Broidin vaimon kutsumusala on kirjasto ja se viettää päivät pitkät värkäten houkuttelevia asetelmia kirjaston sadasta vähiten lainatusta teoksesta motolla ”tuntematon tutuksi”. (Haamukipu)
En tiedä, kuuluuko Sari Malkamäki vähiten lainattuihin kirjailijoihin, mutta melko vähän melua hänen teoksistaan pidetään. Naistenviikon toisen päivän merkeissä palasin yli 20 vuotta sitten julkaistuun novellikokoelmaan Tiikerikakku (Otava 1994) – onhan tänään Sarin nimipäivä. Ja on paikallaan nostaa ”vanhoja” kirjoja ja valtavirran liepeillä luovia kirjailijoita. Syytä on!
Naistenviikon aikana kirjabloggajat julkaisevat juttuja naisaiheeseen liittyen. Katso mukana olevat blogit linkistä.
Tiikerikakun novellit sopivat erinomaisesti naistenviikon teemaan. Ne kertovat pääsääntöisesti naispuolisista elävistä: novelleissa on pikkutyttöjä, odottavia ja synnyttäviä naisia, pikkulasten äitejä, aikuisia arkinaisia, omaishoitajia ja kuoleman lähelle lipuvia mummoja. Monissa Tiikerikakun novelleissa henkilöiden ajatukset karkaavat nykyhetkestä menneeseen. Ne poukkoilevat jossain käännekohdassa tai vaikuttamaan jääneessä tilanteessa. Kokoelmassa on useita kertomuksia siitä, miten kuolema nyrjäyttää arjen. Hieno esimerkki siitä sekä kuvakulmaeroista on novelli ”Valotusajat”.
Novelleissa on karuja kohtaloita, kuten omaisen menettäminen kuolemassa, erossa tai etääntymisessä. Voisi ajatella, että Malkamäki jatkaa matalalentoisten arjenkuvauksien proosaperinnettä. Vaan ei aivan. Yllätyn siitä, että kerrotut elämän kompastuskuopat eivät masenna minua. Kyllä novelleissa heikot sortuu elon tieltä, mutta moni akka sen kuin porskuttaa.
– Minkä sitä ihminen ittiänsä pakoon pääsis, hän sanoo ääneen ja säikähtää huomatessaan, että puhui kuin äitinsä. (Poikaparpi)
Juoma oli makeaa ja kirpeää, poltti nielussa. Tainasta alkoi tuntua, että hän voisi tehdä elämässään vielä mitä vain: opetella ajamaan autoa ja aukaisemaan suunsa oikeissa kohdissa ja sekoittamaan jonkun ajatukset ja kävelemään korkeilla koroilla. (Pääkkönen)
Malkamäen kerronta on mutkatonta, ja teksti on kotonaan sekä kaupungissa että maalla – näiden elämänpiirien erot kyllä tunnistaa. Välillä viivytään menneessä, usein eletään nykyhetkeä eli 1990-luvun alkua, mutta huomaan tekstin olevan raikkaan ajatonta. Kieli on nautittavan vivahteikasta. Yleiskieli soljuu vaivattomasti, välillä nautiskellaan pohjalaasella puheenparrella tai urbaanilla puhekielellä. Kaikki sujuu. Ja mitä pidemmälle kokoelmassa etenen, näen myös viistoa huumoria ja tilannetajua.
Hän työnsi naamansa peiliin kiinni ja katsoi silmänympäryksiään. – Rutkat naurunrypyt, oli meikkitaiteilija muotoillut. Niin paljon hupia ei maailmaan mahtuisikaan, että niillä tuollaiset vaot kyntäisi. Mutta päivän oli tarkoitus olla piristävä ja jutun kevyt. Kipeille asioille oli sitten omat areenansa, hän ymmärsi kyllä. (Muuttumisleikki)
Olen erityisen iloinen, että Sarin-päivä innoitti tarttumaan hyllyssä lojuneeseen kokoelmaan. Se liikutti, hymähdytti sekä vaikutti kielentajullaan ja elämänkohtalojutuillaan. Arki saa novelleissa kulmia, joita ei hiota. Niminovelli ”Tiikerikakku” lopettaa kokoelman pysäyttävästi. Siinä äitiys ja vanhemmuus on kiteytetty aikuisen tyttären kohtaamiseen, luopumiseen ja itsellisyyden hyväksymiseen. Kipeää, totta – ja kaunista. Lue ihmeessä!
_ _ _
Sari Malkamäki
Tiikerikakku
Otava 1994
novelleja
188 sivua.
Löytyi kirjahyllystä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 