Päivittäinen arkisto: 27 lokakuun, 2020

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta

Vierailin Seilin saarella kesällä 2019. Aikomus oli käydä jo vuosia aikaisemmin, mutta aina ilmeni jotain aikatauluja sotkevaa. Merimatka Nauvosta saarelle ja itse saarella vaeltelu sekoittuivat muistikuviini, mitä tiesin Seilin lepra- ja mielisairaalavaiheista. Mutta voimakkaimmin tunnelmiini vaikuttivat kaksi romaania, Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saariKorvamatona soi Mariskan sanoittama biisi Seili, joka on oikeastaan runonovelli. ”Halki synkän veen lipuu hiljalleen / vene saareen syrjäiseen. / Halki synkän veen vene hiljalleen/ lipuu saareen syrjäiseen. / Seiliin soudetaan.”

Kaunokirjallisuus tekee eläviksi ihmiskohtalot, tosipohjaiset mahdolliset maailmat. Mainitsemieni romaanien taustalla ovat todelliset henkilöt, joista vaikuttuneet kirjailijat ovat luoneet koskettavat elämäntarinat. Kallion tapa kuvailla levottoman Amanda Aaltosen vaiheet ja loppusijoituspaikka, Seili, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Johanna Holmströmin romaani lavensi elämystä muihin mahdollisiin seililäisiin. Hänen kirjansa Karin on saanut herätteen ihmisestä nimeltä Saima Rahkonen. Romaanit saivat minun miettimään tapoja määritellä ihmisiä sekä sitä, miten rajoittava eristys vie itsemääräämisoikeuden mutta voi pelastaa jostain vielä pahemmasta. Kenties.

Sairaiden ihmisten eristäminen muusta maailmasta tuuliselle Turun saariston saarelle kiihdyttää mielikuvitusta, mutta voiko totuus olla tarua ihmeellisempää?

Seilin saarella työskennellyt professori Vuorinen huomasi metsässä vuonna 2010 kolmen lasipurnukan kätkön, joiden sisältä löytyi sairaalan asukin Saima Rahkosen tekstejä. Saima kuoli jo 1950-luvulla, mutta kätkö oli käsittämättömästi säilynyt luettavana. 

Susan Heikkinen on kirjoittanut Saiman tarinan kirjaan Pullopostia Seilin saarelta. Potilas numero 43 (SKS 2020) tutkimuksellisen tarkasti mutta siten, että siihen yhdistyy tarinallistusta ja kirjoittajan suoria väliintuloja. Heikkinen eläytyy, kysyy ja kommentoi välillä karjalanmurteisesti. Hetken hämmennyn näistä ulostuloista, vain hetken, sillä niiden henkilökohtaisuus alkaa lämmittää minua. Koska Heikkinen paljastaa eläneen, hauraan, sairaan ihmisen elämää, ehkä vähintä, mitä kirjoittaja voi antaa takaisin, on puhuttelutekstit, jotka on kirjoitettu kohteen äidinkielellä, kotimurteella.

”Kuule sie Saima. Saanks mie haastaa siust toisillekkii? Mie oon Heikkisen rouva Helsingist. Mie tiijän nyt siust enemmä ko kukka, eikä kukkaa muu juur mittää tiijäkkään. Mie en siult ennää vastauksii saa, mut mie kyl silviisii aattelin jot et sie harmistuis. Joku sannoo, et ei miu soo mittää oikeutta levitellä tuntemattoma viipurilaise vainaa kaikist kippeimpii asjoi pitki maailmaa. Mut sehä onkii nii päi, et ei miu soo mittää oikeuttaa olla levittelemättäkää. Siinhä mie vääryyven tekisin, jos mie nyt työntäisinkii siunt takasii historia komeroihi.”

Heikkisen kirjassa on kaivettu kivien alta muutakin kuin Saiman tekstikätköt. Skitsofreenisen Saiman omat tekstit toimivat taustana kronologisessa mikrohistoriaelämäkerrassa, jossa jokainen vaihe saa kontekstin Suomen, osin maailman, tapahtumista. Se, että Saima asetetaan vasten yleistä, tekee kirjasta monipuolisen ja avartavan. Tällä tavalla hahmotuu etenkin suomalainen mielisairaalahistoria ja psykiatrisen hoidon kehittyminen 1900-luvun alkupuoliskolla.

Saiman kirjeet leijuvat tajunnanvirtamaisina toden ja mielikuvien välillä. Ne ovat lähtökohta, mutta Heikkinen on kaivellut kaikki mahdolliset asiakirjat ja arkistomerkinnät Saimasta. Niiden rinnalla kirjoittaja päättelee yleisen tiedon pohjalta. Hän myös tietoisesti sepittää:

”Tässä teoksessa olen pyrkinyt luomaan ehjän kertomuksen, mutta myös huomauttamaan, milloin tapahtumienkulku on vain valistuneesti arvattu. Siksi läpi kirjan seikkailevat nuo epävarmuuden seitsemän sisarta: kai, kenties, lie, tokko, arvatenkin ja ehkä.”

Heikkisen teksti on sujuvaa ja ilmeikästä, mikä lisää sisällön sulattamista. Minua säväyttää Saiman taival köyhästä karjalaismökistä piikomaan Viipuriin ja viimein Helsingin seudun Suutarinkylään sekä sieltä vuosikymmeniksi vankilan ja muutaman mielisairaalan kautta Seiliin. Hieno kirja, yksityinen yhdistyy yleiseen! Saakoon Saima viimeisen sanan:

”Minä kun katson huoneeni akkunasta, niin näen merta, saaren ja muitakin saaria. Minä saan vaikka 15 kahvikupillista vettä juuvakseni, niin saanet sinäkin. Minulla on sinivuokkoja lähellä huonettani. Nyt on kai viites päivä. Nyt ei muuta kun näkemiin ja kuulumiin.”

Susan Heikkinen

Pullopostia Seilin saarelta. Poilas numero 43

SKS 2020

tietokirja

202 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Tietokirja