”Entä jos kirjoittamisen lystissä onnistun synnyttämään jotain – tietoisuutta kansalle, joka suomea taitaa, palan tietä niille, jotka tulevaisuuteen tähystävät.”
Aleksis Kiven kirjailijatavoitteena oli osoittaa suomen sivistyskielen potentiaali, kyky luoda suuri kertomus suomeksi, myös runoutta ja draamaa – saada ymmärrystä, arvostusta ja tienata rahaa. Nämä seikat seulon päällimmäiseksi keikkumaan Vesa Haapalan biofiktiosta Alexis. Elämänkertomus (Otava 2022).
Kirja rakentuu nimihenkilön päiväkirjamerkinnöistä 1866-1870. Päiväkirja luonnollisesti etenee kronologisesti, mutta luontevasti sinne sujahtaa pohdintoja kertojan aiemmasta elämästä kuten perhesuhteista, etenkin osattomuudesta köyhän kraatarin poikana yliopistopiireissä ja avioliittomarkkinoilla. Päiväkirjamerkinnöissä Alexis ruotii itseään, ihmissuhteitaan, taloudellista tilannettaan, elämisensä tapaa ja mielentilojaan.
”Mikä on paikkani, mihin keskitän voimani, moneen suuntaan aatokseni riipii.”
Ylioppilas Stenvall asuu kirjan tapahtuma-aikaan Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa, ja taas saadaan yksi tulkinta siitä, mikä saattoi olla tämän pitoemännän ja holhotin suhteen laatu. Uskon Haapalan kuvaukseen yhteiselosta ja voimasuhteista. Sen sijaan metsämökin Hiljan keksiminen madonna-huora-hämmentäjäksi hieman minua epäilyttää, vaikkakin ymmärrän, että se avaa mahdollisuuksia purkaa Alexiksen naiskuvaa, seksuaalisuutta ja syyllisyydentunteita. Linjakkaina puolestaan pidän kuvauksia turhautuneen miekkosen masturboinneista.
Päiväkirjatyyli vie kirjailijan aistielämään, uniin ja kuumehoureisiin tai hermostuneeseen epätoivoon, jota lääkintä viinalla ja pääkaupunkireissuilla ilotytöillä ei paranna vaan pahentaa. Stenvallin sosiaalisista suhteista Helsingin herroihin ei romaani uutta tarjoa, mutta päiväkirjanäkökulma taittaa tietoihin tunteen. Esimerkiksi Kiven uusien tekstien lukutilaisuudet herättävät eloon päähenkilön piinan. Jos lukuistuntojen kuvailu on minua naurattanut esimerkiksi Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni-kirjassa, nyt kiemurtelen säälistä.
”Minä vaivun kuin likainen liina soikkoon.”
Seitsemän veljeksen synty ja kirjailijan voimien ehtyminen kietoutuvat nälkävuosiin. Jo Aki Ollikaisen Nälkävuosi–romaani nosti esille hallinnon epäonnistuneet toimet katovuosina ja samalla köyhän maalaiskansan kohtalon. Niin tekee myös Haapalan romaani.
Nälkävuosien kurjuus resinoi kirjailijan henkilökohtaiseen tilanteeseen, kun Alexis piehtaroi veloissaan ja syyllisyydessään Charlotan veloista, mutta nälkää ei Fanjunkkarsissa nähdä. Alexia tuetaan, silti vakaa elämä karttaa levotonta, synkistyvää miestä.
Kiven elämänvaiheet tuntevat tietävät, että kirjailijan mielen hämäryys etenee. Jossain määrin koen kirjan pitkittyvän, toistavan vääjäämätöntä. Kirjailijan epävarmuus ja sittemmin epätoivo Seitsemän veljeksen ilmestymisestä ja vastaanotosta kyllä välittyvät elävästi.
”En yltänyt siihen, mitä kuvasin, en koskaan ole Kivi, olen Alexis, oma kivivallini, oma ristini, jota kannan sillä viimein roikkuakseni.”
”Kertomustani olen kirjaillut, ja jos olen rehellinen, kiinnostaa minua kirjoittaa miten lystään.”
Ihailen suuresti ikonisen kansalliskirjailijan omapäistä tuotantoa. Siispä luen kirjaa fanin silmin, ja täytyy tunnustaa, että Haapala hyödyntää taitavasti Kiven kielen rytmiä. Mukana on käänteistä sanajärjestystä, kuvailevaa ilmaisua ja vanhaa sanastoa, kuten näytelmää merkkaava osotelma. Joukossa on joitain suoria lainauksia Kiveltä, mutta ne ovat täsmätäkyjä muuten Haapalan kivellistämässä kerronnassa.
”Minä olen alusta saakka ollut suomen kielen asialla, se on tärkein tehtäväni, siinä minulle on velvollisuutta – kirjoittaa tälle maalle vedet, urhot ja immet, kylät ja juhlat, metsät ja vuorten kohdut. Ei niin kuin Runeberg ja Topelius kirjoittavat kansan köyhäksi ja kituvaksi mutta jaloksi kuin kuivan kanervan, joka nummen peittää. Minun kankaani hehkuu, sieltä mies hakee mehton, mehiläinen metensä ja nuori impi urhon, kaikki löytyy iloiselta kanervavuoteelta.”
Jos ovat Kiven kirjallisuuden luontokuvaukset hehkuvia, hyvin Haapala pärjää omissaan. Eri vuodenajat elävät herrojen teksteissä, joten pääsen nyt herkuttelemaan luontohavaintojen yksityiskohdilla kummankin kirjoissa.
”Tarviihan kirjailija kykyä kuvitella, mutta vähintäänkin yhtä paljon taitoa nähdä ja muistaa ja kytkeä asioita yhteen ja rajata pois.”
Tulkitsen, että yllä oleva sitaatti voisi olla Haapalan ohjenuora. Kivi-tutkimustietous ja eläytyminen päähenkilöön kytkeytyvät toisiinsa: Haapala syväsukeltaa ajankuvaan sekä päähenkilön elämäkertaan ja kieleen epäröimättä ja varmana.
Alexis. Elämänkertomus on täysiverinen taiteilijaromaani siinä, miten se kuvaa valintoja ja kirjoittamisen välttämättömyyttä. Kivellä oli poikkeuksellinen kuorma taiteilijan kannettavaksi: kansallinen itsetunto pelissä – omansa lisäksi.
”Joka kerta minä keksin maailman ja sen ihmiset ja luon kielen, ennen kaikkea sen; ja kielellä louhin esiin henkilöni, heidän tekonsa ja puheensa, sillä ilman niitä ei synny koko maailmaa. Tämä on jumalten työtä, paitsi että on luotava myös oma kaikkivoipaisuus.”
Siispä Haapala louhii kansallisesta kirjallisuusjärkäleestä kaunokirjallisen henkilön, miehen, kirjailijan, ihmisen.
•
Vesa Haapala: Alexis. Elämänkertomus, Otava 2023, 211 sivua eKirjana. Luin BookBeatsissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 