Aihearkisto: Elämäkerta

Vanessa Springora: Suostumus

Vanessa Springoran kirjan Suostumus (WSOY 2021) on synnyttänyt viha siitä, että ranskalainen kirjailija Gabriel Matzneff houkutteli Springoran teinityttönä suhteeseen ja teki samaa ennen ja jälkeen teini-Spingoraa, kirjoitti touhuistaan kirjoja sekä sai jatkaa pedofiilista hedonismia. Springora haluaa käsitellä kirjassaan syitä joutua noin 30 vuotta sitten viisikymppisen miehen uhriksi ja miksi se sallittiin. Pihla Hintikan haastattelussa (HS 10.1.2021) Springora luonnehtii teostaan:

”Suostumus on toki myös kirjoitettu kirjan muotoon, jotta yksityinen tarina muuttuisi yleiseksi, ja sellaiseen prosessiin kuuluu aina uudelleenkirjoittamista. Silti se on minun tarinani kaikessa totuudessaan.”

Minua kiinnostaa, mitä muuta kirjassa on kuin aihe. Aihe voi olla kirjallisuudessa vaikkapa ankerias tai autiolle saarelle jätetty nainen, tai se voi olla hyväksikäyttö. Aihe ei tee sinänsä kirjallisuudesta kiinnostavaa vaan se, miten siitä kerrotaan. Myönnän kyllä, että on tärkeitä, vaiettuja, jopa trendikkäitä aiheita, joiden nosto hipoo itseisarvoa. Aihe voi olla kuohuttava ja antaa siten kimmokkeen tarttua kirjaan – tai väistellä sitä. Harvoin kirja jää kuitenkaan elämään vain aiheensa varassa.

”Jonain päivänä minäkin vielä kirjoitan kirjoja.”

Nabokovin Lolitan ikoninen kuvaus on sittemmin saanut rinnalleen toisia näkökulmia. Elizabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö kertoo riipivästi, miten ujo, epävarma, rakkautta kaipaava teinityttö on helppo uhri aikuiselle miehelle. Pihla Hintikan romaanista Hetken Pariisi on meidän löytyy puolestaan kuvauksia nuorten hyväksikäytöstä mallimaailmassa. Pari romaaniesimerkkiä mainitakseni. Springora vertaa G:ksi kutsumaansa kirjailijaa ja hänen pedofiliateoksiaan Nabokovin romaaniin:

”Äärimmäisen terävästi kirjailija [Nabokov] sen sijaan kuvaa henkilöhahmonsa intohimoa nuoria tyttöjä kohtaan ja miten tuo hillitön ja sairaalloinen himo piinaa häntä läpi elämän. G:n teoksissa ollaan kaukana katumuksesta tai edes kyseenalaistamisesta. Ei jälkeäkään pahoittelemisesta tai katumisesta.”

”On monta tapaa ottaa ihminen valtaansa.”

Kirjoittaja kuvaa koruttomasti lapsuutensa jännitystilan vanhempien räjähtävän suhteen vuoksi. Tyttö jää vaille isän rakkautta, ja nuori äiti on sokea varhaiskypsän tytön suhteen. Kiinnostus seksuaalisuuteen ei ole lapsessa tavatonta – mutta, mutta. Springora valottaa äidin ja kulttuuripiirien vinoutunutta sallivuutta vapautumisen nimissä. Nykyvinkkelistä se on rikollista ymmärtämättömyyttä, sillä lapsilla, tytöillä, ei ole asemaa eikä vapautta valita.

Kirja näyttää silloisen hyväksynnän G:n lapsiseksisuhteille ja teoksille, joissa G niitä pitelemättömästi kuvailee, lisäksi G:n toiminnan syyt ja seuraukset. Suostumus kuvaa häikäilemätöntä vallankäyttöä – yhden henkilön mutta myös yhteisön, joka tukee epätasa-arvoisia ja jopa rikollisia rakenteita. Kirja kysyy myös, mitä kaikkea voi hymistellä taiteen nimissä.

Springora kirjoittaa suoraa, toteavantyylistä proosaa. Kronologinen eteneminen korostaa tapahtumien vääjämätöntä kulkua, kirjoittaja silloin tällöin hyppää aikuisuuteensa, mutta fokus on lapsen lankeamisessa G:n ansaan ja sen loppuiän vaikutuksista. Koen lähestymistavan tietyllä tavalla etäännytettynä, kykynä katsoa itseään jopa viileästi, silti ymmärtäen. Tekstin tyylin koen raportoivana. Pidän sitä kerronnan etuna, todistusvoimaisena.

”Kun kirjoittaisin, olisin subjekti omassa tarinassani.”

Vanessa sai jätettyä G:n 16-vuotiaana. Hyväksikäyttö silti jatkui, kun hän luki tarinaansa ja kirjeitään sittemmin G:kirjoista ja menetti kykynsä nauttia kirjallisuudesta niin kuin oli menettänyt paljon muutakin. Mutta tuli aika ja syy kertoa oma totuus.

Vanessa Springora sanoo Hintikan HS-haastattelussa: ”Jos joku parinkymmenen vuoden päästä yrittää esitellä Matzneffin kirjallisuusnerona, hänen on pakko kertoa siinä yhteydessä myös Suostumuksesta. Siitä olen erittäin ylpeä.” Ymmärrän erittäin hyvin Suostumuksen merkityksen Springoralle, se on vallan palauttamista itselle.

Koska näemmä maailmamme on aina vain sellainen, että hauraita hyväksikäytetään, ehkä tämäntyyppisten kirjojen vuoksi yhä harvempi sulkee siltä silmänsä tai suunsa. Eli Sopimuksen voima on sen aihe mutta myös esitystapa.

Vanessa Springora

Suostumus

suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2021

omaelämäkerta

91 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Tikkas-sikermä elämäkerrasta omaelämäkertoihin

Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Holmströmin kirja Märta Tikkasesta

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.

Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.

Henrik Tikkasen katuosoitesarja

Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).

Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.

Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.

Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.

Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).

Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).

Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.

Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.

Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.

Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaani Sielujen saari on hieno).

Johanna Holmström

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2020

368 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Henrik Tikkanen

Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)

suomentaja Elvi Sinervo, kustantaja WSOY

Luin eKirjoina BookBeatissa, 3 x noin 90 sivua.

Märta Tikkanen

Vuosisadan rakkaustarina

suomentanut Eila Pennanen

Tammi 2018 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1978)

172 sivua.

Löysin kirjahyllystäni.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, proosarunot, Romaani, Tietokirja

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Keväällä kuuntelin Antti Holman äänipakinoita oopperasta. Naureskelin. Nautin siitä, miten henkilökohtainen, aihe, tieto ja sananasettelunäppäryys muodostavat omaperäisen kokonaisuuden. Olen huvittunut myös Holman neuvonta-podcastista ja YouTube-videoista.

Eli fanitan juuri sitä helppoheikkistä mediapellehahmoa, jota kirjan Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020) ”Antti Holma” vihaa. Kirja luokitellaan romaaniksi ja elämäkerraksi. Olen väsynyt autofiktiosta vääntämiseen, joten olkoot minun puolesta totta tai ei, vaikka moni juttu voi tuntua mediasta ennestään tutulta tai avoimelta tilitykseltä. Menkööt samaan syssyyn vielä kirjan muuntautumiskykyiset henkilöt Saatana ja Jumalakin. Mutta autofiktiostakin kirjassa heitellään:

”Otto kertoi viime viikolla osallistuneensa kirjallisuustapahtumaan pienkustantamon markkinoinnissa työskentelevän hoitonsa kanssa ja järkyttyneensä siitä, että paneelissa oli ollut kaksi vastajulkaissutta YouTube-tähteä ja joku hänelle tuntematon nuorisoidoli puhumassa autofiktiosta, vaikkei yksikään heistä edes tiennyt, mitä termi sisältää tai voi sisältää.”

Holman kirjassa vilisee lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kokemuksia, ystäviä, seksikumppaneita ja työasioita. Se kertoo kirjoittajan tekstintuottamiskammosta, urapettymyksestä, pakoilukeinoista ja pitkälti alamailla haahuilevista mielialoista. Erilaiset pelot ja häpeät painavat, eikä itseironia eikä komiikantaju peitä haurautta. Kirjassa vuorottelevat herkkyys, hulvattomuus ja tympeys. Kyynisyyttä huokuva henki kirjan loppua lukuunottamatta kertoo joko kertojan masennuksesta tai muusta. Roisius on välillä itsetarkoituksellista, ja kerronnan poukkoileva hapuilevuus joko harkittu tehokeino tai muuten kertojan sisäisen kaaoksen aito kuva. Joka tapauksessa: Holman katse itseensä ja ympärilleen on pitkälti armoton.

Kirjassa on kaari, harkittu rakenne, mutta monet luvut toimivat myös pakinanomaisesti. Äänikirjaksi se myös sopii, koska kirjailija lukee tekstiään paisuttelematta mutta sopivasti sävyttäen. Ja itse asiassa kirjassa on sellaista, mihin kertoja on tähdännyt, mutta minkä hän omista teksteistään kieltää ja myöntää:

”Kirjoitan, että hänellä on uskomaton taito olla banaali ja ylevä yhtä aikaa ja että olen tavoitellut jotakin vastaavaa aina, mutta jäänyt jumiin alatyyliin ja keskeneräisiin ajatuksiin.”

Alkupuoli naurattaa niin, että kuuntelu ulkoilun aikana saattaa näyttää ulkopuolisesta siltä, että tasapainoton henkilö siinä hörähtelee häiriintyneesti. Kirja kipeytyy ja vakavoituu loppua kohti, joten loppupuolen rakkauskirjetyyli lämmittää. Muikeasti loppuratkaisu paljastaa kertojan homohäpeän alkujuuret, mikä samalla perustelee paljon muutakin: Holman totuuksiin sotkeutuu vilkas mielikuvitus. Se on kirjan voima vetävän verbaliikan ohella. Ja lempeä lopetus.

Antti Holma

Kaiki elämästä(ni)

Otava 2020

elämäkerta/romaani

äänikirjana 8 t 23 minuuttia, lukijana Antti Holma.

Kuuntelin BookBeatissa. Sain myös kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Satu Leisko: Koti Suomesta

Satu Leiskon kirjassa Koti Suomesta (Avain 2020) kertoo kahdeksan nuorta, minkälaista on muuttaa lapsena tai nuorena Suomeen. Aikaisemmin Leisko on kirjoittanut kirjan Tulin Suomeen aikuisista maahanmuuttajista, mutta nyt on nuorten vuoro. Lainaan kirjoittajaa: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” 

Leisko on haastatellut kirjaan nuoria, joilla kaikilla on erilainen tausta ja kulttuuri sekä eri syyt muuttaa Suomeen. Kirjan nuoret ovat 18 – 28 -vuotiaita. Tarinoissa korostuu muutama asia: suomen kielen oppiminen, opiskelu, työllistymistoiveet, harrastukset ja ystävät. Jos joku niistä puuttuu, elämä uudessa kotimaassa on vaikeaa. Kirjassa on rohkaisevia esimerkkejä. Kaikki kirjan henkilöt ovat löytäneet paikkansa uudessa maassa, ja heillä on tavoitteita.

”Mielestäni suomea kannattaa opiskella

mahdollisimman nopeasti,

sitten kun on muuttanut Suomeen.

Sen jälkeen kaikki järjestyy.

On paljon helpompaa päästä kouluun ja töihin

ja sitten voi olla itsenäinen.”

Kirja muistuttaa, ettei mikään ole itsestään selvää. Esimerkiksi kaikissa maissa tytöt eivät saa harrastaa tai koulu ei ole ilmainen. Jollekin lumi on niin uusi asia, että sitä voi luulla jäätelöksi. Syksyn ja talven pimeys ja kylmyys voivat olla sokki, mutta se vähenee, kun rinnalla on läheisiä ihmisiä. Se ei silti tarkoita, että perhe olisi aina kasassa, kaikki perheenjäsenet voisivat hyvin tai olisivat elossa.

Palaan tähän: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” Nyt he saavat, ja toivottavasti heitä kuunnellaan. Toivon, että kirjan lukevat valtion ja kuntien virkamiehet, suomen kielen koulutuksista päättävät, opettajat, suomalaisnuoret ja heidän vanhempansa. Vain kahdeksasta tarinasta voi jo päätellä, minkälaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi kotoutuksessa ja koulussa.

Nuorten kuuleminen ei jää nyt siitä kiinni, etteikö heidän puhettaan ymmärrä. Selkokielinen kirja on sujuvaa, helppoa suomea. Siksi kirjan lukeminen sopii myös suomen kieltä opetteleville nuorille ja aikuisille, vaikkei kirjan kieli olekaan helpointa selkosuomea. Uskon, että kirja antaa vertaistukea ja voimaannuttaa.

Selkokielen tärkeyttä osoittaa hienosti yksi kirjan kohta. Tai se osoittaa sen, miten tärkeää selkokielen käyttö olisi. Mitä kertoo hallinnon kielestä se, etteivät vastaanottajat ymmärrä päätöksiä?

”Maahanmuuttoviraston viestissä luki,

että en voi enää käyttää maahanmuuttajan

oleskelulupaa.

Koska luin viestin tosi nopeasti,

luulin, että se tarkoitti negatiivista päätöstä.

Mutta oikeasti se tarkoitti,

että en enää tarvitse oleskelulupaa.

Sillä Suomen kansalaiset eivät tarvitse sitä.”

Satu Leisko

Koti Suomesta. Nuorten maahanmuuttajien tarinoita uudesta kotimaastaan.

Kuvat Laura Oja

Avain 2020

139 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja

Päivi Laitinen: Reissunaisia

Kevään matkustuskielto ehkä korvensi kaikkia reissuleenoja ja matkamatleenoja. Minä vietin kotoiluhetkiä reissunaisista lukien. Sitä sopii muistella naistenviikolla Leenan ja Matleenan päivänä (ks. naistenviikkohaasteeni).

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Päivi Laitinen esittelee kirjassaan Reissunaisia (Tammi 2019) 10 maailmanmatkaajaa 1800-luvulta nykyaikaan. Reipashenkisiksi esikuviksi rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta sopivat kaikki.

Laitinen jaksottelee naiset viideksi pariksi otsikoin Tutkijat, Etsijät, Kirjoittajat, Kilpailijat ja Seikkailijat. Laitinen on valinnut joukkonsa omien intressiensä perusteella.

’Monet näistä reissunaisista olivat luonteiltaan melkoisia monitahokkaita: he samanaikaisesti sekä ylläpitivät että rikkoivat oman aikansa normeja. Se että vaatimattomasta ikäneidosta tuli kuuluisa tutkimusmatkailija, että pastorin tytär ihastui revolverisankariin tai pienten lasten äiti lähti lähes puolitoista vuotta kestäneelle maailmanympärysmatkalle, kertoo vastakohtaisuuksista, ja ne jos mitkä kiinnostavat aina.”

Osa naisista on tuttuja Mia Kankimäen kirjasta Naisia joita ajattelen öisin. Siinä matkustajanaisista suosikikseni nousi Isabella Bird, ja taas säväyttää tämän naisen suoraselkäinen matkanteko ja ehkä pieni romanssinpoikanenkin pyssymiehen kanssa. Mukana on myös Suomen-seikkailija Ethel Tweedie, jonka kirjan Suomi-reissusta olen lukenut aikoja sitten. Kotimaisista kulkijaleideistä oman lukunsa saa Helinä Rautavaara.

wp-1583944585597.jpg

Uusista tuttavuuksista kiinnostun kahdesta naisesta. Huvitun ökyrikkaasta Louise Arner Boydista, jonka perintö palaa arktisten alueiden tutkimusretkillä. Uskomatonta, että kouluttamaton raharikas on oikuillaan mahdollistanut tutkimusmatkat, joiden kuvien ansiosta voidaan nyt seurata ikijään katoa. Toinen hätkähdyttävä rajojen rikkoja on Isabella Ebenhardt, joka tekeytyi arabinuorukaiseksi ja esihippityyliin vaihtoi paikkaa ja paria vapaana sieluna. Seikkailujen lopun traagisuus hätkähdyttää.

Omat yksin matkustamiset vaikuttavat kirjan naisten reissuihin verrattuina säälittäviltä hyvinvointihyppäyksiltä. Olen lentänyt kätevästi muutaman tunnin kohteeseen, kun yli sadan vuoden takaiset kulkupelit ja maailmankolkkien infrastruktuuri ovat olleet tyystin toista. Eikä eurooppalaisissa suurkaupungeissa törmää sellaisiin seikkailuihin kuin esimerkiksi kirjan nykyaikaedustaja, yksinjuoksija Rosie Swale Pope Siperian tai Alaskan metsissä.

Kirja on viihdyttävä esittely erikoisnaisista. Laitinen kirjoittaa virkeää asiatyyliä, sujuvaa ja selkeää, silti persoonallista. Mukava on näinä maailmanaikoina matkailla kirjakeinoin.

– –

Päivi Laitinen
Reissunaisia. Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä
Tammi 2019
tietokirja
383 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Odotan aurinkoa

Odotan aurinkoa (Humak 2019) on kirja,
jossa on yhdeksän selkokielistä tarinaa.
Kirja kertoo nuorten tunteista ja kokemuksista,
minkälaista on muuttaa Suomeen.

Kirjassa ei ole kertojien oikeat nimet.
Niin he voivat kertoa vapaasti omista tunteistaan.
Kertojat tulevat eri kulttuureista,
ja he ovat asuneet Suomessa vasta vähän aikaa.

Kaikki kertomukset ovat mielenkiintoisia.
Kertojat paljastavat,
minkälaisia asioita he Suomessa arvostavat.
Monille se on rauha, tasa-arvo ja opiskelu.
Kirjan kertojien mielestä
suomen kieli on kaunis mutta vaikea.

”Suomessa on paljon hienoja asioita.
Suomen poliittinen järjestelmä on hyvä,
sillä Suomessa on hallitus ja myös presidentti.
Suomalainen koulu on hyvä.
Kaikki suomessa on ehjää ja valmista.”

Monilla on ikäviä kokemuksia suomalaisista
mutta myös hyvä ja hauskoja hetkiä.
Suomen talvi ei ole suosikki.
Joidenkin mielestä ruoka ei maistu miltään,
toisten mielestä se on hyvää.

Eli jokaisella kertojalla on omia mielipiteitä.
Yhteistä on se, että he ovat tulleet Suomeen turvaan.
Siksi ikäviä kokemuksia ovat esimerkiksi
mielenosoitukset maahanmuuttajia vastaan.
Myös se huolestuttaa, saako Suomessa töitä.

”Monet maahanmuuttajat ovat asuneet Suomessa pitkään,
mutta he puhuvat vain vähän suomea.
Minun naapurini on asunut Suomessa melkein kymmenen vuotta.
Hän osaa sanoa vain `Mitä kuuluu?´”

Kirjan tarinat antavat lukijoille rohkeutta.
Rehelliset kertojat eivät peitä vaikeuksia,
mutta he kertovat myös mahdollisuuksista.
He kannustavat opiskeluun ja lukemiseen.
Täytyy osata kieltä ja tuntea uusi kulttuuri,
että pärjää uudessa maassa.
Se ei vie pois omaa kulttuuria.

wp-1586756772176.jpg



Kirjan tekijät halusivat tehdä selkokirjan.
Yksi syy on tietysti se,
että suomi on maahanmuuttajalle uusi kieli.
Selkokieli on helppoa suomea,
mikä auttaa pääsemään mukaan uuteen kulttuuriin.
On arvokasta, että voi lukea uudella kielellä
ja voi jakaa kokemuksia kirjan tarinoiden kanssa.

Tekijöillä on myös toinen syy tehdä selkokirja.
He huomasivat, että kirjastossa
on vain vähän selkokirjoja.
Se voi kyllä olla kirjaston syy,
sillä viime vuosina on tullut paljon selkokirjoja.
Mutta se on silti hyvä syy:
erilaisia selkokirjoa tarvitaan lisää.

Odotan aurinkoa on verkkokirja,
ja sen voi lukea vapaasti netissä.
Täytyy silti muistaa,
että aina joku maksaa kirjan,
joka on lukijalle ilmainen.
Odotan aurinkoa on saanut rahaa
hankkeesta Porukalla perille (ESR).

– –

Odotan aurinkoa. Selkokielisiä tarinoita Suomeen tutustumisesta
toimittaneet Tiina Valkendorff, Päivi Ruutiainen ja Anna Louhensalo
Humanistinen ammattikorkeakoulu 2019
Humanistisen ammattikorkeakoulun julkaisuja 89,  ESR-hanke Porukalla perille
86 sivua verkkokirjana:
https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2019/11/Humanistinen-ammattikorkeakoulu_selkokirja_Odotan-aurinkoa_verkkojulkaisu_FINAL_141119.pdf

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja

Lauri Tähkä: Äärillä

Laulaja ja biisintekijä Lauri Tähkän elämäntuntoja kuuntelin syksyn mittaan Vain elämää -sarjan juhlakaudella. Siinä hän avautui uran ja oman elämän kipukohdista muiden ohjelman artistien lailla. Tähteyden loisto tuntuu himmenevän yksityiselämän ongelmiin. Eli on ihmisen ammatti mikä tahansa tai yleisön ihailu miten suurta vain, se ei suojaa ihmissuhdepulmilta, yksinäisyydeltä eikä virheiltä.

Tv-formaattikokemuksen vuoksi ei Lauri Tähkän erotuska eivätkä sekoiluhetket tule yllätyksenä, kun niitä kuuntelen hänen henkilökuvakirjastaan Äärillä (WSOY 2019). Miksi kuuntelen valokuvakirjan, jonka kuvia ei BookBeat paljasta? Älytöntähän se on, sillä oletan Äärillä tarkoitetun kovan luokan fanikirjaksi runsaine kuvineen. Näen vain kannen tyylikkään potretin. Koska fanittaminen on minulle vierasta, ehkä kirjan kuuntelu on oikea valinta.

20191113_170103_resize_98.jpg

Äänikirjan lukee artisti itse, mikä tehostaa intiimiä vaikutelmaa. Laulajan tumma puheääni sulaa kuulokkeista korviini. Kertojan puhunta on luontevaa ja antaa vaikutelman: nyt hän puhuu minulle. Tässähän pehmenee tällainen laulajan radiokuuntelija, joka ei ole nähnyt intensiivistä kertoja-esiintyjää yhdelläkään keikalla.

Tekstissä on sopivasti paljastusta ja peittelyä. Kertoja vakuuttaa pitävän yksityisyydestään kiinni, silti hän tarjoaa täkytietoja elämästään ja elämyksistään. Ja sivuille jää salaisuus: kuka kumma on priva-Jarkko, kun julkkis-Lauri on kertojalleenkin arvoitus?

Tähkä on biisitekstittäjä, ja myös kirjalliseen minäproosaan sekoittuu laulullisuutta ja sellaista kielikuvallisuutta, jota voi poppiin pistää. Joukossa on tunnelmakuvia, joissa on runollista henkeä, tosin osassa on ehkä iskelmäkliseiksi sopivaa mutta osasta erotan kirkasta aitoutta.

Teksti tarjotaan palasina, tiettyihin teemoihin lohkottuina mutta vapaasti kertojasta kimpoillen. Päällekattoja Heli Laaksonen saattaa piillä valintojen takana. Yhtä kaikki, kertojan elämykset Iltaliasta Inariin välittyvät. Tavallaan ne aina kulkevat kotopuolen ”Pohjanmaan kautta”, mutta toistan: yksityisyys säilyy – koko elämää ei revitellä tuon ilmaisun kaikissa merkityksissä.

20191113_165911_resize_48.jpg

Lauri Tähkä ja päältäkattoja Heli Laaksonen Turun kirjamessuilla 2019

Kun kertojaääni hyrisee korvissani, se muistuttaa minua siitä, että minun makuuni soi Tähkän matalan rekisterin laulanta vailla suoraa huutoa korkealta ja kovaa, vaikkapa sellainen tulkinta kuin Väkevänä kuin metsä. Ja mietin Tähkän hiljaisen privaatin vastakohtaa: suosion suuruutta, elämänosaa, jossa artistin roolille elintärkeät fanit kirkuvat keikoilla, jonottavat kuvia ja halauksia tuntikausia – eikä tähden hymyn sovi hyytyä. Ja sitten kainalossa käy tällainen sivustatarkkailija mutisemassa jotain matalalla laulamisesta.

IMG_20191005_161740_244_resize_84.jpg

Turun kirjamessut 2019

– –

Lauri Tähkä
Äärillä
kuvat Emilia Ikäheimo
päältäkattoja Heli Laaksonen
WSOY 2019
henkilökuva
äänikirjana 54 minuuttia, lukija Lauri Tähkä.
Kuuntelin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista

Suomessa syntyvyys on hurjassa laskussa. Jos lisääntymisikäiset lukisivat tämän kirjan, voisi laskusuunta jatkua siksi, että Adam Kay kuvailee monenmoisia komplikaatioita, joita etenkin synnytyksessä voi sattua. Vaikutusta ei ehkä loivenna se, että tapahtumat sorkkivat Englannin terveydenhuollon ja lääkärikoulutuksen kipukohtia.

Ensinnäkin: Kohta voi vähän kirpaista (Art House 2019) on hauska. Toisekseen: kirja lisää lukijan eritteiden ja elimien sietokykyä. Kolmanneksi: se on hätähuuto ja pamfletti terveydenhuollosta päättäville. Yllätyn, että yhdistelmä toimii näin hyvin ja viihdyttävästi.

20190813_175153_resize_51.jpg

Omakohtaisuus synnyttää uskottavuuden, vaikka kirjaan on luonnollisesti valikoitu kiinnostaviksi ja huvittavaksi arvioituja tapauksia. Kirja perustuu Adam Kayn muistiinpanoihin työpäivistään. Yhtä aidosti hän kertoo kohtuuttomasta työtaakasta ja väsymyksestä kuin työn sivutuotteesta, ihmishuvista. Tarinoista välittyy, että Kay omistautuu työlleen ja hän näkee työssään synnytysosaston lääkärinä elämän kaikki puolet. Siihen liittyy myös kiukku hallinnollisista päätöksistä, jotka tuhoavat lääkäreiden työssä jaksamista.

Mikään inhimillinen ei ole kirjassa vierasta, ja lääkäri saa pelastustyössään todistaa kummallisuuksia, joihin potilaat pystyvät. Jätän kirjan lukijoille hörönaurut sattumuksista, joihin kuuluu vierasesineitä ja hölmöyttä. En vaivaudu pohtimaan, ovatko jutut totta, liioiteltuja vai keksittyjä. Hauskoja ovat. Tässä lainaus ihmisten kummallisuuksista nössöimmästä päästä:

”Olin hieman oudoksunut, kun ensimmäisen kerran potilaani oli sisätutkimuksen aikana tekstaillut, mutta nyt se vaikutti olevan suhteellisen tavallista. Tänään, papa-kokeen aikana, potilaani soitti ystävälleen FaceTime-videopuhelun.”

Tekstistä iso osa on kuin stand up -käsikirjoitusta, anekdootteja ja lohkaisuja. Nauran useasti sattuvasti sanottuja havaintoja, eli verbaalivikkelyys kannattelee kirjaa. Paljastettakoon: kirjoittaja siirtyi sittemmin hupiohjelmien käsikirjoittajaksi ja kirjasta ollaan työstämässä komediasarjaa.

– –

Adam Kay
Kohta voi vähän kirpaista. Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
suomentanut Ari Jaatinen
Art House 2019
elämäkerta, henkilökuva
eKirjana 168 sivua.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Mitä tehdä seuraavaksi, Oksan hyllyltä ja Sivutiellä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Selkotekijä Hanna Männikkölahti

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

 Johanna Kartio

Pertti Rajala

Satu Leisko

Marja-Leena Tiainen

Jasu Rinneoja

Pekka Rahkonen.

 Sarjan idea ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

selkotekijä

Hanna Männikkölahti, kuka olet?

Olen suomen kielen opettaja ja selkokielen asiantuntija. Opetan suomea ulkomaalaisille omassa yrityksessäni. Lisäksi mukautan kaunokirjallisuutta selkokielelle ja kirjoitan Random Finnish Lesson -blogia suomen kielestä.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Hanna pystykuva pienempi

Kuva: Agata Anttonen

Olin pitkään haaveillut romaanin selkomukauttamisesta, mutta olin silloin töissä ammattikoulussa, eikä minulla ollut aikaa selkomukautuksiin. Työtilanteeni muuttui, ja keväällä 2016 osallistuin Iloa selkokirjasta -hankkeen koulutuspäivään. Otin jo saman illan aikana yhteyttä kirjailija Salla Simukkaan ja pyysin häneltä lupaa Punainen kuin veri -romaanin selkomukauttamiseen. Samana kesänä pyysin Sanomalta luvan Aku Ankka -sarjakuvakokoelman mukauttamiseen.

Miksi kirjoitat selkomukautuksia?

On todella tärkeä ja hieno asia, että julkaistaan kirjallisuutta, josta voi nauttia jo kielenoppimisen alkuvaiheessa. On ilo tehdä hyvästä kirjasta saavutettava myös lukijoille, joille esimerkiksi 400-sivuisen romaanin lukeminen on liian raskasta tai vaikeaa. Olen tutustunut selkokirjojen kautta uusiin ihmisiin, päässyt esiintymään kotimaassa ja ulkomailla sekä oppinut jotain kustannusalasta.

Miten valikoit kirjat, joita mukautat?

Ajattelen näin: minulle on ihan sama, mitä mukautan, kunhan joku haluaa lukea sen ja siitä on lukijoille ja opettajille iloa ja hyötyä. Valitsen mukautuksiin mahdollisimman erilaisia kirjoja. Niin voin suositella selkokirjoja kaikenikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville asiakkailleni.

Joskus idea tulee heti, kun näen jutun uudesta kirjasta, esimerkiksi näin kävi, kun luin uutisen Kari Hotakaisen kirjasta Tuntematon Kimi Räikkönen. Samoin kävi ensimmäisen mukautuksen kanssa: luin uutisen, että Salla Simukan kirjasta tehdään elokuva. Halusin mukauttaa suositun romaanin, ja koska kirja oli trilogian ensimmäinen osa, tuli mahdollisuus mukauttaa myös muut osat.

Yhteen mukautukseen sain idean ystävältäni. Heinähattu,Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen on käännetty viittomakieliseksi videoksi, joten ystäväni ehdotti, että selkokirja täydentäisi hienosti kokonaisuutta.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi?

Tällä hetkellä olen erityisen innoissani Eve Hietamiehen Yösyötöstä, jonka olen mukauttanut ja johon Ina Majaniemi on tehnyt hienon kuvituksen. Uskon, että kuvitus madaltaa kynnystä tarttua kirjaan ja auttaa juonen ymmärtämisessä.

Myös mukauttamani Heinähattu ja Vilttitossu -tarina on hauska ja sympaattinen, ja se sopii loistavasti alakoulun lukutunneille ja suomenoppijoille, joilla on pieniä lapsia. Kirja sopii ääneen lukemiseen ja innostaa keskustelemaan.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Maria Turtschaninoffin Maresia. Luen sitä itse selkoruotsiksi, koska haluan elvyttää ruotsin kielen taitoani ja kokea, kunka ihanalta ja itsetuntoa kohottavalta selkokirjan lukeminen tuntuu. Selkoruotsinnoksen on tehnyt Jolin Slotte. Kirjan on kääntänyt selkosuomeksi Laura Lepistö.


Selkoteksti tutuksi: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakaisen kirjoittama henkilökuva Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018) on kiinnostanut meillä ja muualla, joten on ilo, että sen selkokielinen mukautus ilmestyy näin nopeasti. Vetävä aihe saattaa saada lisää lukijoita, kun kirja on helppoa suomea. Ehkä myös fanit ympäri maailmaa innostuvat opiskelemaan Kimin kieltä selkokirjan avulla.

Hotakaisen toteava, tiivis tyyli sinänsä sopii selkoon, mutta mukautuksessa on menty vielä askel eteenpäin sanaston ja virkkeiden helppoudessa sekä tekstikappaleiden rajauksessa. Näin mukautus välittää Hotakaisen kirjan hengessä Kimin kehityksen hulivilistä huippukuskiksi ja perheenisäksi.

”Kimi Räikkönen on vasta elämänsä puolessavälissä,
joten tämä kirja ei ole elämäkerta.
Tämä on kertomus miehestä,
joka halusi vain ajaa autoa mahdollisimman kovaa.
Hänestä olisi voinut tulla autonasentaja,
mutta hänestä tulikin
maailmankuulu autourheilija.”

Hotakaisen kuvaamana Kimin vaiheet eivät etene kronologisesti, lisäksi alkutekstissä vilisee paikkoja ja nimiä. Siksi selkomukautuskaan ei ole perusselkokieltä vaan astetta haastavampaa, sillä Männikkölahden mukautus noudattaa alkuteosta sitä lyhentäen. Kirja sopii selkolukijoille, jotka eivät tarvitse hahmottamisen tai muistin tukea. Esimerkiksi suomen kieltä harjoitteleville tai muuten vain lyhennelmistä pitäville selkoversio on mainio vaihtoehto.

Tuntematon Kimi_selko

Hanna Männikkölahden mukauttamat kirjat

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen (Avain 2019)
Eve Hietamies: Yösyöttö (Avain 2019)
Miika Nousianen: Juurihoito (Avain 2018)
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (Avain 2018)
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (Avain 2017)
Salla Simukka: Valkea kuin lumi (Avain 2017)
Salla Simukka: Punainen kuin veri (Avain 2017)
Omakustanteinen e-kirja Opas koululaisen vanhemmille (2016)

Hanna Männikkölahden blogi: tässä.

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Sanna Ryynänen: Meri Genetz

Meri Genetz (1885 – 1943) on yksi melko unhoon jääneistä suomalaisista naistaiteilijoista. Hänen maalauksissaan värit leimahtelevat ekspressiivisesti, ja itse taiteilijapersoona leimahteli myös. Kirjan alaotsikkokin kuuluu: Levoton sielu.

20190408_201248.jpg

Taiteilijaelämäkertoja on mukava lukea. Lähivuosien huippuja ovat esimrkiksi  Hugo Simbergistä ja Ellen Thesleffistä kertovat kirjat. Niissä yhdistyvät taiteilijan elämänvaiheet ja taideteokset, taustalla vaikuttaa ajankuva. Sanna Ryynänen ei ole niinkään Genetzin taiteen tulkitsija vaan ajan. Hänen kirjassaan erityisen näkyvästi peilataan taiteilijan elämää ajan historiallisiin tapahtumiin. Jos lukija ei ole ihan kartalla europpalaisista historiakäänteistä, tämä kirja perehdyttää niihin. Ymmärrän taustatyön, silti tuli houkutus hyppiä yleishistoriasta Genetz-perheen privaattihistoriaan.

On onnenkantamoinen, että Genezin kirjalliset arkistot löytyivät, samoin jo osin homehtuneet ja rottien nakertamat maalaukset. Kirjassa on maalauksista värilliset liitteet, mutta osa kuvista on mustavalkoisia. Siteeraanpa, mitä sanotaan päähenkilön taiteesta:

”Jotkut pitivät Meriä nerokkaan taiteilijana, joidenkin toisten mielestä hän oli lähinnä keskinkertainen – ja molemmat mielipiteet ovat perusteltuja. Meri teki etenkin 1930-luvulla maalauksia, jotka kuuluivat oman aikansa suomalaisen taiteen parhaimmistoon, mutta hänen tuotantonsa oli epätasaista.”

Henkilö Meri Genetzistä saa villin vaikutelman. Taiteilijasielun ja ilmeisesti samalla itsensä Genetz kuvaa kirjeessään näin: ”Arvaan: ihminen ilman selkärankaa, hetken lapsi, jonka ajatusmaailma on päähänpistoja ja tunneläikähtelyjä.” Merin elämä olkoon tiivistyksenä tällainen: kaksi avioliittoa, lapset ensimmäisestä liitosta kulkevat sinne tänne ja äitinsä tuonne, reissuja reissun perään, vaihtuvia ystävyyksiä ja taiteilijarientoja. Leimallista näyttää olevan hurahdus henkimaailmaan, spiritismiin ja okkultismiin. Meri Genetz etsi itseään ja itseään täydellistävää henkiolentoa. Siitä kirja tarjoaa toinen toistaan hämmentäviä hetkiä.

Kiinnostavasta henkilöstä on syntynyt valaiseva kirja. Levoton elämä on lyödä taiteen laudalta, mutta taide on jäänyt jälkipolville (ja ehkä kummitteleva Meri). Meri Genetzin omin sanoin:

”Maalaus [- -] on värijen ”musiikkia”, eikä kaipaa muita aineksi ollakseen maalaus kuin muodot ja värit. Esittää jotakin kuuluu kirjallisuudelle. [Maalaus] ilmaisee värisoinnillaan ja väri ja linjarytmillään tunnelmia ja ajatuksia ja kosmillisia totuuksia.”

– –

Sanna Ryynänen
Meri Genez. Levoton sielu
Avain 2019
taiteilijaelämäkerta
367 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja Meri Genezistä sopii naistenviikon kirjaksi, sillä elämäkerrat poikkeusnaisista elähdyttävät! Kirjablogien naistenviikosta lisää: tässä.

naistenviikko 2019

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Kim Thúy: Ru

Toukokuisen kirjallisuustapahtuman Helsinki Litin (2019) riemukkain kohtaaminen tapahtui, kun Kim Thúy show-naisen elkein otti yleisönsä. Keskustelukumppani Silvia Hosseini kuvaili Thúyita ilotulitteeksi, eikä syyttä. (Katso Yle Arenasta keskustelutallenne.) Näin Thuy kuvailee syntymäänsä kirjassaan Ru (Gummerus 2019):

”Synnyin ilotulitusten ja valokiehkuroiden koristaman taivaan varjossa ohjusten ja rakettien paukkeessa. Synnyin korvaamaan menetettyjä ihmishenkiä. Tärkein tehtäväni oli jatkaa äitini elämää.”

Silvia Hosseini luonnehti Ru-kirjaa valokuva-albumiksi, joka on kuvattu sanoin. Kirjan väläyksenomaiset fragmentit välittävät kirjailijan kokemaa lapsuuden Vietnamissa, pakolaisleirillä Malesiassa, pakolaislapsena Kanadassa sekä ranskankielisenä kanadalaisnaisena ja -äitinä. Muistikuvat, havainnot ja tunnelmat seuraavat toisiaan näennäisesti vailla järjestystä, liittyen silti toisiinsa. Ne keinuvat tunnelaidasta toiseen ja virtaavat vauhdikkaan lyhytlukuisina. Ru-sana tarkoittaa ranskaksi virtaamista, vietnamiksi kehtolaulua.

20190519_143905.jpg

Thúy nauratti yleisöä vähättelemällä kirjaansa lyhyeksi ja itseään laiskaksi. Kirjan lyhyys ja perushengen keveys on lumetta, sillä sukuun, väkivaltaan, pakolaisuuteen, juurettomuuteen ja rakkauteen liittyvät aiheet ovat betoninraskaita, koetut asiat paksuja. Laiska ihminen ei olisi vaivautunut poraamaan aukkopaikkoja lähtökohtabetoniinsa kuten Thúy.

Kuin ohimennen kirjan kertoja heittelee kohtalonsa kivikimpaleita kohti minua. Poliittisen vainon vaikutukset äveriääseen sukuun, köyhän vartijan silmin yläluokan naisten rintaliivit kuin kahvinsuodattimet, toukat pakolaisleirillä, erilainen riisi kanadalaislautasella, tietämättömyys pohjoisten leveysasteiden eri vuodenaikojen mukaan vaatettamisesta, timantit koko perheen elättämiseksi piilotettuna lapsen muovirannekoruun – ja niin edelleen. Usein murikat lentävät ohi ja silloin lepattavat lämpimät, kauniit muistot ja tuokiot.

”Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyvyyksiä, hairahduksia.”

 

20190519_143656.jpg

Autobiografian alkupuolella toteavuustyyli vallitsee, mutta loppupuoli kaunokirjallistuu. Etenkin viimeisissä kolmanneksessa hienosti yhdistyvät kuvatut asiat, lukijan johdattelu rivienväliin ja kielen hetkittäinen metaforisuus. Viimeiset luvut vetävät maton altani.

Minulla on usein vaikeuksia heittäytyä kohottaviin selviytymistarinoihin. Kyse ei missään nimessä ole siitä, etten arvosta, vaikutu tai järkyty, mitä kertoja on joutunut kokemaan. Arvostan, vaikutun ja järkytyn. Etsin sen lisäksi kirjallisia tasoja. Ensin ne Ru-kerronnassa viistävät pintaa, mutta sitten kirjan loppupuolella – johan sen ilmaisin: minulta matto liukui alta  ja pyllähdin ihastumaan Thúyn tapan valottaa kasvuaan siksi, joka hän on.

Pyllähdin kertojan havaintoihin seitsemännestä tädistään, nykytytöistä setelinkahahdus tai viiltelyjälki ihossaan, kertojan oman ihon lähtemättömistä jäljistä, kertojan omien poikien tienposkeen pelastautumisesta suhteessa vietnamilaisäitiin, joka joutui kantamaan pikkupoikansa ruumista. Ja siinä se on tämän enempää selittelemättä, Thúyn tyyli:

”Ja jossa ojennettu käsi ei enää kuvaa elettä, vaan rakkauden hetkeä, joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen.”

– –

Kim Thúy
Ru
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019
59 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Monissa blogeissa lisää, mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä ja Lumiomena

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? 

Minna Canthin 175-juhlavuosi poikii julkaisuja, jossa klassikkojuhlakalua esitellään nykyihmisille. Canthia ei pysty kaluamaan lihattomaksi, verettömäksi, joten julkaisujoukon jatkoksi sopii Suvi Aholan koonti Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019). Esipuhetta lainaten:

”Suora, terävä puhe 1800-luvulta kuuluu hyvin 2000-luvulle saakka. Yhä meitä kiinnostaa, mitä Minna Canth todella sanoi.”

Kirja on jaettu teemoihin, jotka nousevat Canthin lehtikirjoituksista, kirjeistä ja kaunokirjallisesta tuotannosta. Aiheita kertyy muun muassa ikävaiheista, sukupuolisuudesta, köyhyydestä ja kirjoittamisesta. Kirjan seitsemään teemaan Ahola johdattelee faktatiedoin Canthin elämästä, ajasta, aikalaisista ja tuotannosta, ja joukossa on myös niihin perustuvia tulkintoja. Esittelyosuuden jälkeen teema syventyy Canthin autenttisin tekstein.

20190303_175816.jpg

Pidän rakennetta lukijaystävällisenä. Kirjan voi lukea oitis alusta loppuun, mutta siitä voi nauttia haukkapaloina yhden teema poimien silloin ja toisen tällöin. Canth-enthusiaistille (elämäkerran monesti lukeneille, tuotannon ja kirjekokoelmat kahlanneille) ei kirja ehkä uusia ulottuvuuksia tarjoa, vaan se ei kirjan merkitystä vähennä. Mitä Canth todella sanoi? on kätevä ytimennävertäjä: pääteemojen kertaaja tai ensikertalaisten perehdyttäjä Canthin ajatusmaailmaan ja tekstityyliin.

Jälleen kerran ihastelen Canthin virkeää verbaliikkaa. Kirjakieli hakee vielä uomiaan, joten Canthin kieli virtaa vapaana. Kiistakirjoituksia lukiessani hymähtelen pisteliäisyydelle ja sille, miten satiiri iskee: Canth muka-myötäilee vastustajiaan ja antaa ymmärtää heidän ajattelunsa umpisolmut. Ja kyllä ajatonta ainesta on siellä täällä, murheellisen ajankohtaista tasa-arvosta ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys.”

Viimeaikaiset tulkinnat vakuuttavat, että aiempaan ymmärrykseen Canthista ovat vaikuttaneet ensimmäiset elämäkerrat, joissa tulkitaan Canthin näytelmiä ja kertomuksia omaelämäkerrallisina. Välillä mietin tämän kirjan kaunokirjallisuuskatkelmien asemaa kirjakokonaisuudessa. Totta kai ne ovat tarkoitushakuisesti kutakin teemaa kuvaavia, ja toisaalta niiden poiminnassa vivahtaa jotain samaa, mitä ensimmäiset agenda-canthilaiset tekivät.

Canth on siksikin kiinnostava kirjailija, että hän heilahtelee. Impulsiivisuus ja mielialavaihtelut näkyvät proosassa ja etenkin kirjeissä, joista usein siteerataan voima- ja mietelauseita. Ajatelmat voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Siksi juuri Canth vetoaa inhimillisinä vaikkakin ylivoimaisena taitonaisena.

” – menen tavallisesti kirjoineni, paperineni ja kynineni puutarhaan koivujen alle ja elämä tuntuu silloin niin sanomattoman suloiselta, – kumma kyllä, vaikka hyvin tiedän ja syvästi tunnen kuinka muuttuvaista, puuttuvaista ja katoovaista kaikki täällä on.” (Canthin kirje 1878)

– –

Suvi Ahola
Mitä Minna Canth todella sanoi?
WSOY 2019
asiatekstiä kootuin proosakatkelmin
271 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

minna canth_haaste

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Blogistania-ehdokkaani 2018

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2018 kirjoista. Neljän kategorian tulokset julkistetaan huomenna (ks. Blogistania-esittely). Listaan linkkeineen omat viime vuoden huippuni.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Olli Jalonen: Taivaanpallo
”Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni.”

2 pistettä
Minna Rytisalo: Rouva C
”Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus!”

1 piste
Peter Sandström: Äiti marraskuu
”Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.”

Pisteet kerää blogi Tuntematon lukija.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Globalia

3 pistettä
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
”Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.”

2 pistettä
Rachel Cusk: Ääriviivat
”Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.”

1 piste
Melba Escobar: Kauneussalonki
”Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.”

Pisteet kerää blogi Kirjamies.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Kuopus

3 pistettä
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
”Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.”

2 pistettä
Satu Leisko: Unohtunut kansa
”Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.”

1 piste
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
”Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.”

Pisteet kerää blogi Yöpöydän kirjat.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Tieto

3 pistettä
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
”Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.”

2 pistettä
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
”Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä.”

1 piste
Helena Ruuska: Hugo Simberg
”Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan.”

Pisteet kerää blogi Hannan kirjokansi.

20190223_093619.jpg

26 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Tietokirja

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huorisen kirjoittama kirja Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019) saa osuvasti alaotsikkotäsmennyksen ”muotokuvia”. Kokonaisuudessaan se kuuluu: 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. Kirja on syntynyt Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi, mutta mukana on juhlakalun lisäksi muita edelläkävijöitä kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin ja tanssin aloilta.

20190216_114611.jpg



Muotokuva-osuvuus liittyy moneen asiaan. Huotarisen tekstit ovat tiiviitä, fiktiivisiä tilannekuvauksia naistaiteilijoiden nuoruudesta, kuin valo- tai lyhytelokuvia hetkistä, joissa tulevat mestarit tyttöyden ja naiseuden kynnyksellä oivaltavat kutsumuksensa tai ottavat askeleen sen suuntaan. Siihen liittyy tunteita varmuudesta epävarmuuteen.

”Kuulisinpa edes kerran lauseen: ’Minun ei tarvitse surra sinua, sinä olet iloni!’ Silloin uskaltaisin kääntää pääni aurinkoon.” (Fredrika Runeberg)

Muotokuvat ovat myös konkreettisia, sillä jokaisesta taiteilijasta on Riikka Sormusen akvarelli. Ne kuvittavat Huotarisen tekstejä sävykkäästi, sillä Sormusen kuvissa värit ja muodot ilmaisevat tekstien oleellista tilannetta ja tunnelmaa. Kuvituksien hahmot muistuttavat henkilöistä otettuja valokuvia mutta onnistuneen pelkistetysti.

20190216_114657.jpg

”Mutta on myös muuta tietoa kuin se, mitä koulu opettaa: sanotaan, että sudenkorento ompelee nukkuvan silmät kiinni.” (Aino Kallas)



Tämä kirja on kaunis, todella kaunis. Kauneutta koen kuvista, samoin tekstistä. Korostan: kirjan kauneus ei ole kiiltokuvamaista, vaan sen voi kiteyttää Fredrika Runebergista kertovaan tilannekuvaan:

”Olin sanonut ensimmäistä kertaa ääneen jotain sellaista, mikä oli ollut itsellenikin aiemmin tuntematonta. Eikä lausahdukseni syntynyt mistään kauniista ajatuksesta: se oli syntynyt kiukusta ja vastustuksesta.”

Sisällön kauneutta on se, että oman ominaislaadun tunnistaminen on oikein, ainoa oikea, mutta sen toteuttamiseen sisältyy onnen lisäksi ponnistelua, ristiriitaisuuksia ja ristiriitoja. Ilmaisun kauneutta koen sivulta toiselle. Huotarilla on taito ilmaista tiiviisti. Poimin listan hienouksia:

”Silmäkulmastani näen, miten pimeys ojentelee raajojaan rantaveteen.” (Aino Kallas)

”Koulutytön vino uhma oli jo väistynyt ja katseessa oli iso musta kraateri.” (Essi Renvall)

”Sade ulkona on satojen silkkimekkojen kahinaa.” (Anni Swan)

”En ole kasvanut tynnyrissä enkä siis mahdu laatikkoon.” (Ellen Thesleff)

Eli välillä välähtää runoilija-Huotarinen, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi korostan: muotokuvat eivät ole lyyrishämäriä vaan kirkkaita näkyjä, tyyliltään toisistaan poikkeavia ja kuhunkin henkilöön eläytyviä tilanne- ja luonnekuvia.


Nautin kirjasta kokonaisuutena, innostun, ihastun ja välillä jopa liikutun. Heistä tuli taiteilijoita on lukijoita sivistävä nostaessaan esiin historiallisesti merkittäviä esikuvia ja samalla visuaalis-verbaalinen taide-elämys. Uskon kirjan vaikuttavan sykähdyttävästi tyttöihin yläasteikäisestä mummoihin – ainakin se tehoaa minuun. Toivon kakkososaa naistieteilijöistä.

– –

Vlja-Tuulia Huotarinen
Heistä tuli taiteilijoita. 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista
Kuvittanut Riikka Sormunen
WSOY 2019
95 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan naistaiteilijat:
Ida Ahlberg
Aino Ackté
Minna Canth
Maggie Gripenberg
Aino Kallas
Mateli Kuivalatar
Helvi Leiviskä
Ida Moberg
Essi Renvall
Fredrika Runeberg
Anni Sean
Ellen Thesleff

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, lyhytproosa, Taide

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri