Suomessa on suurten kustantamojen rinnalla paljon pieniä. Esimerkiksi Suomen kirjankustantajat -yhdistys ajaa yli 50 pienkustantajan etuja. Lisäksi on uutteria omakustannejulkaisijoita. Kirjoja ilmestyy paljon, ja koska isojen kirjatalojen on vaikeuksia saada teoksiaan esille, pienkustantajilla se on vielä vaikeampaa. Ei riitä, että kirja on hyvä, ainakin jokusen pitäisi lukea se ja levittää ilosanomaa.
Nettiaika tuo uusia julkaisumahdollisuuksia. Esimerkiksi runoihin keskittynyt Poesia julkaisee teoksiaan myös netissä luettavaksi, mikä lisää laadukkaan runouden saavutettavuutta, ja toivottavasti se siinä sivussa lisää myyntiä. Erkka Filanderin esikoiskirjapalkinto 2013 oli runoudelle ja varmasti Poesiallekin onnenpotku, sillä sitä seurannut julkisuus lisäsi kiinnostusta. Paraikaa esikoispalkintoehdokkaana on Poesian Reetta Pekkanen. Ei kustantajan koko lopulta ole ratkaisu vaan yhteistulos: kirjan laadukkuus, kiinnostavuus ja mediahuomio.
Ylitän mediakynnyksen ja tutustun tuiki tuntemattoman kustantajan tarjontaan. Neiroil on pienkustantamo, joka julkaisee käsikirjoituksia, jotka eivät ole muuten päässeet kirjaksi. Siinä on omakustannetyylinen tuntu. Sain luettavaksi kaksi Neirol-kirjaa, Ann Vidgrenin romaanit Isäni Ivan. Kotirintaman arkea (2012) ja Matkakumppanit (2013).
Tuomas Kyrön Liitto-romaani (WSOY 2005) käsittele mieleen painuvasti (ei mielensäpahoittaen, hah) sotavankeutta, mutta muuten tästä kiinnostavasta aiheesta on kaunokirjallisuudessa kirjoitettu erikoisen vähän, vaikka se sisältää roimasti jännitteitä ja draaman aineksia. Isäni Ivan kertoo maalaiskylän ja etenkin yhden talon sota-ajasta. Pääosassa on sotaleskeksi jäänyt nuori Martta ja talon töihin kytketty venäläisvanki Ivan.
Vidgrenin kirjassa on osuvia kuvauksia kotirintamaoloista, talon töistä ja kyläyhteisöstä. Se kuvaa hyvin kyläläisten äärioloelämää, kun nuoret miehet ovat henkensä uhalla kaukana poissa. Kirja on yhdistelmä ajasta koottua tietoa ja ihmiskohtalokatsausta. Välillä osaset irtoavat toisistaan, jolloin fiktio ei nouse lentoon. Kaipasin fokusointia Marttaan ja Ivaniin. Kokemus ristiriitaisista tunteista, joita yhteiselo kantaväestön, vankien ja evakkojen kesken tuottivat, jäi ehkä etäälle.
Matkakumppanit kertoo elämänkriiseistä. Eläkeikäinen Jenni-äiti ei ole toipua puolisonsa kuolemasta, ja Ida-tytär etsii elämänvoimaa vaikean avioliiton jälkeen. Kummankin tuttavien ja Idan työn kautta käsittelyssä on muitakin kriisejä. Etenkin jumittavat leskeyden tunnot koskettavat. Havainnollista on kuvaus Idan vammaistyöstä. Vidgrenin vahvuuksia ovat tunnelmaväläykset ja tilannetta hahmottavat ympäristökuvaukset.
Mutta synkänkin yön jälkeen ikivanha aurinko jaksoi nousta udun takaa. Taivaanranta värjäytyi hiljalleen vaaleanpunaisella ja raskaan pilviverhon harmahtavilla sävyillä. Ei tullut komeaa auringonnousua, tuli pilvinen päivä. Pihan puut seisoivat liikahtamatta. Mutta yön varjot väistyivät valon tieltä. Tuli sellainen sää, jota Jenni inhosi – vaikka mikä hän oli säätä arvostelemaan. Taivas jökötti harmaatakin harmaampana. Hituloi lunta tuulen kanssa, vinosti ja hypnoottisesti. Maata peitti muutaman sentin valkoinen kerros, joka ruokakauppaan mennessä liukuisi ja lipsuisi jalan alla.
Matkakumppaneiden nykyaikakuvaus sopii minusta Vidgrenille paremmin kuin kotirintamahistoria. Voisi luonnehtia, että tuorein teos on vakavansävyistä ”kaurapuuroproosaa”, sillä se kuvaa tavallisten ihmisten arkisia ongelmia ja niistä selviytymistä. Tyylissä ei ole humoristista kepeyttä (vrt. aiemmin luokittelemani kaurapuurokirjallisuus blogissani 23.8.2014), vaan totisuutta toiveikkuuden lisämausteella. Matkakumppanit-kirjassa jään hieman haikailemaan samaa kuin Isäni Ivan -romaanissa, syventymistä päähenkilöihin, elämän makua täyteläiseksi haudutettuna.
– –
Sain kirjat kirjailijalta, kiitos!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 