Roope Lipastilta vaikuttava kirjailija kertoilee kirjassa Porakonekirjoittaja (Atena 2023) muutamista kuukausista tavallisessa arjessaan. Hän käy kouluvierailuilla ja kirjamessuilla, kirjoittelee lehtijuttuja ja romaania, hoitaa kotiaskareita ja keskustelee perheenjäsenten kanssa. Tavallisesta poikkeaa kaksi stressaavaa asiaa: hän on hakenut palkkatöihin Turun kaupungin viestintään ja potee ankaria vatsakipuja.
Noin tiivistettynä ei sisältö kummoiselta kuulosta, mutta kirjallisuudessa kyse onkin siitä, miten asiat kerrotaan. Lipastin tyylinä on viihdyttää. Kerronta on sutjakan pakinamaista. Pakisemista korostavat lyhytlukuisuus ja luvuissa jonkun kohtaamisen kiteyttäminen. Sutkautuksia riittää, ja lipastimaista on kytkeä samaan virkkeeseen yhteensopimattomia aineksia niin, että kytkös yllättää näppäryydellään. Tai naurattaa, vähintään hymähdyttää.
•
Ehkä Porakonekirjoittaja asettuu kirjavuodessani välipalakirjaksi, mutta se ei sen arvoa vähennä. Viihdyn tarinoinnin seurassa lukuhetken. Lipastin kohtaamat ihmiset osoittavat, miten jokaisessa on tarina ja kirjailija saa keksiä loput. Pääsääntöisesti ihmiset ovat eriskummallisia, kirjoissa ja tosielämässä.
Kirja on rehellisesti sellainen kuin on: traumatisoitumattoman valkoisen viisikymppisen miehen elämäntarkastelua. Ja koska aikamme on, mitä on, makkaransyöjäisää testaa teinityttären vegaani-ekologisuus-anti-cis-maailmankuva. Oivaltavaa: kirja-Lipasti päättelee oman sukupolvensa suhtautumistavan olleen ironia, eikä se ole ilmastokriisinuorison asennoitumistapa. Kirjoittajan itseironia on osa kirjahupia. Itseään änkyrämmän isoveljensä hän asettaa aina sopivasti vielä kärjistämään asenteita.
•
”Kirjallisuudessa on lopulta yleensä kyse juuri tuosta, muistamisesta. Ihan niin kuin historiassakin. Perusongelma on, että kukaan ei muista oikein, vaan kaikki muistavat mitä sattuu.”
Lipasti muistaa tai yhdistää juttuihinsa ehkä mitä sattuu, mutta kokonaisuus toimii. Ennen Porakonekirjoittajaa luin Juha Itkosen Teoriani perheestä, ja nämähän sopivat peräkkäin, täydentävät toisiaan. Kummassakin kertoo kirjailija-perhemies, joka arvostaa pitkää parisudettaan ja jälkikasvuaan sekä ylläpitää hyvää kontaktia edeltäviin sukupolviin ja sisaruksiinsa. Tekstistä tihkuu lämpöä, läheisyyttä ja hyväksyntää.
Elämässä on eri vaiheita, luopuminenkin kuuluu siihen – sitä ei tämäkään kirja väistä, ei myöskään elämän reunaehtoja: lasten kotoa pyrähtämistä, vanhempien sukupolvien luontaista poistumista tai ylipäätään elämän rajallisuutta. Mutta elämä on myös asennekysymys. Elämästä voi nauttia ja huvittua. Kiitos siitä.
Ja Lipastin kirja kannattaa lukea loppusivun kiitoksiin saakka. Nauroin ääneen.
•
Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja, Atena 2023, 234 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 