Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2023

Lydia Sandgren: Läpileikkaus

Lukuromaani, psykologinen romaani, perheromaani – noin niin kuin pintaraapaisuksi muutama määritys Lydia Sandgrenin romaanista Läpileikkaus (WSOY 2022). Ja jos kirjan nimeen takertuu, voi nyökkäillä: kirjassa leikellään muutaman henkilön elämäntapahtumia tarkasti ja elämyksellisesti. Eikä tätä tarvitse piilotella: tämä romaani valloitti ja vei mennessään.

Sandgrenin esikoisromaani toi mieleeni Ian McEwanin tavan kuvata henkilöitään elämän virratessa omaa uomaansa. (Ja onhan viimeisimmässä McEwanin romaanissa Opetukset äiti, joka jättää miehensä ja lapsensa kuten käy myös Sandgrenin romaanissa.) Myös amerikkalaiset Jonathan Franzen ja Donna Tartt tulevat mieleen tavasta kuvata elämää ja henkilöitä. Jumalat juhlivat öisin mainitaankin romaanissa, mutta se ei sinänsä merkitse mitään, sillä kirja on täynnään mainintoja kirjailijoista ja filosofeista, oikeista ja keksityistä. Näistä viittauksista oikaisen tähdentämään, että omanlaisensa, omaperäisen romaanin Sandgren on kirjoittanut.

”Tarina oli täynnä rinnakkaisia ja yhteen punoutuneita syysuhteita, kuten tarinat aina olivat.”

Martin Berg on romaanin pääosassa, ja hänen elämäänsä seurataan viitisenkymmentä vuotta syntymästä 1962 parhaan ystävän Gustav Beckerin maalausten retrospektiiviin vuonna 2012. Martin ja Gustav elävät erottamatonta ystävyyttä lukiosta Martinin ruuhkavuosiin, eikä senkään jälkeen yhteys ei ole kadonnut. Sitä ei päättänyt edes Martinin rakastuminen Ceciliaan, ei, sen sijaan Ceciliasta tuli Gustavin taulujen malli. Eikä se loppunut Cecilian katoamiseen; yhteys jatkui löyhästi, myös kummitytön Rakelin kanssa.

Martinin näkökulman lisäksi tapahtumia seurataan Martinin ja Cecilian tyttären Rakelin kannalta. Rakel on 24-vuotias psykologian opiskelija, joka hallitsee saksan kielen ja joka välillä kustantajaisänsä tuputtamana tekee lausuntoja julkaisuiksi sopivista käännöskirjoista. Nyt Rakel säpsähtää saksalaisesta romaanista, jossa on oudosti tuttu päähenkilö. Sen tosielämäyhteyksiä Rakel alkaa selvittää ja vetää mukaan myös pikkuveljensä Eliksen.

Romaanissa on lukuisia henkilöitä taide- ja kustannuspiireistä sekä päähenkilöiden perhekunnista, ja luonnollisesti niistä irtoaa runsaasti aiheita paksuun romaaniin. Joitakin aihepiirejä sivutaan, joihinkin pysähdytään. Romaani on häpeämättömän elitistinen taide- ja lukeneisuuskeskusteluineen, tinkimättömän sivistysmyönteinen – ja samalla helposti lähestyttävä. Yllättävästi kirjassa ei tehdä suurta numeroa siitä, että Martin ponnistaa filosofian ja kirjallisuuden teoriamaailmaan työläiskodista, kun Gustavin ja Cecilian taustalla vaikuttavat peritty omaisuus ja akateeminen tausta.

”Ihmisen muisti on petollinen, siitä kaikki psykologian kuppikunnat olivat hämmästyttävän yksimielisiä. Yksilön elämäntarina oli rämeikkö, joka muodostui vaillinaisista muistikuvista, muiden kertomuksista ja tiedostamattomista yllykkeistä suunnata huomio milloin tuonne, milloin tänne. Kokemuksia ja välikohtauksia unohtui ja uusia keksittiin, ne sulautuivat yhteen ja vääristyivät. Cecilia oli varjo joka tuli ja meni muistikuvissa, erottui aika ajoin tarkasti ja lipui sitten taas ulottumattomiin.”

Dramaattinen perheenäidin kotinsa jättäminen kiertyy romaanin pääjännitteeksi romaanin kerronnassa, jossa vaihtelevat yksinhuoltaja-Martinin ja tyttären Rakelin näkökulma ja eri aikatasot. Niiden myötä lukija kokoilee palasia Martinin, Cecilian, Gordonin kehityksestä ja suhteista sekä Rakelin silmin elämästä näiden kolmen vaikutuspiirissä. 

Näkökulma- ja aikavaihtelu vetävät mukaan selvittämään, millainen kukin on, mitä heille on tapahtunut ja miksi. Ihastun romaaniin, joka antaa tilaa aukoille ja johtopäätöksille. Kaikessa täyteläisyydessään kirja jättää nälkäiseksi.

Eikä siinä kaikki. Niin tyhjänpäiväiset smalltalkit kuin Göteborgin päivien ja öiden kuvailut, Välimeren välke tai Pariisin kadut välittyvät siten, että näen ja koen ne. Välillä kuvailut hellivät lukijamieltä ja tiivistävät elämäntotuuksia.

”Tulevaisuudenkuvitelma pelastaa siltä lyijynraskaalta tosiasialta, että ihmisen elämä maan päällä oli tämä, tämä mikä tapahtuu nyt.”

Henkilöt tulevat tutuksi siten kuin ihmiset tulevat: saan paljon selville enkä silti saa selville perimmäistä. Myötäelän erheissä, sellaisiahan elämään mahtuu. Esimerkiksi Martin on rasittava tyhjine kaunokirjallisuuspyrkimyksineen, silti hän saa monesti myötätuntoni.

Ja mitä luen ystävyydestä ja rakkaudesta? Sellaista, mikä ohittaa yksioikoisuudet, vaikka taiteilijasta tulee kuuluisa ja vaikka kadonnut muusa on katseenvangitsevan kaunis. Tarina toimii.

Lydia Sandgren: Läpileikkaus, suomentanut Sanna Manninen, WSOY 2022, 618 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa, mutta myös kuuntelin kaksi tuntia automatkalla, lukijana Martti Ranin, äänikirjan kokonaiskesto 32 tuntia 14 minuuttia. 

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Pirkko Soininen: Kipulintu

Pirkko Soininen on kirjoittanut biofiktioita naistaiteilijoista Ellen Thesleffistä ja Wivi Lönnistä. Esimerkiksi Ellen-romaanissa Soininen oivaltavasti rajasi kuvauksen yhteen paikkaan ja valitsi päiväkirjamuodon. Nyt kirjailija on kirjoittanut kerronnallisesti rohkeimman taiteilijaromaaninsa. Kohteena on runoilija Maila Pylkkönen (1931–1986).

”On kirjoitettava, jotta on mahdollista elää.”

Kipulintu (WSOY 2023) koostuu välähdyksistä, ja pitkälti ne heijastelevat päähenkilön mielenliikkeitä ja kerrottavaksi poimittuja tapauksia. Kronologia rikkoutuu, mutta Pylkkösen elämänvaiheita selviää sieltä täältä. Merkittävä osuus sijoittuu Nikkilän mielisairaalaan ja siellä Pylkkösen ja runoilija L. Onervan kohtaamisiin.

Näkökulma jakautuu kahtaalle: osin minäkerrontaan, osin lintuperspektiiviin etäännytettyyn hän-muotoon – kunnes ne yhdistyvät. Käy siis ilmi, että kertoja (tai ”puhuja”) on yhtä kaikki Maila. Hän-muotoinen Maila katselee kovia kokeneena nuorempaa Mailaa, jolla vasta on edessä se, mitä hän-Maila on kokenut.

”Maila heijastuu kaleidoskoopin peileistä aina erilaisena ja jokainen näkymä lumoaa minut hetkeksi, kuvittelen muistavani, kunnes käännän jälleen putkea ja katson erilaista näkymää.”

Kaleidoskooppisuus sopii hyvin koko kirjan lähestymistavaksi. Mailan eläytyvyys ja elävyys läikkyvät. Romaanissa on hieno kohta (sähkökirjan kohdassa 71-72 %), jossa kertoja vyöryttää, mitä kaikkea hän on tähtisumusta naavaan, lastulevyhyllystä rinnasta suihkuavaan maitoon.

Runojen synnystä romaani myös tarjoaa näkymiä, niissäkin kyse on omaehtoisesta heittäytymisestä. Piti oikein tarkistaa naiskirjallisuushistoriasta Sain roolin johon en mahdu perustiedot Pylkkösen runoudesta, jota kuvaillaan puhe-, rooli- ja proosarunoudeksi. Hän on ollut myös poikkeuksellisesti huumorin viljelijä.

Jään miettimään, mitä saan irti Soinisen romaanista sellaisenaan ja miten eri lailla lukisin Soinisen romaania, jos Pylkkäsen runot olisivat minulle tuttuja. Mutta onhan romaanin pärjättävä myös omillaan.

”Kun on pakko kirjoittaa kaikki uudestaan eläväksi, elää uudestaan kaikki menetykset.”

Kipulintu tavoittaa kohteensa, eritoten kivuliaat tunnot mielenterveyden heilunnasta, alkoholismista ja läheisten menetyksistä. Romaanin kieli ailahtelee vaikutelmina, se on myös osin puheenomaista, runohenkistä ja välillä runosäkeistä. Siinä on aforistisuutta ja silti elämänmakuisuutta. Suoraan Pylkköseltä siteeratut säkeet erottuvat, sillä niissä on aina viittaus, mistä runoilijan kirjasta ne ovat peräisin.

Kipulintu on tiivis, päähenkilöönsä uponnut romaani. Lukukokemukseni vaihteli: en päässyt sisäpiiriin, mutta toisaalta eläytyvä kerronta sai uskomaan, että romaani kunnioittaa sanojen mahtia ja runoilijaa. Sanoilla voi myös herättää henkiin, ja niin Pirkko Soininen tekee Maila Pylkköselle.

”Sanat lahjoitetaan heille, joilta ne ovat kadonneet, ja he tulevat jälleen lapsiksi, hengitykseksi, askeliksi, joiden kaiku kantaa vuosikymmenten päähän. Sanat, joilla on kokoaan suurempi paino.”

Pirkko Soininen: Kipulintu, WSOY 2023, 92 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

Romaanin kansiliepeessä taitava kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kehuu: ”Hadley on tämän päivän parhaita romaanikirjailijoita.” Tottahan toki tuon siivittämänä on luettava Tessa Hadleyn romaani Vapaa rakkaus (Gummerus 2023).

Romaani vie lähiöön lähellä Lontoota vuonna 1967. Keskiluokkainen perhe saa vieraakseen vanhojen perhetuttujen parikymppisen pojan Nickin. Perheen äiti Phyllis hurmaantuu ja jättää pian perheensä eli aviomiehensä, asiallisen Rogerin, kömpelön teinitytön Coletten ja äidin lemmikin, 9-vuotiaan Hughin.

”Colette mietti, miten hänen isänsä älykkyys oli niin kovin paljon väkevämpää kuin hänen äitinsä ja miten siitä huolimatta juuri äidin liukkaan sokkeloinen mieli – joka oli epälooginen ja toimi itsesuggestion ja salaisista tarkoitusperistä juontuvien aavistusten ohjaamana – oli hänelle suljettu ja siksi hänen kannaltaan vaarallisempi.”

Perheen hajoamisen alku saattaa vaikuttaa juonipaljastukselta, mutta kyse on lähtökohdasta, josta Hadley alkaa käsitellä tilannetta eri henkilöiden kannalta. Eniten zoomi osuu Phyllikseen, välillä myös Coletteen. Joskus se suuntautuu Rogeriin, jolloin paljastuu salaisuus, joka jossain toisessa kirjassa vaihtaisi vaihteen saippuaoopperaan vaan ei nyt. Kirja kuvaa perheen muutostilaa ja sen vaikutuksia kunkin kehitykseen. Ja vaikka Hugh jää kerronnassa vähälle, pienen pojan äidin menetyksen mittasuhteet saadaan välitetyksi.

Päällisin puolin tarina ei ole ainutlaatuinen: perhe hajoaa. Rakenteellisestikaan ei kirjassa temppuilla, vaan asiat etenevät kronologisesti. Kuvauksessa on kiehtovaa kevyen ja raskaan vaihtelu. Osittain tunnelma on huvittunut – ikään kuin lintuperspektiivi avittaisi katselemaan hitusen ilkikurisesti valintoja, seurauksia, henkilöiden reaktioita ja elämän etenemistä yllätyksellisesti ja erillään toisistaan. Arvottamista tai tuomarointia ei tekstistä erota.

Phyllis siis irrottautuu kotirouva-lähiöelämästä seksuaalisesti vapaaseen boheemielämään. Se kertoo omannäköisen elämän valinnasta ja sen ymmärtämisestä, että perinteiset arvot ovat ahtaat ja niitä rikotaan avoimesti Phyllisisn tapaan tai kulissien takana kuten monet muut kirjan aviopuolisot. Yksioikoisesti ei aihetta käsitellä, esimerkiksi Phyllisille vapauden elinehdot ovat erilaiset kuin parikymppiselle nuorelle miehelle tai teinitytölle, joka aikuistuu kenties liian aikaisin.

Romaanissa on yhteiskunnallinen taso, sillä konservatiivisuutta vasten asettuu aikansa kulttuuriväen vasemmistolainen ajattelutapa, myös keskieurooppalainen hullu vuosi 1968 lähestyy. Ajankuva, miljöökuvaus, henkilöiden mielenliikkeet ja suhdekuviot välittyvät tarkasti. Luistavasti kirja etenee ja antaa ajateltavaa perheenjäsenten suhteista ja viestinnästä, mutta jokin etäisyys kirjan ja minun väliin jää. Se ei estä lukunautintoa.

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus, suomentanut Marianna Kurtto, Gummerus 2023, 240 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Petja Lähteen ja Satu Rämön dekkariuutuudet: Yksi neljästä ja Rósa & Björk

Dekkareiden naispoliisit usein kuvataan massasta erottuvina: neuvokkaita, omatoimisia ja työorientoituneita. Petja Lähde aloittaa kirjassa Yksi neljästä (Gummerus 2023) sarjan, jonka päähenkilö Terhi Nuora tutkii murhia Helsingissä, murehtii yksinhuoltajana peräkammarinpoikaansa ja salaa menneisyyden miestrauman. Satu Rämö puolestaan jatkaa Islantiin sijoittuvaa Hildur-sarjaa kirjassa, jonka nimessä on naisen lapsuuden tragedia, kadonneiden siskojen nimet, Rósa ja Björk (WSOY 2023). 

Kummankin kirjan naispäähenkilöissä jylläävät menneisyyden traumat, ja ne tavalla tai toisella vaikuttavat työhön ja privaattiin – ainakin ne vaikuttavat kirjojen juoniin ja henkilökuvaukseen.  Yhteistä näiden kahden kirjan naisissa on myös se, että he ystävystyvät miespuolisen työparinsa kanssa, miettivät sinkkuuttaan ja välttelevät uralla etenemistä johtotehtäviin. Ja onhan kumpikin kirja hyvää jännitysviihdettä, joka panostaa henkilökuvaukseen.

Petja Lähde: Yksi neljästä

Yksi neljästä on sujuvasti kirjoitettu dekkari, jossa päähenkilö Terhi Nuoran persoona kehittyy kiinnostavasti. Työroolissa Terhi pätee kylmäpäisenä ja asioihin tarttuvana, mutta kotona hän väistelee vaikeita asioita. Kotona kytee eripura aikuistuvan pojan ja äidin kesken, sillä Terhi ei suostu kertomaan Tanellille mitään pojan isästä. Tanelillakin on omat salaisuutensa.

Taidan olla kuitenkin kiinnostuneempi Terhin privaatista ja sähköisestä suhteesta työpariin kuin kirjan rikosjuonesta. Jännärijuoni käynnistyy tukehtuneesta uhrista, etenee pelottavan muovimaisen menestyjän Timo Kallion nuoruuden aikoihin, hänen ja lukiokavereiden salaisuuteen. Kallio kuvataan kylmäävästi.

Juonessa riittää käänteitä, ehkä liikaakin, mutta näppärästi ja sujuvasti kaikki etenee, vaikkeivät loppuratkaisun eri käänteet tunnu uskottavilta. Silti kirja on pätevää dekkariviihdettä, jonka jatkoa odotan.

Petja Lähde: yksi neljästä, Gummerus 2023, 303 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Satu Rämö: Rósa & Björk

Hildur-päähenkilö toisaalta haluaa selvittää siskojensa katoamista, toisaalta välttelee lapsuutensa perheasioita. Romaanissa Rósa & Björk perhetragedian syyt ja vaiheet saavat selvennyksiä, ja tässäkin romaanissa tämä päähenkilön privaattipuoli kiinnostaa minua eniten. Myös pienen poliisiaseman muiden henkilöiden perhepulmat putkahtelevat sujuvasti osaksi juonikuviota.

Romaanin kerronnassa sahaavat eri näkökulmat ja tapahtuma-ajat. Yhtäältä tapahtumia seurataan Hildurin äidin kannalta ennen ja jälkeen lasten katoamista alkaen vuodesta 1986. Toisaalla jotain on tapahtunut ja tapahtuu taas Reykjavikin lentokentän siivoojalle. Kirjan nykyaikataso etenee vuodessa 2020. Silloin Länsivuonoilla ammutaan mies ja toisaalla tapahtuu onnettomuus, joka onkin jotain muuta. Kirjan nykyaikaan alkaa vaikuttaa myös korona, eikä unohdeta miljöötä: laavakenttiä, hyytävänä jylläävää merta ja kuumia lähteitä.

Hyvin eri osaset pysyvät kasassa ja henkilöt tuntuvat kehittyviltä, siis kiinnostavilta. Joitain toistoja ja selittelyjä olisin karsinut, mutta vetävä kokonaisuus kirjasta kehittyy. Loppu palkitsee, sillä Hildur saa elämänsä ydinkysymykseen vastauksen ja rikosjuoni puolestaan keikauttaa loppuyllärin – ja tarpeeksi jää keskeisten henkilöiden asioita auki seuraavaan kirjaan.

Satu Rämö: Rósa & Björk, WSOY 2023, 225 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman on yksi lempikirjailijoistani, ja siksi uusi suomennettu kirja herättää heti kihelmöivän kiinnostuksen. Edellinen suomennos Malman asema sisältää silkkaa fiktiota, sitä edeltävä Eloonjääneet kallistuu sekin jo fiktion puoleen, kun aiemmat kirjat ponnistavat kirjailijan henkilökohtaisista perhekokemuksista. En ole erityinen autofiktiofani, mutta Schulmanin kerrontatapa on valloittanut minut.

Kiirehdi rakkain (Nemo 2023) on alunperin ilmestynyt Ruotsissa jo vuonna 2009, joten suomennoksen kanssa ei ole kiirehditty. Kirjailijan omaelämäsarjassa on suomeksi ilmestynyt kirjat äidistä Unohda minut ja isovanhemmista Polta nämä kirjeet. Kiirehdi rakkain keskittyy Schulmanin isään.

Työuransa suomalaissyntyinen Allan Schulman teki Ruotsin tv:n viihdepuolella, ja hän oli jo kuusikymppinen, kun perheeseen syntyi kolme poikaa, Alex keskimmäisenä. Aiemmista kirjoista isä on jo tullut tutuksi, monet tapahtumatkin, joten nyt voin kiinnittää huomion etenkin siihen, miten kerrotaan, ei vain mitä kerrotaan. Schulmanin suora tunneilmaisu on sävykästä olematta sentimentaalista, ja vaikka kaikessa on avoimuuden tuntu, kätkeytyy kerrontaan tulkintatasoja.

Harvoin olen lukenut isämuisteluita, joista näin säteilee pojan rakkaus isäänsä. Kertojan valintojen vuoksi rakkaus näyttäytyy myös kaksisuuntaisena. Niin kertoja haluaa suhteen muistaa, kun hän on vihdoin antanut sille luvan. Kirjan lähtökohta on se, että kertoja on kieltäytynyt käsittelemään isän menetystä. Oma elämänmuutos ja terapia avaavat ovet muistaa ja tarkastella isäsuhdetta. Tärkeä kynnys on ylitettävä, on palattava mökille isän huoneeseen.

”Jäin ovelle, mietin hetken, mutta työnsin oven sitten varovasti auki ja astuin sisään. Tuntui kummalliselta. Huone oli kuin isän viimeisten aikojen museo. Kaikki mikä oli aiemmin kertonut isän läsnäolosta, muistutti nyt hänen poismenostaan.”

Palaan rakkauden säteilyyn. Verrattuna muihin Schulmanin perhekirjoihin Kiirehdi rakkain on kaikkein lempein ja lämpimin. Isämuistoissa perhe puuhailee paljon yhdessä, pitää yhtä ja huolehtii perheenjäsenistä. Vanhempien riitoihin tai alkoholinkäyttöön ei pysähdytä. Luonnollisesti kuvauksessa korostuu vanhan isän voimien vähentyminen ja pojan huoli ja murhe siitä. Siksi huoltosuhde muuttuu, ja se vaikuttaa Alexiin.

Löydän kirjasta kiinnostavia säröjä. Esimerkiksi Schulman vakuuttaa terapeutille, ettei kiivasluonteinen isä koskaan ollut väkivaltainen. Ja heti perään saan lukea väitteen kumoavan hurjan muiston lapsuudesta. Muitakin vastaavanlaisia hiusmurtumia on, mikä vain vakuuttaa: kertoja valitsee, kertoja muistaa haluamansa, kertoja tarjoaa minulle enemmän kuin pinnan.

Kirjan kauniit kuvaukset rakkaudellisista isä-poika-hetkistä kiteytyvät kirjan kansikuvaan, jonka herättämät tunteet Schulman myös kirjoittaa kirjaansa. Ja kirjan nimi, Kiiruhda rakkain, Tove Janssonin Syyslaulu-teksti – se on ainoa oikea nimi tälle lämpöä läikkyvälle kirjalle.

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2023, 228 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Nyt on tiivis tarina, alle 60 sivua sähköisenä versiona! Korealais-ranskalainen Elisa Shua Dusapin ponnahti kirjallisesti kuuluisaksi romaanillaan Sokcho talvella (Siltala 2023), ja löydän joitain syitä suosioon.

Pituus. Näinä keskittymiskyvyttöminä aikoina voi viehättää kirja, jonka lukee yhdellä istumalla tai kuuntelee yhden reippaan kävelylenkin aikana. 

Arvoitus. Kompakti tarina pitää otteessaan, sillä siitä ei voi etukäteen arvata mitään. En voi ennakoida, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu tai miten tarina loppuu. En edelleenkään tiedä, miten kirja loppui – voin vain tehdä omia johtopäätöksiä.

Päähenkilö. Nuorehko nainen työskentelee matkustajakodissa ja kertoo tämän tarinan muutamasta talviviikosta. Hän ei suoraan paljasta itsestään juurikaan mitään, vain toiminnan ja ulkoisten havaintojen kautta selviää jotain. Irrallisuuden kokemus leijuu hänen ympärillään.

Henkilösuhteet. Kertojan suhde äitiin, poikaystävään ja majataloon ilmestyvään ranskalaiseen sarjakuvataiteilijaan Kerrandiin antaa ajateltavaa: kohtaamiset ovat, no, latautuneita, lyhyitä kohtauksia, mutta lukija ei voi kuin arvailla latautuneisuuden syitä, jotka kumpuavat kertojan menneisyydestä. Ja siitä ei voi tietää mitään.

Miljöö. Etelä-Korean puolella lähellä Pohjois-Korean rajaa Sochon kesämatkailusta elävä kaupunki on harmaa, autio ja kylmä. Kaurismäkiläistä korealaisittain. Pohjois-Korean ja ratkaisemattoman rajasodan vaikutus tuntuu.

Ruoka, ruumis. Päähenkilö kokkaa ja mainitsee korealaisia aterioita. Jotain erityistä probleemaa hänellä on syömisessä ja kehollisuudessa – vatsaongelmia, arpi. Ja kysyn itseltäni: söisinkö kertojan kokkaamaa pallokalaa?

Tunnelma. En ole monia korealaisia kirjoja lukenut, mutta muutamissa lukemissani on vakava, väkivaltainen pohjavire. Tässä korealais-ranskalaisen kirjailijan teoksessa on kovaa ja kireää vieraantuneisuutta.

Kerronta. Kuvauksen niukkuus toimii tehokeinona. Dialogia ei voi sanoa sujuvaksi, vaan se on tietoisen eriparista.

”Oletko aina asunut Sochossa?”

”Olen asunut myös Soulissa, silloin kun opiskelin.”

”Sen täytyi olla hyvin erilaista kuin täällä.”

”Ei niinkään, asuin tätini luona”, pelleilin.

Kerrand katsoi minua mitään tajuamatta.

Helsinki Lit 2023. Mitähän kirjailija kertoo toukokuussa kirjastaan?

Elisa Shua Dusapin: Socho talvella, suomentanut Antti Partanen, Siltala 2023, 56 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Blogiastania 2022 – kirjasomen ja omat valinnat

Perinteiseen tapaan kirjabloggaajat ja -grammaajat ym. ovat äänestäneet vuoden 2022 suosikkilukemistoaan. Tänään on julkaistu tulokset, kiitos kategorioiden vastuulliset:
Blogistania Finlandia: Kirjakaapin kummitus
Blogistania Globalia: Oksan hyllyltä
Blogistania Kuopus: Yöpöydän kirjat
Blogistania Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta


Tuloksista


Tulokset julkistettiin 13.3.2023 klo 10 kunkin kategorian vastuublogissa:

Blogistania Finlandia: Kirjakaapin kummitus
Blogistania Globalia: Oksan hyllyltä
Blogistania Kuopus: Yöpöydän kirjat
Blogistania Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta

Omat ääneni

Tänä vuonna äänestin vain kotimaisen ja käännetyn kirjallisuuden kategorioissa. Perspektiiviä saa menneeseen kirjavuoteen hyvin juuri näin: äänestys on vasta maaliskuussa. Pölyä on hitusen laskeutunut edellisvuoden lukukokemuksiin, ja valinnat voivat olla erilaisia verrattuna siihen, mitä valitsisin vaikkapa heti vuodenvaihteessa.

Kotimaista kärkikolmikkoa 2022 ei ollut helppo valita, mutta näin ne asettelin äänestyspäivänä 10.3.2023:
Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus
Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom)
Joel Haahtela: Jaakobin portaat.

Omat ehdokkaani olivat myös enemmistön suosikkeja (ks. äänestystulokset). Blogistani-äänestyksen kärki on: 1) Iida Rauma: Hävitys, 2) Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, 3) Maria Turtschaninoff: Suomaa.

Käännöskirjallisuussuosikkini järjestin näin:
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (suomentanut Kaijamari Sivell)
Ian McEwan: Opetukset (suomentanut Juhani Lindholm)
Elizabeth Strout: Voi William (suomentanut Kristiina Rikman).

Ja tässäkin kategroriassa olin voittajan osalta enemmistöä (ks. äänestystulokset), sillä ykkönen on Evariston Tyttö, nainen, toinen. Kakkonen on Emily St. John Mandelin Asema 11 ja kolmas Casey McQuiston Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä.

Tämä kirjavuosi

Kulunut vuosi on hyvässä vauhdissa. Kohottavia kirjakokemuksia on jo kertynyt. Kotimaisista Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut ja Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa ovat jääneet mieleen möyrimään. Esikoisromaaneista Emilia Suvialan Jaettu on jättänyt hyvän jälkimaun. Käännöskirjoista innostavia ovat olleet Celeste Ngn Kadonneet sydämemme ja Lydia Sandgrenin Läpileikkaus, joista jälkimmäinen on viime vuoden käännössatoa. Ja onhan niitä ollut useita muitakin; blogini Luetut 2023 sen paljastaa.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Neljä jännäriä Euroopan eri kolkissa

Kimppaan kaksi kotimaista (suomalais-berliiniläinen ja suomalais-espanjalainen), yhden skotlantilais-islantilaisen ja yhden amerikkalais-venetsialaisen jännärin samaan juttuun. Kirjoja yhdistää murha – yllätys, yllätys – mutta myös se, että niissä ei seikkailla päähenkilöiden tai kirjailijan kotimaissa. Kolme kirjoista sivuaa myös laitonta maahantuloa tai maassa oloa. Kaikista on jännitystä kaipaaville viihdehetkeen (vaikka onhan se karmaisevaa, että tappotarinoista on kehkeytynyt valtaviihdettä). Tässä lyhyet kirjaesittelyt tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole (Siltala 2022)

Heidi Airaksinen ammentaa 1920-luvun queer-kulttuurista. Maa jota ei ole kertoo helsinkiläisystävysten Freddyn ja Harrietin Berliinin-matkasta. Harrietin tarkoitus on päästä berliiniläisklinikalle sukupuolenkorjaukseen, mutta hän joutuukin murhaepäillyksi. Freddy tutustuu reippaaseen ruotsalaisnaiseen, jonka kanssa hän setvii tapausta.

Romaanin tunnelmaan vaikuttaa natsistuva Saksa. Kirja antaa näkymän vapaamieliseen suurkaupunkiin, jossa alkaa uhata juutalaisviha ja seksuaalivähimmistöjen vaino. Henkilökuvauksessa koskettaa sukupuoli-identiteettiä koskevat pohdinnat. Hetkittäin henkilöt saavat toivon ja onnen hetkiä kaiken uhan ja piilottelun ohella.

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole. Laventelimurhat 2. Siltala 2022, 314 sivua. Lainasin kirjastosta.

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa (Like 2023)

Joka kalliolle rakentaa sopii trillerilajiin. Päähenkilö Muska Meriläinen lomailee yksin Aurinkorannikolla, mutta päätyy selvittämään nuoren suomalaisnaisen katoamista. Hän tutustuu paikalliseen Pilariin, joka auttaa alamaailmayhteyksissä. Naiset epäilevät, että kyse on pahimman lajin ihmiskaupasta ja pornobisnekseksestä.

Kirjan lievetekstissä vilahtaa esikuva Lisbeth Salander, ja kyllähän Muska toimii hänen laillaan kovaotteisena omankäden oikeuden mustana enkelinä. Kaihtelemattomasti kertyy uhreja niin pahisten kuin. Muska-tyylisten kovishyvisten toimin. Juoni etenee vauhdilla, ja se vähän verottaa henkilökuvausta. Ympärisön kirja ottaa hyvin haltuun ja loppuun jää oikeudenmukaisuuden koukku.

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa. Kuolemansynnit-sarjan toinen kirja, Like 2023, 304 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Donna Leon: Hetken huumaa (Otava 2023)

On ilmestynyt kutakuinkin 30 amerikkalaistaustaisen Donna Leonin Guido Brunetti-tutkimuksia, eikä loppua näy. Päädyn aina lukemaan uusimman venetsialaisseikkailun, sillä jokin tässä takuuvarmuudessa yhä minua viehättää, vaikka aikamoinen setämies päähenkilöstä on kehkeytynyt. Onneksi Leon antaa Brunettin perheen nuorison hieman tuulettaa muuten seesteistä elämänmenoa. Ja joka kirjassa Brunetti nautiskelee antiikin ajan kirjallisuutta, josta kimpoaa allegorioita nykyaikaan – tällä kertaa Tacitusta.

Hetken huumaa -kirjan rikosjuoni etenee verkkaisesti ja muuttuu matkan varrella loukkaantuneiden jenkkityttöjen heitteillejätöstä vielä vakavampaan henkilöihin kohdistuvaan piittaamattomaan rikollisuuteen. Leonin valtti on humaanisuus: Brunetti ei ole kyynistynyt pitkän uran varrella vaan kykenee sävykkäisiin kohtaamisiin. Kirjan huippukohta on venetsialaisuuden ja napolilaisen murteen törmäystilanne, mikä pistää Brunetin itsetutkiskelun syövereihin.

Donna Leon: Hetken huumaa. Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä, Otava 2023, 196 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko (Docendo 2023)

Islanti alkaa olla tätä nykyä melkein pohjoismainen dekkarisuurvalta. Uusi tekijä jännärilajissa on Lilja Sigurðardóttir, jonka Jääkylmä aurinko tutustuttaa kovapintaiseen, talouspimityksiä tutkivaan Áróraan. Nainen asuu Skotlannissa, mutta hän on isänsä puolelta islantilainen. Reykjavíkiin hänet tuo siskon etsintä: Ísafoldiin ei saada yhteyttä. 

On syytä epäillä perheväkivaltaa, mutta näppärästi kirjaan punotaan Ísafoldin kerrostalon muiden asukkaiden epäillyttäviä toimia, joten lukija ei voi olla alkuun varma, kuka ja mitä on tehnyt. Áróra sotkeutuu sattumalta myös paikallisiin talousrikoksiin, ja suhdemutkiakin on luvassa. Ja kyllähän taas kiehtova islantilaisuus tuo kirjaan omaa viehätystään. Päähenkilöstä kehkeytyy kiinnostavan rosoinen, ja haarautuva juonenkuljetus pysyy hyvin hyppysissä.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko. Áróran tutkimuksia 1, suomentanut Maijakaisa Matthiasson, Docendo 2023, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Naistenviikko 2023: haaste

Hyvää naistenpäivää 2023! Tästä käynnistyy yhdeksäs naistenviikkohaaste.

Vapaa haaste

Sinulla on nyt aikaa suunnitella, mitä kirjoja ja postauksia jemmaat heinäkuulle. Haasteviikon aikana 18.–24.7.2023 ansiostasi kirjasome täyttyy viikon teemasta. Aihe ja tyyli ovat vapaat:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Jos postaat blogissa tai julkaiset muussa kirjasomessa, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2023. 

Jos vain luet: someta lukemastasi, nappaa kirjavinkkejä ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

Naistenviikon nimipäivät

Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017, 2018, 2019, 2020, 2021 löytyvät vuoden 2022 koontijutun lopusta

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja

Roope Lipastilta vaikuttava kirjailija kertoilee kirjassa Porakonekirjoittaja (Atena 2023muutamista kuukausista tavallisessa arjessaan. Hän käy kouluvierailuilla ja kirjamessuilla, kirjoittelee lehtijuttuja ja romaania, hoitaa kotiaskareita ja keskustelee perheenjäsenten kanssa. Tavallisesta poikkeaa kaksi stressaavaa asiaa: hän on hakenut palkkatöihin Turun kaupungin viestintään ja potee ankaria vatsakipuja. 

Noin tiivistettynä ei sisältö kummoiselta kuulosta, mutta kirjallisuudessa kyse onkin siitä, miten asiat kerrotaan. Lipastin tyylinä on viihdyttää. Kerronta on sutjakan pakinamaista. Pakisemista korostavat lyhytlukuisuus ja luvuissa jonkun kohtaamisen kiteyttäminen. Sutkautuksia riittää, ja lipastimaista on kytkeä samaan virkkeeseen yhteensopimattomia aineksia niin, että kytkös yllättää näppäryydellään. Tai naurattaa, vähintään hymähdyttää.

Ehkä Porakonekirjoittaja asettuu kirjavuodessani välipalakirjaksi, mutta se ei sen arvoa vähennä. Viihdyn tarinoinnin seurassa lukuhetken. Lipastin kohtaamat ihmiset osoittavat, miten jokaisessa on tarina ja kirjailija saa keksiä loput. Pääsääntöisesti ihmiset ovat eriskummallisia, kirjoissa ja tosielämässä.

Kirja on rehellisesti sellainen kuin on: traumatisoitumattoman valkoisen viisikymppisen miehen elämäntarkastelua. Ja koska aikamme on, mitä on, makkaransyöjäisää testaa teinityttären vegaani-ekologisuus-anti-cis-maailmankuva. Oivaltavaa: kirja-Lipasti päättelee oman sukupolvensa suhtautumistavan olleen ironia, eikä se ole ilmastokriisinuorison asennoitumistapa. Kirjoittajan itseironia on osa kirjahupia. Itseään änkyrämmän isoveljensä hän asettaa aina sopivasti vielä kärjistämään asenteita.

”Kirjallisuudessa on lopulta yleensä kyse juuri tuosta, muistamisesta. Ihan niin kuin historiassakin. Perusongelma on, että kukaan ei muista oikein, vaan kaikki muistavat mitä sattuu.”

Lipasti muistaa tai yhdistää juttuihinsa ehkä mitä sattuu, mutta kokonaisuus toimii. Ennen Porakonekirjoittajaa luin Juha Itkosen Teoriani perheestä, ja nämähän sopivat peräkkäin, täydentävät toisiaan. Kummassakin kertoo kirjailija-perhemies, joka arvostaa pitkää parisudettaan ja jälkikasvuaan sekä ylläpitää hyvää kontaktia edeltäviin sukupolviin ja sisaruksiinsa. Tekstistä tihkuu lämpöä, läheisyyttä ja hyväksyntää. 

Elämässä on eri vaiheita, luopuminenkin kuuluu siihen – sitä ei tämäkään kirja väistä, ei myöskään elämän reunaehtoja: lasten kotoa pyrähtämistä, vanhempien sukupolvien luontaista poistumista tai ylipäätään elämän rajallisuutta. Mutta elämä on myös asennekysymys. Elämästä voi nauttia ja huvittua. Kiitos siitä. 

Ja Lipastin kirja kannattaa lukea loppusivun kiitoksiin saakka. Nauroin ääneen.

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja, Atena 2023, 234 sivua. Lainasin kirjastosta. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki ja Teoriani perheestä

Luin tuoreeltaan Juha Itkosen Teoriani perheestä (Gummerus 2023). Siinä kirjoittaja kokoaa omakohtaisia perheajatuksiaan kirjalliseen muotoon. Kun lipsahdan mielessäni kyselemään toden ja kaunokirjallisuuden rajapinnoista, Itkonen vastaa kirjassaan:

”Kirjoittaessani koen myös aina hyvin vahvasti hallitsevani tilanteen. Kerron tässä kaikenlaista, mutta valitsen täysin vapaasti mitä kerron ja millä tavoin sen teen. Valitsen joka ikisen sanan enkä millään tavalla ole avuton: kirjoittaessani elämästäni minulla on paljon enemmän hallinnan tunnetta kuin eläessäni sitä.”

Teoriani perheestä rakentuu lapsuudenperheen sekä oman isyyden ja puolisoaseman kytköksiin. Kirjoittaja on 47-vuotias neljän lapsen isä, lasten ikähaarukka 17 – 5 vuotta. Kirjoittajan muistot ja pohdinnat perhesiteistä, vanhemmuudesta, sisaruudesta, parisuhteesta, tunteiden ilmaisusta ja sitoutumisesta liikkuvat joustavasti ajassa ja sukupolvissa. Ajan kuluminen tuntuu vanhempien vanhenemisessa, lasten kasvussa ja kirjoittajan ajattelutavan muutoksissa.

Kiinnostun eritoten arjen ja rakkaudellisuuden kuvauksista. Innostun välittämisestä – sanan monessa merkityksessä: kirjoittaja välittää välittämistä kaikkine puuhineen ja pulmineen. Hän näyttää, miten elämäntilanteet vaihtelevat, ja on hyväksyttävä, että kaikki menee niin kuin menee. Sympaattistahan tämä kaikki on – ja jakamisen kulttuuria:

”Uskon kuitenkin hallittuun avoimuuteen. Uskon, että ihmiset pystyvät helpottamaan toistensa elämää kertomalla omista kokemuksistaan.”

Aluksi äimistelen kirjan perheenjäsenten peitenimiä, esimerkiksi varmaan kaikki tietävät Itkosen vaimon nimen, mutta kirjassa vaimo on Rose. Ratkaisu valkenee minulle, kun heti perään luen Itkosen kirjan Ihmettä kaikki (Otava 2018). Uusin kirja on sille luontevaa jatkoa henkilöiden peitenimiä myöten.

Totean romaaniksi luokitellun Ihmettä kaikki olevan huomattavasti jäntevämmän kuin uutukaisen, ja syy on ilmeinen. Tämä Itkosen ensimmäinen perhekirja keskittyy dramaattisiin vaiheisiin, jossa Rosen raskaus keskeytetään ja sen perään alkaa kaksosraskaus ja keskoshoito. Tilanteiden tiiviys ja isä/äiti-tunteet isojen kysymysten äärellä pitävät fokuksen intensiivisenä. Lukijana jännitän kerronnan keralla, elän surussa ja toivossa.

Teoriani perheestä haahuilee, koska perheteema leviää ydinperheestä lapsuusperheen eri vaiheisiin ja suhteisiin, joskin ymmärrän hyvin aiheen laventamisen: Ihmettä kaikki -tilanteen jälkeen perhe on toisenlaisessa vaiheessa. Kirjoittaja on siirtynyt kriiseilystä touhukkaaseen lapsiperheen perusarkeen, jossa jokaisella perheenjäsenellä on ainutlaatuinen aikansa ja paikkansa. Tosin sivuja olisi voinut karsia ja keskittää sanottavaa, sillä toistoa ja viivähtelyä on liikaa. Kerronta, kieli ja tyyli voittavat kyllä puolelleen: selkeää, suoraa, havainnollista, tunnevoimaista.

Teoriani perheestä -kirja on kuvaus kirjoittajan/kertojan elämästä eikä se odota eikä oleta, että muiden teoria perheestä olisi samanlainen. Ei olekaan, mutta hyvin kirjan lopun top10-listaus on sovellettavissa erilaisiin perhemalleihin ja -mallittomuuksiin. Kiteytän kirjakokemukseni: tämä aika tarvitsee tällaista hymistelemättömän positiivista perhepohdintaa, avointa rakkautta lapsiin, kiintymystä puolisoon, ymmärrystä sukupolvista ja pohdintaa tarinallistuneiden muistojen epäluotettavuudesta.

Luin siis peräperää kaksi kirjaa itkoslaisesta perheteoriasta, ja lukukokemuksiani seuraavana päivänä valtalehdessä (HS 5.3.2023) oli kattava juttu kirjailijasta. Epäröin, kannattaako tyhjentävän Hesari-jutun jälkeen itse kirjoittaa. Kirjoitin, koska ei ole liikaa kirjoja, joissa alakuloon taipuvaiseksi tunnustautuva kertoja kertoo kääntyneensä toiveikkuuden puoleen ja antautuu jakamaan sen, mikä on ja siitä, mitä on.

”Tämänhetkinen elämäni on myös se, mistä kirjoitan. Se antaa minulle paljon, nämäkin lauseet. Olen ollut perheellinen niin pitkään, etten edes tiedä mistä ja miten kirjoittaisin, jos minulla ei olisi perhettä.”

Juha Itkonen: Teoriani perheestä, Gummerus 2023, 199 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki, Otava 2018, 206 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Ia Genberg: Yksityiskohdat

Yksityiskohdat (Johnny Kniga 2033) on ruotsalaiskirjailija Ia Genbergin ensimmäinen suomeksi käännetty romaani. Kirjassa naiskertoja potee kuumetta ja kenties sen seurauksena alkaa putkahdella muisti- ja mielikuvia eletystä elämästä.

Kirja jakautuu neljään osaan ja kukin on nimetty kertojan mieleen palanneiden ihmisten mukaan. Kertoja kuvaa äkkilopun saanutta vanhaa suhdetta Johanna-rakastettuunsa, nuoruusystävää häiriö-Nikkiä, nopsaan leimahtanutta vuosientakaista rakkautta Alejandroon ja ahdistunutta Birgitte-äitivainaata. Kaikkein etäännetyin on äitiosuus, muissa kertoja pöyhii peittelemättömämmin tunnelmiaan ja tuntemuksiaan.

”Ehkä kokonaisuudesta pitäisikin kertoa antamalla vain ihmisten vaeltaa sattumanvaraisesti silmieni edessä.”

Kerronnalle on ominaista, että aika liukuu kerrontahetkestä ja sittemmin tapahtuneesta suhdemuistoihin. Mitä on olla joku, lipsuu käsistä saippuan lailla, samoin liukastelee ajatus asiasta toiseen. Minulle muodostuu vaikutelma, että kertoja siirtää huomiota itsestään, silti kertoo itsestään, mutta sittenkin eniten siitä, miten hetkellistä ja suhteellista kaikki on.

”Toisaalta elämä on joka päivä ja joka sekunti uusi, mutta toisesta näkökulmasta päädyn jatkuvasti samaan kohtaan itsessäni.”

Hieman kerronnasta tulee mieleen Rachel Cusk. Kertojan omaksi suosikiksi mainitaan Paul Auster ja hänen kirjojensa sattumat. Kirjallisuus ja kirjoittaminen kulkevat muutenkin juonteena pitkin kirjaa. Pidän kirjan kielestä ja rytminvaihdoksista. Jotkut pitkät virkkeet etenevät lauseiden luistavina nauhoina, ja sitten napsahtaa kiteytyksiä. Siispä kääntäjä Jaana Nikula ansaitsee kiitokset.

”En osaa sanoa tarkemmin, vaan sen, että toisistamme meidän on etsittävä, jos jotakin haemme, että silmäparit ovat kaksoispisteet, joista seuraa jotakin, täsmennys tai perustelu.”

Luin kirjan mielihyvin, mutta tovin päästä havahdun: mitä jälkiä tästä jää? Kenties kysymykseni on linjassa kirjan sisältöön, eli ehkä juuri nyt lukutilanne suhahtaa seuraavaan, mutta se saattaa jonain tulevana aikana yhtäkkiä putkahtaa takaumana – jokin ajatus tai itse lukuhetki. Saa nähdä – mutta odotan kiinnostuneena kirjailijan haastattelua kevään Helsinki Litissä.

Ia Genberg: Yksityiskohdat, suomentanut Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023, 92 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Italialainen kirjailta: Italo Calvino & Alba de Céspedes

Kolmihenkisessä lukupiirissämme halusimme kokea jotain uutta, joten päädyimme vanhaan. Valitsimme italialaisklassikoita kaksin kappalein. Kummatkin kirjat ovat ilmestyneet 1950-luvulla: Italo Calvinon Paroni puussa (1957, Tammi 1960/1981) on historiallisen romaanin ja maagisen realismin rajatapaus. Toinen valintamme on Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja (1952, Otava 1956/2022), jota kutsutaan italialaiseksi kulttikirjaksi.

Italo Calvino: Paroni puussa

Calvinon romaanissa Paroni puussa aatelisherra muistelee 1800-luvun alkupuolella isoveljeään, joka isälleen suivaannuttuaan muutti varhaisteininä puuhun. Kirja etenee veljen elämänvaiheita seuraten.

”Hänen maailmansa oli nyt toinen, rakennettu ahtaista ja mutkikkaista tyhjän yli kaartuvista silloista, solmuista ja suomuista ja rypyistä jotka tekevät kuoren karheaksi, valoista joiden vihreys vaihtuu sen mukaan onko lehtien telttakatos tiheämpi vai harvempi, lehdet värisivät kun tuuli vain henkäisikin ruotiin, toiset lehdet huojuivat kuin purjeet kun puu taipui.”

Omaperäisyyttä luonnollisesti tuo se, että veljen elämä liki 70-vuotiaaksi tapahtuu maan kamaraa koskettamatta. Silti tämän eksentrikon elämässä tapahtuu monenmoista, romansseista puhumattakaan.

Seikkailutyyppinen kirjallisuus ei lukupiirissämme kiinnostanut Tarua eikä oikein meitä muitakaan. Mistä kirja lopulta kertoo, Johanna ihmetteli. Emme keksineet muuta vastausta: Paroni puussa on aikuisten satu. Välillä tekstin hyväntuulinen tunnelma ja kuvailevuus viehättivät, mutta jotenkin aikansa elänyt lopputunne jäi kalvamaan.

Tarun ja Johannan ystävät ovat jossain elämänvaiheessa hehkuttaneet Calvinoa, ja päädyimme siihen, että kyseinen kirja on osunut silloin nuoruuden makumieltymyksiin. Nyt tietynlainen romantisointi, etenkin naiskuva, hiersivät, eikä kuohuva Euroopan historia 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun löytänyt kunnolla reittiä juonivetoiseen tarinaan.

Mutta olihan kirjassa yksi merkittävä nykyaikana puhutteleva aihe: puiden merkitys ekosysteemissä ja luonnon ymmärtäminen orgaaniseksi, tasaveroiseksi ihmisen kanssa. Metsien kuvaus sykähdytti.

Italo Calvino: Paroni puussa, suomentanut Pentti Saarikoski, Tammi 1960 (2. painos 1981), 249 sivua. Lainasin Johannalta.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Romaanin minäkertoja on 43-vuotias Valeria, joka päähänpistona ostaa vihkon ja alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Sen hän salaa mieheltään ja parikymppisiltä lapsiltaan. Piilottelu ahdistaa kirjoittajaa, mutta se on vain jäävuoren huippu: perhe-elämästä alkaa paljastua paljon pulmallista.

Tunnelman kireys välittyy, eikä aika passiivisaggressiivinen minäkertoja jää jälkeen myöhempien aikojen julmalla tyylillä kirjoittavista Elena Ferrantesta tai Domenico Starnonesta. Tarkka, illuusioton havainnointi sen tekee.

”- – minä ajattelen Michelen elämää, lastemme elämää ja omaa elämääni, ja minä katselen äitiäni kuin pyhimyksenkuvaa, kuin vanhaa vaskipiirrosta, ja tunnen olevani aivan yksin tämän päiväkirjan kanssa, eristettynä kaikesta, vieläpä hänestäkin.”

Tarusta kirja on äärettömän traaginen, ja häntä koskettaa täyttymätön rakkaus. Johannasta romaanissa on paljon tunnistettavaa, etenkin mieleen pulpahtaa asioita omista isovanhemmista, vaikkei ihan yhtä kärjistettynä. Totesimme, että maailmassa on yhä valerioita.

Valerian tilanteeseen vaikuttavat sodanjälkeinen Italia ja jyrkät sukupuoliroolit, myös Valerian säätylasku ja köyhyys olivat kirjan aiheita. Keskustelimme paljon siitä, minkälainen on mahtanut olla kirjan kirjoitusajan katolinen perhemalli ja naisen asema kulttuurissa, joka oletti naisen täyttymyksen olevan vain perhe. Minä jumituin siihen, miten Valeria suhtautui vimmaisesti eri standardein tyttäreen kuin poikaan.

Puhuimme myös naisesta aikakausien vedenjakajalla: Valerian äiti pönkittää perinteitä, kun parikymppisellä tyttärellä on jo jalka oven välissä moderniin, itseään vapaasti toteuttavaan naiseuteen. Tyttären itsenäiset päätökset ja totutusta poikkeavat ratkaisut edustivat tulevaisuutta ja toivoa, jota äidillä ei ole.

Johanna kiteytti, että modernia kirjassa on kertojan sisäinen elämä ja toisaalta perinteistä se, miten kertoja sulki oman onnensa pois. Siispä Kielletty päiväkirja sopii mainiosti lukupiirikirjaksi: siinä on paljon keskusteltavaa.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja, suomentanut Anna Louhivuori, Otava 1956/2022, 246 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani