Avainsana-arkisto: Tommi Melender

Joulukirjavinkkini 2018

Valikoin tämän vuoden lukupinosta kirjoja, jotka sopivat joululahjoiksi lähinnä aikuisille. Lista on linjassa lukutaipumusteni kanssa, mutta toivon silti, että lapset ja nuoret saavat lahjaksi useita kirjoja. Mutta toiveista toteen: tarjoilen kymmenen kirjavinkkiä joulun ratoksi – ja järjestys on satunnainen.

1. Lukutaitoa lapsille

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä (selkomukautus)

20181209_120843.jpgTimo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.

2. Kerrontakivaa aikuisille

Vilja-Tuulia Huotarinen: Näin minä heidät näin

20180921_143855.jpgKoulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.

3. Elämän kirjopyykkiä

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

20180722_192841.jpgOn tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.

4. Jännitystä ja kaupan päälle muuta

Melba Escobar: Kauneussalonki

KauneussalonkiDekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.

5. Suku on paras

Peter Sandström: Äiti marraskuu

20180821_200130.jpgJo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.

6. Maailmanluokan kerrontaa

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.

7. Lyyristä tunnelmaa

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaRunokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.

8. Voisi olla totta

Minna Rytisalo: Rouva C

20180916_074159.jpgMinnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.

9. Inspiraatiota unettomiin öihin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

20180926_113139.jpgNaiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!

10. Kirjakirja

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

20181130_090532.jpgKirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!

Bonus

Jos lyhyt ja helppolukuinen kirja miellyttää sinua tai kirjalahjan saajaa, vinkkaan omia selkokirjojani.

  • Lauralle oikea (Avain 2018) on selkoromaani nuorille ja aikuisille 25-vuotiaasta Laurasta, jolla on chick lit -tyyppisesti elämän varrella kommelluksia, suruja ja iloja.
  • Hyvä päivä -novellikirjassa (Opike 2018) on 28 selkokielistä kertomusta arjen yllätyksistä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Luen, palaan luettuun ja silmäilen sivuja, joita olen taitellut hiirenkorville. Näin siis viihdyn kirjassa, jossa on kirjoituksia romaanitaiteestaSinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseevuoropuhelu Maailmojen loput (WSOY 2018) virkistää ja valistaa.

20181130_090532.jpg

Kirjan alkuosan kirjoittajakirjeenvaihto on alunperin käyty sähköpostitse, ja teksteissä onkin autenttisuuden tuntua. Niissä on vastakaikuja toisen ajatuksiin, ja kirjoittajat suunnistavat niistä omiin pohdintoihinsa ja painotuksiinsa. Jonkin verran on myös toistoa, mikä ei haittaa vaan se tähdentää luonnollista merkitysten muodostumisen prosessia.

”Kysyt, voiko kirjallisen työn ’huimaava ydin’ murentua, jos sitä yrittää sanallistaa paperille. Uskoakseni se murenee väistämättä, ja sen pitääkin murentua. Se on vapauttavaa, ei pelottavaa. Murentumat päästävät sumun riveille ja rivien väleihin.” TM


Alkusanoissa kirjoittajat lupaavat helposti avautuvaa käytännönläheisyyttä. Lupaus pitää. Esseet eivät käsittele vain kirjojen lopetuksia vaan ylipäätään lukemista, kirjallisia rakenteita ja kirjoittamista.

”Oikeassa elämässä emme pysty lukemaan toisten ihmisten ajatuksia (vaikka ehkä haluaisimme). Mutta romaanissa voimme lukea muiden ajatuksia – fiktiolle ominaisen kielen ansiosta.” SV

Noin fiktiossa, mutta näiden kirjallisuusesseiden kiinnostavuus piilee siinä, että pääsen seuraamaan, miten kirjoittajien ajatukset kehkeytyvät, liikkuvat ja liukuvat toistensa suuntaan – selkeän, luistavasti etenevän esseistisen kielen ansiosta.

Kirjoittajien teksteissä yhdistyvät sekä kirjasivistys eli lukijan valistaminen ja vakuuttaminen (sakeat viittaukset muihin kirjaviisaisiin) että omaääninen ajatusjuoksutus. Kirjoittajien kirjallisuuskäsitykset välittyvät vapaasti ja avarasti. Niihin  mahdun sijoittamaan omiani, ne sysäävät miettimään lisää.  Hei, en minä yleensä lue samaa kirjaa monesti, poikkeuksena runot. Kuulkaa, minäkin nautin kerronnallisten aukkojen omapäisestä täytöstä, mutta eri tilanteissa maittavat erilaiset kirjat. Juu, tarinallistaminen tuntuu perustavanlaatuselta. Ei voi mitään, kyllä kirjahenkilöön kiinnittymisellä on merkitystä siinä kuin innostavilla kerrontakeinoillakin. Joo, joo, dekkarit nyt ovat sellaisia kirjoja, joissa juoni tuppaa painottumaan. Ei, en halua juonispoilauksia, kyllä ne haittaavat, vaikkei romaanin pointti olisikaan juonessa. Jne.




Mutta nyt niistä fiktiomaailmojen lopuista.

”Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Niistä heijastuu usein suurenmoisen intuitiivinen luottamus, kuin romaani puhkeaisi puhumaan kollektiivisen alitajunnan kieltä. Tästä syystä ne ovat myös lopetuksia, jotka eivät tule mieleen päättelemällä. Kiinnostava loppu ei ole vain järjen tai älyn asia. Se luottaa paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan.” SV

Vuolan ja Melenderin kirjan loppuosassa on 30 kirjasta esseet kirjojen lopuista ja samalla teosten, kirjailijan tai genren ominaispiirteistä. Kirjavalikoiman kirjavuus on ilo: mukana on vanhaa, uutta ja sinistä, eli lukija pääsee juhlimaan erilaisia lukijan ja tekstin liittoja. Suuri osa käsitellyistä kirjoista on minulle tuttuja, joten on kiinnostavaa peilata omia kokemuksia kirjoittajien kokemuksiin. Kirjaesseevalikoimassa on myös lukemattomia kirjoja, jotka nyt pitäisi lukea. Maailmojen loput lunastaa alkusanojen toiveisiin puetut lupaukset:

”Turhaa juhlavuutta, synkkyydestä puhumattakaan, olemme yrittäneet välttää. Toivomme, että lukija saa iloa ja inspiraatiota tästä teoksesta. Se on kirjoitettu palavasta kiinnostuksesta romaanitaidetta kohtaan.”

– –

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Kuuntelin Melenderin romaanin Rautakausi hänen Maailmojen loput -esseittensä valossa ja varjossa.

P.S. P.S. Lisäsin 10 minuuttia postauksen ensi julkaisun jälkeen yhden sitaatin. Niitä riittäisi lisää jaettavaksi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Tommi Melender: Rautakausi

Järjestin itselleni tilanteen, joka muutti Tommi Melenderin romaanin Rautakausi (WSOY 2018) merkilliseksi. Kuuntelin romaania työmatkoilla äänikirjana. Sen rinnalla iltapuhteena luin Sinikka Vuolan ja Melenderin esseekirjaa Maailmojen loput (WSOY 2018). Näin menevät kirjakokemuksessani suloisesti puurot, vellit ja melenderit sekaisin.

20181124_110220.jpg

Melenderin romaanin toinen päähenkilö – kirjailija-Melender – tuskailee romaanikäsikirjoituksensa loppuun saattamista. Melender on romaanissa kiitelty esseisti, joka keskeneräisen romaanin lisäksi suunnittelee seuraavaa proosateosta, ”700 veljestä”. Kuuntelen tätä, sitten otan kuulokkeet korvistani ja luen Melenderin esseistä käsityksiä kiinnostavasta kirjallisuudesta, jossa ei välttämättä juonella ja henkilöillä ole niin merkittävää sijaa kuin kerronnalla ja rakenteella. Ja kaikenlaista vallan mieltä kiinnittävää Maailmojen loput -esseistä poimin – romaania tukevaa, sekoittavaa, vähän vastakkaistakin ja paljon pohdittavaa, esimerkiksi näin:

”Minulle rakas – ehkä liiankin rakas – ajatus on, että jokainen teos pettää tekijänsä, lukijansa ja jopa kirjallisuuden tavalla tai toisella.”

Tulen petetyksi siten, että romaanin loppu päähenkilö-Melenderin suhteen löpsähtää, mutta se on nimenomaan minun tavisodotusteni pettämistä. Enkä kuitenkaan osaa formuloida, mitä sitten oikein odotin. Minä tavislukijana kiinnityn henkilöihin (myös kirjahenkilö-Melenderiin) ja seuraan miten heille käy, jossain määrin ripustun myös juonitasolle, koska tässä romaanissa on juoni. Se rakentuu seuraamaan kronologisesti kahden henkilön elämää määrätyltä jaksolta. Kerrontaratkaisut eivät vaadi lukijalta pinnistelyä, energian voi suunnata muuhun, esimerkiksi siihen, mikä välittyy henkilöiden kautta.

Luen romaanista paljon piikkiä ja parodiaa, sillä pääsen romaanin kirjalija-Melenderin seurassa miestenkeskeisiin vuorovaikutustilanteisiin, hirtehisiin kustantamojuhliin, äijien roadmovie-mökkimatkalle ja taiteilijaperinteessä usein esiintyvään psyykkiseen käänteeseen. Ja haa, en paljasta juonta, vaikka esseisti-Melenderin tekstin perusteella spoilaukset eivät sössi kunnon kirjaa. Ja tämä vielä: Melenderin esseissä käsitellyistä kirjoista löytää esikuvia Melenderin romaanin tapahtumiin.

Romaanin toinen päähenkilö on myös kirjailija, Onerva. Hänen kaihtelematon tyylinsä törmää kirjallisiin odotuksiin ja etenkin lukijoiden odotuksiin. Onervan kiihkeä ja jyrkkä elämänasenne pitää myös parisuhdetta jännityksessä. Onerva viehättää minua räyhäkkänä ajattelijana ja sanojana. Nomen est omen, eli voisiko aikanaan rohkea L. Onerva olla romaani-Onervan haastavuuden takana?


Ennen kaikkea luen Melenderin romaania kirjana kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Siihen liittyy ajatuksia osaamisen hauraudesta sekä intentioiden ja arjen hallinnan ristiriidoista. Kirjailija ei ole vain työnsä, ja siksi oleellista on hapuilu suhteessa muihin ihmisiin, itseen ja instituutioihin. Kirjallinen elämä ja kirjaeläjät näyttäytyvät arkisessa, huvittavassa ja traagisessa valossa. Melenderin kautta katsastetaan myös yritystoiminnan kurimukseen, Onervan kautta vastuuseen lähimmäisestä, ehkä jopa raamatullisessa mielessä niistä kaikkein pienemmistä.


Maailmojen loput -tekstissä Melender kirjoittaa siitä, miten tekstimateria voi viedä kirjailijaa tiedostomattomasti. Mutta:

”Kun lopetuksen akti lähestyy, kirjailija voi tuntea tarvetta tarttua vahvemmin ohjaksiin. Hän ei halua antaa kielen, kerronnan tai henkilöhahmojen mellastaa, vaan pyrkii varmistamaan hallitun laskeutumisen. Etenkin, jos tuntee olevansa vaarassa menettää kontrollin tekstiinsä. Laskeutuminen ilman pomppuja on turvallista, mutta tylsää – ilmailussa tylsyys on hyvästä, kirjallisuudessa pahasta.”

Kirjailijan on siis paketoitava kirja tavalla toisella. Miten se käy romaanissa Rautakausi? Päähenkilö-Melenderin tarinan nauhat solmitaan umpisolmuun, johon kiedotaan kärsivän taiteilijan traditioon kuuluva käänne. Päähenkilö-Onerva sen sijaan saa jokusen solmun auki ja on vapaa jatkamaan valitsemallaan sätkivällä linjalla. Ja Rautakauden maailman loppu? Se on tällainen:

”Kyllä mä rakastan. Kyllä, kyllä!”

– –

Tommi Melender
Rautakausi
WSOY 2018
romaani
4 t 42 min, lukija Aku Laitinen.
Kuuntelin BookBeatissa.

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

(Maailmojen loput -kirjasta postaan joskus tuonnempana lisää.)

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Eläköön essee – Tommi Melender: Onnellisuudesta

Tommi Melenderin Onnellisuudesta-esseet (WSOY 2016) sain keväällä, ja lukemattomana kokoelma on lojunut kirjapinon päällä, sillä määrittelemätön raskauden mielikuva on painanut ohutta kirjaa, enkä ole sitä saanut avattua. Tarvitaan ulkopuolisia personal trainereita (Ulla & Airi), jotka tsemppaavat: jaksaa, jaksaa.

Essee voi olla melkein mitä vain kirjallista lätinää, jos uskoo Google-haun tuloksia. Koulu- ja opintosuorite-esseisiin on ohjeita tukuttain, mutta kirjallisuudenlajina asu on vapaa. Essee pyrkii ja yrittää pohdintaan, sallii mielleyhtymät ja henkilökohtaisuuden. Mikään suosittu kirjallisuudenlaji essee ei ole, ja siksi onkin paikallaan, että kirjabloggaajat levittävät haastetta Eläköön essee, jonka on käynnistänyt Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Minä sain sen blogeista Ullan luetut kirjat ja Kirsin Book Club. Jälkimmäinen pureskelee myös Melenderin kirjaa (en ole haastajatekstiä vielä uskaltanut lukea).

Kiitos, kiitos, haastajani, hyvät personal trainerini! Ensi sivujen jälkeen viskaan Melender-ennakkoluuloni jorpakkoon. Teksti ei ole oppineisuuden osoittamista pöyhkeän tai vaikeatajuisen yliälykkäästi, vaan se on lukeneen kirjoittajan selkeää sanailua yksilöllisen ja yleisen yhdistäen. Ja teksti myös naurattaa, pistelee ajattelutapoihini reikiä ja potkii omiin pohdintoihin. Ai että, miten innostun siitä, kuinka Melender todistaa toisin kuin itse oppimestarielkein olen paasannut, vaikkapa kaunokirjallisuuden empatiaa nostattavasta vaikutuksesta:

Kuten tiedetään, ahkerimpia lukijoita ovat koulutetut keski-ikäiset naiset, yhteiskuntamme jaloin aines, jota ilman kirjastoihin, konserttisaleihin ja taidegallerioihin laskeutuisi kuolemanhiljaisuus. Koko väestön tasolla lukuharrastus jakautuu yhtä epätasaisesti kuin varallisuus: yhdet lukevat valtavat määrät romaaneja, toiset eivät tartu niihin koskaan. Kun asetelmat ovat tällaiset, lukemisen mahdollinen empatiaa vahvistava vaikutus kumuloituu niihin, joilla riittää sitä ennestäänkin.

Okei, peili on tyrkätty naamani eteen. Koitan silti yhä viskoa korsiani kekoon, sillä aina on häviävän pieni mahdollisuus, että minä tai uusi lukija entisestään empatisoituu ja jopa toimii entistä empaattisemmin. Melenderkin haastaa empaattisiin tekoihin, ei vaan symppaustunteisiin.

Onnellisuudesta
Onnellisuudesta ei Melender lupaa mitään. Tarkoitan, että kirjailija haluaa olla mahdollisimman kaukana onnellisuusohjeista. Minut hän silti sai onnelliseksi soljuvalla tekstillään, terävällä ajatuksenjuoksullaan ja havainnollisuudellaan. Selvästi kaunokirjallisuus (lukeminen ja kirjoittaminen) on tehnyt kirjoittajan onnelliseksi; ohikiitävät hetket lepattavat melankolian maailmassa.

Pidän siitä, miten esseissä muistot, anekdootit, kirjailijat, kirjallisuusteokset, musiikki ja urheilu sekoittuvat. Nostan vain yhden konkreettisen esimerkin Melenderin kokoelmasta – tietystä syystä.


Katselen EM-jalkapalloturnauksen loppuottelua ja luen samalla Melenderin esseetä ”Onni jalkapallokatsomossa”. Simultaanisuus varmaan kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, mutta Ronaldon loukkaantumista seuranneen hajaannuksen tilan jälkeen haluan näin tolkkua peliin. Vaikken ole kirjailijan kaltainen valistunut penkkiurheilija, joka voi hetki hetkeltä selostaa vuoden 1982 MM-otteluita, kiinnostavat minua urheilukilpailuiden tunnevaikutukset.

Melender käsittelee monitahoisesti ja tilastoihinkin nojaten urheilun seuraamisen tehoa onnellisuuden nostattamisessa.  Hän tekee sen monin oivalluksin, joissa urheilu ja kirjallisuus limittyvät. Camus johdattelee peliä suurempiin ajatuksiin, ja johtopäätöksenä on se, että onnea voi kokea vain, jos on kokenut menetyksiä, tappioita. Mutta oleellisimman Melender muotoilee näin:

Toisenkin opetuksen Camus olisi voinut jalkapallon pohjalta formuloida: onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Helvetti ei ole toiset ihmiset, kuten Sartren Suljetuissa ovissa sanotaan, vaan yhteyden katoaminen toisiin ihmisiin.

Ja kas – kun Ronaldo ei pelaa enää vain koppavasti itselleen vaan joukkueelleen, yhteistyössä ja kommunikoiden, ja kun Ronaldo loukkaantuu [tappio, menetys], muu joukkue pelaa yhä enemmän vuorovaikutteisesti – ja voittaa! Pahoittelen, pakko on nyt vedellä suoraviivaisia tulkintoja, mutta olihan tuossa loppuottelussa myyttisiä aineksia yöperhosineen päivineen. Innostuin – esseen vika, kirjan perhoskannen myös.

Onnellisuudesta 2

Ronaldo ja yöperhonen. Kuvakaappaus EM-mestaruusottelusta 10.7.2016


Yhteys muihin voi syntyä millä keinoin vain – lukien, kirjoittaen, bänditouhuin, urheillen jne. Vain yhteys on merkityksellinen ja sisältää onnellisuushetkien siemeniä – yhtä varmasti kuin pettymyksiä, menetyksiä ja tappioitakin. Se tekee elämästä elämän. Tämäkin kiteytys juontaa Onnellisuudesta.

Esseekirjallisuus tarjoaa ehkä selkeää fiktiota suoremman yhteyden tekstiin ja sen tekijään, vaikka henkilökohtaisuus voi olla yhtä hämärää tai väljää kuin vaikka Knausgårdin yhtäläisyysmerkit Taisteluni-romaanisarjan minähenkilöön. Rehellisyys- tai totuuspohjaa ei voi tietää, voi silti ajatella, että esseessä ei ole tarvetta verhota ajatuskulkuja. Yhtä kaikki: tutustuminen esseeksi kutsuttuun kirjallisuudenlajiin palkitsee, aukoo ajatuksia. Siis tekee onnelliseksi.

Värvään seuraavaksi Kian Luetaanko tämä? -blogista ja Tanjan Aina joku kesken -blogista. Eläköön essee -haasteen säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1 – 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

– – –

Tommi Melender
Onnelisuudesta
WSOY 2016
esseitä
183 sivua.
Sain kirjan kustantajan Bloggariklubi-tilaisuudessa.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, haaste, Kirjallisuus

Hiljaisen viikon kotimaisia

Hiljainen viikko, piinaviikko – siinäpä valittavaa. Kuluneella viikolla luin kaksi viime vuonna ilmestynyttä kotimaista romaania. Teemaviikon sävyt sopivat niihin, ja kirjojen yhdisstävänä tekijänä oli miesten välinen ystävyys.

Jenni Linturin Isänmaan tähden kertoi muistista, menneestä ja menneen vaikutuksesta nykyisyydessä. Suomalaiset SS-sotilaat ovat siinä rintamalla, sodan jälkeen puolisoidensa parissa ja nykyhetkessä muistamattomina tai vanhoja muistellen. Kummalla tavalla kirja teki minuun hahmottoman vaikutelma, en saanut oikein kiinni mistään aikatasosta ja asetelmat ja henkilöt jäivät etäisiksi, koskettamatta. Aineksia muuhun kyllä olisi ollut, voi olla kyllä kyse lukuvireestänikin.

Tästä olen tekstin kanssa aivan samoilla linjoilla ja päivä päivältä kiivaammin: sotakokemukset (muutkin kokemukset) jäävät vaikuttamaan sitä seuraavaan elettyyn elämään. Lisäksi syvä sympatiani seuraa niitä, jotka joutuivat rintamalle ja sen jälkeen sopeutumaan normaalielämään. Nykymaailman terapiapuheen valtaamana voin vain ihmetellä, miten ihmiset selvisivät.

Toinen lukukokemukseni oli Tommi Melenderin Lohtu. Bel-Ami, elokuvamaailma ja Eliksen toinen elämä. Apeus ja lohduttomuus huokui elämänkuvasta. Toisaalta jotain sympaattista mutta minulle niin vierasta avautui miesten välisestä ystävyydestä: tilittämistä vailla vastakaikua tai vastavuoroisuutta, kykyä solmia rupattelututtavuuksia vaikka sisältä jäytää merkittävä vieraantumisen ja piinaava itsetarkkailun tuntu. Syvin rakkaudentunne syntyy videoblogissa lukevaan naiseen – saavuttamattomaan, etäiseen.

Ainakin kirja jäi askarruttamaan: miksi se on kirjoitettu. Haparoiva, tarkoitukseton, etääntynytkin elämä on elämää. Toiveikkuuttakin kirjassa on: ”On jatkettava elämistä, koska mikään vastaus ei anna varmuuttaa siitä, että kannattaisi kuolla.” Sanoja syytetään latteuksiksi, silti olemista puetaan sanoiksi ja ilman niitä kaikki jäisi näkymättömäksi. Sama koskee elokuvailmaisua, vaikka se voikin vangita sanattoman ilmaisun.

Onhan romaanissa näppärää kertomakerroksellisuutta: sähköposteja, artikkeleja, kohtausreferaatteja ja minäkerronnallista tilitystä. Ja sitten sitä nykyisin vieroksumaani elitistisyyttä: leffojen, ohjaajien, bändien, kirjailijoiden ja kirjojen nimien heittelyä. Eksistentiaalista elämänväymystä. Elämä alkaa, kun romaani loppuu.

Huhtikuun alun huippu minulle oli ei-kielellinen kokemus eli Suomen barokkiorkesterin konsertti palmusunnuntaina. Barokkimusan ilmavuus ja kohottava sointi toi iloa, lohtua ja kauneudenkokemuksia. Ai niin, lukaisin uusimman Donna Leonin, Kasvot kuvassa. Taas syötiin hyvin, perhe oli paras ja rikokset ja salaisuudet ratkesivat Venetsiassa. Viihdyttävää matkailua, siinä se.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus