Aihearkisto: Elämäkerta

Kolme kertaa Annie Ernaux

Luin keskikesällä Annie Ernauxin Vuodet (Gummerus 2021) kovakantisena kirjana ja nyt elokuun kuumuutta tihkuvina iltoina verkkojulkaisuina muistelmat Äidistä ja Isästä. Kirjamuodossa jälkimmäiset ovat juuri ilmestyneet yhteisniteenä (Gummerus 2022).

Ernauxin vuosikymmenten takaiset tekstit ovat kenties alkaneet meillä kiinnostaa, koska suosittu ranskalainen nykykirjailija Édouard Louis pitää Ernauxia esikuvanaan. Muutenkin vanhat omelämäkerralliset kirjat vetävät nyt puoleensa kuten tanskalaisen Tove Ditlevensenin upea trilogia. Näitä kaikkia mainittuja yhdistää työläistausta ja perhetodellisuus, jossa kultturellit harrastukset tai ammatinvalinnat eivät ole asettuneet arvomaailman kärkisijoille.

”Hän aikoo, ja ahdistuu ja syyllistyy projektin viivästyessä, kirjoittaa naisesta joka on elänyt vuodesta 1940 tähän päivään, ja hän haluaisi, kaiketi Proustin vaikutuksesta, että tuo kokemus huokuisi tekstistä alusta alkaen, koska hän haluaa perustaa hankkeensa oikeasti koettuihin asioihin.”

Vuodet-kirjassa kertoja etäännyttää itseään siten, että kerronta kolmannessa persoonassa tarjoaa vaikutelman kaikkitietävästä kertojasta, joka tiirailee katonrajasta. Tällä kertojalla on selvästi nykytietoa, jonka valossa hän katselee menneitä.

Ernaux kuljettaa kutakuinkin kronologisesti elämäntaipaleellaan, mutta valokuva- tai videoklippiväläyksinä. Motoksi nostaisin kirjan viimeisen tekstifragmentin: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.” Niinpä muistelmateos kahlaa päähenkilön tyttöajat kauppiasperheen ainoana tyttärenä, luokkaretken porvarispiireihin ja opettajantyöhön. Samalla piirtyy suuntaviivoja ranskalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja vasemmalle kallellaan kulkeneiden kulttuuripiirien toiminnasta.

Ernauxista – tai muistelmien päähenkilöstä – saa tarkkailijan vaikutelman. Tyyli ja kieli on hiottua ja tehokasta. Hän valottaa persoonallisella tyylillä mennyttä:

”Päivämäärän mukaan järjestetyistä, ruudulta katsotuissa kuvissa ja elokuvissa näkyi tilanteiden, maisemien ja ihmisten lisäksi uniikki ajan valo.”

Kotiväen karuus, köyhät lähtökohdat ja korkeakulttuuria karttavat arvostukset korostuvat Ernauxin lyhyissä muistelmakirjoissa Isästä ja Äidistä. Kummankin kirjoittaminen on käynnistynyt silloin, kun vanhemmat ovat kuolleet.

”Halusin kirjoittaa ja kertoa isästä, hänen elämästään ja siitä etäisyydestä, joka väliimme oli teini-iässäni tullut. Se oli luokkaetäisyyttä mutta aivan omanlaistaan, nimetöntä. Kuin halkaistua rakkautta. (Isästä)

”Uusi elämä alkoi vuodesta 1940, äiti odottaa toista lasta. Minä synnyin syyskuussa. Nyt minusta tuntuu, että kirjoitan äidistäni synnyttääkseni vuorostani hänet.” (Äidistä)

”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.” (Äidistä)

Ernaux porautuu kaunistelematta muistoihinsa ja havaintoihinsa. Verrattuna parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Vuodet-elämäkertaan ei isä ja äiti -muistelmissa peitellä persoonamuotovalinnoin henkilökohtaista, vaan minäkerronta vie suoraan privaattiin. Kerrassaan tietoista on kerronnan ja tyylin toteavuus ja epäsentimentaalisuus.

Suhteet vanhempiin ovat ihmiselle perustavanlaatuisia. Se on pohja, jolta ponnistaa. Ernaux tavallaan vaihtoi leiriä, ja voisi sanoa, että siihen hänellä oli lupa, sillä sekä isä että äiti halusivat hänelle parempaa kuin he itse olivat saaneet. Akateemisuus kuitenkin myös etäännytti tyttären vanhemmistaan. 

Ernaux näyttää proosallaan sellaista Ranskaa, jota korkeakulttuuri ei niin usein esittele, ja konkretisoi sukupolvien mittakaavassa, miten yhteiskunta on kehittynyt sadassa vuodessa ja miten erilaisia silti elinolot ovat eri luokissa ja paikoissa. Vaikka Ernauxin kirjat ovat muutaman vuosikymmenen takaa, en näe niissä mitään vanhentunutta. Suorasukaisesti samasta pamfeltoi Édouard Louis kirjassaan Kuka tappoi isäni.

Annie Ernaux: Vuodet, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2021 (ilmestynyt 2008), 215 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Annie Ernaux: Isästä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1983), 44 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

Annie Ernaux: Äidistä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1987), 41 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Oikeasti Meiju Niskalan kirjassa Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019) on 54 lukua, mutta niistä voi luovasti laskea haluamansa määrän eripituisia – vaikkapa sata – kirjeenomaista tekstiä, joissa kertojan äiti on sinä. Tunnen, että teksti on silti osoitettu etenkin minäkertojalle itselleen, koska kertoja ei äidin menetyksen jälkeen tunne rajojaan. Taitaa vähän myös tekstit kohdistua miehelle, joka hylkäsi kertojan heti äidin kuoltua, ja eräs äidin kalakaveri ja nimeämättömät sukuihmisetkin saavat osansa. Ja kyllä, kirja sopii menetyksiä kokeneille.

Kirja on kertojan raastavien kokemusten koonti, joka alkaa äidin kuoleman kuvauksella. Kertoja on kantanut kymmenisen vuotta äidistään huolta, koska työikäinen äiti sairastui kieltä rapauttavaan sairauteen, joka ei ole altsua mutta jota sellaisena pidetään. Kertojan kuormaa ovat kasvattaneet hoitokotikäynnit, oikeustaistelut äidin ja vaarin omaisuudesta, sittemmin vielä vaarin kuolema ja miesystävän häipyminen.

Kertojan tasapaino järkkyy, vahvuudella on rajansa. Siten kirjassa yhdistyvät suru menetyksistä ja kaipuu sekä mielenterveyden horjuminen. Kieli elävöittää mielleyhtymiä, muistoja, kokemuksia, mietintöjä. Autofiktio tai omaelämäkerrallisuus on perusta, kielessä on lyyrishenkistä viitteellisyyttä. Kirjan lopun pitkä taustakirjallisuuslistaus saa ajattelemaan esseehenkistä lähestymistä, tai kenties kertojan tarkoituksena on ollut myös lähdekirjallisuuden keinoin hakea kaikupohjaa syvästi henkilökohtaiselle.

Olin joulukuussa 2019 tilaisuudessa, jossa Niskala kertoi kirjastaan. Silloin minulla oli takana kymmenisen vuotta vanhojen, sairaiden vanhempieni hoitorumbaa. Muistisairas isäni oli kuollut dementiaosastolla, ja äitini joutui muuttamaan hoitokotiin. Siinä vaiheessa minut oli kutsuttu jo kuusi kertaa äidin kuolinvuoteelle, josta hän aina tokeni, mutta minulle otti koville käydä läpi kerta toisensa perään peruuttamatonta, joka peruuntui, siirtyi, jäi mustana möykkynä odottamaan. Minusta tuntui, etten pystynyt lukemaan juuri silloin Niskalan kirjaa.

Tänään äidin kuolemasta tulee tasan vuosi. Silloin sain puhelun hoitokodista 200 kilometrin päästä, että äiti oli kuollut yöllä. Olin käynyt katsomassa häntä viikkoa aiemmin, ja tilanne oli sellainen kuin jo kuukausia: äiti oli pääosin muistamaton, kovin väsynyt mutta vointi vaihteli päivittäin. Mitään ennakkosoittoa en ollut saanut tilanteen huononemisesta – en siis ollut saattaamassa tuonilmaisiin. Se on jäänyt kirvelemään.

Kuluneen vuoden jälkeen muistissa pysyvät äidin ruumiin hyvästely hoitokodin hiljaisessa huoneessa, huoneen tyhjennys ja siinä tilanteessa hoitajien piittaamattomuus, hautajaisjärjestelyt, korona-ajan hautajaiset, perunkirjoitus ja painajaismaiset muut byrokraattiset kuolemanjälkeiset toimet. En nyt pureudu siihen, miten kohtuutonta kankeutta ja monimutkaisuutta liittyy omaisen kuoleman jälkeisiin asioiden hoitoon, mutta käsittämätöntä se on tilanteessa, jossa järjestelyihin ei oikein ole voimia.

Tänä kesänä ajattelin ajan olevan sopivan Niskalan kirjalle. Luin kirjan kauneimpana kesäpäivänä lapsuudenkotini pihakeinussa, paikassa, jossa kaikki muistuttaa edesmenneistä vanhemmistani. Naulakossa roikkuva äidin essukin yhä vaimeasti tuoksuu äidin vakiohajusteelta.

Pohjatonta väsymystä olen tuntenut pitkin vuotta, monesta syystä, monista huolista, surematonta suruakin se on, jotain sellaista, johon en ole löytänyt avainta, ja ajattelin Niskalan kirjan avaavan lukkoja. Raolleen oven sain, vaikka varmuusketju tuntuu minulla jumittavan.

Jokaisella on luonnollisesti perhetaustansa, omanlaiset kiintymyssuhteensa, ja niitä Niskala purkaa väkevästi omalta osaltaan. Niskalan tekstissä on paljon pinnanalaisia tunnevoimia, joihin en pääse sisälle. Enkä ole romahtanut niin rajusti kuin hän, silti ymmärrän hänen pohjakosketuksensa. Suhteeni äitiini on ollut hyvin toisenlainen kuin kirjan kertojan, sillä koen kirjan kertojan olleen kaiken aikaa lämpimän läheinen äidilleen. Hoitokotiongelmia tunnistin tutuiksi, tämäkin resonoi: kunnolliseksi ja tunnolliseksi meidät kummatkin kasvatettiin. Ja tähän samastun, ehkä eri syin kuin kirjan kertoja, yhtä kaikki:

”Kuollutta äitiä on lopulta helpointa rakastaa. Kuollut ei toru, ei vaadi, ja asettuu mielessäni aina siihen asentoon, johon minä kuolleen haluan asetella.”

Olen paljon ajatellut sitä, miten erilainen ihminen on eri elämänvaiheissa ja miten eri tavoin eri ihmiset tuntevat toisensa. Minun äitini oli minulle eri persoona kuin pojilleni, tuttavilleen, veljelleen tai hoitokodin henkilökunnalle. Nyt minua kalvaa ehkä eniten se, miten vähän lopulta äitiäni tunsin, miten paljon sisäistä elämää, arvokasta, jäi ymmärtämättä.

Aihe siis liippaa läheltä ja siksi itse kirjaa en onnistu ruotimaan. Nostan hattua kertojan avoimelle tuntemusten ja toimien tallennukselle. Arvostan loppulausetta, jatkuvuuden elämänvoimaa: ”Sinä olit ensimmäinen asia, joka minulle tapahtui mutta et viimeinen.”

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille, WSOY 2019, 299 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä

Loikkaan lukemaan loistohotelleissa viihtyvästä Olly (Olga) Donnerista (1881 – 1956). Jasmine Westerlundin kirja on saanut osuvan nimen, Olly Donnerin kiehtova elämä (WSOY 2022), sillä kerrassaan kiehtova on todellakin tämän naisen maallinen vaellus. Sinerbykoffien panimosuvun jälkeläinen, vanhempiensa ainokainen lapsi avioituu Unonsa kanssa ja liittyy Donnerien kulttuurisukuun. Sitä ennen Olly on opiskellut Dresdenissä, hankkinut viiden kielen kielitaidon ja kasvanut Anna-äidin valvonnassa. 

Westerlundin kirjassa Ollyn vaiheet tallentuvat varhaisvuosista kuolemaan hengästyttävästi, sillä vauhdikkaasti kuvataan parille ominainen levoton liikkuminen maasta ja kaupungista toiseen, vaihtuvat hotellit ja kartanot. Jossain välissä Olly kirjoittaa yli 30 teoksen tuotannon. Elämäkerturilla on tavoite:

Aika kerrostuu kuin haitari, kaikki kirjeet, dokumentit, laskut, reseptit kieppuvat pyörteenä, samaan mappiin mahtuvat yhdenihmisen häät ja hautajaiset.

Minun tehtäväni on saada sivut taas hengittämään, antaa niille tilaa, avata aika viuhkaksi.”

Pistäydyn Wikipediassa tsekkaamassa perustietoja: Uno oli johtaja jos missäkin liikelaitoksessa. Sitä on vaikea uskoa, sillä kirjassa nautinnonhaluinen matkailu on pääosassa. Sen rinnalla ison roolin saa pariskunnan antroposofia. He kokeilivat sitä muutaman vuoden myös käytännössä (tai palveluskunta toteutti) eli harrastivat biodynaamista tilanhotoa ja steinerilaista lasten kesä- ja hoitokotia.

Kiinnostavaa minusta on, että Olly Donner oli sadunomaisia draamoja ja romaaneja sekä runoja kirjoittanut taiteilija, mutta siitä kirjassa on niukasti. Hirtehisesti kuitenkin kirjoittaja kuvailee, että Ollyn kirjailijaura paljastuu omakustannevetoiseksi, vaikka kunnioitetut kustantamot painattivat Ollyn kirjoja – näemmä sinnikkään painostuksen seurauksena. Käy ilmi, että teosten esoteerisyys ei innostanut aikalaisia ja jää vieraaksi nykyäänkin antroposofiaan vihkiytymättömille. Westerlund löytää kuitenkin Ollyn kirjoista modernia otetta.

Kirjeet, kortit ja kuvat johdattelevat tutkijan kohteensa elämänmenoon. Suuren roolin saa Anna-äiti, koska hänen kirjeitään riittää tutkittavaksi Åbo Akademin Donner-arkistossa. Kirjoittaja tunnustaa suoraan, että Olly jää etäiseksi ja pysyy etäisenä myös kirjeenvaihdossaan.

Elämäkerta loksahtaa luovan tietokirjoittamisen lajityyppiin. Siihen sopii tarinallistaminen ja kirjoittajan näkyvyys: kirjoittajan tunteet arkistolöydöistä ja tutkimusmatkoista tulevat osaksi tarinaa. Hän myös paljastaa mieltymystään ja ärtymystään, jota henkilöt herättävät. Joukossa on hienoja historian havinan hetkiä, kun tutkija yli 100 vuotta myöhemmin kokee samoja paikkoja tai tilanteita kuin kohteensa. Westerlund ei tuo itseään tykö, eikä hän paljastele henkilökohtaisuuksia, vaan annostelee joitain yhteyksiä ja yhdistäviä tilanteita.

”Minä harhailen konferenssinjälkeisessä Pariisissa. On vuosi 2018 ja helle. Jalat ovat uuvuksissa, autojen meteli huumaa korvia. Etsin Donnereiden majapaikkaa, jälkiä menneestä, vaikka niiden päälle on kerrostunut kymmeniä vuosia turistien askelia, pakokaasua, pölyä, kuvitelmia ja toiveita.”

Lukukokemus on miellyttävä mennen maailman ja raharikkaiden rajattomilta vaikuttavien mahdollisuuksien kudelma. Irtonaisesti kerrottu elämäntarina viihdyttää. Mainitsin jo tietyn etäisyyden, ja se ehkä jää minua hieman vaivaamaan, mutta kiehtovaa, kyllä, sellaista on Ollyn elämästä lukea. 

Onnea Olgat! Naistenviikon nimipäivän kunniaksi julkaisen kirjakokemukseni juuri tänään.

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä, WSOY 2022, 183 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela

Onnittelut Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta. Tähän rimpsuun haluaisin lisätä Maryn – ja omin päin lisäänkin yhden Maryn elämäkerran muodossa. Naistenviikkopostaukset jatkuvat!

Helena Ruuskan elämäkerta Mary Gallen-Kallelasta (WSOY 2021) on runsas ja sisällökäs. Lainaan suoraan kirjan loppusanoja, joissa tiivistyy paljon kirjan lähtökohtia:

”Axel oli solisti, Mary säestäjä ja heidän duonsa tuottelias. Syntyi eurooppalaisia merkkiteoksia. Taidepuheessa puolisot ovat yleensä ahdettu sivulauseisiin, ikään kuin taiteilija ei tarvitsisi muuta kuin pensseleitä, värejä ja kankaita. Pintaa ei tarvitse paljonkaan raaputtaa, kun paljastuu, että Mary on persoonallinen ja monipuolinen miehensä taiteellisen työn taustavaikuttaja, tiukoissa tilanteissa jopa mahdollistaja. Suurmiesten vaimot, kuten Aino Sibelius ja Sylvi Kekkonen, ovat saaneet viime vuosina äänensä kuuluviin, nyt on Mary Gallen-Kallelan vuoro.”

Mary Slöör-Gallen-Kallela (1868 – 1947) oli taitava pianisti ja sittemmin myös musiikkipedagogi, joka avioitui Axel Gallénin kanssa 1890. Morsiamen isä viivytti liiton solmimista, ja sulhanen haahuili jossain ennen h-hetkeä, mutta niin vain pääsi kareliaaninen häämatka alkamaan ja monta muuta reissua sen jälkeen.

Ruuska kertoo Maryn elämänvaiheet kronologisesti, ja kerronta etenee sutjakkaasti yhdistellen lähdetietoja ja havaintoja, jonkin verran myös tulkintoja ja arvailuja. Pikkupiirteinen elämäkerta on välillä hukkua yksityiskohtiin, mutta ymmärrän hyvin, miten massiivisen lähdeaineiston houkutus on voittanut, vaikka kirjoittaja kertoo karsineensa materiaalia.

Vaimostaan Axel teki yli 30 teosta. Elämä pyöri taiteilijan impulssien ja synkkyyksien ympärillä, Mary tasoitteli. Marya pidettiin yleisesti pidättyväisenä mutta huumorintajuisena ja ystävällisenä, mutta pintaa syvemmälle Ruuska johdattelee henkilökohtaisen aineiston eli kirjelähteiden avulla. Maryn kirjoittamia kirjeitä on ollut toistatuhatta, niistä siis riittää referoitavaa, myös muiden kirjeitä selostetaan tiuhaan. Maryn ja Axelin intiimit kirjeet kertovat, että suhde kukoisti monella tasolla, mutta mahtui pitkään liittoon myös kriisejä ja etääntymisiä. Pariskunnan suhteeseen kytkeytyy kirjan alaotsikko Olisit villiä villimpi.

Ei tule jutustani, eikä elämäkerrasta mitään ilman Axelia. Kiinnitän huomiota Axelin ilmiömäiseen levottomuuteen. Poukkoilu paikasta toiseen ja tunnevaihtelut määrittelivät perheen elämää. Äkkikäänteet vievät lähipiiriä kemuista ja kuolemanvaarasta toiseen. Taide ikään kuin syntyi kaiken sivussa, sillä sosieteeraamista riitti, ja suhteet sukuun olivat tiiviit.  Hämmästelen, välillä tahattomasti nauran Ruuskan kuvaamalle touhuilulle. 

Mary taisteli palvelusväen kanssa, kokkasi, säilöi, ompeli, pakkasi, purki, soitti pianoa ja urkuja, sekoitti taiteilijan värejä, kutoi taiteilijan tekstiilimalleja, piti kirjanpitoa jne. Velkakierre vaivasi etenkin Marya. Kummastelen pariskunnan pihtejä lapsiinsa ja Maryn leskiajan perintökaaosta. Ja poimin pikantteja yksityiskohtia: Mary istutti herkkusieniä Ruoveden takamaan metsään.

Kävi taas niin kuin ennenkin Galléneitten aikalaisten elämäkertoja lukiessani. Ihmettelen, miten reissattiin ristiin rastiin Suomea, Eurooppaa, Afrikkaa ja Amerikkaa 1900-luvun alkupuolen menopelein! Ja posti kulki vinhaan joka maan kolkasta. Tämäkin taas pomppaa: kaikki kulttuurihenkilöt tuntevat toisensa, osa on sukulaisiakin keskenään.

Näitä miettien voin todeta, että kirjan kerkeä kerronta antaa tilaa pohtia naisen ja taiteilijan vaimon roolin ohella kokonaista aikakautta ja kulttuurielämää. Koin kirjan myös viihdyttävänä, ja myönnän, se oudoksuttaa minua, mutta näin ne yhden naisen perheen draamat ja tragediat tarinallistuvat.

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit vielä villimpi. WSOY 2021, 528 sivua. Sain kirjan bloggaajaystävältä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Tove Ditlevsenin omaelämäkertatrilogian otsikot on käännetty napakan vähäeleisesti: Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus. Viimeisin osa on julkaistu Tanskassa 1971 nimellä Gift, joka voi tarkoittaa avioliittoa, naimisissa oloa ja myrkkyä. Kaikkia niitä Aikuisuus (S&S 2022) sisältää.

Heti kärkeen totean, että tämä sarja kokonaisuudessaan on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

”Sinä vain jäljittelet todellisuutta. Sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Pyydän että hän lakkaa puuttumatta kirjoittamiseeni.”

Kirja kertoo kirjailijan elämästä parikymppisestä lähelle kolmekymppistä, eli kirjailijan kirjallinen ura ja aikuisuus ovat vielä alkutekijöissään. Kronologinen kerronta poimii kaunistelemattomasti toinen toistaan seuraavia tilanteita, joilla on seurauksia seuraaviin tapahtumiin. Teho ei perustu rakenteellisiin kokeiluihin vaan tinkimättömään subjektiiviseen suoruuteen, jonka Katriina Huttusen erinomainen käännös selkeällä, suoravirkkeisellä kielellä ja tyylillä välittää.

Koska kirjailijakertoja kertaa menneisyyttään, hänellä on valta ja voima valita. Esimerkiksi sota-ajan saksalaismiehitys jää aika vähälle, kun muut aiheet tuntuvat takamatkalta oleellisimmilta. Valinnat eivät päästä kirjailijakertojaa vähällä. Tove hakee elämään turvallisuutta ja vakiintumista, mutta työläistaustasta keskiluokkaan hamuavan Toven elämäntapa ja tuttavuudet kallistuvat boheemin puolelle.

”Mikään hinta ei ollut liian korkea sietämättömän todellisuuden torjumiseksi.”

Kirja käynnistyy ensimmäisestä avioliitosta, ja etenee suhteeseen huithapelin kanssa sekä kolmeen seuraavaan liittoon. Rakkauden luonne epämääräisenä ja epäluotettavana tunteena saa kirjassa monta ilmentymää. Viimeisin suhde kirjassa voisi olla muuta, mutta se tuntee varjonsa: ”Meillä on rakkauden oikeus puolellamme, hän sanoi. Se oikeus sallii tehdä pahaa muille, sanoin.”

Toven aikuisuus on pitkälti koukuttumista onnentunteeseen, joka syntyy muusta kuin inhimillisestä kontaktista: kirja on väkevä riippuvuuden dokumentti. Tove jää kertakokeilulla petadiini-koukkuun, ja siinä hän pysyy kolmannen siipan, lääkäriaviomiehen, ansiosta.

Kertojan elämässä muut tärkeät asiat hiipuvat huumehimon vuoksi. Ditlevsen kuvaa paljaasti ja karusti narkomaanin ytimiin juurtuvan addiktion ja vieroitusoireet. Jos jonkun on vaikea ymmärtää riippuvuuden kokonaisvaltaisuutta, tämän kirjan jälkeen sen tajuaa entistä paremmin.

”Äidiltäni puuttuu täysin kyky eläytyä toisen asemaan, ja se estää häntä astumasta liian lähelle, mikä sopii minulle erinomaisesti.”

Kirjassa tulee hyvin esille, miten Toven unelma perheestä on syntynyt hänen ulkopuoleltaan, ristiriitaisen äidin mallista ja tuputetuista arvoista. Aiemmissa osissa Toven äitisuhde ja äidin persoona on hiertänyt, mutta nyt Tove sietää etääntyvää suhdetta.

Äiti-häiriösuhde taitaa siirtyä seuraavaan polveen. Tove saa kaksi lasta ja yhden bonuslapsen, mutta äitiys ei kirjassa saa suurta tilaa. Enemmän sivuja poikii muu elämä. Lasten ja elämäntilanteen sovittaminen vaatii peruuttamattomia tekoja, ja ne synnyttävät kirjaan hätkähdyttäviä kuvauksia, esimerkiksi Toven abortit kerrotaan rajusti. Huumehuuruissa lasten varhaisvuodet hämärtyvät, ja kun on vieroituksen aika: ”En halua tehdä sitä ainoastaan lasteni tähden vaan myös niiden kirjojen, joita en ole vielä kirjoittanut.”

”Mutta minulle elämä on nautintoa vain silloin kun kirjoitan.”

Kaiken elämänkuorman päällä keikkuu keskeisin: kirjailijuus. Alkutuotantoaan Ditlevsen ei sisällöllisesti raottele, oleellista on kirjoittamisen pakko ja kirjailijan tunne täyteydestä, kun sanat ja lauseet syntyvät.

Kirjan alkusivusta lähtien Ditlevsenistä saa kuvan omaehtoisena kirjailijana, joka tietää, miten tehdä tekstinsä. Varmuus sanottavasta ja sanomisen tavasta on myös tämän Aikuisuuden valtti.

Tove Ditlevsen: Aikuisuus, suomentanut Katriina Huttunen, S&S 2022, 116 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

Luin ahmaisten elämäkerran Martti Suosalosta. En tunnusta faniuttani kohteeseen tai intohimoa elämäkertoihin, mutta kirjoittaja Johanna Venhon kirjat aina kiinnostavat. Viehätys tähän elämäkertaan syntyy kaiken yhdistelmästä: kerronta ja elämänkaareen limittyvät havainnot taiteesta ja elämästä.

Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY 2022) sopii otsikoksi, sillä Suosalo täyttää tänä vuonna 60 vuotta mutta kokee päässeensä työssään vasta vauhtiin. Hän aikoo olla jotenkin näyttelijän työssä kiinni loppuun asti. Paraikaa on suunnitteilla hanke Sirkus Suosalo, joka toisi sirkusteltan sinne, missä ihmisiä on muutenkin. Teltta pykättäisiin pystyyn porukan kesken ja sitten siellä koettaisiin teatterin ja esitysten taikaa. Ja matka jatkuisi seuraavaan paikkaan.

”Näyttelijätyöhön vaikuttaa koko eletty elämä. Perhe, lapset, rakkaus. Ulkoiset olosuhteet.”

Kirja alkaa kauniilla Aleksis Kivi -runositaatilla. Suosalo ihailee Kiven kieltä, joten lainaus on paikallaan. Muuten kirja osuvasti jakautuu näytöksiin. Niissä Suosalon elämänvaiheet kerrotaan pääosin kronologisesti.

Lapsuus Oulussa ja Turussa välittyy elävästi kuten myös pikku-Martin tietynlainen perässähiihtäjyys ja mielikuvitusmaailmoihin vajoaminen. Nuorena taas Oulussa syttyy teatterikipinä, joka johtaa Helsinkiin ja teatterikouluun. Aikuiselämään sisältyvät näyttelijän vaihtuvat työt ja perhe.

Venho on valinnut Suosalon haastatteluista sopivasti työtä ja yksityistä, luontevasti niistä muodostuu minämuotoinen kerronta. (Voin vain kuvitella tehon, kun Suosalo itse lukee äänikirjaversion.) Kirjassa on myös haastatteluja tutuilta työstä ja yksityiselämästä, myös vaimon kertomaa. Suosalon eri puolia tulee esille mutta päätunnelma on: hieno, rakastettava mies.

”Me näyttelijät näyttämöllä olemme uni, jonka yleisön aivot tuottavat. Siitä teatterissa on kysymys.”

Turkan ajasta teatterikorkeakoulussa kirjassa on kiinnostavia yksityiskohtia ja paljon pohdintaa Turkan toimintatavoista. Ryhmäteatterin ja muiden produktioiden kuvaukset kiinnostavat, eikä haittaa, vaikken ole itse kaikkia nähnytkään.

Pitkin kirjaa selviää, että hetkessä elävä Suosalo paneutuu kuhunkin projektiin, harjoittelee niin pitsanteon kuin roolityön vaihe vaiheelta hioen. Teatteri- ja elokuvakatsojana minua sytyttävät etenkin kirjan kohdat, jossa näyttelijä avaa työskentelytapaansa ja teatterin merkitystä. Tietty mysteeri puetaan kirjassa elämyksellisesti sanoiksi.

”Oma tyylini on kehittynyt pikkuhiljaa matkan varrella omaksutuista elementeistä. Perusajatus on yksinkertainen: minun pitää luoda maailma. Minun täytyy tehdä se sellaiseksi, että se herättää katsojan mielikuvituksen. Esityksen ja mielikuvituksen yhtymisestä syntyy kaikki.”

”Siinä on suosioni avain. En ole koskaan kuvitellut muuta olevanikaan kuin yksi meistä.”

Suosalo-elämäkerta on miellyttävä lukukokemus. Mainittuja henkilöitä kohdellaan diskreetisti, ja elämänkaaren palaset loksahtelevat paikoilleen. Minäkerronta on suoraa ja pohtivaa. Jonkin verran toisto ja jokunen pieni hiomattomuus tökkäisee, mutta kerronta kulkee niin sutjakkaasti, ettei niihin tule mieleenkään kompastua. Yhden miehen elämänkokemus ja teatteritaiteen ylistys yhdistyvät.

”Ihmisillähän on valtava tarve kokea jotain suurempaa tässä ajassa, joka on täynnä järkeä ja rationaalista selittävyyttä. Ihmisillä on tarve hurmaantua. Elämä on absurdia, mieletöntä, usein hiuskarvan varassa, maapallo saattaa elää lopun aikojaan ja arki tuntua järjettömältä, mutta teatterissa ollaan kosketuksissa merkityksellisiin virtoihin, elävään hetkeen.”

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä, WSOY 2022, 428 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Lukurauhan tärpit 2022

Sunnuntain lukurauhapäivänä olen toki lukenut, samalla vinkkaan viidesti. Tässä alkuvuoden lukemistostani luettavaa muillekin päiville kuin tälle.

Elämäkertavinkki – Minna Maijala: Katri Vala

Katri Valan elämässä riitti inhimillisiä tragedioita. Niitä ei Minna Maijalan elämäkerrassa hiivistellä, mutta samalla välittyy Valan runotuotannon synty ja luonne. Myönnän, että vaikka on tullut usein tutustuttua 1920-luvun kirjallisuusmeininkiin, aina jaksaa kiinnostaa senaikaisen nuorison usko ainutlaatuisuuteensa ja moderniuteensa – ja eteneminen kolhuineen kohti toista maailmansotaa. 

Runousvinkki – Olli Sinivaara: Puut

Kannessa vuosirenkaat viettelevät samoilemaan Olli Sinivaaran runometsissä ja silittelemään lyriikkapuiden runkoja. Puut-runot ovat kaihtelematonta luontolyriikkaa, jossa kokemus saa olla ihaileva, kaunis; ikuisuutta ja elämän arvoitusta hipaiseva.

Rauhoittumisvinkki – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Uskon, että Joel Haahtelan trilogian viimeisen osan Jaakobin portaat (tai koko sarjan) voi lukea monella tavalla, hartaastikin. En ole uskonnollinen, silti romaanin etsinnän ja rauhoittumisen henki viehättää. Haahtela kuvaa usein särkyneitä, etsikkoajan henkilöitä. Tämä unenomainen, osin sadunonnelliseen loppuun vievä pienoisromaani tuo levollisen olon, ihan vilpittömyyttään.

Rauhattomuusvinkki – Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Suomalaishenkinen ruotsalaisromaani Viedään äiti pohjoiseen jatkaa Karin Smirnoffin janakippo-sarjaa, ja kolmaskin on luvassa. Kyllä kutkuttaa, miten tästä toisesta osasta voi vielä jatkaa. Toistan sen, mitä kirjajutussani jo ilmaisin: Jana Kippo on kova, ja kieltä rusikoiva ilmaisu omaperäistä.

Herätysvinkki – Iida Rauma: Hävitys

Iida Rauman romaanissa Hävitys hyökyy henkilökohtaisuutta, mutta pidän sen autofiktio-otetta merkittävänä kaunokirjallisuutena. Kyse on kerrontakeinoista ja kielestä – ne tunkeutuvat syvälle: päähenkilö halkaistaan jännitteisesti kahtia sekä viritetään aika- ja historiakerroksia. Kouluväkivalta, ylipäätään nokkimis- ja valtarakennelmat lasten ja aikuisten yhteisöissä saavat vimmaisen verbalisoinnin.





Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner

Marja-Leena Tuurnan elämäkerta Eeva-Liisa Mannerista (Tammi 2021) käy läpi elämänvaiheita ja tuotantoa. Tuotanto on laaja: 11 runokokoelmaa, parikymmentä näytelmä – ja kuunnelmatekstejä, neljä proosakirjaa, yli 100 suomennosta ja lukuisia lehtitekstejä.

Kuten monessa elämäkerrassa, myös tässä tärkeitä lähteitä ovat teosten, haastatteluiden ja tutkimusten lisäksi kirjeet. Elämäkerturi korostaa, että kirjassa on hänen kokemuksensa Mannerista. Tuurna tutustui Manneriin 1960-luvulla. ”Ajatukseni on ollut johdattaa lukija kirjailijan maailmaan ja kulkea hänen kanssaan vuosikymmenten mittainen matka kirjailijan sanoin ’läpi vaihtelevien äärten’.”

Mieleeni jää kirjasta mielikuvia: Tampereen tienoilla hökkeleissä, kellareissa ja ullakkohuoneissa kirjoittava nainen, joka nukkuu päivät ja runoilee, proosailee, väsää yökaudet Aamulehteen kirja- ja elokuva-arvosteluja ja kääntää kirjallisuutta, ”souti kielivedestä toiseen” (vaikkapa Viisikkoja tai Havelin, Hessen ja Kawabatan tuotantoa). Ovi kotiin aukeaa vain, jos siitä on etukäteen sovittu. Välillä hän päristelee mopolla lepokotiin tai mökiltä pajatsoa pelaamaan, hoitaa joskus KunnasSyrjä-kirjailijaperheen poikia, tulevia Eppuja; välillä hän reissailee Espanjan auringossa, usein hän tuijottaa mielisairaalan ikkunasta ulos. Taustalla soi Bach.

Tuurna elämäkerturina tarjoaa kohteestaan kiinnostavia yksityiskohtia, mutta hämäännyn tekstin turhista toistoista, koska sama asia usein kertautuu eri luvussa, eri asiayhteydessä. Katkelmat runoista ja kirjesiteeraukset tuovat tekstiin hyvin Mannerin oman äänen. Minulle elämäkerta on herätys. 

Kaivan esille isän kirjahyllystä nappaamani Orfiset laulut ja ostan kootut runot Kirkas, hämärä, kirkas. Elämäkerran kutsu alkulähteille siis vastaanotettu! Tajuan, ällistyn: en ole paljonkaan lukenut Mannerin tuotantoa, ja nyt etenkin elämäkerran runonäytteet jysähtävät. Tämä suora, silti symbolinen runokieli resonoi. Sitten mieleeni välähtää lapsuusmuisto: sain sedältä joululahjaksi tsekkiläisiä lastenrunoja – Mannerin suomentamia.

Suhteessa elämäkertaan tajuan taas, ettei se ole runoudesta pois, jos lyriikka hakee havainnot ja kuvat aika suoraan elämänkokemuksesta ja elinympäristöstä; ”- – hänen runonsa ovat enimmäkseen reaalisia, tosipohjaisia.” Tunnot ja teemat tuntuvat tuiki tunnistettavilta: yksinäisyys, kaipaus, luontoyhteys, sanan ja puheen taakse pyrintö, Mannerin sanoin: ”runot runoja, musteen hyppyjä paperin iholle”.

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner. Matka yli vaihtelevien äärten. Tammi 2021. 192 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta

Minna Maijala: Katri Vala

Miten tulevina aikoina päästään elämäkertakohteiden persoonasta perille, kun ei ole jäljelle jääneitä kirjeitä eikä päiväkirjoja. Pengotaanko sähköposteja ja somea? Niin merkittävä lähde henkilökohtainen kirjallinen viestintä on ollut – ja on myös Minna Maijalan kirjoittamassa Katri Valan elämäkerrassa (Otava 2021).

Vaikkei Valan omia kirjeitä ole paljonkaan säilynyt, hänelle kirjoitettuja kirjeitä Maijala käyttää kirjan aineistona. Etenkin Katri Valan veljen Erkki Valan kesken jäänyt elämäkerta siskostaan on antanut Maijalalle tukea, unohtamatta runsasta kirjallisuudentutkimus- ja haastattelumateriaalia Valan aikalaisista.

Ihastelen Maijalan pätevyyttä koota elämäkertatietoja ja kertoa ne ilmeikkäästi. Faktojen ja johtopäätösten esittäminen yhdistyvät, ja jos joitain asioita Maijala jossittelee, hän oitis palauttaa faktoihin tai lähteeseen. Erityisesti pidän siitä, miten Valan tuotantoa käytetään osana teosta: tiettyihin elämäntilanteisiin kytkeytyvä runo on juuri siinä kohdassa vahvistamassa. Runot on harkitusti valittu ja siten puhuttelevia.




Maijalan ansiona pidän myös sitä, miten hän kääntää uuden lehden tulenkantajuuden käsittelyssä. Hän osoittaa, miten valikoiva näkemys valtasi kirjallisuudentutkimuksen, vaikkei tulenkantajat ollut yhtenäinen virtaus tai joukko 1920-luvulla ja uusin painotuksin 1930-luvulla. Lisäksi Erkki Valan häivyttäminen kaanontulkinnoista tulee hyvin esille tässä Vala-kirjassa. Maijala sen sijaan nostaa Erkki Valan roolin keskeiseksi, myös siskoonsa vaikuttavana veljenä.

Paneudunpa hetkeksi tähän uuden, itsenäisen Suomen remujoukkoon. Parikymppisenä opiskelijana kuuntelin Turun yliopiston luentosalissa, kun professori, tulenkantajatutkija Kerttu Saarenheimo (myös Vala-elämäkerturi) innostuneena kuvaili kivennapalaisia naamiaisbakkanaaleja, joissa Katri Vala liihotteli haaremineitona ja kutsujen isäntä, kartanon dandy-poika Olavi Paavolainen faunina, muut sisäpiiriläiset kuka minäkin palmusalin telttakulisseissa.

Nyt ällistelen, miten nuoria nämä modernistit olivat, ja miten luonnollista oli, että lapsekkaat leikit, sotkuiset suhteet ja keskinäinen ihailu ja kateus sekoittuivat. Hymähtelen ja pidän liikuttavana porukan pyrkimyksiä. Kuitenkin totuus on, että kaiken kirmailun jälkeen jäi jotain kestävää: etenkin Katri Valan runous.




Maijala on kirjassaan vasta puolessa välissä, kun Valan tulenkantajuus ja suhteet tulenkantajiin ovat ajankohtaisimmillaan. Sitä ennen elämänkertojen tapaan on käyty läpi Karin Wadenströmin (1901- 1944) lapsuudenperheen tilanne ja varhaisvaiheet. Muoniossa syntynyt Karin jäi lapsena isättömäksi, kiersi levottoman äidin ja kahden veljen kanssa eri paikkakuntia ja opiskeli opettajaksi sekä huolehti perheestään ja kireästä taloustilanteesta. Jo varhain runous kiinnosti ja kirjailijanimeksi vakiintui Katri Vala, esikuvina esimerkiksi Edith Södergran ja Eino Leino. Nuoren Voiman Liitosta löytyi kirjeystäviä kuten Olavi Paavolainen, jotka kannustivat uuteen runoilmaisuun.

Elämäkerrasta saa hyvin selkoa perhe- ja ystävyyssuhteista, joiden laatu vaihteli tuesta kateuteen. Kirja vilisee kulttuurihenkilöitä ja alati muuttuvia asuinpaikkoja. Eikä jää epäselväksi, miten Valan elämää täyttivät traagiset tapahtumat. Etenkin fyysiset ja psyykkiset sairaudet sekä kuolema väijyivät lähellä. Eivätkä tragediat pysähdy Valan kuolemaan, sen osoittavat hänen miehensä ja poikansa karut kohtalot.



Valan luonnonläheisyys, luonnollisuuden ja ihmisyyden kaipuu välittyvät vahvasti, samoin se, miten elämännäkemys muuttui vuosien myötä muttei koskaan sitoutunut puolueellisesti. Ystävän, Elina Vaaran, mukaan näkyi kuitenkin 1930-luvulla suunnanmuutos:

”Aloit kehittyä fanaatikoksi eräissä asioissa. Esim. kun ennen huomautit helposti nähdessäsi jotakin kaunista, niin tästä lähtien kiinnitit huomiosi ja toisenkin huomion miltei yksinomaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joista saatoit kiivailla purevasanaisesti esim. koko yhteisen ostoskierroksen ajan. Olit varmaan useissa tapauksissa oikeassakin, sitä ei voi kieltää; mieltäni pahoitti vain se, että mielialasi ei kohentunut eivätkä kiivailusi kohteet muuttuneet tuosta pelkkien epäkohtien tarkkailusta, ja niin ajelehdimme apatian harmaassa vedessä liiaksikin.”

Sotia edeltävä ja sodanaikainen fasisminvastaisuus oli tärkeää, mutta suurimman vaikutuksen minuun Valan aatemaailmasta tekevät katkelmat Valan sodanaikaisista päiväkirjoista: niiden terävä näkemys sodan seurauksista vavahduttaa.

Sekä aikaansa että ajattomuuttaan välittävät Katri Valan runot ja runoilijan järisyttävä kohtalo ovat runko, josta Minna Maijala on kirjoittanut elämyksellisen elämäkerran.



Minna Maijala: Katri Vala. Kulkuri & näkijä. Otava 2021, 326 sivua. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Vuosikatsaus 2021

Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.

Vaikea vuosi

Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.

Kolme kirjaa

Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni Mustosen Paimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).

Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.

Kotimainen proosa

Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus  ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)

Runous

Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja Erämajan Minä olen nyt täällä metsässä.

Käännöskirjallisuus

Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.

Tietokirjallisuus ja sinne päin

Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.

Teatteri 

Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa. 

Taide

Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri Tuorin Posing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.

Metsä

Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.

Kirja- ja kulttuuribloggaaminen

Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.

Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.

Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.

Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!

(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)

14 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Tapahtuma, teatteri

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kuvailin Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen Lapsuus-osan kieltä konstailemattomaksi ja tuoreeksi. Samat sanat saattakoon Nuoruus-osaan (S&S 2021). Ehkä aforismitiheys ei ole ihan samaa laajuusluokkaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta kuvauskirkkaus ei himmene.

”Maailma ei välitä minusta, ja joka kerta kun saan kiinni sen liepeestä, se lipeää otteestani.”

Nuoruus kertoo Ditlevsenin elämästä 15-18 -vuotiaana, jolloin hän siirtyy työstä toiseen, käy ystävineen tansseissa, kihlautuu hetkeksi ja haaveilee runojen kirjoittamisesta. Kotiväen vaikutus ei vähene, eli materiaalinen ja sivistyksellinen köyhyys pysyy perintönä. Vanhemmat kiistelevät alituiseen, eikä äidin päähän mahdu Toven suhteen muuta kuin naimakelpoisuus. 

”Kun ei ole kaunis luonnostaan, hän sanoo, täytyy vähän avittaa ulkonäköään. Äitini ei sano tällaista loukatakseen minua. Hän on vain täysin tietämätön siitä mitä muissa ihmisissä tapahtuu.”

Kotioloissa runojen kirjoittaminen on mahdotonta. Toven perhe muuttaa, ja Tovelle luvataan oma huone, joka muuttuu mielessäni symboliksi: vain ohut verho erottaa oman huoneen muusta. Yksityisyyttä tai kirjoittamisrauhaa ei ole: äiti voi vetää verhon auki milloin tahansa.

”Luen sen monta kertaa ja tunnen palleassani ihmeellistä huikaisua. Se näyttää aivan erilaiselta painettuna kuin koneella tai käsin kirjoitettuna.”

Tove muuttaa alivuokralaisasuntoon heti, kun hän täyttää 18-vuotta. Samalla kirjassa syvenee ajankuva, toisen maailmansodan läheisyys. Toven vuokraemäntä ihailee Hitleriä ja järjestää kotonaan natsikokouksia. Tytön elämä muuttuu vasta, kun yhteys kirjallisiin piireihin syntyy pullukan kirjallisuuslehden toimittajan muodossa.

Yhteiskunnallisuus on kulkenut koko ajan Kööpenhamina-sarjan mukana yksityisenä kokemuksena, ja sellaisena se kirjassa jatkuu, aika dramaattisesti. Toven esikoisrunokokoelma ilmestyy samoihin aikoihin, kun sota Euroopassa alkaa roihuta. Tanskan miehitys on vasta edessä – on vielä tilaa yksityiselle ilohämmennykselle, esikoiskirjatunteille:

”Ehkä kirja pääsee kirjastoihin. Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä.”

”Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää.”

Ditlevsen kuvailee paljaana nuoruuden haaveita, kokemuksia ja tuntoja – kokemattoman nuoren ajattelutapaa ja toimintaa. Tytön tavallisen elämän toiveet ja kasvupohja yhdistettynä runoilijuustavoitteisiin riipaisevat. 

Nuoruus ei tee yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Lapsuus, silti vaikutus ei ole vähäinen. Kerronta (ja käännös) kulkee taidokkaasti, ja ihastelen aikuisen kirjoittajan kykyä välittää suodattuneet nuoruusmuistot hiotun kaunokirjallisina. Aitouden ja viimeistelyn yhdistelmä toimii. Kolmatta osaa odotellen!

Tove Ditlevsen

Nuoruus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021 (alkuteos ilmestyi 1967)

Kööpenhamina-trilogian 2. osa

99 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Anna-Liisa Haavikko: Kaari – kirjapiirini kesäkirja

Anna-Liisa Haavikon elämäkerran Kaari (Siltala 2021) jälkeen tulee hengästynyt olo. Teoksen perehtyneisyys kohteeseensa tekee vaikutuksen, samoin myös Kaari Utrion uutteruus ja säntillisyys. Jälkimmäisestä osoittaa esimerkiksi se, että Utrio on säilyttänyt kopiot omista kirjeistään ja saamansa kirjeet. Elämäkerturilla ei ole ollut materiaalipulaa, ja sen lisäksi Utrio vaikuttaa auliin avoimelta haastateltavalta.

Perinteiseen tapaan elämäkerta etenee kronologisesti. Selviää Utrion vanhempien epäkonventionaalinen suhteen alku, perheen keskustelukulttuuri, Kaari-tyttären varttuminen, ensimmäinen avioliitto ja toisen alku huoltajuuskuvioineen. Kirjailijauran käynnistys ja brändin luominen hahmottuvat hyvin. Tuotteliaisuus, kirjakiertueet, kirjastovierailut ja perhekustantamon työt ovat pitäneet naisen ahkerana vuosikymmenet, ja myös aviomies Kai Linnilä touhusi työhulluna.

Haavikon kirja antaa Utriosta kuvan määrätietoisena ammattilaisena. Sitä ei peitellä, että kirjailijankutsumuksen kannustimena oli perheen elinkeino. Siksi joka vuosi piti putkahtaa menestyvä historiallinen romaani. 

”Kirjoittamisen reseptin Kaari kaivoi Angelika- ja Catherine-romaaneista. ’Ei yli neljän rivin lauseita, ei sivistyssanoja. Paljon keskustelua. Runsaasti seikkailua ja hengenvaaraa’, hän listasi koukuttamisen konsteja.”

Utriota voi kaikella kunnioituksella kutsua ammattikirjailijaksi. Utriosta välittyy tinkimättömyys, ja sitä vahvistaa myös kirjailijuuden lopettaminen. Kun päätös romaanien julkaisemisen lopettamisesta on tehty, se on tehty.

Kaari Utrion kengät ja elämäkerta Juupajoen kenkämuseossa.

Ajat, asenteet ja arvostukset muuttuvat. Haavikon kirja onnistuneesti muistuttaa, miten viihteeseen suhtauduttiin Utrion uran alussa. Rouvaspornoleima läimähti, mutta tuotannon merkityksen – myös laajuuden ja monipuolisuuden – ymmärtää elämäkerran myötä. Nykyään käsitetään, että on kaikenlaista viihdettä, hyvää ja vähemmän hyvää. Utrio raivasi viihteelle tilaa:

”Kaari ei odotellut luovuuden kipinää vaan valmisteli suunnitelmallisesti esikoistaan ja sopeutti kansainvälisen mallin suomalaiseen makuun. Meillä ei seksiä harrastettu naistenviihteessä tai historiallisissa romaaneissa. Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli itse riistaa, mutta myös itse haluava.”

Kolmen hengen kirjapiirini valitsi Kaarin kesäkirjaksi. Koska ei vain kirjoissa satu kaikennäköistä vaan myös tosielämässä, piirimme virtuaalitapaaminen siirtyi lokakuulle. Olimme herttaisen yksimielisiä: Kaari-kirjan perusteellisuus miellytti ja Utrion toimeliaisuus hämmästytti. Puhuimme siitä, että ahkerasta Kaari Utriosta voi todella sanoa: ammattina kirjailija. Arvostimme myös elämästä avautumisen avoimuutta.

Virtuaalikirjapiirimme jäsenistä Johanna innostui nuorena Utrion historiakuvauksista, jotka saivat kiinnostumaan Suomen menneisyydestä. Minä olen oikeastaan vasta viime vuosina ahminut Utrion lopputuotannon Austen-pastisseja. Tosin Kaari-kirjan innoittamana luin kesällä Pirkkalan pyhät pihlajat, joka vakuutti historiakerronnallaan. Taru sai elämäkerrasta kipinän kokeilla kohteen tuotantoa.

Kokonaisuutena elämäkerta on kerrassaan valaiseva ja yksityiskohtainen. Ehkä ei kaikkia Kaarin perheen joululahjoja olisi tarvinnut mainita. Runsas kuvitus ilahduttaa, etenkin jää mieleen ihastuttavat valokuvat Utriosta kirjailijakollegoiden kanssa. Tiivistän: komeasta urasta ja uranaisen elämästä syntyi kattava kokonaisuus.

Anna-Liisa Haavikko

Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä

Siltala 2021

509 sivua.

Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Deborah Levy: Elämisen hinta

Luin keväällä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisen osan Mitä en halua tietää. Sen jälkeen halusin tietää vaikka mitä. Kirja on kevääni käännöskirjahelmi, sillä Levyn lapsuuden ja nuoruuden kokemukset välittyivät kiehtovan kehyskertomuksen välissä terävästi. Yhteiskunnallisuus ja yksityinen yhdistyivät kaunokirjallisuuden keinoin, olkoonkin elämäkertakerrontaa.

Odotukseni ovat siten erityisen korkealla, kun saan käsiini kakkososan Elämisen hinta (S&S 2021). Siinä Levy kertoo pääasiassa itsestään viisikymppisenä eronneena kahden tyttären äitinä. Takana vaikuttavat monet luopumiset, jotka ovat otsikon mainitsemaa elämisen hintaa: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.”

Privaattipuolella Levyn tekee tiliä siitä, ettei rakkaus selvinnyt avioliitosta. Hän ei surkuttele tai kadu vaan katsoo eteenpäin. Taloudellinen tilanne eroperheessä vaikuttaa elämiseen, joten hän kertoo asumuksestaan, polkupyöräilystä ja työhuoneeksi vuokratusta puutarhamajasta. Elämisen hinta on konkreettisista mutta myös väkevän mentaalista.

 

Yllätyn, sillä Elämisen hinta ei nostata minussa sellaista hurmosta kuin Mitä en halua tietää. En ole mitenkään pettynyt, vaan kiinnostun kahden kirjan kerrontaeroista. Ymmärrän, miksi tässä kirjassa karisevat kehysjutut ja lempeänkitkerä taakse katsominen. Levy tarkastelee lähimenneisyyttä ja rajaa näkökulmia. Tyylin pelkistyneisyys, kerronnan arkihavainnollisuus ja melkein reportaasimainen ote kuuluvat asiaan, kun kertoja kuvaa elämisen kuluja – tai kulkua.

Feministinen näkökulma on keskeinen. Ohi puhuvat ja katsovat miehet sekä naisiaan nimettöminä pitävät aviosiipat ilmentävät vinoutunutta sukupuolittumista. Naiset siitäkin maksavat hinnan.

Simone de Beauvoir ja Marquitite Duras mainitaan kirjassa usein. He ovat kirjallisia vaikuttajia, mutta he pistävät myös miettimään naiseutta ja rakkautta, myös kertojan omaa talvettumista suhteessa miehiin. Hän on välissä, omien tyttäriensä ja edesmenneen äitinsä. Äidin viimeiset ajat ja kuolema sekä aikuistuvat lapset asettavat kertojan uuteen tilaan.

Kirjan kertoja on kirjailija ja siten kirjailijuus on yhtenä teemana. On kiinnostavaa, ettei Levy juuri kuvaile kirjoitusprosesseja tai ambitioitaan kirjailijana. Hän mainitsee hienon romaaninsa Uiden kotiin, sillä hän osallistuu sen elokuvasuunnitelmiin. Siinä yhteydessä tulee oivia huomioita, miten eri aikatasoja voi käsitellä. Muuten kirjoittaminen on arkisuuden osa, tärkeä sellainen, työ.

”Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.”

Lyhytlukuinen, tiivis kirja vie varman kirjoittajan havaintoihin. Seuraan vapaan naisen kokemuksia perheessä ja ystävien seurassa. Levy saa tekstiinsä tilan, jossa ollaan nyt. Mitähän kolmas osa käsittelee?

Deborah Levy

Elämisen hinta

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämätrilogian toinen osa

142 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirjaluotsi.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Esoteerisuutta ja kuvittelua kesään kahden kirjan hengessä

Päivälehden museon näyttely Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa esittelee kirjailijoiden kiinnostusta salattuun tietoon. Kaikki hörhöilyyn epäilevästi suhtautuvat saavat mojovan tietoiskun, miten 1800-loppupuolen kultturikerma innostui esoteriasta ja sai virikkeitä tuotantoonsa. Näyttely sopii minun kesääni, sillä olen eri suunnista sivunnut esoteriaa.

Ei, kuuma kesä ei ole päätäni pehmittänyt, vaan kyllä minua aidosti kiinnostaa se, miten ihmisyyteen kuuluu kiinnostus salattuun, todellisuuden tuonpuoleiseen ja kaikkeen käsittämättömään. Myös kuvittelun voima on alati innostava. Siksi katsaus kahteen kirjaan, jossa nämä aihelmat näkyvät: Pirkko Kotirinnan elämäkertaseikkailu Hilma af Klintin arvoitus (Tammi 2021) ja tutkimuksen kovaa ydintä valottava kirja Kuvittelu ja uskonto (SKS 2020).

Pirkko Kotirinta: Hilma af Klintin arvoitus

Pirkko Kotirinnan tietokirja yhdistää sekä omakohtaista että tutkimuskohteesta kerättyjä tietoja. Kirjoittaja kuvailee matkojaan, haastatteluja ja löydöksien tuottamia ajatuksia sinä kuin tutkimustietoakin. Näin syntyy kokonaiskuva Hilma af Klintin elämästä ja taiteilijuudesta ja siitä, miten Kotirinta on kirjan koonnut.

Taiteilija Hilma af Klint (1862 – 1944) maalasi alkutuotannossaan ”tavallisia” tauluja, mutta vuodesta 1906 hän tallensi abstrakteja näkyjä henkioppaansa ohjauksessa. Syntyi satojen teosten tuotanto, joka on ollut esillä vasta kolmisenkymmentä vuotta. Hätkähdyttävintä on se, että af Klintin teokset olivat muotokieleltään edellä aikaansa, joten niiden tulisi muuttaa taidehistorian faktoja abstraktin taiteen pioneereista.

”Hilma af Klint näki jotakin, mistä ei suurimalla osalla aikalaisista ollut aavistustakaan, ja maalasi näyt kankaalle. Toisista ulottuvuuksista saamiaan viestejä hän tulkitsi kirjoituksissaan koko pitkän elämänsä aikuiset vuosikymmenet – vastoinkäymisistä piittaamatta ja omaista visioihinsa täydellisesti uskoen.”

Esoteria ei ollut vieras asia 1800-loppupuoliskon taidepiireissä, mutta harva uppoutui sen syöverehin kuten ruotsalainen af Klint. Kotirinta taustoittaa erinomaisesti tuon ajan virtauksia ja ajatusmaailmaa, samoin sitä, miten vähitellen alkoi löytyä taiteilijan jälkeensä jättämiä teoksia ja muistikirjoja. Hän seuraa taiteilijaa tutkineiden jalanjälkiä, joista monet yllättäen löytyvät Suomesta.

Välillä työlästyin toistoon, mutta onhan kirjassa paljon kerrassaan kiehtovaa. Samalla heräävät elämään omat muistot WA-museon Hilma af Klint -näyttelystä parikymmentä vuotta sitten, kun taivastelin maalausten värejä ja muotoja. Omaperäsyys vaikuttaa aina.

Pirkko Kotirinta

Hilma af Klintin arvoitus. Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa

Tammi 2021

tietokirja

244 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

”Voiko kuvittelua analysoida tietona?” Näin kysyy kirja Kuvittelu ja uskonto, jossa on johdannon ja epilogin lisäksi yhdeksän artikkelia kuvittelusta. Tutkijat käsittelevät kuvittelun teorioita eri näkökulmin ja aihein: tekstejä on myyttirunoudesta ja keskiajan kuvittelusta siinä kuin pyhiinvaelluksista, horrossaarnoista ja nykyshamanismistakin.

Kirja tekee pioneerityötä, sillä aiemmin ei ole ilmestynyt suomalaista kuvittelun teorioihin keskittyvää teosta. Kokonaisuus on monitieteellinen – myös monipuolinen. Rehellisyyden nimissä: hellehöttöpääni ei saanut ihan kaikkea irti pätevistä tutkimusteksteistä. Siksi sanon sanasen vain kahdesta artikkelista, jotka kytkeytyvät muihin lähiajan kirjakokemuksiin.

Tiina Mahlamäki on valinnut kirjailija Kersti Bergrothin esimerkiksi artikkeliin ”Kuvittelu esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana”. Mahlamäki käsittelee antroposofista kuvittelua Bergrothin romaanissa Urbans väg (1919).

Rudolf Steiner oli Bergrothille suuri vaikuttaja – kuten myös Hilma af Klintille. Esoteerisuutta ja antroposofista aatemaailmaa Mahlamäki valottaa havainnollisesti. Samoin teksti välittää Steinerin käsityksiä vertauskuvallisista mielikuvista ja henkisistä harjoitteista, myös taidekäsitystä: ”Antroposofiassa taiteelliselle luovuudelle annetaan henkinen merkitys ja tehtävä. Taiteilija ei luo tyhjästä vaan välittää reaalimaailmaan henkisen maailman totuuksia.”

Mahlamäki tuo artikkeliin kiinnostavasti kaksi erilaista lukukokemustaan samasta Bergrothin romaanista. Aivan eri asioita nousee esille Urbans väg -teoksesta feministisestä ja antroposofian huomioon ottavasta lukutavasta. Mahlamäen tutkimusotteeseen on kuulunut myös etnografia ja osin autoetnografia, muun muassa matkoja Bergrothin jalanjäljissä ja luovaa kirjoittamista. Minua jääkin kutkuttamaan, mitä muuta niistä voisi blogin lisäksi syntyä, kun tutkimustavoitteet eivät ole velvoittamassa.

Kevääni romaaniriemastuttaja on ollut kuvittelumestari Anneli Kannon Rottien pyhimys, joka kertoo Hattulan keskiaikaisen kirkon maalareista. Pääsin heinäkuun alussa kirkon esittelykierrokselle, jossa kirkosta oli kertomassa vakio-oppaan Vilppu Vuoren lisäksi Anneli Kanto.

Pyhän Ristin kirkon sadoista kuvista löytyvät Aatami ja Eeva, jotka peittävät intiimialueitaan vihtanipuin. Tähän kuvaan liittyykin Aila Viholaisen artikkelin otsikko: ”Kultainen vuori ja saunavihta”, jossa käsitellään keskiaikaista kuvittelua ja tutkijoita kuvittelijoina. Viholainen tarttuu keskiaikatutkimuksen uudelleenlukuun ja teologiseen kuvitteluun.

Minua kiinnostaa kuvan merkitys kuvittelussa. Kirjoittaja analysoi seitsemän kuvaa, ja yksi niistä on maalaus Hattulan kirkon seinältä. Onko kuvan puska vihta vai tradition jatke aiemmista vastaavista kuvituksista Euroopassa? Viholainen todistaa tradition puolesta. Se on uskottavaa. Kaipa silti 1500-luvun hattulalaiset kuvien katsojat kuvittelivat pöheiköt omasta elämästään tutuiksi vihdoiksi kuten minäkin 500 vuotta myöhemmin.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

Toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri, Tiina Mahlamäki

Tietolipas 264

SKS 2020

350 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Tietokirja

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Sivuja ei tarvita paljon runsaaseen sisältöön. Sellainen paradoksi toteutuu Tove Ditlevsenin (1917 – 1976) muistelmassa Lapsuus (S&S 2021). Tai romaaniksi se on luokiteltu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, joka Tanskassa ilmestyi yli 50 vuotta sitten. Sarja kuuluu Tanskan kirjallisuuden kaanoniin.

”Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen.”

Romaanin kertoja kokoaa lama-ajan lapsuusmuistojaan kööpenhaminalaisesta työläiskodista. Nelihenkisen perheen ilmapiiriä hallitsee arvaamattoman ailahteleva äiti. Perheen vasemmistolaisisä myötäilee, isoveli Edvin synkistelee ja kertoja-Tove toivoo hyväksyntää – turhaan. Lapsuus loppuu kuin leikaten 14-vuotiaana konfirmaatioon, jonka jälkeen Toven täytyy aloittaa työt palveluspaikassa.

Perhe-elämän lisäksi Tove kertoo sukulaisista, korttelin elämästä sekä ikäistensä ja vähän vanhempien tyttöjen ystävyyssuhteista. Tove on tarkkailija, joka ei saa yhteyttä tunteisiinsa, mutta hän hellii unelmaa julkaista runoja, joiden kirjoittaminen on häntä kannatteleva salaisuus ja voima.

”Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut. Niistäkö aikuisuuteni muodostuisi?”

”Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni, ja tuskin olen saanut yhden reijän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi.”

Ditlevsenin kerronnassa ei peitellä aikuisen kirjoittajan muistojen palauttamisen värittyneisyyttä. Silti niissä vetoavat lapsen näkökulman suoruus ja aitous. Kieli on sekä konstailematonta ja että tuoreesti kuvailevaa. Kerronnan hienous tekee pienestä muistelmaromaanista suuren.

Kertoja-Tove päästää lähelleen, ja lukija eläytyy, miten hänestä kasvatetaan tyttöä ja naista, joka tietää sukupuolen ja sosiaalisen aseman rajaaman ahtaan paikan. Samalla lukija tutustuu tytön sisäiseen maailmaan, joka ei vastaa hänelle osoitettua osaa. Tytön kokemiin asioihin kätkeytyy suuria tunteita rakkaudettomuudesta ja ymmärtämättömyydestä, mutta niiden synkkyys muuttuu kirkkaaksi kuvakudokseksi lapsuudesta.

”Ne, jolla on tällainen näkyvä, kohtuuton lapsuus sekä ulkoisesti että sisäisesti, ovat nimeltään lapsia, ja heitä voi kohdella täysin mielivaltaisesti eikä heitä tarvitse pelätä. Heillä ei ole aseita eikä naamioita, elleivät he ole hyvin viekkaita. Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän aina huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta.”

”Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse.”

Lapsuus saa hinkuamaan lisää, ja onneksi sitä on luvassa. Tove Ditlevsenin ja Deborah Levyn romaaneiksi suodatetut muistot ovat tämän vuoden lukukokemuksia parhaasta päästä. Hienoa, että tällaisia kirjoja suomennetaan.


Tove Ditlevsen

Lapsuus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021

Kööpenhamina-trilogian 1. osa

70 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.


Muissa blogeissa: Kirjaluotsi ja Kirjahavahduksia

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani