Aleksis Kivi: Kullervo

Hyvää Aleksis Kiven päivää 2020! Kiven Kullervo voitti SKS:n näytelmäkilpailun 160 vuotta sitten ja tähtäsi osoittamaan, että kyllä näilläkin leveyksillä taivutaan tragediaan. Palkitsijataho tosin esitti lukuisia korjausehdotuksia, joten vasta vuonna 1864 Kullervo julkaistiin. Ensimmäisestä versiosta on tallella muutama rivi, mutta julkaistua näytelmää voi lukea yhä (SKS 1922, näköispainos ntamo 2012), ja siitä on esitetty lukuisia kertoja erilaisina tuotantoina.

”Kiusa ja kuolema!”

Kullervo toden totta on tragedia. Siitä ei onnellista kohtaloa löydy. Kalevalan Kullervo-runoelma muokkautuu Kivellä neljän näytöksen hurmehyökyyn, jonka kantava voima on nuoren miehen monomaaninen kosto. Näytelmässä on kaikki kuohuttavan murhenäytelmän ainekset: kaltoinkohtelu, sukuriita, kostoa peräävä viha, harhaan johtavat salaisuudet, hulluus ja väkivaltaiset ratkaisut.

”Tässä tukehtua tahdon ja sen tähden raikasta ilmaa himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata siihen tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin.”

Kivi on tehnyt mielenkiintoisia linjauksia. Tässä pari niistä. Kivi ei korosta Kalevalan tapaan Väinämöisen (tai Lönnrotin) opettavaista rautalangan vääntöä siitä, miten lasten huono kohtelu tuottaa kullervoitumista. Myös Kullervon siskon turmelussa on toisenlaisia ratkaisuja. Kalevalassa Kullervo vokottelee ensin kahta muuta tyttöä rekeensä, vasta kolmas houkuttuu Kullervon lupaamista kalleuksista. Kiven Kullervossa on selvemmin sattumanvaraisen raiskauksen henkeä. Lopputulos on kyllä sama: siskoksi osoittautunut neito hyppää kuohuvaan jokeen.

”Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla, kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli!”

Aikalaistulkinnoissa oli sellaista henkeä, että orjuutettu Kullervo kävisi allegoriasta eli Suomen asemasta Venäjän vallan alla. Nykytulkinnassa kallistun psykologian puolelle. Kullervo näyttäytyy nuorena miehenä, jonka psyykkinen kehitys on jäänyt murrosikäisen tasolle kasvaessaan vihassa ja tukea vailla, eikä nuorukaisella ole välineitä tunteiden käsittelyyn eikä hallintaan.

Väkivalta ongelmien ratkaisijana ei ole näinäkään päivinä vierasta, joten Kiven näytelmän päähenkilön välityksellä voi pohtia pakkomielteisten ajatusten kierrettä, jotka johtavat vain ja ainoastaan tuhoon. Pohtia voi myös sitä, miksi Kullervo ei osaa tulkita muiden tunteita tai puheiden sävyjä, lisäksi voi analysoida rakkauskäsityksen ja seksuaalisuuden kehittymättömyyttä.

”Mun murhe voittanut on. Mihin astelen nyt?”

Pidän Kullervoa suomalaisen kirjallisuuden yhtenä häiriintyneimmistä hahmoista. Jollain tapaa hänessä on kuitenkin äärimmäisenäkin uskottavuuden häivää, ja se syntyy tasapainottoman luonteen ailahdusten kuvauksesta. Niin elävää, niin tolkutonta. 

”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”

Kiinnostava taso näytelmästä löytyy irreaalista, sillä yliluonnollisilla voimilla ja metsän hengillä on osansa tapahtumissa. Niitä ei kyseenalaisteta kristillisyyden nimissä, vaan niiden osallisuus on vallitseva olotila kuten antiikin tai monessa Shakespearen draamoissa. Kirpaisevaa on näytelmän äidinrakkauden kuvaus. Minkälaista on olla väkivaltaisen sekopään äiti, tuntea syyllisyyttä ja rakastaa, vaikkei voi hyväksyä yhtäkään lapsen teoista?

”Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on kirouksen sumu ja kaasu.”

Kivellä on aina silmää komiikalle, ja välillä Kullervon paatokselliset uhopuheet menevät huumorin puolelle, joskaan teot eivät naurata. Aika ympättynä näytelmässä on kännikohtaus, jossa Kivi tosin tallentaa ajattomasti humaltumisprosessin. Siinä olutta kittaavat miehet ensin nousuhumalassa kaveeraavat tunteet koholla ja päätyvät laskuhumalan käsirysyyn.

Ja Kiven kieli! Muuhun tuotantoon verrattuna Kullervossa aistin tietynlaista pinnistelyä. Suomenkielisiä esikuviahan ei juuri ollut, joten Kivi on tainnut tavoitella kultivoitunutta vaikutelmaa taiteilemalla kielen kovin koukeroiseksi. Näytelmän lukeminen vaatinee hienoista pinnistelyä, mutta on se myös elämyksellistä. Kuvailevuus ja virkerakenteen rönsyilevyys on omintakeista – ja kovaa kuin Kivi.

”Oi! Nyt öitten yö on tullut, kaikki kansat maata menneet ja ainiaksi nukkuneet; minäpä vaan valveille jäin, omistajaksi asuttoman mailman, jossa suukaimaa ei löydy, ei kylänmiestä, jonka luoksi menisin hämärän-aikaa viettämään. Ja täällä yöllä ei tuuli käy, ei metsä humise, eikä kehräile siikko sammaleisella kalliolla; sen tyyneys on ikuinen, ja pimeys tyyneyttä syleilee. Oi aamuton yö!”

•

Aleksis Kivi

Kullervo. Näytelmä

1860 / 1864 / SKS 1922

Eripainos Aleksis Kiven koottujen teosten II osasta

ntamo 2012

106 sivua.

Ostin kirjan.