevaan Pauliin, samalla hän pui mielessään aiempia suhteitaan, etenkin romanssiaan toiseen valkoiseen mieheen, Brianiin. Lisäksi muistot lapsuus- ja nuoruusvuosista eteläafrikkalaisessa perhe- ja rotusortokulttuurissa aktivoituvat. Mandla palauttaa Andrean näkemään juurensa.
Kerronnassa on vaihtelevuutta. Pääosin Andrea kertoo minämuodossa, mutta aina välillä, odottamatta, kuvaus etääntyy seuraamaan kuin yläviistoon: tapahtumia seurataan kolmannessa persoonassa. Aivan yhtä odottamatta vaihtelevat aikatasot muistikuvien liukuessa asiasta toiseen. Lisäksi mukana on väläyksiä ranskalaisista ruttoepidemioista 1300-, 1500- ja 1700-luvuilla.
Vai jäivätkö aiemmat rakkaudet piilemään vereen, hautumaan, odottamaan aikaansa puhjetakseen kuolettavaksi paiseeksi? Eivätkä vain rakkaudet, vaan kaikki mitä oli kokenut, kaikki mitä oli uskaltanut olla.
Kyllä, juuri niin käy. Ja ruttohommeli on luonnollisesti vertauskuva päähenkilön muhittamille muistoille ja koko Etelä-Afrikan tilanteelle. Rutto levisi ammoin Euroopassa muureista piittaamatta ja muutti pikkuhiljaa ajattelua, hitaasti mutta varmasti. Niin voi käydä kaikelle muullekin.
Ruttomuuri kohosi melkein ylittämättömäksi, mutta sisulla kapusin sen yli. Tarina ei käynnistynyt vetävästi, uuvuin suhdevatvontoihin. Elokuvahanke on turha, puolet tekstistä olisi surutta voinut karsia ja etsiä oleelliset ihmissuhteista, politiikasta ja ruttoyhteyksistä. En millään kiinnostunut henkilöistä. Periaatteessa Andrea on särmäisen jännittävä nainen, mutta hänelle käy, kuten Andrea jossain kohtaa sanoo, tyyliin ”mies ei voi koskaan oikein tietää, millaista on olla nainen”. Ihan kuin Brink olisi hekumoinut ihannenaisen itselleen, mutta minä näen hänet vain äijäkatseen kohteena, tirkisteltynä sanoma-agendana, johon pakonomaisesti ängettiin sexappealia.
Aika taisi rapauttaa Ruttomuurin. Kaikki kunnia kuitenkin kirjailijan elämäntyölle ja rodullista tasa-arvoa kunnioittavien teemojen nostamiselle.
– – –
André Brink
Ruttomuuri
Suomentanut Seppo Loponen
Romaani
WSOY 1984
Kirja löytyi kotihyllystä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 