”Shit happens”, sanoi Håkan Nesser tämän aamun HS:ssa pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden suosiosta. Niinpä!
Olen lukenut viime päivinä putkeen useita naisdekkaristien kirjoja, lähinnä ruotsalaisia. Annan Janssonin Unissakävelijä vahvistaa Nesserin käsitystä. Juoni ja henkilökuvaus ovat onttoja, etenkin psykologiset tekijät päälleliimattuja ja tuskastuttavan epäuskottavia. Ei edes Visby-eksotiikka onnistu pelastamaan kokonaisuutta.
Toinen merellinen dekkari, Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär, herättää Janssonia enemmän lukunautintoa, koska kerronta ja kieli eivät ole niin kökköjä kuin Janssonilla. Henkilöihin saadaan kiinnostavia kulmia, ja juonenkuljetuskin on menettelevää. Asioiden selviäminen on hidasta ja kömpelöä – onko tarkoituksella lukija kerronnan vihjeiden avulla valovuosien päässä totuudesta verrattuna tukijoihin. Muutenkin ruotsalaisdekkarien asioiden selviämisen vitkuttelu on tavallaan viehättävää, ja huokuttelee vahvistamaan ennakkoluuloja: ruotsalaistutkinnassa piuhat ovat tavattoman pitkiä.
Minua ihmetyttävät etenkin ruotsalaisdekkaristien natsitraumat. Ne putkahtelevat lähes joka toisessa dekkarissa. Sotienaikainen ruotsalainen pinnanalainen (ja osin päällinenkin) natsisympatia ruokkii dekkaristien salaliitto-, salisuus- ja kätkentämielikuvitusta. Majakkamestarin tytär kompastuu siihen, puhumattakaan Camilla Läckbergin Perillinen-dekkarista. Jotenkaan en pysty pitämään uskottavana natsipöyhimistä. Tarinointi ja henkilökuvaus poikii dekkareihin kummallisen teräskuntoisia 70 – 90 -vuotiaita henkilöhahmoja. En mitä ilmeisemmin pysty tavoittaamaan natsiasioiden arpeutumatonta haavaa Ruotsissa. Ilmeisesti haava tihkuu, tänäänkin HS kertoi, miten kansallissosialististaustaisen puolue on puhututtanut kesäleireillään. Voin vain ihmetellä, miksi suomalaisessa nykykirjallisuudessa ei Suomen ilmeisiä natsiyhteyksiä veivata käsitykseni mukaan yhtä tiheään kuin Ruotsissa. Norjalaiset kyllä myös tarttuvat aiheeseen, ja heille miehityksen ja juutalaiskyydityksien vuoksi se onkin iso asia.
Oma lukunsa on naisdekkaristien luomat nuorehkot naispäähenkilöt. He ovat varsinaisia vatvojia joko sinkkuina tai perheellisinä. Vaikka natsit vainoavat ja poliisitutkinnat etenevät, parisuhdepöhinä junnaa paikoillaan. Outoon valoon asettuvat heidän mieskumppaninsa: vetämättömiä taaperoita, naistensa lapsenomaisia apureita. Väsymätön tasa-arvokeskustelu uuvuttaa suhteet, mutta mitään edistystä ei yhteiseloon juurikaan saada. Tietty naiiviuden utupilvi leijuu henkilökuvauksen yllä. Täytyy myöntää, että toisaalta se on viehättävää ja totuudenmukaista; eiköhän ihmisiä etenkin vaivaa lähisuhteet ja harvoin suuria edistysaskelia niissä otetaan. Silti jokin haahuilun aspekti henkilö- ja ihmissuhdekuvauksissa kalvaa. Asiat lutviutuvat usein näissä teoksissa kuitenkin niin helposti.
Taidanpa vaihteeksi siirtyä norjalaiseen dekkarimaailamaan. Anne Holtin uusin homoteemoineen oli jo ajatuksia herättävä, mitäpä muuta löytäisin…
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 