VAPAA ON VAIN UMPIHANKI
”Kannattaa lukea – etenkin korkeakirjallisuutta” -lehtijuttu (HS 8.1.2015, nettiversio 11.1.2015) tiivisti kaunokirjallisuuden etuja tutkimustuloksin. Kuvittelukyvyn ja aivotoiminnan virkistäjinä kaunokirjalukeminen on verraton keino. Lisäksi se kehittää empatiakykyä, etenkin tehokkaita ovat viihdekirjoja monikerroksellisemmat teokset.
Tuoreessa muistissa ollut lehtijuttu aktpivoitui lukiessani Annamari Marttisen romaania Vapaa (Tammi 2015). En ota nyt kantaa siihen, kuinka korkeaa kirjallisuutta tämä romaani on, vaan ihmettelen, jos tämä romaani ei herätä lukijassa myötäelämisen tunteita. Mahdi on turvapaikkaa hakeva paperiton pakolainen. Hän on menettänyt lähes kaiken. Minkälaista on äärikokemusten jälkeen joutua Konnunsuon korpeen, vieraan kulttuurin ja kielen ympäröimäksi, väliaikaisten kontaktien keskelle?
Jos joku olisi sanonut minulle silloin kun aloin ymmärtää puhetta, että tulee päivä kun jätät kotimaasi Irakin ja heräät vieraassa paikassa jonka nimi on Suomi, paikassa lähellä Venäjää ja Pohjoisnapaa. Heräät siellä ja matkustat bussilla entiseen vankilaan ja alat opetella suomen kieltä, koska sinun täytyy. Jos joku olis sanonut minulle niin, olisin nauranut niin kuin järjettömille jutuille nauretaan, niin kuin nauretaan kun pelätään.
Marttisen romaani tallentaa erityisen tarkkapiirteisesti Mahdin tuntemukset ja ajatukset, ja imeytyminen hänen ihonsa alle onnistuu. Epävarmuus, odottaminen, jännittäminen, muistot sekä kaiken uuden ja vieraan omaksuminen vaativat epäinhimillisen paljon. Yöt täyttyvät painajaisista, päivät odottamisesta. Väki vierellä vaihtuu koko ajan, kun turvapaikanhakijoita sijoitetaan ympäri Suomen keskelle ei mitään. Kirja ei osoittele, mutta ei sitä voi lukea muuten kuin ällistellen, miksi vastaanottokeskukset ovat paikoissa, joissa luontevat yhteydet uuteen yhteiskuntaan ja maanmiehiin ovat lähes mahdottomia.
Entä tämä entinen vankilaympäristö turvapaikkana? Ei se erityisen tervehdyttävä ole, se vain korostaa sitä, miten eristyksissä Mahdi on. Hän on ollut kotimaassaan toimittaja, nyt hän ei ole mitään missään. Mahdin yksi selviytymiskeino on hänen samastumisensa 1980-luvun selliasukkien Patun ja Saken kohtaloon. Toisaalta tämä riuhtaisu Mahdin maailmasta toimii, mutta lopulta rinnastus tai vertailu ei loksahda oikein paikoilleen. Myös uskonnon roolia selviytymisessä käsitellään sekä Mahdin että Patun kautta.
Henkireikä turvapaikanodottelijoille on suomen kielen opetus. Muuten alakuloiseen tunnelmaan tuovat oppitunnit hetkellistä iloa, jolloin henkilöillä on muuta ajateltavaa kuin menetykset ja epävarma tulevaisuus. Mahdille enkelimäinen Katariina-opettaja on ihailun kohde. Jos on opettaja tärkeä opetusryhmälle, tulee myös opettaja kosketetuksi. Marttinen on itse suomen kielen opettaja, joten oletan kuvauksen kumpuavan kokemuksesta.
Eritoten suosittelen kirjaa kaikille viranomaisille, jotka työskentelevät turvapaikka-asioiden kanssa, jotta kirjan elämykset ja kokemukset syövyttäisivät virkakoneiston terässeinään ihmisen meneviä aukkoja. Samoin soisin lukukokemuksen aivan kaikille empatiatreeneihin, samastumiseen alusta aloittamisen ankaruuteen. Romaani sentään säästä lukijaa ympäristön vihamielisiltä rasismikohtauksilta, joilta ei todellisuudessa taida kukaan muualta tullut välttyä.
Vapaa kertoo hyvästä tyypistä, kovia kokeneesta kanssaeläjästämme, ja se on sanomaromaani vapauden suhteellisuudesta. Tyylissä on totisuutta, tunteellisuutta ja tiettyä naiviutta, jotka hyväksyn ja ymmärrän päähenkilön tilanteessa. Siihen tilanteeseen on syytä eläytyä.
_ _ _
Annamari Marttinen
Vapaa
Tammi 2015
314 sivua e-kirjana
romaani
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa, mm. Kulttuuri kukoistaa, Mari A. ja Tuhansia sivuja.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 