Esikoisromaaneissa on usein raakilemaisuutta. Juonessa voi olla hiomattomia kulmia, tarinan ja henkilökuvauksen mutkia on suoristettu. Toisaalta esikoinen voi tavoittaa kerronnan innon, jonka lukija ottaa vastaan tyytyväisenä ja puutteet hellyydellä ja ymmärryksellä anteeksi antaen. Näin on Hélène Grémillionin romaanissa Uskottuni.
Romaanissa on olan takaa tunnekuohujen ryydittämiä käänteitä. Juoni on lyhykäisyydessään se, että vuonna 1975 alkaa yksin esikoistaan odottava 35-vuotias nainen saada viestejä vuoden 1940 tapahtumista. Päällimmäisiä teemoja ovat kiihkeä rakkaus sekä pettymysten nimissä tehdyt ratkaisut, joilla keinoja kaihtelematta suojellaan päähänpinttymäksi muodostunutta rakkautta. ”Pahimmat pettymyksemme eivät suinkaa johdu toisista ihmisistä vaan siitä, että mielikuvituksen kehitelmät törmäävät todellisuuteen.”
Sota-aika Ranskassa tuo viistovalonsa tapahtumiin: sota-ajan kaaos ja inhimillisyyden inhotila perustelee joitain asioita. Keskiössä on rakkausdraamoja, joihon sotkeutuu ainakin neljä ihmistä. Lisäksi yhden henkilön vanhempien kohtalo kietoutuu vyyhtiin. Peittelyt ja salailu monella tasolla tuhoaa. Puoleen väliin asti kirjassa häiritsee rautalankamainen halu toistella kerronta-aikojen keskeisiä kohtia. Sen jälkeen juttu alkaa luistaa: harvoin lukee noin voimallista lapsettomuuden tuskan kuvausta, mihin se ihmistä vie ja mitä hallitsemattomia käänteitä se tuottaa. Vielä loppurunoelmakin heittää uuden käänteen.
Joskus kirjan tunnemaailmaan saattaa sekottua jokin toinen elämys. Minulla se jysähti Gotyen biisiä ja videota nauttiessa: Sombody That I Used To Know. Tässä rakastavaisten kohtaamattomuus, ohi katsominen ja puhuminen katkovat yhteyden. Eipä aina tarvita muita lyömään kiiloja väliin. Video vetosi minuun: tyylitelty ja peittelemätön. Vautsi, miten hienosti on esitetty miehen ja naisen tulkintojen ero suhteen käänteestä! Artistien kehonkieli sanojen seassa on vakuuttavaa, ja tunnelma kohoaa koko ajan loppua kohti. Kaunista ja kauheaa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 