Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Joel Haahtela tarjoaa taas lukukokemuksen, jota samalla haluaisi helliä hiljaa itsellään ja toisaalta julistaa suureen ääneen ja laajalti. Lohtukirjojen mestari koskettaa jälleen.

Yö Whistlerin maalauksessa (Otava 2023) sopii erinomaisesti Totuuden kaipuu -trilogian jatkoksi. Romaanin päähenkilökertoja on tunnistettavan samansorttininen mies kuin monessa Haahtelan romaanissa: mies elää murtumisen kynnyksellä, saa lohtua taiteesta sekä havahtuu kärsimyksen ja kauneuden rinnakkaisuuteen. Tässä romaanissa päähenkilö olettaa pian kuolevansa ja sitä ennen hän haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista: luoda vanhalla tekniikalla kuvia perhosista. Siitä syystä hän matkustaa vanhan perhoskerääjätuttavuutensa Sergein luo Yorkshireen.

”Katselin utuista sineä, yöhön kietoutuvaa maalausta, mutta en tuntenut hiljaisuudessa minkäänlaista kauhua, vaan päinvastoin syvää rauhaa.”

Kellun kirjakokemuksen rauhoittavassa tunnelmassa. Yö Whistlerin maalauksessa ravitsee lukijaansa pohdinnoilla, henkisyydellä, metafyysisyydellä, filosofisella aineksella ja monenlaisella kultivoituneisuudella. Haahtela ei karsasta elämänkatsomuksellisuutta eikä elitistisyyttä, ja leimallista on monien taiteilijoiden (monet omia suosikkejani) ja taideteoshavaintojen liittäminen kirjan sisältöön.

Luonnollisesti romaanin nimestä löytyvän James McNeill Whistlerin Nocturno-maalausten (ks. romaanin kannen maalaus) merkitys on oleellinen, ja sykähdyttävästi niiden tulkinta laajentuu tyhjyyden kokemuksesta rakkaudellisuuteen. Keskeinen kirjan taiteilija on lisäksi Maria Sibylla Merian, jonka kolmisensataa vuotta vanhat perhosmetamorfoosipiirrokset ovat lähtökohta kirjan minäkertojan taidehankkeelle. (Merian on tuttu myös Selja Ahavan romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.)

” – – siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen.”

Elämäntuntojen ja -katsomusten lisäksi Haahtelan romaaneissa on aina arkitaso, niin nytkin, ja siihen sisältyy kalkkunavoileipä, lihallisuutta irtosuhteineen, särkymisvaaraa sekä ilmiöiden avauksia, esimerkiksi lyhyesti ja ytimekkäästi tässä romaanissa puretaan venäläisyyden ydin. Tätä tarvitaan, ettei teos tyystin tukehdu melankoliseen romantisointiin.

Kokonaisuus tarjoillaan lukijalle sujuvan soljuvana kerrontana, jossa muistot ja symbolit lomittuvat orgaanisesti toisiinsa. Romaaniin on myös formuloitu kaunokirjallisuusteesi:

”Ja eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien välissä?”

Lopputulos voisi olla symboleista raskas vaan ei ole: se on niistä kukoistava. Nämä Haahtelan symbolit – runsaat, toistuvat kuten lumi, tähdet ja perhoset! Perhosten lepattelua olen lukenut hänen kirjoistaan monesti, ja taas tämä kirjallinen perhosvaikutus yltää lukijaan: yhteys kaikkeen, hetkellisyys, (mielen) muodonmuutos, kauneus = hyvyys, elämä sellaisena kuin se on – aineellinen ja ajaton; ”- – että olemassaolo oli enemmän kuin pelkkä elämä”.

”Ja silti: yön rajalta heijastui meidän elämäämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”

Haahtelan uusimmat teokset ovat lyhyitä ja sinänsä nopealukuisia mutta pitkävaikutteisia humanistin puheenvuoroja mielekkyydestä – hitauteen houkuttelevia, rikkinäisyyttä kaihtelemattomia, rakkaudellisia.

”Sitten ajattelin, että joskus varjo oli liian pimeä ja se erkani meistä, alkoi elää omaa elämäänsä, me kuljimme maailmassa kahtena kappaleena. Mutta jonakin päivänä, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kappaleet löysivät toisensa, pystyvät elämään yhdessä ja samassa ihmisessä, hyväksyivät oman itsensä ja toinen toisensa olemassaolon. Eikä kärsimys tuntunut enää niin pahalta, vaan sekin saisi olla, vaikka ei koskaan katoaisi.”

•

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Pienoisromaani, Otava 2023, 175 sivua. Ostin kirjan.