Aihearkisto: Elämäkerta

Elina Hirvonen: Katri-Helena

Enpä juuri lue elämäkertoja, etenkään musiikkimaailmasta. Bonon kirjan Surrender kyllä taannoin luin, ja nyt jotain muuta ja toisin: kuuntelin Elina Hirvosen kirjoittaman Katri-Helena-elämäkerran (WSOY 2023).

Poikkeuksellisesti kuuntelin koko äänikirjan, koska sen luki kohde, Katri-Helena. Hän aloitti laulajauransa syntymävuotenani 1963. Kotonani oli aina radio auki, joten Katri-Helenan iskelmät ovat tuttuja. Eivät ne ole olleet minulle musiikkityyleistä läheisintä lajia mutta silti elämäni ääniraitaa.

Tämä kirja taitaa toimia etenkin äänikirjaversiona. Katri-Helenan eloisa, luonteva luenta osoittaa, että Elina Hirvonen on todella tavoittanut Katri-Helenan aidon äänen. Myös lukijan laululurituspätkät valloittavat. Hämmästyn: tämä on viehättävää kuuntelua, samalla elämänpeilailua lapsuudesta tähän päivään.

Lukujen aluissa luetellaan kunkin ajanjakson maailmantapahtumia ja suomalaisen yhteiskuntakehityksen merkkipaaluja. Ymmärrän: Katri-Helena on osanen kokonaisuutta, maailmanlaajuistakin.

Elämäkerran henkeen henkilökohtaisuus on kirjan voimavara, eikä sitä miinusta edes kerronnan toistot. Kertojan valoisa ääni selostaa kokemukset rakastetusta lapsuudesta kolmen avioliiton, kolmen lapsen, menetysten ja hittibiisien kautta tähän päivään.

Niin ulkonäköpaineet, julkisuuskuva, rakkaussuhteet kuin kalakaveruus asettuvat paikoilleen. Helmenä hehkuu ikirakas sielunkumppani Timo Kalaoja. Elämän välivaihe, Panu Rajala, takertuu kehityskertomukseen kuin loinen – mielestäni aika säästeliäästi ja ymmärtäväisesti kuvattuna. Ilahduttaa huima, ihana hullaannus nuoreen rokkari-Tommiin. Ja vanhemmat, lapset, lastenlapset, ystävät, ura, bändit, työtoverit – lämpö välittyy. Eikä kertoja unohda mainita virheitään eikä katumuksen hetkiään.

En piittaa iltapäivälehtien tai niissä Panu Rajalan ulostuloista tai kertojan hörhöilevästä henkimaailman aspektista, sillä kirjasta kehkeytyy suhteellisuudentajuisen, ikääntyvän tähden kokokuva. Vilpittömyys, positiivisuus ja elämänusko loistavat vaikeuksienkin välistä. Kaikkeen Katri-Helena löytää kivaa.

Ihailen tapaa, miten artistin ammattietiikka välittyy. Käsitän 60 vuoden mittaisen ääniuran, uurastuksen, viihdepalvelun. Arvostan, miten puretaan 32 vuoden ikäero nykyrakastettuun. Huimaa, miten kirja riisuu aseet juoruilulta, sillä valta on nyt kertojalla. Hän on avoin siten kuin haluaa.

En osannut etukäteen aavistaa, miten viehätyn tästä kirjakuuntelusta, kun pihatöiden ratoksi pistin luurit korviini. En tiennyt olevani fani, nyt taidan olla.

Elina Hirvonen: Katri-Helena. Laulaja, WSOY 2023, äänikirjana 12 tuntia 45 minuuttia, lukija Katri-Helena. Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman on yksi lempikirjailijoistani, ja siksi uusi suomennettu kirja herättää heti kihelmöivän kiinnostuksen. Edellinen suomennos Malman asema sisältää silkkaa fiktiota, sitä edeltävä Eloonjääneet kallistuu sekin jo fiktion puoleen, kun aiemmat kirjat ponnistavat kirjailijan henkilökohtaisista perhekokemuksista. En ole erityinen autofiktiofani, mutta Schulmanin kerrontatapa on valloittanut minut.

Kiirehdi rakkain (Nemo 2023) on alunperin ilmestynyt Ruotsissa jo vuonna 2009, joten suomennoksen kanssa ei ole kiirehditty. Kirjailijan omaelämäsarjassa on suomeksi ilmestynyt kirjat äidistä Unohda minut ja isovanhemmista Polta nämä kirjeet. Kiirehdi rakkain keskittyy Schulmanin isään.

Työuransa suomalaissyntyinen Allan Schulman teki Ruotsin tv:n viihdepuolella, ja hän oli jo kuusikymppinen, kun perheeseen syntyi kolme poikaa, Alex keskimmäisenä. Aiemmista kirjoista isä on jo tullut tutuksi, monet tapahtumatkin, joten nyt voin kiinnittää huomion etenkin siihen, miten kerrotaan, ei vain mitä kerrotaan. Schulmanin suora tunneilmaisu on sävykästä olematta sentimentaalista, ja vaikka kaikessa on avoimuuden tuntu, kätkeytyy kerrontaan tulkintatasoja.

Harvoin olen lukenut isämuisteluita, joista näin säteilee pojan rakkaus isäänsä. Kertojan valintojen vuoksi rakkaus näyttäytyy myös kaksisuuntaisena. Niin kertoja haluaa suhteen muistaa, kun hän on vihdoin antanut sille luvan. Kirjan lähtökohta on se, että kertoja on kieltäytynyt käsittelemään isän menetystä. Oma elämänmuutos ja terapia avaavat ovet muistaa ja tarkastella isäsuhdetta. Tärkeä kynnys on ylitettävä, on palattava mökille isän huoneeseen.

”Jäin ovelle, mietin hetken, mutta työnsin oven sitten varovasti auki ja astuin sisään. Tuntui kummalliselta. Huone oli kuin isän viimeisten aikojen museo. Kaikki mikä oli aiemmin kertonut isän läsnäolosta, muistutti nyt hänen poismenostaan.”

Palaan rakkauden säteilyyn. Verrattuna muihin Schulmanin perhekirjoihin Kiirehdi rakkain on kaikkein lempein ja lämpimin. Isämuistoissa perhe puuhailee paljon yhdessä, pitää yhtä ja huolehtii perheenjäsenistä. Vanhempien riitoihin tai alkoholinkäyttöön ei pysähdytä. Luonnollisesti kuvauksessa korostuu vanhan isän voimien vähentyminen ja pojan huoli ja murhe siitä. Siksi huoltosuhde muuttuu, ja se vaikuttaa Alexiin.

Löydän kirjasta kiinnostavia säröjä. Esimerkiksi Schulman vakuuttaa terapeutille, ettei kiivasluonteinen isä koskaan ollut väkivaltainen. Ja heti perään saan lukea väitteen kumoavan hurjan muiston lapsuudesta. Muitakin vastaavanlaisia hiusmurtumia on, mikä vain vakuuttaa: kertoja valitsee, kertoja muistaa haluamansa, kertoja tarjoaa minulle enemmän kuin pinnan.

Kirjan kauniit kuvaukset rakkaudellisista isä-poika-hetkistä kiteytyvät kirjan kansikuvaan, jonka herättämät tunteet Schulman myös kirjoittaa kirjaansa. Ja kirjan nimi, Kiiruhda rakkain, Tove Janssonin Syyslaulu-teksti – se on ainoa oikea nimi tälle lämpöä läikkyvälle kirjalle.

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2023, 228 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki ja Teoriani perheestä

Luin tuoreeltaan Juha Itkosen Teoriani perheestä (Gummerus 2023). Siinä kirjoittaja kokoaa omakohtaisia perheajatuksiaan kirjalliseen muotoon. Kun lipsahdan mielessäni kyselemään toden ja kaunokirjallisuuden rajapinnoista, Itkonen vastaa kirjassaan:

”Kirjoittaessani koen myös aina hyvin vahvasti hallitsevani tilanteen. Kerron tässä kaikenlaista, mutta valitsen täysin vapaasti mitä kerron ja millä tavoin sen teen. Valitsen joka ikisen sanan enkä millään tavalla ole avuton: kirjoittaessani elämästäni minulla on paljon enemmän hallinnan tunnetta kuin eläessäni sitä.”

Teoriani perheestä rakentuu lapsuudenperheen sekä oman isyyden ja puolisoaseman kytköksiin. Kirjoittaja on 47-vuotias neljän lapsen isä, lasten ikähaarukka 17 – 5 vuotta. Kirjoittajan muistot ja pohdinnat perhesiteistä, vanhemmuudesta, sisaruudesta, parisuhteesta, tunteiden ilmaisusta ja sitoutumisesta liikkuvat joustavasti ajassa ja sukupolvissa. Ajan kuluminen tuntuu vanhempien vanhenemisessa, lasten kasvussa ja kirjoittajan ajattelutavan muutoksissa.

Kiinnostun eritoten arjen ja rakkaudellisuuden kuvauksista. Innostun välittämisestä – sanan monessa merkityksessä: kirjoittaja välittää välittämistä kaikkine puuhineen ja pulmineen. Hän näyttää, miten elämäntilanteet vaihtelevat, ja on hyväksyttävä, että kaikki menee niin kuin menee. Sympaattistahan tämä kaikki on – ja jakamisen kulttuuria:

”Uskon kuitenkin hallittuun avoimuuteen. Uskon, että ihmiset pystyvät helpottamaan toistensa elämää kertomalla omista kokemuksistaan.”

Aluksi äimistelen kirjan perheenjäsenten peitenimiä, esimerkiksi varmaan kaikki tietävät Itkosen vaimon nimen, mutta kirjassa vaimo on Rose. Ratkaisu valkenee minulle, kun heti perään luen Itkosen kirjan Ihmettä kaikki (Otava 2018). Uusin kirja on sille luontevaa jatkoa henkilöiden peitenimiä myöten.

Totean romaaniksi luokitellun Ihmettä kaikki olevan huomattavasti jäntevämmän kuin uutukaisen, ja syy on ilmeinen. Tämä Itkosen ensimmäinen perhekirja keskittyy dramaattisiin vaiheisiin, jossa Rosen raskaus keskeytetään ja sen perään alkaa kaksosraskaus ja keskoshoito. Tilanteiden tiiviys ja isä/äiti-tunteet isojen kysymysten äärellä pitävät fokuksen intensiivisenä. Lukijana jännitän kerronnan keralla, elän surussa ja toivossa.

Teoriani perheestä haahuilee, koska perheteema leviää ydinperheestä lapsuusperheen eri vaiheisiin ja suhteisiin, joskin ymmärrän hyvin aiheen laventamisen: Ihmettä kaikki -tilanteen jälkeen perhe on toisenlaisessa vaiheessa. Kirjoittaja on siirtynyt kriiseilystä touhukkaaseen lapsiperheen perusarkeen, jossa jokaisella perheenjäsenellä on ainutlaatuinen aikansa ja paikkansa. Tosin sivuja olisi voinut karsia ja keskittää sanottavaa, sillä toistoa ja viivähtelyä on liikaa. Kerronta, kieli ja tyyli voittavat kyllä puolelleen: selkeää, suoraa, havainnollista, tunnevoimaista.

Teoriani perheestä -kirja on kuvaus kirjoittajan/kertojan elämästä eikä se odota eikä oleta, että muiden teoria perheestä olisi samanlainen. Ei olekaan, mutta hyvin kirjan lopun top10-listaus on sovellettavissa erilaisiin perhemalleihin ja -mallittomuuksiin. Kiteytän kirjakokemukseni: tämä aika tarvitsee tällaista hymistelemättömän positiivista perhepohdintaa, avointa rakkautta lapsiin, kiintymystä puolisoon, ymmärrystä sukupolvista ja pohdintaa tarinallistuneiden muistojen epäluotettavuudesta.

Luin siis peräperää kaksi kirjaa itkoslaisesta perheteoriasta, ja lukukokemuksiani seuraavana päivänä valtalehdessä (HS 5.3.2023) oli kattava juttu kirjailijasta. Epäröin, kannattaako tyhjentävän Hesari-jutun jälkeen itse kirjoittaa. Kirjoitin, koska ei ole liikaa kirjoja, joissa alakuloon taipuvaiseksi tunnustautuva kertoja kertoo kääntyneensä toiveikkuuden puoleen ja antautuu jakamaan sen, mikä on ja siitä, mitä on.

”Tämänhetkinen elämäni on myös se, mistä kirjoitan. Se antaa minulle paljon, nämäkin lauseet. Olen ollut perheellinen niin pitkään, etten edes tiedä mistä ja miten kirjoittaisin, jos minulla ei olisi perhettä.”

Juha Itkonen: Teoriani perheestä, Gummerus 2023, 199 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki, Otava 2018, 206 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Kirjailijatapaaminen: Kjell ja Mårten Westö & Vuodet

Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto ja Helsingin työväenopiston järjestävät säännöllisesti kirjailijavierailuja, ja 30.1.2023 kutsuttuina olivat Kjell ja Mårten Westö (tallenne). Viime elokuussa ilmestyi heidän yhteiskirjansa Vuodet (Otava 2022), ja siksi haastattelin heitä henkilökohtaisen ja kirjallisen lomittumisesta. Minua kiinnostivat kirjan luonteen mukaan teemat perheestä, muistista, muistoista ja ajasta. Lisäksi kiehtoivat kirjailijoiden ajatukset kielestä, kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta.

Kuvat: Arja Korhonen

Veljeksillä on laaja tuotanto. Kumpikin aloitti runoilijana, mutta Kjell on suuntautunut sittemmin proosaan, etenkin romaaneihin, ja Mårten lyriikkaan ja lyhytproosaan sekä kääntämään suomenkielistä kirjallisuutta ruotsiksi.

Omaelämäkerrallisuus ja veljeys

Kirja oli alun perin Mårten Westön idea, johon isoveli Kjell lähti mukaan yhden yön mietinnän jälkeen. Muut latelivat hankkeesta uhkakuvia, mutta kirja ei vienyt veljellisyyttä vaan pikemmin vahvisti. Vaikka veljeksillä on kuuden vuoden ikäero, he ovat pitäneet aina yhtä ja yhteyttä, muun muassa soittavat samassa bändissä. Kirjassa toki kuvataan myös jännitteitä, joita on aikojen saatossa ollut, mutta:

”Parhaiten muistan kuitenkin hetket jolloin olemme voineet auttaa ja tukea toisiamme.” (Mårten Westö)

Kjell Westö rajasi omaelämäkerrallisen tiukemmin kuin fiktionsa niin, ettei hän ruodi Vuodet-kirjassa läheisiään. Samaan päätyi pikkuveli Mårten, mutta vaikeita asioita he eivät kaihda.

Kirjassa on paljon perheestä monessa sukupolvessa. Tärkeä tausta on isoisien kuolema sodassa niin, että Kjell ja Mårten Westön isä oli silloin kaksivuotias, äiti kolmevuotias. Ylisukupolviset traumat ovat vaikuttaneet perheeseen.

Etenkin äidin mielenterveysongelmat ja niiden vaikutus poikiin korostuvat kirjassa. Se tuli kummallekin pienenä yllätyksenä, mutta äidin kuolemasta oli kirjan kirjoittamisaikaan nähden kulunut otollinen aika: he pystyivät jo käsittelemään sitä. Kauniisti kirjassa näkyy, että äiti oli muutakin kuin mielenterveysongelmansa.

Aika ja muistot

”Päätin lähteä jokaisessa tekstissä jostakin mieleen painuneesta hetkestä tai useammasta – hetkestä jotka muistan niin voimakkaasti että se on melkein fyysistä, kuin ne olisivat varastoituneet ruumiiseni.” (Kjell Westö)

Veljekset Westö kertoivat, miten kirjan lyhyissä luvuissa on tietty kronologia, mutta samalla niissä lomittuvat eri ajat kirjoittamishetkestä historian eri kerroksiin. Samoin niissä sekoittuvat eri lajit: jotkut luvut ovat novellistisia, toiset esseistisiä, osa muistoja elämänvaiheista, perheestä, urheilusta, musiikista ja matkoista.

”Nostalgia on viettelevä valehtelija, tavataan sanoa. Olkoon vain. Mutta se voi myös toimia hyödyllisenä muistutuksena siitä, miten paljon kannamme mukanamme asioita joista emme ole tietoisia.” (Mårten Westö)

Niin yhteiseen kirjaan tuli ajan tihentymiä ja synkroniaa. Veljekset eivät etukäteen suunnitelleen tekstien järjestystä eivätkä teksteissä käsittelemiään asioita, eikä teemojen käsittely etene peräkkäin vaan risteillen.

Kirjailijuus

Kieli ja kirjoittaminen ovat veljeksille ammatti mutta myös elämänvoima:

”- – siitä keveydestä ja ilosta, jota voi tuntea tulleensa tekstinsä kantamaksi – – se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi.” (Mårten Westö)

”Se että minun onnistui ruveta kirjailijaksi on pelastanut minut elämältä, josta olisi voinut tulla hyvin rikkinäinen ja onneton.” (Kjell Westö)

Kanneltalon keskustelussa tuli hyvin esille kummankin paneutuminen ja syventyminen tekstiin. Kuulijoiden iloksi kumpikin on myös suullisen ilmaisun taitaja: kirjan avoin ja pohtiva henki siirtyi esiintymislavalle. Saimme osallistua rapian tunnin verran kirjallisten veljesten elävään kokemusmaailmaan.

Kuva: Marjo Repo

*

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. 

Juttuni sitaatit ovat kirjasta.

Haastattelutallenteen voi katsoa Kannelmäen kirjaston Facebook-sivulta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Bono: Surrender

Eiköhän ensiksi kuunnella ja katsella ajankohtaan sopiva U2:n New Year’s Day (War 1983).

Ja sitten kirjaan. Bono eli Paul David Hewson on koonnut kansien väliin elämäänsä ja samalla bändinsä U2:n suurta kertomusta. Ja minä luin sen! En yleensä lue tylsiksi biisikronikoiksi kääntyviä muusikkokirjoja, mutta nyt ei kronologisesti seurata tähden syttymistä ja bändin menestystä. Sen sijaan Surrender. 40 laulua, yksi elämä (Tammi 2022) etenee kirjoittajan valitseman 40 biisin mukaan. Niiden teemoihin Bono mielleyhtymien tapaan kytkee muistoja, mietelmä, kohtaamisia ja sutkautuksia.

Jostain syystä yllätyn kirjoittajan kirjallisesta joustavuudesta. Tekstissä on paljon mieltymystä kielelliseen kaarteluun ja metaforisuuteen, mikä liittynee kristillisen perinteen tekstien tuntemukseen ja vanhojen (britti)runoilijoiden lukemiseen. Samassa luvussa voi olla biisin syntysanoja, toteamuksia bändikavereiden elämänvaiheista, maailmalla tunnettujen henkilöiden tapaamisia, perheasioita ja filosofointia elämän merkityksestä, myös uskonasioista.

Jonkin verran on toistoa, eli havaitsen paljon karsimisen varaa. Namedroppailua on runsaasti. Luin kuitenkin kirjaa mielikseni. Havaitsen kirjoittajan välkyksi ja kykeneväksi näkemään omaa napaa etäämmälle.

Tiedän, että Bonon maailmanparannustaipumusta on pilkattu, mutta kirjan perusteella kantani vahvistuu: jos olet rikas, sinulla on vaikutusvaltaa ja hyvinä tuttuina maailman raharikkaita ja valtionpäämiehiä, miksi et käyttäisi sellaista auttaaksesi hädänalaisia? Bono on käyttänyt. Arvostan.

”Tervetuloa valkoisen messiaan oireyhtymään. Jos haluaa olla rokkibändin keulahahmo, messiaskompleksista on suoranaista hyötyä, mutta  köyhyyden vastaisessa aktivismissa se on paljon vähemmän tarpeen.”

Itseironisuus paistaa läpi, kun Bono jälkiviisaana näkee menneiden vuosien heikkouksiaan ja ärsyttäviä puoliaan. Ei oikeastaan mikään välity yksisilmäisenä, ei suhde hyväntekeväisyyteen tai uskontoon, ei suhde vaimoon, ei suhde bändiin.

Minua viehättää se, miten aulis Bono on kehumaan muita muusikoita ja (julkkis)kaveretaan (tähdet vetävät tähtiä puoleensa – jotenkin noin hän muotoilee). Arvostus ja rakkaus suuntautuu väkevänä lapsiin, eikä sitä säästellä myöskään suhteessa bändikavereihin ja vaimoon. Jälkimmäiset ovat olleet hänen elämäänsä kutakuinkin 45 vuotta.

Bono on ollut valmis tekemään työtä jatkuvuuden eteen, joskaan en saanut tolkkua, onko bändi tulossa tiensä päähän. Tulkitsin kyllä tekstistä, että kirjoittaja haluasi selvittää, kuka hän on taiteensa ulkopuolella vähän samoin kuin Riitta Jalonen viimeiseksi julistamassaan romaanissa Omat kuvat.

”’Antautuminen’ saattaa olla maailman mahtavin sana, mutta huomaan jääväni tutun ja minulle tuntemattoman elämän väliin. – – Sitäkö täällä hetkellä tarkoittaa se, että näkeminen on tärkeämpää kuin näkyvyys?”

Kuuntelin lukiessani bändin biisejä, siihenhän lukujen otsikotkin houkuttavat. Jopas ensimmäinen Boy-levy on yhä huippu! Muistan Stålarminkadun yksiön, jonka alkovissa sitä ja War-levyä kuuntelin 1980-luvun alkupuoliskolla: U2 on oleellinen osa nuoruuteni ääniraitaa. No, kyllä monet muut myöhemmätkin tuotokset ovat säväyttäneet ja kaksi Olympiastadion-keikkaa (Ruisrock-keikka 1982 jäi näkemättä).

Tajuan myös, etten ole kuunnellut biisien sanoja erityisen syvällisesti (okei, näitä kyllä: ”I Will Follow”, ”Pride” ja ”Sunday, Bloody jne”.), kunhan hoilotan kertsejä. Biisintekijöiden tavoitteena on ollut tunteiden välittämisen lisäksi runollinen sanoma tai kannanotto. Joskus myös hauskanpito ja ilo. Esimerkiksi ”Beautiful Day” – yksi suosikeistani – syventyi kirjan taustatietojen vuoksi.

Surrender-kirjan viimeisten fragmentaaristen proosarunomuotoisten lukujen perusteella vaikuttaisi Bonolla olevan monenmoisia kirjallisia ambitioita. Ja kirjan piirrokset osoittavat, että kunnianhimoa on myös kuvataiteen puolella. Miehestä on moneksi. Saa nähdä, vetäytyykö irkku-ukko Nizzan seudulle hyggeilemään vai jatkuuko julkinen luova työ.

Bono: Surrender, suomentanut Tero Valkonen, Tammi 2022, 480 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

9 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo

Hannu Mäkelän kirjan koko nimi on Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja (Kirjapaja 2022), ja minua viehättää erityisesti otsikon loppuosa. Mäkelän tuotanto on runsas ja monipuolinen, ja rakkaus sanoihin kukoistaa yhä.

Muukin kuin kirjoittamisrakkaus vaikuttaa kirjan sisältöön, samoin muut tunteet. Mäkelä ei kaihda ilmaista synkkiäkään sävyjä: isäsuhteen nurjuutta, kustannustyön kiirettä, epävarmuutta uuden kirjan synnystä, talousmurheita, elämän tarkoituksen tai tarkoituksenmukaisuuden pohdintoja, itsemurha-ajatuksia, alkoholismia ja takaiskuja.

Mäkelä on kirjoittanut ja toimittanut noin 200 teosta. Joitain olen laajasta tuotannosta lukenut, mutta en ole lukenut pitkään aikaan hänen muistelmakirjojaan enkä edellistä kirjaa Lukemisen ilo. Siksi en tuhlaa tilaa arvailla, onko kirjoissa päällekkäisyyksiä ja moneen kertaan kerrottua. Olen nyt vain tämän kirjan seurassa.

Kirjoittamisen ilo kertaa välähdyksinä kirjailijan elämäntaivalta kirjoittajana mutta myös kuvittajana. Mäkelän tuotantoon taitaa kuulua kaikkia kirjallisuuden lajeja. Hän korostaa: ”proosa kirjoitetaan, runo annetaan.” Runoudesta ja inspiraatiosta hän kirjoittaa seuraavasti:

”Lastenkirjat syntyvät työllä ja työstä, joskus hieman inspiraatiostakin, mutta runoni on tuotakin proosaa hankalampaa; se näköjään ilmaantuu vain elämän isoista kolhuista ja tunteista, joskus toki positiivisistakin.”

Koska kyseessä on konkari, poimin kirjasta paljon kirjoittamiseen liittyviä ajatuksia ja kokemuksia, eli seuraan kirjoittajan elämänmittaista rakkautta lajiin. Saan siitä kipinöitä, ja nautin hyvin arkisista ja maanläheisistä huomioista, esimerkiksi tästä:

Kirjailijalla on toden totta vain kaksi tehtävää: kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Jos et usko itseesi, kuka sinuun uskoo. Omasta halusta, päämäärästä, ymmärryksestä; niistä ja vain niistä on lähdettävä.”

Kirjoittamisen ilo -kirja on samanaikaisesti katsaus Mäkelän kirjalliseen elämään ja hänen kokemusasiantuntijan opastuksensa kirjoittamiseen. Mäkelä painottaa, että kirjoittajaksi kehitytään lukemalla, lukemalla ja vain lukemalla. Sen jälkeen kirjoittaja hakee ja tavoittaa oman äänensä, omanlaisen lauseiden rytmin. Vasta sen jälkeen on valmis tarinan rakentamiseen ja hiomiseen. Mäkelä antaa kirjan loppuosassa eläviä esimerkkejä kirjailijoista ja kirjoista, jotka ovat innostaneet häntä.

Mäkelällä on ajatuksia myös kirjallisuuskritiikistä. Hän valaa kirjoittajiin uskoa myös niin, että päiväkritiikki tulee ja menee, lisäksi nykyisin kritiikin laatu on hänen mielestään ohuehko. Blogijuttuni on mukava päättää näin:

”Paneutuvaa kritiikkiä voi saada yhä vaikkapa kirjabloggareiden henkilökohtaisilta palstoilta. Ne eivät pyri universaaleihin tuomioihin, vaan ilmoittavat subjektiiviset lähtökohtansa. Todellisin kriitikko on se, miten aika kirjojamme kohtelee.”

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja, Kirjapaja 2022, 170 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet & lokakuun lukupiiri

Kjell ja Mårten Westön viestienvaihto rakentuu kirjaksi Vuodet. Veljekset kertovat (Otava 2022). Kirjekirja käy muistelmista, mutta muistojen lisäksi se sisältää ylipäätään elämänpohdintoja. 

Veljeksistä kasvoi kirjailijoita, eri reittejä ja erilaisia. Kjell on edennyt runojen ja novellien perään pitkän proosan palkituksi taitajaksi. Mårten profiloituu pitkälti runoilijaksi ja kääntäjäksi. Kirjasta kehkeytyy kirjallisesti monitahoinen – kirjeitä, kirjoituksia kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Mårten veljen sanoin:

”- – ja jollain alitajuisella tasolla ymmärrän että vaikka kirjoittaminen ei auta huoliin, se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi, – -.”

Kirjassa kumpikin käsittelee kasvuvuosiaan ja suhdetta perheenjäseniin. Vanhempien ero on vaikuttanut suuresti, mutta haavoittavimmalta tuntuvat äidin mielenterveysongelmat. Siitä kumpikin kirjoittaa koskettavasti kuten myös äidin viimeisistä vuosista ja hetkistä.

Kolmihenkinen kirjapiirini – eli Johanna, Taru ja minä – viihtyi kirjan seurassa. Muistelmien sujuva teksti viehätti meitä, ja oli kiinnostavaa lukea suomenruotsalaisista taustatekijöistä ja veljesten kokemuksista. Kuuntelimme veljien äänistä yhteistä ja erillistä. Myös likimain samanikäisyys antoi meille ajateltavaa, vaikka kasvuympäristömme olivat erilaisia, sillä 1980-luvun nuoruuden tuttu populaarikultturi yhdistää.

Kjell on isoveli, Mårten pikkuveli, välissä on kuusi vuotta ja vuosien varrella vaihdellut veljesyhteys. Kirjan kirjeviestein veljekset tutustuvat toisiinsa toisin kuin ennen, ja siinä sivussa lukija saa aimo annoksen avointa tilitystä. Isoveljen sanoin:

”Tahdon että ymmärrät minusta jotain, jotain minkä olen piilottanut sinulta ja kaikilta muiltakin.” (Kjell Westö)

Kirjoittamistyylit eroavat mielenkiintoisesti. Kjell on kimurantimpi, Mårten suoraviivaisempi. Kjell avautuu ailahteluistaan, erheistään ja epävarmuuksistaan, niin myös Mårten, mutta ehkä hitusen vakaammin. Läheisiään kohtaan he ovat diskreettejä, joten puolisoiden ja lasten yksityisyys säilyy huomaavaisesti. 

Kirjassa on paljon nautittavaa tekstiä, sanoisimmeko kaunokirjallisuusvivahteikkaasti. Muistelukset kumpuavat aistimuksista, ja kummallakin niissä tihentyy aika:

”Mitä syvemmälle tähän kirjaan etenen, mitä enemmän tekstejä kirjoitan ja mitä enemmän sinun [Mårten] tekstejäsi luen, sitä paremmin ymmärrän mistä kaikessa oikein on kysymys, minun mielestäni. Niistä tihentyneistä hetkistä, jolloin ajan lineaarisuus hälvenee, jolloin salama ikään kuin välähtää, ja vuosien tai vuosikymmenten erottamat näyt ovat yhtäkkiä mielessäni samanaikaisia.” (Kjell Westö)

”Ratkaisevista, melkein transensentaalisista hetkistä tai kohtaamisista. Olin itse kokenut niistä useamman kerran – kuuluuhan jo ammattirooliin olla vastaanottavainen sellaisille. Useimmiten ne olivat liittyneet työhön ja yleensä ilmaisseet jonkinlaista vaikeasti selitettävää synkroniaa.” (Mårten Westö)

Veljekset kuvailevat myös kirjoittamisen prosessia. Siksi kirjasta on myös vakuuttavien kokemusasiantuntijoiden kirjoittamisoppaaksi. Kummallakin korostuu maltti – kirjoittajille luonteenomaiseen tyylin:

”Kuten kirjoittamisessa, siinä täytyy suorittaa perusteellista tutkimusta, ajatella dramaturgiaa, tehdä huolellista käsityötä. Konventiot on tunnettava ennen kuin voi rikkoa niitä vastaan. Ja sitten tarvitaan sekä kestävyyttä että hyvä keskittymiskyky; kiire harvemmin tuottaa hyvän lopputuloksen, minkä koko joukko pohjaanpalaneita virheitä on opettanut minulle. Ennen muuta olen ymmärtänyt Goethen neuvon tärkeyden: Jos erehtyy ensimmäisestä napinlävestä, menee koko napitus vikaan.” (Mårten Westö)

”Ehkä romaanit vähitellen syntyvät sillä tavoin. Elä. Koe. Tee huomioita. Lue. Ja kuuntele. Kuuntele kun ihmiset kertovat elämästään, ei pitkiä kaaria, ei selityksiä tai puolustuksia vaan hetkiä. Pieniä tai suuria, sydäntäriipaisevia tai hauskoja, hetkiä jotka syöpyvät mieleen. Älä koskaan käytä niitä heti, anna niiden itää sisälläsi. Hitaasti, hitaasti niistä kasvaa ymmärrys.” (Kjell Westö)

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tervetuloa Kanneltaloon 30.1.2023 klo 15. Haastattelen silloin Kjell ja Mårten Westötä heidän kirjansa tiimoilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Kolme kertaa Annie Ernaux

Luin keskikesällä Annie Ernauxin Vuodet (Gummerus 2021) kovakantisena kirjana ja nyt elokuun kuumuutta tihkuvina iltoina verkkojulkaisuina muistelmat Äidistä ja Isästä. Kirjamuodossa jälkimmäiset ovat juuri ilmestyneet yhteisniteenä (Gummerus 2022).

Ernauxin vuosikymmenten takaiset tekstit ovat kenties alkaneet meillä kiinnostaa, koska suosittu ranskalainen nykykirjailija Édouard Louis pitää Ernauxia esikuvanaan. Muutenkin vanhat omelämäkerralliset kirjat vetävät nyt puoleensa kuten tanskalaisen Tove Ditlevensenin upea trilogia. Näitä kaikkia mainittuja yhdistää työläistausta ja perhetodellisuus, jossa kultturellit harrastukset tai ammatinvalinnat eivät ole asettuneet arvomaailman kärkisijoille.

”Hän aikoo, ja ahdistuu ja syyllistyy projektin viivästyessä, kirjoittaa naisesta joka on elänyt vuodesta 1940 tähän päivään, ja hän haluaisi, kaiketi Proustin vaikutuksesta, että tuo kokemus huokuisi tekstistä alusta alkaen, koska hän haluaa perustaa hankkeensa oikeasti koettuihin asioihin.”

Vuodet-kirjassa kertoja etäännyttää itseään siten, että kerronta kolmannessa persoonassa tarjoaa vaikutelman kaikkitietävästä kertojasta, joka tiirailee katonrajasta. Tällä kertojalla on selvästi nykytietoa, jonka valossa hän katselee menneitä.

Ernaux kuljettaa kutakuinkin kronologisesti elämäntaipaleellaan, mutta valokuva- tai videoklippiväläyksinä. Motoksi nostaisin kirjan viimeisen tekstifragmentin: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.” Niinpä muistelmateos kahlaa päähenkilön tyttöajat kauppiasperheen ainoana tyttärenä, luokkaretken porvarispiireihin ja opettajantyöhön. Samalla piirtyy suuntaviivoja ranskalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja vasemmalle kallellaan kulkeneiden kulttuuripiirien toiminnasta.

Ernauxista – tai muistelmien päähenkilöstä – saa tarkkailijan vaikutelman. Tyyli ja kieli on hiottua ja tehokasta. Hän valottaa persoonallisella tyylillä mennyttä:

”Päivämäärän mukaan järjestetyistä, ruudulta katsotuissa kuvissa ja elokuvissa näkyi tilanteiden, maisemien ja ihmisten lisäksi uniikki ajan valo.”

Kotiväen karuus, köyhät lähtökohdat ja korkeakulttuuria karttavat arvostukset korostuvat Ernauxin lyhyissä muistelmakirjoissa Isästä ja Äidistä. Kummankin kirjoittaminen on käynnistynyt silloin, kun vanhemmat ovat kuolleet.

”Halusin kirjoittaa ja kertoa isästä, hänen elämästään ja siitä etäisyydestä, joka väliimme oli teini-iässäni tullut. Se oli luokkaetäisyyttä mutta aivan omanlaistaan, nimetöntä. Kuin halkaistua rakkautta. (Isästä)

”Uusi elämä alkoi vuodesta 1940, äiti odottaa toista lasta. Minä synnyin syyskuussa. Nyt minusta tuntuu, että kirjoitan äidistäni synnyttääkseni vuorostani hänet.” (Äidistä)

”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.” (Äidistä)

Ernaux porautuu kaunistelematta muistoihinsa ja havaintoihinsa. Verrattuna parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Vuodet-elämäkertaan ei isä ja äiti -muistelmissa peitellä persoonamuotovalinnoin henkilökohtaista, vaan minäkerronta vie suoraan privaattiin. Kerrassaan tietoista on kerronnan ja tyylin toteavuus ja epäsentimentaalisuus.

Suhteet vanhempiin ovat ihmiselle perustavanlaatuisia. Se on pohja, jolta ponnistaa. Ernaux tavallaan vaihtoi leiriä, ja voisi sanoa, että siihen hänellä oli lupa, sillä sekä isä että äiti halusivat hänelle parempaa kuin he itse olivat saaneet. Akateemisuus kuitenkin myös etäännytti tyttären vanhemmistaan. 

Ernaux näyttää proosallaan sellaista Ranskaa, jota korkeakulttuuri ei niin usein esittele, ja konkretisoi sukupolvien mittakaavassa, miten yhteiskunta on kehittynyt sadassa vuodessa ja miten erilaisia silti elinolot ovat eri luokissa ja paikoissa. Vaikka Ernauxin kirjat ovat muutaman vuosikymmenen takaa, en näe niissä mitään vanhentunutta. Suorasukaisesti samasta pamfeltoi Édouard Louis kirjassaan Kuka tappoi isäni.

Annie Ernaux: Vuodet, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2021 (ilmestynyt 2008), 215 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Annie Ernaux: Isästä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1983), 44 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

Annie Ernaux: Äidistä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1987), 41 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Oikeasti Meiju Niskalan kirjassa Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019) on 54 lukua, mutta niistä voi luovasti laskea haluamansa määrän eripituisia – vaikkapa sata – kirjeenomaista tekstiä, joissa kertojan äiti on sinä. Tunnen, että teksti on silti osoitettu etenkin minäkertojalle itselleen, koska kertoja ei äidin menetyksen jälkeen tunne rajojaan. Taitaa vähän myös tekstit kohdistua miehelle, joka hylkäsi kertojan heti äidin kuoltua, ja eräs äidin kalakaveri ja nimeämättömät sukuihmisetkin saavat osansa. Ja kyllä, kirja sopii menetyksiä kokeneille.

Kirja on kertojan raastavien kokemusten koonti, joka alkaa äidin kuoleman kuvauksella. Kertoja on kantanut kymmenisen vuotta äidistään huolta, koska työikäinen äiti sairastui kieltä rapauttavaan sairauteen, joka ei ole altsua mutta jota sellaisena pidetään. Kertojan kuormaa ovat kasvattaneet hoitokotikäynnit, oikeustaistelut äidin ja vaarin omaisuudesta, sittemmin vielä vaarin kuolema ja miesystävän häipyminen.

Kertojan tasapaino järkkyy, vahvuudella on rajansa. Siten kirjassa yhdistyvät suru menetyksistä ja kaipuu sekä mielenterveyden horjuminen. Kieli elävöittää mielleyhtymiä, muistoja, kokemuksia, mietintöjä. Autofiktio tai omaelämäkerrallisuus on perusta, kielessä on lyyrishenkistä viitteellisyyttä. Kirjan lopun pitkä taustakirjallisuuslistaus saa ajattelemaan esseehenkistä lähestymistä, tai kenties kertojan tarkoituksena on ollut myös lähdekirjallisuuden keinoin hakea kaikupohjaa syvästi henkilökohtaiselle.

Olin joulukuussa 2019 tilaisuudessa, jossa Niskala kertoi kirjastaan. Silloin minulla oli takana kymmenisen vuotta vanhojen, sairaiden vanhempieni hoitorumbaa. Muistisairas isäni oli kuollut dementiaosastolla, ja äitini joutui muuttamaan hoitokotiin. Siinä vaiheessa minut oli kutsuttu jo kuusi kertaa äidin kuolinvuoteelle, josta hän aina tokeni, mutta minulle otti koville käydä läpi kerta toisensa perään peruuttamatonta, joka peruuntui, siirtyi, jäi mustana möykkynä odottamaan. Minusta tuntui, etten pystynyt lukemaan juuri silloin Niskalan kirjaa.

Tänään äidin kuolemasta tulee tasan vuosi. Silloin sain puhelun hoitokodista 200 kilometrin päästä, että äiti oli kuollut yöllä. Olin käynyt katsomassa häntä viikkoa aiemmin, ja tilanne oli sellainen kuin jo kuukausia: äiti oli pääosin muistamaton, kovin väsynyt mutta vointi vaihteli päivittäin. Mitään ennakkosoittoa en ollut saanut tilanteen huononemisesta – en siis ollut saattaamassa tuonilmaisiin. Se on jäänyt kirvelemään.

Kuluneen vuoden jälkeen muistissa pysyvät äidin ruumiin hyvästely hoitokodin hiljaisessa huoneessa, huoneen tyhjennys ja siinä tilanteessa hoitajien piittaamattomuus, hautajaisjärjestelyt, korona-ajan hautajaiset, perunkirjoitus ja painajaismaiset muut byrokraattiset kuolemanjälkeiset toimet. En nyt pureudu siihen, miten kohtuutonta kankeutta ja monimutkaisuutta liittyy omaisen kuoleman jälkeisiin asioiden hoitoon, mutta käsittämätöntä se on tilanteessa, jossa järjestelyihin ei oikein ole voimia.

Tänä kesänä ajattelin ajan olevan sopivan Niskalan kirjalle. Luin kirjan kauneimpana kesäpäivänä lapsuudenkotini pihakeinussa, paikassa, jossa kaikki muistuttaa edesmenneistä vanhemmistani. Naulakossa roikkuva äidin essukin yhä vaimeasti tuoksuu äidin vakiohajusteelta.

Pohjatonta väsymystä olen tuntenut pitkin vuotta, monesta syystä, monista huolista, surematonta suruakin se on, jotain sellaista, johon en ole löytänyt avainta, ja ajattelin Niskalan kirjan avaavan lukkoja. Raolleen oven sain, vaikka varmuusketju tuntuu minulla jumittavan.

Jokaisella on luonnollisesti perhetaustansa, omanlaiset kiintymyssuhteensa, ja niitä Niskala purkaa väkevästi omalta osaltaan. Niskalan tekstissä on paljon pinnanalaisia tunnevoimia, joihin en pääse sisälle. Enkä ole romahtanut niin rajusti kuin hän, silti ymmärrän hänen pohjakosketuksensa. Suhteeni äitiini on ollut hyvin toisenlainen kuin kirjan kertojan, sillä koen kirjan kertojan olleen kaiken aikaa lämpimän läheinen äidilleen. Hoitokotiongelmia tunnistin tutuiksi, tämäkin resonoi: kunnolliseksi ja tunnolliseksi meidät kummatkin kasvatettiin. Ja tähän samastun, ehkä eri syin kuin kirjan kertoja, yhtä kaikki:

”Kuollutta äitiä on lopulta helpointa rakastaa. Kuollut ei toru, ei vaadi, ja asettuu mielessäni aina siihen asentoon, johon minä kuolleen haluan asetella.”

Olen paljon ajatellut sitä, miten erilainen ihminen on eri elämänvaiheissa ja miten eri tavoin eri ihmiset tuntevat toisensa. Minun äitini oli minulle eri persoona kuin pojilleni, tuttavilleen, veljelleen tai hoitokodin henkilökunnalle. Nyt minua kalvaa ehkä eniten se, miten vähän lopulta äitiäni tunsin, miten paljon sisäistä elämää, arvokasta, jäi ymmärtämättä.

Aihe siis liippaa läheltä ja siksi itse kirjaa en onnistu ruotimaan. Nostan hattua kertojan avoimelle tuntemusten ja toimien tallennukselle. Arvostan loppulausetta, jatkuvuuden elämänvoimaa: ”Sinä olit ensimmäinen asia, joka minulle tapahtui mutta et viimeinen.”

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille, WSOY 2019, 299 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä

Loikkaan lukemaan loistohotelleissa viihtyvästä Olly (Olga) Donnerista (1881 – 1956). Jasmine Westerlundin kirja on saanut osuvan nimen, Olly Donnerin kiehtova elämä (WSOY 2022), sillä kerrassaan kiehtova on todellakin tämän naisen maallinen vaellus. Sinerbykoffien panimosuvun jälkeläinen, vanhempiensa ainokainen lapsi avioituu Unonsa kanssa ja liittyy Donnerien kulttuurisukuun. Sitä ennen Olly on opiskellut Dresdenissä, hankkinut viiden kielen kielitaidon ja kasvanut Anna-äidin valvonnassa. 

Westerlundin kirjassa Ollyn vaiheet tallentuvat varhaisvuosista kuolemaan hengästyttävästi, sillä vauhdikkaasti kuvataan parille ominainen levoton liikkuminen maasta ja kaupungista toiseen, vaihtuvat hotellit ja kartanot. Jossain välissä Olly kirjoittaa yli 30 teoksen tuotannon. Elämäkerturilla on tavoite:

Aika kerrostuu kuin haitari, kaikki kirjeet, dokumentit, laskut, reseptit kieppuvat pyörteenä, samaan mappiin mahtuvat yhdenihmisen häät ja hautajaiset.

Minun tehtäväni on saada sivut taas hengittämään, antaa niille tilaa, avata aika viuhkaksi.”

Pistäydyn Wikipediassa tsekkaamassa perustietoja: Uno oli johtaja jos missäkin liikelaitoksessa. Sitä on vaikea uskoa, sillä kirjassa nautinnonhaluinen matkailu on pääosassa. Sen rinnalla ison roolin saa pariskunnan antroposofia. He kokeilivat sitä muutaman vuoden myös käytännössä (tai palveluskunta toteutti) eli harrastivat biodynaamista tilanhotoa ja steinerilaista lasten kesä- ja hoitokotia.

Kiinnostavaa minusta on, että Olly Donner oli sadunomaisia draamoja ja romaaneja sekä runoja kirjoittanut taiteilija, mutta siitä kirjassa on niukasti. Hirtehisesti kuitenkin kirjoittaja kuvailee, että Ollyn kirjailijaura paljastuu omakustannevetoiseksi, vaikka kunnioitetut kustantamot painattivat Ollyn kirjoja – näemmä sinnikkään painostuksen seurauksena. Käy ilmi, että teosten esoteerisyys ei innostanut aikalaisia ja jää vieraaksi nykyäänkin antroposofiaan vihkiytymättömille. Westerlund löytää kuitenkin Ollyn kirjoista modernia otetta.

Kirjeet, kortit ja kuvat johdattelevat tutkijan kohteensa elämänmenoon. Suuren roolin saa Anna-äiti, koska hänen kirjeitään riittää tutkittavaksi Åbo Akademin Donner-arkistossa. Kirjoittaja tunnustaa suoraan, että Olly jää etäiseksi ja pysyy etäisenä myös kirjeenvaihdossaan.

Elämäkerta loksahtaa luovan tietokirjoittamisen lajityyppiin. Siihen sopii tarinallistaminen ja kirjoittajan näkyvyys: kirjoittajan tunteet arkistolöydöistä ja tutkimusmatkoista tulevat osaksi tarinaa. Hän myös paljastaa mieltymystään ja ärtymystään, jota henkilöt herättävät. Joukossa on hienoja historian havinan hetkiä, kun tutkija yli 100 vuotta myöhemmin kokee samoja paikkoja tai tilanteita kuin kohteensa. Westerlund ei tuo itseään tykö, eikä hän paljastele henkilökohtaisuuksia, vaan annostelee joitain yhteyksiä ja yhdistäviä tilanteita.

”Minä harhailen konferenssinjälkeisessä Pariisissa. On vuosi 2018 ja helle. Jalat ovat uuvuksissa, autojen meteli huumaa korvia. Etsin Donnereiden majapaikkaa, jälkiä menneestä, vaikka niiden päälle on kerrostunut kymmeniä vuosia turistien askelia, pakokaasua, pölyä, kuvitelmia ja toiveita.”

Lukukokemus on miellyttävä mennen maailman ja raharikkaiden rajattomilta vaikuttavien mahdollisuuksien kudelma. Irtonaisesti kerrottu elämäntarina viihdyttää. Mainitsin jo tietyn etäisyyden, ja se ehkä jää minua hieman vaivaamaan, mutta kiehtovaa, kyllä, sellaista on Ollyn elämästä lukea. 

Onnea Olgat! Naistenviikon nimipäivän kunniaksi julkaisen kirjakokemukseni juuri tänään.

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä, WSOY 2022, 183 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela

Onnittelut Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta. Tähän rimpsuun haluaisin lisätä Maryn – ja omin päin lisäänkin yhden Maryn elämäkerran muodossa. Naistenviikkopostaukset jatkuvat!

Helena Ruuskan elämäkerta Mary Gallen-Kallelasta (WSOY 2021) on runsas ja sisällökäs. Lainaan suoraan kirjan loppusanoja, joissa tiivistyy paljon kirjan lähtökohtia:

”Axel oli solisti, Mary säestäjä ja heidän duonsa tuottelias. Syntyi eurooppalaisia merkkiteoksia. Taidepuheessa puolisot ovat yleensä ahdettu sivulauseisiin, ikään kuin taiteilija ei tarvitsisi muuta kuin pensseleitä, värejä ja kankaita. Pintaa ei tarvitse paljonkaan raaputtaa, kun paljastuu, että Mary on persoonallinen ja monipuolinen miehensä taiteellisen työn taustavaikuttaja, tiukoissa tilanteissa jopa mahdollistaja. Suurmiesten vaimot, kuten Aino Sibelius ja Sylvi Kekkonen, ovat saaneet viime vuosina äänensä kuuluviin, nyt on Mary Gallen-Kallelan vuoro.”

Mary Slöör-Gallen-Kallela (1868 – 1947) oli taitava pianisti ja sittemmin myös musiikkipedagogi, joka avioitui Axel Gallénin kanssa 1890. Morsiamen isä viivytti liiton solmimista, ja sulhanen haahuili jossain ennen h-hetkeä, mutta niin vain pääsi kareliaaninen häämatka alkamaan ja monta muuta reissua sen jälkeen.

Ruuska kertoo Maryn elämänvaiheet kronologisesti, ja kerronta etenee sutjakkaasti yhdistellen lähdetietoja ja havaintoja, jonkin verran myös tulkintoja ja arvailuja. Pikkupiirteinen elämäkerta on välillä hukkua yksityiskohtiin, mutta ymmärrän hyvin, miten massiivisen lähdeaineiston houkutus on voittanut, vaikka kirjoittaja kertoo karsineensa materiaalia.

Vaimostaan Axel teki yli 30 teosta. Elämä pyöri taiteilijan impulssien ja synkkyyksien ympärillä, Mary tasoitteli. Marya pidettiin yleisesti pidättyväisenä mutta huumorintajuisena ja ystävällisenä, mutta pintaa syvemmälle Ruuska johdattelee henkilökohtaisen aineiston eli kirjelähteiden avulla. Maryn kirjoittamia kirjeitä on ollut toistatuhatta, niistä siis riittää referoitavaa, myös muiden kirjeitä selostetaan tiuhaan. Maryn ja Axelin intiimit kirjeet kertovat, että suhde kukoisti monella tasolla, mutta mahtui pitkään liittoon myös kriisejä ja etääntymisiä. Pariskunnan suhteeseen kytkeytyy kirjan alaotsikko Olisit villiä villimpi.

Ei tule jutustani, eikä elämäkerrasta mitään ilman Axelia. Kiinnitän huomiota Axelin ilmiömäiseen levottomuuteen. Poukkoilu paikasta toiseen ja tunnevaihtelut määrittelivät perheen elämää. Äkkikäänteet vievät lähipiiriä kemuista ja kuolemanvaarasta toiseen. Taide ikään kuin syntyi kaiken sivussa, sillä sosieteeraamista riitti, ja suhteet sukuun olivat tiiviit.  Hämmästelen, välillä tahattomasti nauran Ruuskan kuvaamalle touhuilulle. 

Mary taisteli palvelusväen kanssa, kokkasi, säilöi, ompeli, pakkasi, purki, soitti pianoa ja urkuja, sekoitti taiteilijan värejä, kutoi taiteilijan tekstiilimalleja, piti kirjanpitoa jne. Velkakierre vaivasi etenkin Marya. Kummastelen pariskunnan pihtejä lapsiinsa ja Maryn leskiajan perintökaaosta. Ja poimin pikantteja yksityiskohtia: Mary istutti herkkusieniä Ruoveden takamaan metsään.

Kävi taas niin kuin ennenkin Galléneitten aikalaisten elämäkertoja lukiessani. Ihmettelen, miten reissattiin ristiin rastiin Suomea, Eurooppaa, Afrikkaa ja Amerikkaa 1900-luvun alkupuolen menopelein! Ja posti kulki vinhaan joka maan kolkasta. Tämäkin taas pomppaa: kaikki kulttuurihenkilöt tuntevat toisensa, osa on sukulaisiakin keskenään.

Näitä miettien voin todeta, että kirjan kerkeä kerronta antaa tilaa pohtia naisen ja taiteilijan vaimon roolin ohella kokonaista aikakautta ja kulttuurielämää. Koin kirjan myös viihdyttävänä, ja myönnän, se oudoksuttaa minua, mutta näin ne yhden naisen perheen draamat ja tragediat tarinallistuvat.

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit vielä villimpi. WSOY 2021, 528 sivua. Sain kirjan bloggaajaystävältä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Tove Ditlevsenin omaelämäkertatrilogian otsikot on käännetty napakan vähäeleisesti: Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus. Viimeisin osa on julkaistu Tanskassa 1971 nimellä Gift, joka voi tarkoittaa avioliittoa, naimisissa oloa ja myrkkyä. Kaikkia niitä Aikuisuus (S&S 2022) sisältää.

Heti kärkeen totean, että tämä sarja kokonaisuudessaan on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

”Sinä vain jäljittelet todellisuutta. Sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Pyydän että hän lakkaa puuttumatta kirjoittamiseeni.”

Kirja kertoo kirjailijan elämästä parikymppisestä lähelle kolmekymppistä, eli kirjailijan kirjallinen ura ja aikuisuus ovat vielä alkutekijöissään. Kronologinen kerronta poimii kaunistelemattomasti toinen toistaan seuraavia tilanteita, joilla on seurauksia seuraaviin tapahtumiin. Teho ei perustu rakenteellisiin kokeiluihin vaan tinkimättömään subjektiiviseen suoruuteen, jonka Katriina Huttusen erinomainen käännös selkeällä, suoravirkkeisellä kielellä ja tyylillä välittää.

Koska kirjailijakertoja kertaa menneisyyttään, hänellä on valta ja voima valita. Esimerkiksi sota-ajan saksalaismiehitys jää aika vähälle, kun muut aiheet tuntuvat takamatkalta oleellisimmilta. Valinnat eivät päästä kirjailijakertojaa vähällä. Tove hakee elämään turvallisuutta ja vakiintumista, mutta työläistaustasta keskiluokkaan hamuavan Toven elämäntapa ja tuttavuudet kallistuvat boheemin puolelle.

”Mikään hinta ei ollut liian korkea sietämättömän todellisuuden torjumiseksi.”

Kirja käynnistyy ensimmäisestä avioliitosta, ja etenee suhteeseen huithapelin kanssa sekä kolmeen seuraavaan liittoon. Rakkauden luonne epämääräisenä ja epäluotettavana tunteena saa kirjassa monta ilmentymää. Viimeisin suhde kirjassa voisi olla muuta, mutta se tuntee varjonsa: ”Meillä on rakkauden oikeus puolellamme, hän sanoi. Se oikeus sallii tehdä pahaa muille, sanoin.”

Toven aikuisuus on pitkälti koukuttumista onnentunteeseen, joka syntyy muusta kuin inhimillisestä kontaktista: kirja on väkevä riippuvuuden dokumentti. Tove jää kertakokeilulla petadiini-koukkuun, ja siinä hän pysyy kolmannen siipan, lääkäriaviomiehen, ansiosta.

Kertojan elämässä muut tärkeät asiat hiipuvat huumehimon vuoksi. Ditlevsen kuvaa paljaasti ja karusti narkomaanin ytimiin juurtuvan addiktion ja vieroitusoireet. Jos jonkun on vaikea ymmärtää riippuvuuden kokonaisvaltaisuutta, tämän kirjan jälkeen sen tajuaa entistä paremmin.

”Äidiltäni puuttuu täysin kyky eläytyä toisen asemaan, ja se estää häntä astumasta liian lähelle, mikä sopii minulle erinomaisesti.”

Kirjassa tulee hyvin esille, miten Toven unelma perheestä on syntynyt hänen ulkopuoleltaan, ristiriitaisen äidin mallista ja tuputetuista arvoista. Aiemmissa osissa Toven äitisuhde ja äidin persoona on hiertänyt, mutta nyt Tove sietää etääntyvää suhdetta.

Äiti-häiriösuhde taitaa siirtyä seuraavaan polveen. Tove saa kaksi lasta ja yhden bonuslapsen, mutta äitiys ei kirjassa saa suurta tilaa. Enemmän sivuja poikii muu elämä. Lasten ja elämäntilanteen sovittaminen vaatii peruuttamattomia tekoja, ja ne synnyttävät kirjaan hätkähdyttäviä kuvauksia, esimerkiksi Toven abortit kerrotaan rajusti. Huumehuuruissa lasten varhaisvuodet hämärtyvät, ja kun on vieroituksen aika: ”En halua tehdä sitä ainoastaan lasteni tähden vaan myös niiden kirjojen, joita en ole vielä kirjoittanut.”

”Mutta minulle elämä on nautintoa vain silloin kun kirjoitan.”

Kaiken elämänkuorman päällä keikkuu keskeisin: kirjailijuus. Alkutuotantoaan Ditlevsen ei sisällöllisesti raottele, oleellista on kirjoittamisen pakko ja kirjailijan tunne täyteydestä, kun sanat ja lauseet syntyvät.

Kirjan alkusivusta lähtien Ditlevsenistä saa kuvan omaehtoisena kirjailijana, joka tietää, miten tehdä tekstinsä. Varmuus sanottavasta ja sanomisen tavasta on myös tämän Aikuisuuden valtti.

Tove Ditlevsen: Aikuisuus, suomentanut Katriina Huttunen, S&S 2022, 116 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

Luin ahmaisten elämäkerran Martti Suosalosta. En tunnusta faniuttani kohteeseen tai intohimoa elämäkertoihin, mutta kirjoittaja Johanna Venhon kirjat aina kiinnostavat. Viehätys tähän elämäkertaan syntyy kaiken yhdistelmästä: kerronta ja elämänkaareen limittyvät havainnot taiteesta ja elämästä.

Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY 2022) sopii otsikoksi, sillä Suosalo täyttää tänä vuonna 60 vuotta mutta kokee päässeensä työssään vasta vauhtiin. Hän aikoo olla jotenkin näyttelijän työssä kiinni loppuun asti. Paraikaa on suunnitteilla hanke Sirkus Suosalo, joka toisi sirkusteltan sinne, missä ihmisiä on muutenkin. Teltta pykättäisiin pystyyn porukan kesken ja sitten siellä koettaisiin teatterin ja esitysten taikaa. Ja matka jatkuisi seuraavaan paikkaan.

”Näyttelijätyöhön vaikuttaa koko eletty elämä. Perhe, lapset, rakkaus. Ulkoiset olosuhteet.”

Kirja alkaa kauniilla Aleksis Kivi -runositaatilla. Suosalo ihailee Kiven kieltä, joten lainaus on paikallaan. Muuten kirja osuvasti jakautuu näytöksiin. Niissä Suosalon elämänvaiheet kerrotaan pääosin kronologisesti.

Lapsuus Oulussa ja Turussa välittyy elävästi kuten myös pikku-Martin tietynlainen perässähiihtäjyys ja mielikuvitusmaailmoihin vajoaminen. Nuorena taas Oulussa syttyy teatterikipinä, joka johtaa Helsinkiin ja teatterikouluun. Aikuiselämään sisältyvät näyttelijän vaihtuvat työt ja perhe.

Venho on valinnut Suosalon haastatteluista sopivasti työtä ja yksityistä, luontevasti niistä muodostuu minämuotoinen kerronta. (Voin vain kuvitella tehon, kun Suosalo itse lukee äänikirjaversion.) Kirjassa on myös haastatteluja tutuilta työstä ja yksityiselämästä, myös vaimon kertomaa. Suosalon eri puolia tulee esille mutta päätunnelma on: hieno, rakastettava mies.

”Me näyttelijät näyttämöllä olemme uni, jonka yleisön aivot tuottavat. Siitä teatterissa on kysymys.”

Turkan ajasta teatterikorkeakoulussa kirjassa on kiinnostavia yksityiskohtia ja paljon pohdintaa Turkan toimintatavoista. Ryhmäteatterin ja muiden produktioiden kuvaukset kiinnostavat, eikä haittaa, vaikken ole itse kaikkia nähnytkään.

Pitkin kirjaa selviää, että hetkessä elävä Suosalo paneutuu kuhunkin projektiin, harjoittelee niin pitsanteon kuin roolityön vaihe vaiheelta hioen. Teatteri- ja elokuvakatsojana minua sytyttävät etenkin kirjan kohdat, jossa näyttelijä avaa työskentelytapaansa ja teatterin merkitystä. Tietty mysteeri puetaan kirjassa elämyksellisesti sanoiksi.

”Oma tyylini on kehittynyt pikkuhiljaa matkan varrella omaksutuista elementeistä. Perusajatus on yksinkertainen: minun pitää luoda maailma. Minun täytyy tehdä se sellaiseksi, että se herättää katsojan mielikuvituksen. Esityksen ja mielikuvituksen yhtymisestä syntyy kaikki.”

”Siinä on suosioni avain. En ole koskaan kuvitellut muuta olevanikaan kuin yksi meistä.”

Suosalo-elämäkerta on miellyttävä lukukokemus. Mainittuja henkilöitä kohdellaan diskreetisti, ja elämänkaaren palaset loksahtelevat paikoilleen. Minäkerronta on suoraa ja pohtivaa. Jonkin verran toisto ja jokunen pieni hiomattomuus tökkäisee, mutta kerronta kulkee niin sutjakkaasti, ettei niihin tule mieleenkään kompastua. Yhden miehen elämänkokemus ja teatteritaiteen ylistys yhdistyvät.

”Ihmisillähän on valtava tarve kokea jotain suurempaa tässä ajassa, joka on täynnä järkeä ja rationaalista selittävyyttä. Ihmisillä on tarve hurmaantua. Elämä on absurdia, mieletöntä, usein hiuskarvan varassa, maapallo saattaa elää lopun aikojaan ja arki tuntua järjettömältä, mutta teatterissa ollaan kosketuksissa merkityksellisiin virtoihin, elävään hetkeen.”

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä, WSOY 2022, 428 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Lukurauhan tärpit 2022

Sunnuntain lukurauhapäivänä olen toki lukenut, samalla vinkkaan viidesti. Tässä alkuvuoden lukemistostani luettavaa muillekin päiville kuin tälle.

Elämäkertavinkki – Minna Maijala: Katri Vala

Katri Valan elämässä riitti inhimillisiä tragedioita. Niitä ei Minna Maijalan elämäkerrassa hiivistellä, mutta samalla välittyy Valan runotuotannon synty ja luonne. Myönnän, että vaikka on tullut usein tutustuttua 1920-luvun kirjallisuusmeininkiin, aina jaksaa kiinnostaa senaikaisen nuorison usko ainutlaatuisuuteensa ja moderniuteensa – ja eteneminen kolhuineen kohti toista maailmansotaa. 

Runousvinkki – Olli Sinivaara: Puut

Kannessa vuosirenkaat viettelevät samoilemaan Olli Sinivaaran runometsissä ja silittelemään lyriikkapuiden runkoja. Puut-runot ovat kaihtelematonta luontolyriikkaa, jossa kokemus saa olla ihaileva, kaunis; ikuisuutta ja elämän arvoitusta hipaiseva.

Rauhoittumisvinkki – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Uskon, että Joel Haahtelan trilogian viimeisen osan Jaakobin portaat (tai koko sarjan) voi lukea monella tavalla, hartaastikin. En ole uskonnollinen, silti romaanin etsinnän ja rauhoittumisen henki viehättää. Haahtela kuvaa usein särkyneitä, etsikkoajan henkilöitä. Tämä unenomainen, osin sadunonnelliseen loppuun vievä pienoisromaani tuo levollisen olon, ihan vilpittömyyttään.

Rauhattomuusvinkki – Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Suomalaishenkinen ruotsalaisromaani Viedään äiti pohjoiseen jatkaa Karin Smirnoffin janakippo-sarjaa, ja kolmaskin on luvassa. Kyllä kutkuttaa, miten tästä toisesta osasta voi vielä jatkaa. Toistan sen, mitä kirjajutussani jo ilmaisin: Jana Kippo on kova, ja kieltä rusikoiva ilmaisu omaperäistä.

Herätysvinkki – Iida Rauma: Hävitys

Iida Rauman romaanissa Hävitys hyökyy henkilökohtaisuutta, mutta pidän sen autofiktio-otetta merkittävänä kaunokirjallisuutena. Kyse on kerrontakeinoista ja kielestä – ne tunkeutuvat syvälle: päähenkilö halkaistaan jännitteisesti kahtia sekä viritetään aika- ja historiakerroksia. Kouluväkivalta, ylipäätään nokkimis- ja valtarakennelmat lasten ja aikuisten yhteisöissä saavat vimmaisen verbalisoinnin.





Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner

Marja-Leena Tuurnan elämäkerta Eeva-Liisa Mannerista (Tammi 2021) käy läpi elämänvaiheita ja tuotantoa. Tuotanto on laaja: 11 runokokoelmaa, parikymmentä näytelmä – ja kuunnelmatekstejä, neljä proosakirjaa, yli 100 suomennosta ja lukuisia lehtitekstejä.

Kuten monessa elämäkerrassa, myös tässä tärkeitä lähteitä ovat teosten, haastatteluiden ja tutkimusten lisäksi kirjeet. Elämäkerturi korostaa, että kirjassa on hänen kokemuksensa Mannerista. Tuurna tutustui Manneriin 1960-luvulla. ”Ajatukseni on ollut johdattaa lukija kirjailijan maailmaan ja kulkea hänen kanssaan vuosikymmenten mittainen matka kirjailijan sanoin ’läpi vaihtelevien äärten’.”

Mieleeni jää kirjasta mielikuvia: Tampereen tienoilla hökkeleissä, kellareissa ja ullakkohuoneissa kirjoittava nainen, joka nukkuu päivät ja runoilee, proosailee, väsää yökaudet Aamulehteen kirja- ja elokuva-arvosteluja ja kääntää kirjallisuutta, ”souti kielivedestä toiseen” (vaikkapa Viisikkoja tai Havelin, Hessen ja Kawabatan tuotantoa). Ovi kotiin aukeaa vain, jos siitä on etukäteen sovittu. Välillä hän päristelee mopolla lepokotiin tai mökiltä pajatsoa pelaamaan, hoitaa joskus KunnasSyrjä-kirjailijaperheen poikia, tulevia Eppuja; välillä hän reissailee Espanjan auringossa, usein hän tuijottaa mielisairaalan ikkunasta ulos. Taustalla soi Bach.

Tuurna elämäkerturina tarjoaa kohteestaan kiinnostavia yksityiskohtia, mutta hämäännyn tekstin turhista toistoista, koska sama asia usein kertautuu eri luvussa, eri asiayhteydessä. Katkelmat runoista ja kirjesiteeraukset tuovat tekstiin hyvin Mannerin oman äänen. Minulle elämäkerta on herätys. 

Kaivan esille isän kirjahyllystä nappaamani Orfiset laulut ja ostan kootut runot Kirkas, hämärä, kirkas. Elämäkerran kutsu alkulähteille siis vastaanotettu! Tajuan, ällistyn: en ole paljonkaan lukenut Mannerin tuotantoa, ja nyt etenkin elämäkerran runonäytteet jysähtävät. Tämä suora, silti symbolinen runokieli resonoi. Sitten mieleeni välähtää lapsuusmuisto: sain sedältä joululahjaksi tsekkiläisiä lastenrunoja – Mannerin suomentamia.

Suhteessa elämäkertaan tajuan taas, ettei se ole runoudesta pois, jos lyriikka hakee havainnot ja kuvat aika suoraan elämänkokemuksesta ja elinympäristöstä; ”- – hänen runonsa ovat enimmäkseen reaalisia, tosipohjaisia.” Tunnot ja teemat tuntuvat tuiki tunnistettavilta: yksinäisyys, kaipaus, luontoyhteys, sanan ja puheen taakse pyrintö, Mannerin sanoin: ”runot runoja, musteen hyppyjä paperin iholle”.

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner. Matka yli vaihtelevien äärten. Tammi 2021. 192 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta