Aino Louhen sarjakuva-albumi Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa 2019) voittaa minut oitis puolelleen. Luen muutaman ensimmäisen sivun, ja kerronnan aitous ja ponnistelematon selkeys imaisee mukaansa. Tyttöyden hauraus havisuttaa minua.
Albumi jakautuu kolmeen osaan. Niitä yhdistää tytön pohjimmainen epävarmuus kelpaavuudesta. Se ei ole nyt itsetuhoista näännyttämistä tai viiltelyä vaan ulkopuolisuuden tunnetta ja ujoa unelmointia. Olen niin huojentunut, kun kehityskertomus kaartuu varovaiseen toivoon.
Ensimmäinen osa kertoo tyttöjen välisestä ystävyydestä ja sen muuttumisesta murrosikään tultaessa. Oikein vatsaa kouristaa kertojan kokemat pettymykset. On kyse tavallisesta parhaan kaverin ailahtelusta. Kerronta tavoittaa sen, miten ystävyys on ensi rakkaus mustasukkaisuuksineen ja miellyttämistarpeineen. Ja niin haavoittuva, kun tulee torjutuksi, taas kelpaavaksi ja yhä uudelleen torjutuksi.
Toisessa osassa kuvataan kouluaikaista ihastusta kertojan näkökulmasta. Varmasti jokainen voi samastua tilanteeseen, kun luokan kingi on unelmien poikaystävä, jota ei koskaan saa. Loppukuva viehättää. Ehkä kuitenkin voi luottaa omiin tunteisiin.
Kolmas osa kertoo ensimmäisestä poikaystävästä. Siinä tavoitetaan kaikki ujon tytön toiveet ja pelot. Jälkimmäiset tiivistyvät näissä kolmessa kuvatekstissä: 1) ”En tiedä, miten kuuluisi olla.” 2) ”Minä olen täynnä virheitä” 3) ”joita hän ei saa nähdä”. Riipaisevinta on se, miten tyttö yrittää tuntea riemua muttei voi hylätyksi tulemisen peloiltaan. Kertomus jää avoimeksi, silti toiveita herättäväksi.
Olen kirjoittanut kerronnasta ja kuvaamisesta. Se ehkä kuulostaa tekstipainotteiselta, mutta todellisuudessa joka kuvassa on yksi lyhyt lause ja siihen liittyvä kuva sen kimpassa. Tekstit ovat myös englanniksi. Ja kuvat! Pääasiassa yksinkertaisia kasvokuvia tai ihmishahmoja, joiden tausta on pelkistetty. Värit ovat murrettuja ja harmonisia. Kuvien rauha, kertomussisältö ja tunnelma tukevat toisiaan.
Tätä ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa, mutta silti. Kristiina Louhen Aino-kirjojen tyyli on kasvanut aikuiseksi Aino Louhen tyyliksi. Tunnistettavaksi, silti omaksi.
Voi tytöt, kuinka monta kertaa kaikkien pitää lukea tai katsoa Bridget Jones, jossa Darcy sanoo, miten hän pitää tytöstä juuri sellaisena kuin hän on? Miksi yhä niin lahjakkaat kuin tavallisetkin, viehättävät siinä kuin ihan kivat joutuvat epävarmuuden valtaan eikä kukaan koe kelpaavansa sellaisena kuin on ja tarvitsee siihen pojan sanomaan taikasanat? Tämä minua painaa.
Kiitos siitä, että Aino Louhi jakaa alituiset epävarmuustunteet, tekee ne näkyviksi ja samastuttaviksi. Voi elää omanlaisenaan. Tämä kirja on ilman muuta naistenviikon 2019 kirja, tyttöyden sallivuussarjakuva. (Naistenviikon haasteesta ja vinkki yli 20 kirjablogin naistenviikkojutuista tässä.)
– –
Aino Louhi
Mielikuvitustyttö. Imaginary Girl
Suuri kurpitsa 2019
sarjakuva
163 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 