Aihearkisto: Elämäkerta

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Sivuja ei tarvita paljon runsaaseen sisältöön. Sellainen paradoksi toteutuu Tove Ditlevsenin (1917 – 1976) muistelmassa Lapsuus (S&S 2021). Tai romaaniksi se on luokiteltu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, joka Tanskassa ilmestyi yli 50 vuotta sitten. Sarja kuuluu Tanskan kirjallisuuden kaanoniin.

”Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen.”

Romaanin kertoja kokoaa lama-ajan lapsuusmuistojaan kööpenhaminalaisesta työläiskodista. Nelihenkisen perheen ilmapiiriä hallitsee arvaamattoman ailahteleva äiti. Perheen vasemmistolaisisä myötäilee, isoveli Edvin synkistelee ja kertoja-Tove toivoo hyväksyntää – turhaan. Lapsuus loppuu kuin leikaten 14-vuotiaana konfirmaatioon, jonka jälkeen Toven täytyy aloittaa työt palveluspaikassa.

Perhe-elämän lisäksi Tove kertoo sukulaisista, korttelin elämästä sekä ikäistensä ja vähän vanhempien tyttöjen ystävyyssuhteista. Tove on tarkkailija, joka ei saa yhteyttä tunteisiinsa, mutta hän hellii unelmaa julkaista runoja, joiden kirjoittaminen on häntä kannatteleva salaisuus ja voima.

”Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut. Niistäkö aikuisuuteni muodostuisi?”

”Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni, ja tuskin olen saanut yhden reijän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi.”

Ditlevsenin kerronnassa ei peitellä aikuisen kirjoittajan muistojen palauttamisen värittyneisyyttä. Silti niissä vetoavat lapsen näkökulman suoruus ja aitous. Kieli on sekä konstailematonta ja että tuoreesti kuvailevaa. Kerronnan hienous tekee pienestä muistelmaromaanista suuren.

Kertoja-Tove päästää lähelleen, ja lukija eläytyy, miten hänestä kasvatetaan tyttöä ja naista, joka tietää sukupuolen ja sosiaalisen aseman rajaaman ahtaan paikan. Samalla lukija tutustuu tytön sisäiseen maailmaan, joka ei vastaa hänelle osoitettua osaa. Tytön kokemiin asioihin kätkeytyy suuria tunteita rakkaudettomuudesta ja ymmärtämättömyydestä, mutta niiden synkkyys muuttuu kirkkaaksi kuvakudokseksi lapsuudesta.

”Ne, jolla on tällainen näkyvä, kohtuuton lapsuus sekä ulkoisesti että sisäisesti, ovat nimeltään lapsia, ja heitä voi kohdella täysin mielivaltaisesti eikä heitä tarvitse pelätä. Heillä ei ole aseita eikä naamioita, elleivät he ole hyvin viekkaita. Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän aina huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta.”

”Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse.”

Lapsuus saa hinkuamaan lisää, ja onneksi sitä on luvassa. Tove Ditlevsenin ja Deborah Levyn romaaneiksi suodatetut muistot ovat tämän vuoden lukukokemuksia parhaasta päästä. Hienoa, että tällaisia kirjoja suomennetaan.


Tove Ditlevsen

Lapsuus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021

Kööpenhamina-trilogian 1. osa

70 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.


Muissa blogeissa: Kirjaluotsi ja Kirjahavahduksia

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Joenpelto 100 -haaste

Suvi Aholan kirjan otsikko kysyy Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021), ja kyllähän hänellä on ollut sanottavaa ja Aholalla siitä riittää valikoitavaa. Samalla formaatilla on ilmestynyt kirja Minna Canthin sanomisista, ja hyvin malli taipuu Eeva Joenpeltoon.

Eeva Joenpellon syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Joenpellon kirjoja on ostettu yli miljoona, ja hän näkyi isosti kirjallisissa ja muissa kekkereissä sekä lehtien palstoilla. Onkin kiinnostavaa, miten kirjailijan sanat tehoavat tänä päivänä.

Aholan kirjassa Joenpelto pääsee ääneen lehtijutuissa ja kirjailijahaastatteluissa, joita kirjaan on valikoitunut. Niiden ympärillä on paljon katkelmia hänen kirjoistaan, joita ilmestyi kolmisenkymmentä 1940-luvun lopusta vuoteen 2000. Kirja jakautuu teemoihin, jotka kyllä leikkaavat toisiaan, luvut esimerkiksi keskittyvät naisiin, miehiin, yhteiskuntaan, luontoon ja kuolemaan.

Aholan esipuhe ja lukujen johdannot sitovat teemoja tietoihin Joenpellon elämänhistoriasta ja tuotannosta. Taustatietoja Ahola poimii Tiina Mahlamäen ja Helena Ruuskan kirjoittamista elämäkerroista. Joenpellon elämään kasautui raskaita asioita, jotka heijastuvat hänen kirjoihinsa, mutta mihinkään autofiktiotyyppiseen kerrontaan Joenpelto ei liukunut, ehkä kuitenkin eniten sinne suuntaan viimeisimmässä romaanissaan.

Joenpelto kirjoitti haihattelvista miehistä ja naisista, jotka tuntevat avioliitossa itsensä piirongiksi tai nuoruudessaan omaa paikkaansa etsiviksi. Runsaassa tuotannossa on silti hahmoa laidasta laitaan. Länsiuusimaalainen maisema ja mentaliteetti olivat Joenpellolle tärkeitä, samoin ihmisen osa historiallisissa tapahtumissa. Joenpelto kuvaili kirjailijuutta muun muassa näin:

”Ja kirjailija onkin usein kiusallinen muistuttaja ja arvaamaton yllättäjä. Jokaisessa ihmisessä on loukkaamaton perusarvo, jokainen on elämänuskon ja -tahdon monumentti. Jos tuntee sääliä, sen on kirkastettava kirjailijan näköä, ei himmennettävä sitä.”

Aholan kirja välittää Joenpellosta ristiriitaisen ja tinkimättömän kuvan. Se herättää kiinnostuksen palaamaan kirjailijan tuotantoon. Vielä en ole valinnut, minkä Joenpellon kirjan luen, mutta kirjasomen Joenpelto-haaste on vielä käynnissä satavuotispäivään 17.6.2021 saakka. Vielä ehtii – tule mukaan! Muuten: Joenpellon kirjoja on juuri julkaistu ääni- ja verkkokirjoina.

Suvi Ahola

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

WSOY 2021

tietokirja

268 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni

Parikymppisenä opiskelin Turussa ja kävin useasti Turun taidemuseossa, sinne minut veti Helene Schjerfbeckin maalaukset ja Elin Danielsin-Gambogin vangitseva omakuva. Jälkimmäinen, tenhoavan määrätietoisen naisen omakuva, tehostaa nyt Niin kauan kuin tunnen eläväni -elämäkerran kantta. Salla Leponiemen kirjan alaotsikko täsmentää, mistä on kyse: Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (Gummerus 2021).

Kirja perehdyttää Elin Danielson-Gambogin (1861 – 1919) uraan ja keskeisiin teoksiin. Lahjakas nuori nainen kehittyi värien ja valon varmaksi käyttäjäksi, joka uran alussa sai rohkaisevaa huomiota. Tärkeä oli kannustava taiteilijayhteisö Ahvenanmaalla, josta jäi elinikäiset taiteilijaystävät Viktor Westerholm, Emil Wikström ja J. A. G. Acke vaimoineen. Matka-apurahat veivät Pariisiin kerryttämään taitoja ja saamaan eurooppalaisia vaikutteita muiden suomalaistaiteilijoiden tavoin. Yli 30-vuotiaana Elin Danielsonin vaikuttajaksi vakiintui Italian Toscana ja sukunimi tuplaantui Gambogilla.

Kirja etenee kronologisesti, ja elämänvaiheet kietoutuvat taiteilijuuteen. Ote on maltillinen, eikä rakkausjutuilla mellasteta, vaikka tunnekuohuntaa sisältää esimerkiksi romanssi norjalaisen Vigelandin kanssa. Avioliitto huomattavan nuoren, italialaisen taiteilijan Gambogin kanssa taisi olla skandaali, saatikka mullistava aviokriisi, jonka kolmas osapuoli oli Elin D-G:n maalariystävä Dora Wahlroos. Kolmiodraamasta olen jo lukenut romaanista, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedekkarista Punainen vaate.

Kirjan sujuva teksti vie joustavasti kohteensa elämää ja työtä eteenpäin. Leponiemelle uppoutuminen päähenkilöön vaikuttaa luontevalta, niinpä hän usein kutsuu kohdettaan tuttavallisesti Elin-etunimellä. Kirjoittaja tuo esille, että Elin D-G eli taiteelleen; rohkeutta ja omaehtoisuutta piisasi, mutta sisinpäänsä hän ei helposti avannut. Lainaukset kirjeistä elävöittävät elämäkertaa ja avaavat taiteilijan ajattelua, silti korrektisti säilyy etäisyys aivan kuin kohteen toiveesta. Siten tekstistä välittyy tietty kunnioitus, sillä taiteilijapiirien boheemisuudesta huolimatta kirjassa ei repostella intiimiasioita.

Leponiemi kuvailee taiteilijakehitystä ja tulkitsee taideteoksia. Tulkinnat pysyvät ajallisessa kontekstissa, lisäksi ne tarjoavat teoksien katsomiseen vivahteita. Tässä ote kirjan kannen Omakuvan (1903) luonnehdinnasta:

”Kytkentää historiaan vahvistaa puvun punainen sametti, renessanssin aikaan Italiassa arvovaltaiselle miehelle sallittu etuoikeus. Samalla kuva esittelee modernin, murtumattoman ihmisen, joka tarkastelee katsojaansa yläviistosta. Häntä ei voi kaataa. Näkyviin jätetyt ilmavat, maalaukselliset siveltimenvedot ja kerroksellisen taustan väreilevät vaaleat sävyt viestivät toisaalta haavoittuvuudesta.”

Kuvaliitteisiin on poimittu kolmisenkymmentä maalausta, hyvä niin, silti tämäntyyppisessä kirjassa, jossa kuvaillaan teoksia, kaipaan lisää kuvia mukaan. Koska tuotanto on laaja, toiveeni on epärealistinen – silti osa kuvista voisi olla suurempia ja kuvia voisi olla jokunen lisää. Lisäksi mukana on eloisia valokuvia.

Minua hämmästyttää Elin D-G:n jatkuva rampppaaminen Italiasta Suomeen tienaamaan tilaustöillä. Euroopan ”pienuus” näkyy myös siinä, että lähes aina löytyi Ranskasta ja Italiasta suomalaista tai pohjoismaista seuraa, jos taiteilija niin halusi. Silloisissa matkustavoissa ja -ajoissa sekä varallisuustilanteissa reissaaminen kävi kuitenkin kukkarolle ja voimille.

On hyvä muistaa, että D-G oli kultakauden taiteilija mutta naistaiteilija. Naiseus niinä aikoina ei todellakaan ollut etu taidepiireissä, ja se tulee hyvin esille kirjan kritiikkilainauksissa. Ja vaikka Elin D-G sukkuloi ketterästi taidepiireissä, hän jäi aikanaan väliinputoajaksi. 

Elin D-G ei selvästikään kaveerannut läheisesti monenkaan naistaiteilijan kanssa, mutta hyviä miestovereita riitti, yhtenä Akseli Gallen-Kallela. Selvästi jännitteiset välit hänellä oli Helene Schjerfbeckiin. Näin jälkikäteen ilmeistä on, että HS seurasi aikaansa ja muutti tyyliään realismista moderniin, kun taas Elin D-G jumahti realististyyliseen ilmaisuun. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö D-G olisi taitava tyylissään, etenkin omakuvat hätkähdyttävät suoruudellaan, samoin esimerkiksi hieno aamutunnelma tupakoivasta nuoresta naisesta. Osuvasti kirja osoittaa, miten omana aikanaan radikaaleja aiheita maalannut nainen olikin viisikymppisenä uusien radikaalien hampaissa. Sellaista on taidevirtausten ja elämänkaaren kulku.

Kaikkiaan täytyy sanoa, että elämäkerta kiehtovasta Elin Danielson-Gambogista etenee ahmittavan liukkaasti. Sain siis lukea poikkeuksellisesta taidemaalarista pätevän päivityksen.

Salla Leponiemi

Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Gummerus 2021

elämäkerta

285 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Tietokirja

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

Takakansiteksti vakuuttaa: tämä on muistelmaklassikko 1980-luvulta. Kirjailija Vivian Gornickin kasvutarinan Toisissamme kiinni (Gummerus 2021) punainen lanka vie tytär-äiti-suhteeseen.

Gornickin elämästä saa rakennettua kronologisen kaaren lapsuudesta keski-ikään, mutta sen saa askarrella lukija itse. Pidän kovasti kirjan rakenteesta, joka ei kulje junaraidemaisesti vaan pikemminkin muistuttaa haarautuvaa metrokarttaa, sen pohjalta yksilöllisiä reittivalintoja ja junanvaihtoja eri asemilla.

Kehyksenä toimivat keski-ikäisen tyttären ja äidin kävelyretket eri vuosina pitkin Manhattania. Niissä kalisee kulloinenkin nykyhetki äidin ja tyttären suhteessa. Keskusteluista irtoaa läheisyyttä, etäisyyttä, ärtymystä, kilpailua ja raivoa. Välittäminen on isolta osin vastentahtoista – ainakaan naiset eivät voi millään muotoa toisiaan ohittaa. Kuohahtelevaisuus, tunnetiloilla alistaminen ja monimutkainen riippuvuussuhde on tuonut mieleen Elena Ferranten, niitä huomioita ovat tehneet Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa.

Tarkkoja ovat Gornickin kuvaukset lapsuudesta ja talosta, jossa perhe asui, etenkin tärkeistä naapureista. Vivianin vartuttua muistumia seuraa rakkaussuhteista ja niiden kuihtumisesta. Ydinkokemus on kuitenkin lapsuusaika ja äidin musertava suru isän kuoleman jälkeen.

”Kun äiti ei saanut elämältä haluamaansa, sitä mitä hän omasta mielestään tarvitsi ja tunsi ansaitsevansa, hän katosi oman murheellisuutensa pilven alle. Tämän pilven alla hän tunsi olevansa avuton, hauras, myötätunnon tarpeessa. Kun hän sai kuulla, että hänen hellittämätön melankoliansa oli painostavaa niille, jotka joutuivat sen todistajiksi, hän yllättyi.”

Kirja on kulttuuri- ja miljöötietoinen. Juutalaisuus määrittää elämää siinä kuin New York erilaisine asuinaluieneen, etenkin Bronx ja Manhattan. Gornickista mainitaan lievetekstissä toisen aallon feminismi. Sitä tai muuta on näkökulma, josta kirjoittaja pääosin kertoo: naisen roolit sekä niiden syiden ja seurausten käsittely. Lapsuus- ja nuoruusmuisteloissa korostuvat kotirouvien problematiikka vailla ns. omaa huonetta ja itsellisiä totuttamismahdollisuuksia kodin ulkopuolella. Niihin liittyviä omia valintojaan Gornick myös ruotii.

Siispä muistelmien rakenne pitää kiinnostustani yllä, samoin perhedynamiikan kuvaus, riipivä riippuvuussuhde ja kirjailijan terävä tyyli. Välistä tunnen olevani mukana tyttären ja äidin kävelyllä kaupunkimaisemissa, joissa en ole itse koskaan käynyt.

Vivian Gornick

Toisissamme kiinni. Muistelma

suomentanut Arto Schroderus

Gummerus 2021 (alunperin 1987)

228 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma

Pauliina Vanhatalon kirjan nimi osuu ytimeen: Tuntemani maailma (S&S 2021). Kirjoittajan maailmaa hallitsee tunteiden väkevä valta. Kirja pyörii kirjoittajan oman (tunne)navan ympärillä, mutta se ei ole mikään kontekstistaan irtoamaton irrallinen egotrippi.

Vanhatalon kaksi aiempaa omaelämäkirjaa (Keskivaikea vuosi ja Toinen elämä) lukeneet osaavat odottaa, että kirjailijan omakohtaiset kokemukset ja pohdinnat tarjoavat yleistä ajateltavaa ja peilattavaa. Uutuuskirjassa kirjailijan huolet, masennustaipuvaisuus ja stressitekijät kytkeytyvät maailmantilaan, jossa ilmastokriisi ja pandemia vaikuttavat. Tuntemani maailma on kiinni tässä ajassa.

Vanhatalo tutustuu kirjoihin, joissa käsitellään psykopatiaa. Hän poukkoilee myös somen keskusteluryhmissä, joissa mukana on psykopaatteja. Koska Vanhatalon ongelma on liiallinen empatia eli muiden tunnetilojen imeminen itseen, voisi psykopaateilta oppia tapoja irrottautua tunteiden imusta.

”Säälittelevät kuvaukset psykopaattien latteasta tunne-elämästä aiheuttavat minussa kateuden pistoksia. Miten vapaasti ihminen voikaan liikkua ja toimia maailmassa, kun tunteet eivät tule tielle. Miten miellyttävää elämän täytyy olla, kun kaikkea katsoo suloisen välinpitämättömyyden läpi.”

Vastakkainasettelu tuntuu kiinnostavalta, vaikka se vaikuttaakin äärimmäiseltä. Kirjan myötä tieto psykopatiasta lisääntyy, myös ymmärrys siitä, että egosentrisyydestä on siinä kyse kuten myös omien tunteiden vyöryn alle jääneelläkin. Tarvitaan keinoja suhteellistaa. Se ei ole helppoa, koska kaunokirjailijatyöhönkin kuuluu kömpiä toisten nahkoihin ja sielunsopukoihin.

Kirjan kertoja löytää terapiassa syitä ja seurauksia reagointitapoihin, ja vanhat potilasasiakirjat avaavat suljettuja muistoja. Vanhatalo kertoo tavoistaan etsiä mielenrauhaa esimerkiksi mietiskelystä, puutarhan perustamisesta ja luontoelämyksistä.

”Kiihkeimmän romanttisen luontohuumani väistyessä huomaan, ettei itsekeskeisyydestä luopumisesta ole juurikaan hyötyä, jos kaiken keskiössä näkee kuitenkin alati ihmisen: ihmismielen, ihmisen kokemuksen, ihmisten maailman, ihmisten tarpeet ja pelot. Joskus tuo ajatus saa minut tuntemaan metsässä itseni tunkeilijaksi. On kuin olisin löytänyt kulkiessani maasta jotakin arvokasta vain tajutakseni ettei se kuulu minulle.”

Koen kirjassa kiinnostavan jännitteen avoimuuden ja korrektiuden välillä ja pidän siitä. Avoimuutta on tarpeeksi mutta itsesuojelua myös, samoin läheisten tai terapian suhteen.

Tuntemani maailma päättää onnistuneesti omaelämäsarjan. Vanhatalon heilunta kaaoksen ja hallinnan välillä – symbolisesti luonnon ja puutarhan välillä – jättää inhimilliseen keskeneräisyyden tilaan. Kirja ei ole mitenkään keskeneräinen. Kielen tarkkuus ja taitavuus miellyttävät. Samoin mielistyn lyhyiden lukujen sykkeeseen sekä kokemusten, lähdeaineiston ja tulkintojen vaihteluun.

Pauliina Vanhatalo

Tuntemani maailma

S&S 2021

omaelämäkirja

76 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Anna Järvisen esikoiskirjan nimi päättyy kaksoispisteeseen, Uni viime yönä: (Teos & Förlag 2021). Se on merkki avoimuudesta ja siitä, että jokin jatkuu, sille ei ole selvää päätöstä. Ymmärrän hyvin välimerkkivalinnan suhteessa omaelämäkerrallisen romaanin sisältöön ja muotoon.

”Vanhoja muistoja pitäisi lajitella, mutta miksi.”

Järvisen kerronta virtaa mielleyhtymässä toiseen. Kiintopisteenä on kevät vuonna, jona kertoja on lähellä viisikymppisiään, mutta ajatukset liukuvat lapsuudesta kaikkiin muihin elämänvaiheisiin. Kertojan isä- ja isäpuolisuhteet, sisarussuhteet, isovanhemmat ja muutto lapsena Suomesta Ruotsiin, identiteettikriisit, pelot, rakkaudet, lapsi – aineksia riittää.

”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä.”

Kirjan haaste on tavoittaa kertojan intuitiivisuus. Luulen saaneeni jonkin verran kerrontalankojen päistä kiinni, mutta löyhällä otteella. En aina tiedä, miksi minun pitää olla mukana kertojan muistelumatkalla. Ehkä eniten vierastan pakkomielteistä (oman) kauneuden arviointia. Kaikesta kyllä luen, että estetiikka on kertojalle oleellista, niin myös taiteellisuus, taiteellinen vaikutelma.

Kertoja tunnustaa ymmärtäneensä elämää peremmin, kun hän on lukenut Saarikosken, Knausgårdin ja Tikkasen omaelämäkirjoja sekä katsonut Woody Allenin elokuvia: ”Olemassaolon yksityiskohtien kuvailusta olen saanut elämälle vahvistuksen.” Tämä Järvisen kirjan kohta vahvistaa minulle tekstin tavoitteet. Taidan ymmärtää kertojan tarpeen tarinaansa ja tehdä se juuri näin, hänen totuutensa ja ilmaisutapansa tavoin.

Entä kertojan unet? Kertoja hakee niistä merkityksiä, lisäksi hän hamuilee selityksiä menneen elämän vaikutuksista vaikeuksiinsa ja valintoihinsa, tapaansa elää.

”Nyt puhuu hullu nainen ullakolla. Pidä varasi.”

En koe vaaran tunnetta, mutta ymmärrän viittauksen feministiseen taiteentutkimukseen. Psykologiastakin on kirjassa rutkasti kyse: kerrontaa kuljettaa mielensisäisiin. Kirjassa kumisee taustalla masennus, onnen karkaaminen, liian syvät haavat. Kertoja on yhtä aikaa kaikki ikänsä ja kaikki vaikuttajansa. 

Kerronta hyppelee mielen mukaan. Välillä kertoja puhuttelee ”sinää”. Onko se hän itse, ex-rakastettu, lapsi, kuolleet sukulaiset, isävainaa? Kirjan kieli noudattaa mielenmukaista säännöttömyyttä, ei kielenhuoltajien sääntöjä:

”Niin menetin ajan lapsen kanssa, joka oli hetken. Matkustin pois. Oli valittu tiesi ennen ikinä jättäisi paitsi lopulta.”

”Ja samalla kun asia on niin se on eittämättä myös näin.”

Kuuntelin ensin äänikirjaa, jota itse kirjailija luki jutustellen. Silloin korostuivat tekstin intiimiys ja omaehtoinen rytmitys; siinä kuului lukijan tyttömäinen ääni ja siinä kaikki hänen ikänsä ja kokemuksensa – kepeys ja kivut. Siirryin silti kolmanneksen kuunneltuani paperikirjaan, halusin kai käsinkosketeltavan otteen kerronnasta.

Ei ole totuuksia, on vain kertojan kokemus. Sen ajatuksen saan kirjasta. Ja sitä seuraa lukijan kokemus. Kiinnostavaa on kuulla, miten kolmen hengen virtuaalikirjapiirini lukijat Järvisen kirjan kokevat. Uskon Uni viime yönä: -kirjan jakavan mielipiteitä.

Näin ajatukset jakautuvat kolmen hengen kirjapiirissäni:

Taru: Kun pääsin alun jälkeen eteenpäin, kuuntelin sujuvasti. Harmittelin, etten saanut tekstiä kirjana. Olen tykännyt Järvisen musiikista ja kirjassa oli paljon samaa. Ulkonäön pohdinta ärsytti ja miesvartalon erilaisuuden ihmettely, ne vaikuttivat teinitytön mietinnöiltä. Pehmeä hönkäily toi hieman mieleeni erotiikkatyöntekijän puheen, laulava nuotti suomen kielessä varmaan vaikutti mielikuvaan. Moni kyllä tykkää juuri siitä. Tekstinä kirja oli pääsääntöisesti mielenkiintoista kuunneltavaa, pieniä huomioita elämän varrelta.

Johanna: Koko Anna Järvinen on minulle uusi, en seuraa musiikkimaailmaa. Kirjan parasta antia on se, miten Järvinen ei ollut kotona missään ja miten isoäiti oli hänen turvahenkilönsä. Vieraus ja ulkopuolisuus tuli kierros kierroksella lähemmäs kuin kudelmana. Epävarmuus isänsä hylkäämänä tuli hyvin esille. Kirjan tyyli tuo mieleen proosarunon ja siksi hyväksyn kierremäisen rakenteen, miten omaa henkilöhistoriaa ja mielenliikkeitä toistetaan.

Minä jään kirjan kertojan paljaudesta huolimatta aika etäälle, vaikka mielleyhtymätyylin ymmärrän juuri oikeaksi lähestymistavaksi elämänkelaukseen. Järvisen ääni jää mieleen, melodisuus. Piti kirjasta oitis siirtyä YouTubeen kuuntelemaan Järvisen loistava duetto Olavi Uusivirran kanssa: Nuori ja kaunis. Sen sanoista löydän linkkejä kirjaan.

Anna Järvinen

Uni viime yönä:

suomentanut Raija Rintamäki

Teos & Förlaget 2021

kannen kuva: Anna Järvinen

133 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Kuuntelin osan äänikirjana, lukijana Anna Järvinen, BookBeat.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Eläköityään isäni teki pieniä piha-askareita tuttavalleen, jolla oli huvila Näsijärven rannalla. En ymmärrä, miksi en milloinkaan mennyt mukaan, vaikka tiesin, että huvila oli Wivi Lönnin piirtämä. Koulukaupungissani Tampereella sentään tunnistin ja ihastelin Lönnin rakennuksia. Tiesin jo nuorena Lönnin meriitit, ja feministihenkisenä arvostin Lönnin pioneeriasemaa suomalaisena naisarkkitehtina.

Wivi Lönnin elämäntarina on jäänyt minulta rakennusten varjoon, joten innostuin huomattuani, että Pirkko Soininen on kirjoittanut elämäkertaromaanin Valosta rakentuneet huoneet (Bazar 2021). Odotukseni on, että romaanimuoto antaa vapauden ilmaista päähenkilön sisäistä maailmaa. Se ei aina asiakirjoista tai tietomateriaalista paljastu. Eläneiden ihmisten kaunokirjallistaminen ei ole helppo tehtävä, mutta Soininen on vakuuttava ammattilainen taiteilijaromaanien tekijänä, sen osoittaa Ellen-romaani ja Eppu Nuotion kanssa tehdyt taiteilijadekkarit.

”Ensin hän ajattelee, sitten hän piirtää.”

Lönn eli pitkän elämän (1872 – 1966), mutta kirja etenee lapsuusvuosista urakehitykseen ja työuran hiipumiseen (1879 – 1938, 1949). Vuosista romaanissa on episodipoimintoja, jotka kuvastavat Lönnin ajatusten muotoutumista rakennusten suunnittelijana ja lähisuhteiden vaikutusta hänen elämäänsä.

Minuun vetoavat kuvaukset Lönnin arkkitehtuurin tavoitteista ja suunnittelutyöstä. Romaanin osuva nimi Valosta rakentuneet huoneet ilmaisee hienosti Lönnin tavoitteita:

”Valo tekee rakennukset eläviksi. Hän sommittelee valoa, muotoilee valon avulla tiloja, sillä ilman valoa kukaan ei voi nähdä tilan muotoja. Vasta valo ja varjot herättävät tilan eloon.”

Soinisen romaani muistuttaa, minkä työn, tuskan ja todistelun takana oli miesvaltaiselle alalle pääsy tai ylipäätään opiskelu. Lisäksi se osoittaa, miten työteliäs ja tuottelias Lönn oli. Kilpailuonnistumiset herättivät kateutta ja kiistoja, mutta kollegoissa oli myös läheisiä ystäviä ja yhteistyökumppaneita kuten Armas Lindgren. Romaani elävöittää Lönnin epävarmuuden hetket mutta etenkin antautumisen visioille, piirtämisen flown ja työn imun:

”Oivalluksen jälkeen kaikki herää eloon, seinät nousevat taivaita kohti, talo rakentuu tähän silmien eteen.”

”Ihmeisiin hän on Hannan rinnalla saanut tottua.”

Elämäkertaromaanissa työn rinnalle piirtyy muu elämä. Wivi Lönnille tärkeitä olivat matkat, ja niiden tunnelmat ja vaikutukset ovat kirjassa hyvin edustettuina. Entä muu privaatti? Eristäytyvyys ja ujous välittyvät, samoin arkuuden ja työvarmuuden ristiriita.

Lönn valitsi oman perheen perustamisen sijaan työn, mutta hän eli äidin ehdoilla ja pysyi kuuliaisena perhetyttönä äidin kuolemaan asti. Jännitettä äitisuhteeseen synnyttää kuitenkin keski-iän kumppanuus Hanna Parviaisen kanssa. Tomera bosslady ja kauppaneuvos tämä Hanna.

Wivin ja Hannan suhde muistuttaa Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhdetta: omissa ammateissaan pätevät naiset muodostavat tasaveroisen ja toisiaan tukevan parivaljakon. Rohkeaa on yhteen muuttaminen 1930-luvulla. Rakkaussuhteen kuvaus on romaanissa korrekti ja hienovarainen; tartutaan käteen ja katsotaan silmiin:

”Siellä jossain syvällä on se Hanna, jonka hän on oppinut tuntemaan, joka on tuonut hänen elämäänsä pyörteenomaista energiaa, villiä iloa ja impulsiivisuutta.”

”Että hänkin oli suunnitellut kestävää, tarkoituksenmukaista ja tarkkaan mitoitettua.”

Soininen liittää kirjan loppuun mittavan lähdeluettelon, ja lukiessani romaania minulle tulee välillä olo, että lähdetiedot jarruttavat tai hillitsevät rohkeinta hyppyä päähenkilöön. Pidän romaanista ja pidän arvokkaana, että Olivia Mathilda Lönn on saanut kaunokirjallisen elämän. Jokin pitää minut kuitenkin hieman etäällä. Syy ei ole epiodimaisuus vaan jonkinlainen siloisuus, roson tasoittelu.

Romaanin Wivi Lönn miettii luopumisen tunnelmissa työnsä tuloksia: ”Mitä ihmiset sadan vuoden päästä niistä ajattelisivat?” No minäpä kerron: ne ovat hienoja, aikansa tyyli-ihanteita kunniakkaasti edustavia rakennuksia. Siitäkin syystä on aiheellista lukea niiden suunnitteluprosesseista.

Pirkko Soininen

Valosta rakentuvat huoneet

Bazar 2021

elämäkertaromaani

382 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyy 26.1.2021.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön!, Kirsin kirjanurkka ja Lumiomena.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani, Taiteilijaromaani

Vanessa Springora: Suostumus

Vanessa Springoran kirjan Suostumus (WSOY 2021) on synnyttänyt viha siitä, että ranskalainen kirjailija Gabriel Matzneff houkutteli Springoran teinityttönä suhteeseen ja teki samaa ennen ja jälkeen teini-Spingoraa, kirjoitti touhuistaan kirjoja sekä sai jatkaa pedofiilista hedonismia. Springora haluaa käsitellä kirjassaan syitä joutua noin 30 vuotta sitten viisikymppisen miehen uhriksi ja miksi se sallittiin. Pihla Hintikan haastattelussa (HS 10.1.2021) Springora luonnehtii teostaan:

”Suostumus on toki myös kirjoitettu kirjan muotoon, jotta yksityinen tarina muuttuisi yleiseksi, ja sellaiseen prosessiin kuuluu aina uudelleenkirjoittamista. Silti se on minun tarinani kaikessa totuudessaan.”

Minua kiinnostaa, mitä muuta kirjassa on kuin aihe. Aihe voi olla kirjallisuudessa vaikkapa ankerias tai autiolle saarelle jätetty nainen, tai se voi olla hyväksikäyttö. Aihe ei tee sinänsä kirjallisuudesta kiinnostavaa vaan se, miten siitä kerrotaan. Myönnän kyllä, että on tärkeitä, vaiettuja, jopa trendikkäitä aiheita, joiden nosto hipoo itseisarvoa. Aihe voi olla kuohuttava ja antaa siten kimmokkeen tarttua kirjaan – tai väistellä sitä. Harvoin kirja jää kuitenkaan elämään vain aiheensa varassa.

”Jonain päivänä minäkin vielä kirjoitan kirjoja.”

Nabokovin Lolitan ikoninen kuvaus on sittemmin saanut rinnalleen toisia näkökulmia. Elizabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö kertoo riipivästi, miten ujo, epävarma, rakkautta kaipaava teinityttö on helppo uhri aikuiselle miehelle. Pihla Hintikan romaanista Hetken Pariisi on meidän löytyy puolestaan kuvauksia nuorten hyväksikäytöstä mallimaailmassa. Pari romaaniesimerkkiä mainitakseni. Springora vertaa G:ksi kutsumaansa kirjailijaa ja hänen pedofiliateoksiaan Nabokovin romaaniin:

”Äärimmäisen terävästi kirjailija [Nabokov] sen sijaan kuvaa henkilöhahmonsa intohimoa nuoria tyttöjä kohtaan ja miten tuo hillitön ja sairaalloinen himo piinaa häntä läpi elämän. G:n teoksissa ollaan kaukana katumuksesta tai edes kyseenalaistamisesta. Ei jälkeäkään pahoittelemisesta tai katumisesta.”

”On monta tapaa ottaa ihminen valtaansa.”

Kirjoittaja kuvaa koruttomasti lapsuutensa jännitystilan vanhempien räjähtävän suhteen vuoksi. Tyttö jää vaille isän rakkautta, ja nuori äiti on sokea varhaiskypsän tytön suhteen. Kiinnostus seksuaalisuuteen ei ole lapsessa tavatonta – mutta, mutta. Springora valottaa äidin ja kulttuuripiirien vinoutunutta sallivuutta vapautumisen nimissä. Nykyvinkkelistä se on rikollista ymmärtämättömyyttä, sillä lapsilla, tytöillä, ei ole asemaa eikä vapautta valita.

Kirja näyttää silloisen hyväksynnän G:n lapsiseksisuhteille ja teoksille, joissa G niitä pitelemättömästi kuvailee, lisäksi G:n toiminnan syyt ja seuraukset. Suostumus kuvaa häikäilemätöntä vallankäyttöä – yhden henkilön mutta myös yhteisön, joka tukee epätasa-arvoisia ja jopa rikollisia rakenteita. Kirja kysyy myös, mitä kaikkea voi hymistellä taiteen nimissä.

Springora kirjoittaa suoraa, toteavantyylistä proosaa. Kronologinen eteneminen korostaa tapahtumien vääjämätöntä kulkua, kirjoittaja silloin tällöin hyppää aikuisuuteensa, mutta fokus on lapsen lankeamisessa G:n ansaan ja sen loppuiän vaikutuksista. Koen lähestymistavan tietyllä tavalla etäännytettynä, kykynä katsoa itseään jopa viileästi, silti ymmärtäen. Tekstin tyylin koen raportoivana. Pidän sitä kerronnan etuna, todistusvoimaisena.

”Kun kirjoittaisin, olisin subjekti omassa tarinassani.”

Vanessa sai jätettyä G:n 16-vuotiaana. Hyväksikäyttö silti jatkui, kun hän luki tarinaansa ja kirjeitään sittemmin G:kirjoista ja menetti kykynsä nauttia kirjallisuudesta niin kuin oli menettänyt paljon muutakin. Mutta tuli aika ja syy kertoa oma totuus.

Vanessa Springora sanoo Hintikan HS-haastattelussa: ”Jos joku parinkymmenen vuoden päästä yrittää esitellä Matzneffin kirjallisuusnerona, hänen on pakko kertoa siinä yhteydessä myös Suostumuksesta. Siitä olen erittäin ylpeä.” Ymmärrän erittäin hyvin Suostumuksen merkityksen Springoralle, se on vallan palauttamista itselle.

Koska näemmä maailmamme on aina vain sellainen, että hauraita hyväksikäytetään, ehkä tämäntyyppisten kirjojen vuoksi yhä harvempi sulkee siltä silmänsä tai suunsa. Eli Sopimuksen voima on sen aihe mutta myös esitystapa.

Vanessa Springora

Suostumus

suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2021

omaelämäkerta

91 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Tikkas-sikermä elämäkerrasta omaelämäkertoihin

Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Holmströmin kirja Märta Tikkasesta

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.

Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.

Henrik Tikkasen katuosoitesarja

Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).

Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.

Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.

Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.

Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).

Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).

Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.

Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.

Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.

Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaani Sielujen saari on hieno).

Johanna Holmström

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2020

368 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Henrik Tikkanen

Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)

suomentaja Elvi Sinervo, kustantaja WSOY

Luin eKirjoina BookBeatissa, 3 x noin 90 sivua.

Märta Tikkanen

Vuosisadan rakkaustarina

suomentanut Eila Pennanen

Tammi 2018 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1978)

172 sivua.

Löysin kirjahyllystäni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, proosarunot, Romaani, Tietokirja

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Keväällä kuuntelin Antti Holman äänipakinoita oopperasta. Naureskelin. Nautin siitä, miten henkilökohtainen, aihe, tieto ja sananasettelunäppäryys muodostavat omaperäisen kokonaisuuden. Olen huvittunut myös Holman neuvonta-podcastista ja YouTube-videoista.

Eli fanitan juuri sitä helppoheikkistä mediapellehahmoa, jota kirjan Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020) ”Antti Holma” vihaa. Kirja luokitellaan romaaniksi ja elämäkerraksi. Olen väsynyt autofiktiosta vääntämiseen, joten olkoot minun puolesta totta tai ei, vaikka moni juttu voi tuntua mediasta ennestään tutulta tai avoimelta tilitykseltä. Menkööt samaan syssyyn vielä kirjan muuntautumiskykyiset henkilöt Saatana ja Jumalakin. Mutta autofiktiostakin kirjassa heitellään:

”Otto kertoi viime viikolla osallistuneensa kirjallisuustapahtumaan pienkustantamon markkinoinnissa työskentelevän hoitonsa kanssa ja järkyttyneensä siitä, että paneelissa oli ollut kaksi vastajulkaissutta YouTube-tähteä ja joku hänelle tuntematon nuorisoidoli puhumassa autofiktiosta, vaikkei yksikään heistä edes tiennyt, mitä termi sisältää tai voi sisältää.”

Holman kirjassa vilisee lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kokemuksia, ystäviä, seksikumppaneita ja työasioita. Se kertoo kirjoittajan tekstintuottamiskammosta, urapettymyksestä, pakoilukeinoista ja pitkälti alamailla haahuilevista mielialoista. Erilaiset pelot ja häpeät painavat, eikä itseironia eikä komiikantaju peitä haurautta. Kirjassa vuorottelevat herkkyys, hulvattomuus ja tympeys. Kyynisyyttä huokuva henki kirjan loppua lukuunottamatta kertoo joko kertojan masennuksesta tai muusta. Roisius on välillä itsetarkoituksellista, ja kerronnan poukkoileva hapuilevuus joko harkittu tehokeino tai muuten kertojan sisäisen kaaoksen aito kuva. Joka tapauksessa: Holman katse itseensä ja ympärilleen on pitkälti armoton.

Kirjassa on kaari, harkittu rakenne, mutta monet luvut toimivat myös pakinanomaisesti. Äänikirjaksi se myös sopii, koska kirjailija lukee tekstiään paisuttelematta mutta sopivasti sävyttäen. Ja itse asiassa kirjassa on sellaista, mihin kertoja on tähdännyt, mutta minkä hän omista teksteistään kieltää ja myöntää:

”Kirjoitan, että hänellä on uskomaton taito olla banaali ja ylevä yhtä aikaa ja että olen tavoitellut jotakin vastaavaa aina, mutta jäänyt jumiin alatyyliin ja keskeneräisiin ajatuksiin.”

Alkupuoli naurattaa niin, että kuuntelu ulkoilun aikana saattaa näyttää ulkopuolisesta siltä, että tasapainoton henkilö siinä hörähtelee häiriintyneesti. Kirja kipeytyy ja vakavoituu loppua kohti, joten loppupuolen rakkauskirjetyyli lämmittää. Muikeasti loppuratkaisu paljastaa kertojan homohäpeän alkujuuret, mikä samalla perustelee paljon muutakin: Holman totuuksiin sotkeutuu vilkas mielikuvitus. Se on kirjan voima vetävän verbaliikan ohella. Ja lempeä lopetus.

Antti Holma

Kaiki elämästä(ni)

Otava 2020

elämäkerta/romaani

äänikirjana 8 t 23 minuuttia, lukijana Antti Holma.

Kuuntelin BookBeatissa. Sain myös kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Satu Leisko: Koti Suomesta

Satu Leiskon kirjassa Koti Suomesta (Avain 2020) kertoo kahdeksan nuorta, minkälaista on muuttaa lapsena tai nuorena Suomeen. Aikaisemmin Leisko on kirjoittanut kirjan Tulin Suomeen aikuisista maahanmuuttajista, mutta nyt on nuorten vuoro. Lainaan kirjoittajaa: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” 

Leisko on haastatellut kirjaan nuoria, joilla kaikilla on erilainen tausta ja kulttuuri sekä eri syyt muuttaa Suomeen. Kirjan nuoret ovat 18 – 28 -vuotiaita. Tarinoissa korostuu muutama asia: suomen kielen oppiminen, opiskelu, työllistymistoiveet, harrastukset ja ystävät. Jos joku niistä puuttuu, elämä uudessa kotimaassa on vaikeaa. Kirjassa on rohkaisevia esimerkkejä. Kaikki kirjan henkilöt ovat löytäneet paikkansa uudessa maassa, ja heillä on tavoitteita.

”Mielestäni suomea kannattaa opiskella

mahdollisimman nopeasti,

sitten kun on muuttanut Suomeen.

Sen jälkeen kaikki järjestyy.

On paljon helpompaa päästä kouluun ja töihin

ja sitten voi olla itsenäinen.”

Kirja muistuttaa, ettei mikään ole itsestään selvää. Esimerkiksi kaikissa maissa tytöt eivät saa harrastaa tai koulu ei ole ilmainen. Jollekin lumi on niin uusi asia, että sitä voi luulla jäätelöksi. Syksyn ja talven pimeys ja kylmyys voivat olla sokki, mutta se vähenee, kun rinnalla on läheisiä ihmisiä. Se ei silti tarkoita, että perhe olisi aina kasassa, kaikki perheenjäsenet voisivat hyvin tai olisivat elossa.

Palaan tähän: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” Nyt he saavat, ja toivottavasti heitä kuunnellaan. Toivon, että kirjan lukevat valtion ja kuntien virkamiehet, suomen kielen koulutuksista päättävät, opettajat, suomalaisnuoret ja heidän vanhempansa. Vain kahdeksasta tarinasta voi jo päätellä, minkälaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi kotoutuksessa ja koulussa.

Nuorten kuuleminen ei jää nyt siitä kiinni, etteikö heidän puhettaan ymmärrä. Selkokielinen kirja on sujuvaa, helppoa suomea. Siksi kirjan lukeminen sopii myös suomen kieltä opetteleville nuorille ja aikuisille, vaikkei kirjan kieli olekaan helpointa selkosuomea. Uskon, että kirja antaa vertaistukea ja voimaannuttaa.

Selkokielen tärkeyttä osoittaa hienosti yksi kirjan kohta. Tai se osoittaa sen, miten tärkeää selkokielen käyttö olisi. Mitä kertoo hallinnon kielestä se, etteivät vastaanottajat ymmärrä päätöksiä?

”Maahanmuuttoviraston viestissä luki,

että en voi enää käyttää maahanmuuttajan

oleskelulupaa.

Koska luin viestin tosi nopeasti,

luulin, että se tarkoitti negatiivista päätöstä.

Mutta oikeasti se tarkoitti,

että en enää tarvitse oleskelulupaa.

Sillä Suomen kansalaiset eivät tarvitse sitä.”

Satu Leisko

Koti Suomesta. Nuorten maahanmuuttajien tarinoita uudesta kotimaastaan.

Kuvat Laura Oja

Avain 2020

139 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja

Päivi Laitinen: Reissunaisia

Kevään matkustuskielto ehkä korvensi kaikkia reissuleenoja ja matkamatleenoja. Minä vietin kotoiluhetkiä reissunaisista lukien. Sitä sopii muistella naistenviikolla Leenan ja Matleenan päivänä (ks. naistenviikkohaasteeni).

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Päivi Laitinen esittelee kirjassaan Reissunaisia (Tammi 2019) 10 maailmanmatkaajaa 1800-luvulta nykyaikaan. Reipashenkisiksi esikuviksi rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta sopivat kaikki.

Laitinen jaksottelee naiset viideksi pariksi otsikoin Tutkijat, Etsijät, Kirjoittajat, Kilpailijat ja Seikkailijat. Laitinen on valinnut joukkonsa omien intressiensä perusteella.

’Monet näistä reissunaisista olivat luonteiltaan melkoisia monitahokkaita: he samanaikaisesti sekä ylläpitivät että rikkoivat oman aikansa normeja. Se että vaatimattomasta ikäneidosta tuli kuuluisa tutkimusmatkailija, että pastorin tytär ihastui revolverisankariin tai pienten lasten äiti lähti lähes puolitoista vuotta kestäneelle maailmanympärysmatkalle, kertoo vastakohtaisuuksista, ja ne jos mitkä kiinnostavat aina.”

Osa naisista on tuttuja Mia Kankimäen kirjasta Naisia joita ajattelen öisin. Siinä matkustajanaisista suosikikseni nousi Isabella Bird, ja taas säväyttää tämän naisen suoraselkäinen matkanteko ja ehkä pieni romanssinpoikanenkin pyssymiehen kanssa. Mukana on myös Suomen-seikkailija Ethel Tweedie, jonka kirjan Suomi-reissusta olen lukenut aikoja sitten. Kotimaisista kulkijaleideistä oman lukunsa saa Helinä Rautavaara.

wp-1583944585597.jpg

Uusista tuttavuuksista kiinnostun kahdesta naisesta. Huvitun ökyrikkaasta Louise Arner Boydista, jonka perintö palaa arktisten alueiden tutkimusretkillä. Uskomatonta, että kouluttamaton raharikas on oikuillaan mahdollistanut tutkimusmatkat, joiden kuvien ansiosta voidaan nyt seurata ikijään katoa. Toinen hätkähdyttävä rajojen rikkoja on Isabella Ebenhardt, joka tekeytyi arabinuorukaiseksi ja esihippityyliin vaihtoi paikkaa ja paria vapaana sieluna. Seikkailujen lopun traagisuus hätkähdyttää.

Omat yksin matkustamiset vaikuttavat kirjan naisten reissuihin verrattuina säälittäviltä hyvinvointihyppäyksiltä. Olen lentänyt kätevästi muutaman tunnin kohteeseen, kun yli sadan vuoden takaiset kulkupelit ja maailmankolkkien infrastruktuuri ovat olleet tyystin toista. Eikä eurooppalaisissa suurkaupungeissa törmää sellaisiin seikkailuihin kuin esimerkiksi kirjan nykyaikaedustaja, yksinjuoksija Rosie Swale Pope Siperian tai Alaskan metsissä.

Kirja on viihdyttävä esittely erikoisnaisista. Laitinen kirjoittaa virkeää asiatyyliä, sujuvaa ja selkeää, silti persoonallista. Mukava on näinä maailmanaikoina matkailla kirjakeinoin.

– –

Päivi Laitinen
Reissunaisia. Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä
Tammi 2019
tietokirja
383 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Odotan aurinkoa

Odotan aurinkoa (Humak 2019) on kirja,
jossa on yhdeksän selkokielistä tarinaa.
Kirja kertoo nuorten tunteista ja kokemuksista,
minkälaista on muuttaa Suomeen.

Kirjassa ei ole kertojien oikeat nimet.
Niin he voivat kertoa vapaasti omista tunteistaan.
Kertojat tulevat eri kulttuureista,
ja he ovat asuneet Suomessa vasta vähän aikaa.

Kaikki kertomukset ovat mielenkiintoisia.
Kertojat paljastavat,
minkälaisia asioita he Suomessa arvostavat.
Monille se on rauha, tasa-arvo ja opiskelu.
Kirjan kertojien mielestä
suomen kieli on kaunis mutta vaikea.

”Suomessa on paljon hienoja asioita.
Suomen poliittinen järjestelmä on hyvä,
sillä Suomessa on hallitus ja myös presidentti.
Suomalainen koulu on hyvä.
Kaikki suomessa on ehjää ja valmista.”

Monilla on ikäviä kokemuksia suomalaisista
mutta myös hyvä ja hauskoja hetkiä.
Suomen talvi ei ole suosikki.
Joidenkin mielestä ruoka ei maistu miltään,
toisten mielestä se on hyvää.

Eli jokaisella kertojalla on omia mielipiteitä.
Yhteistä on se, että he ovat tulleet Suomeen turvaan.
Siksi ikäviä kokemuksia ovat esimerkiksi
mielenosoitukset maahanmuuttajia vastaan.
Myös se huolestuttaa, saako Suomessa töitä.

”Monet maahanmuuttajat ovat asuneet Suomessa pitkään,
mutta he puhuvat vain vähän suomea.
Minun naapurini on asunut Suomessa melkein kymmenen vuotta.
Hän osaa sanoa vain `Mitä kuuluu?´”

Kirjan tarinat antavat lukijoille rohkeutta.
Rehelliset kertojat eivät peitä vaikeuksia,
mutta he kertovat myös mahdollisuuksista.
He kannustavat opiskeluun ja lukemiseen.
Täytyy osata kieltä ja tuntea uusi kulttuuri,
että pärjää uudessa maassa.
Se ei vie pois omaa kulttuuria.

wp-1586756772176.jpg



Kirjan tekijät halusivat tehdä selkokirjan.
Yksi syy on tietysti se,
että suomi on maahanmuuttajalle uusi kieli.
Selkokieli on helppoa suomea,
mikä auttaa pääsemään mukaan uuteen kulttuuriin.
On arvokasta, että voi lukea uudella kielellä
ja voi jakaa kokemuksia kirjan tarinoiden kanssa.

Tekijöillä on myös toinen syy tehdä selkokirja.
He huomasivat, että kirjastossa
on vain vähän selkokirjoja.
Se voi kyllä olla kirjaston syy,
sillä viime vuosina on tullut paljon selkokirjoja.
Mutta se on silti hyvä syy:
erilaisia selkokirjoa tarvitaan lisää.

Odotan aurinkoa on verkkokirja,
ja sen voi lukea vapaasti netissä.
Täytyy silti muistaa,
että aina joku maksaa kirjan,
joka on lukijalle ilmainen.
Odotan aurinkoa on saanut rahaa
hankkeesta Porukalla perille (ESR).

– –

Odotan aurinkoa. Selkokielisiä tarinoita Suomeen tutustumisesta
toimittaneet Tiina Valkendorff, Päivi Ruutiainen ja Anna Louhensalo
Humanistinen ammattikorkeakoulu 2019
Humanistisen ammattikorkeakoulun julkaisuja 89,  ESR-hanke Porukalla perille
86 sivua verkkokirjana:
https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2019/11/Humanistinen-ammattikorkeakoulu_selkokirja_Odotan-aurinkoa_verkkojulkaisu_FINAL_141119.pdf

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja

Lauri Tähkä: Äärillä

Laulaja ja biisintekijä Lauri Tähkän elämäntuntoja kuuntelin syksyn mittaan Vain elämää -sarjan juhlakaudella. Siinä hän avautui uran ja oman elämän kipukohdista muiden ohjelman artistien lailla. Tähteyden loisto tuntuu himmenevän yksityiselämän ongelmiin. Eli on ihmisen ammatti mikä tahansa tai yleisön ihailu miten suurta vain, se ei suojaa ihmissuhdepulmilta, yksinäisyydeltä eikä virheiltä.

Tv-formaattikokemuksen vuoksi ei Lauri Tähkän erotuska eivätkä sekoiluhetket tule yllätyksenä, kun niitä kuuntelen hänen henkilökuvakirjastaan Äärillä (WSOY 2019). Miksi kuuntelen valokuvakirjan, jonka kuvia ei BookBeat paljasta? Älytöntähän se on, sillä oletan Äärillä tarkoitetun kovan luokan fanikirjaksi runsaine kuvineen. Näen vain kannen tyylikkään potretin. Koska fanittaminen on minulle vierasta, ehkä kirjan kuuntelu on oikea valinta.

20191113_170103_resize_98.jpg

Äänikirjan lukee artisti itse, mikä tehostaa intiimiä vaikutelmaa. Laulajan tumma puheääni sulaa kuulokkeista korviini. Kertojan puhunta on luontevaa ja antaa vaikutelman: nyt hän puhuu minulle. Tässähän pehmenee tällainen laulajan radiokuuntelija, joka ei ole nähnyt intensiivistä kertoja-esiintyjää yhdelläkään keikalla.

Tekstissä on sopivasti paljastusta ja peittelyä. Kertoja vakuuttaa pitävän yksityisyydestään kiinni, silti hän tarjoaa täkytietoja elämästään ja elämyksistään. Ja sivuille jää salaisuus: kuka kumma on priva-Jarkko, kun julkkis-Lauri on kertojalleenkin arvoitus?

Tähkä on biisitekstittäjä, ja myös kirjalliseen minäproosaan sekoittuu laulullisuutta ja sellaista kielikuvallisuutta, jota voi poppiin pistää. Joukossa on tunnelmakuvia, joissa on runollista henkeä, tosin osassa on ehkä iskelmäkliseiksi sopivaa mutta osasta erotan kirkasta aitoutta.

Teksti tarjotaan palasina, tiettyihin teemoihin lohkottuina mutta vapaasti kertojasta kimpoillen. Päällekattoja Heli Laaksonen saattaa piillä valintojen takana. Yhtä kaikki, kertojan elämykset Iltaliasta Inariin välittyvät. Tavallaan ne aina kulkevat kotopuolen ”Pohjanmaan kautta”, mutta toistan: yksityisyys säilyy – koko elämää ei revitellä tuon ilmaisun kaikissa merkityksissä.

20191113_165911_resize_48.jpg

Lauri Tähkä ja päältäkattoja Heli Laaksonen Turun kirjamessuilla 2019

Kun kertojaääni hyrisee korvissani, se muistuttaa minua siitä, että minun makuuni soi Tähkän matalan rekisterin laulanta vailla suoraa huutoa korkealta ja kovaa, vaikkapa sellainen tulkinta kuin Väkevänä kuin metsä. Ja mietin Tähkän hiljaisen privaatin vastakohtaa: suosion suuruutta, elämänosaa, jossa artistin roolille elintärkeät fanit kirkuvat keikoilla, jonottavat kuvia ja halauksia tuntikausia – eikä tähden hymyn sovi hyytyä. Ja sitten kainalossa käy tällainen sivustatarkkailija mutisemassa jotain matalalla laulamisesta.

IMG_20191005_161740_244_resize_84.jpg

Turun kirjamessut 2019

– –

Lauri Tähkä
Äärillä
kuvat Emilia Ikäheimo
päältäkattoja Heli Laaksonen
WSOY 2019
henkilökuva
äänikirjana 54 minuuttia, lukija Lauri Tähkä.
Kuuntelin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista

Suomessa syntyvyys on hurjassa laskussa. Jos lisääntymisikäiset lukisivat tämän kirjan, voisi laskusuunta jatkua siksi, että Adam Kay kuvailee monenmoisia komplikaatioita, joita etenkin synnytyksessä voi sattua. Vaikutusta ei ehkä loivenna se, että tapahtumat sorkkivat Englannin terveydenhuollon ja lääkärikoulutuksen kipukohtia.

Ensinnäkin: Kohta voi vähän kirpaista (Art House 2019) on hauska. Toisekseen: kirja lisää lukijan eritteiden ja elimien sietokykyä. Kolmanneksi: se on hätähuuto ja pamfletti terveydenhuollosta päättäville. Yllätyn, että yhdistelmä toimii näin hyvin ja viihdyttävästi.

20190813_175153_resize_51.jpg

Omakohtaisuus synnyttää uskottavuuden, vaikka kirjaan on luonnollisesti valikoitu kiinnostaviksi ja huvittavaksi arvioituja tapauksia. Kirja perustuu Adam Kayn muistiinpanoihin työpäivistään. Yhtä aidosti hän kertoo kohtuuttomasta työtaakasta ja väsymyksestä kuin työn sivutuotteesta, ihmishuvista. Tarinoista välittyy, että Kay omistautuu työlleen ja hän näkee työssään synnytysosaston lääkärinä elämän kaikki puolet. Siihen liittyy myös kiukku hallinnollisista päätöksistä, jotka tuhoavat lääkäreiden työssä jaksamista.

Mikään inhimillinen ei ole kirjassa vierasta, ja lääkäri saa pelastustyössään todistaa kummallisuuksia, joihin potilaat pystyvät. Jätän kirjan lukijoille hörönaurut sattumuksista, joihin kuuluu vierasesineitä ja hölmöyttä. En vaivaudu pohtimaan, ovatko jutut totta, liioiteltuja vai keksittyjä. Hauskoja ovat. Tässä lainaus ihmisten kummallisuuksista nössöimmästä päästä:

”Olin hieman oudoksunut, kun ensimmäisen kerran potilaani oli sisätutkimuksen aikana tekstaillut, mutta nyt se vaikutti olevan suhteellisen tavallista. Tänään, papa-kokeen aikana, potilaani soitti ystävälleen FaceTime-videopuhelun.”

Tekstistä iso osa on kuin stand up -käsikirjoitusta, anekdootteja ja lohkaisuja. Nauran useasti sattuvasti sanottuja havaintoja, eli verbaalivikkelyys kannattelee kirjaa. Paljastettakoon: kirjoittaja siirtyi sittemmin hupiohjelmien käsikirjoittajaksi ja kirjasta ollaan työstämässä komediasarjaa.

– –

Adam Kay
Kohta voi vähän kirpaista. Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
suomentanut Ari Jaatinen
Art House 2019
elämäkerta, henkilökuva
eKirjana 168 sivua.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Mitä tehdä seuraavaksi, Oksan hyllyltä ja Sivutiellä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus