Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2023

27 helmikuun, 2023 · 7:41 am

Kaisa Pylkkänen: Räjähdysvaara & Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Nainen neljäkymmentä täytettyään on taitekohdassa. Oma kanta täytyy ratkaista lasten saamisen tai haluamisen suhteen, siinä samalla alkaa hahmottaa, mitä elämältä, pariutumiselta ja työltä odottaa. Näitä kysymyksiä poimin Kaisa Pylkkäsen esikoisromaanista Räjähdysvaara (Tammi 2023) ja Annamari Marttisen uutuusromaanista Elämä jota en odottanut (Tammi 2023). Teemoista löydän jotain samaa, tyyli eroaa.

Kaisa Pylkkänen: Räjähdysvaara

Naurattajakirjoja ei paljon ole, sillä huumori on vaikea laji. Kaisa Pylkkäsen käsikirjoittajatausta näkyy hyvällä tavalla hänen romaanissaan Räjähdysvaara: komediaa kirjoittanut tekijä osaa leikata kohtauksia, joissa tilanne ja sanailu kirvoittavat hymähdyksiä ja välillä naurunpurskahduksia. Valheiden pienet lumipallot pyörittyvät melkomoisiksi kasoiksi, siinä yksi kirjan komiikan keinoista, esimerkiksi merkillinen papukaijaepisodi. Ja sinkkunaisen mahdolliseen yllätysäitiyteen löytyy ratkaisu, joka tyrmää luulotautisen naisen.

Päähenkilö Miina on omahyväinen, provosoiva tv-juontaja, joka törttöiltyään huomaa olevansa työtön. Kirjassa käsitellään media-kaupallisuutta, mediaa työyhteisönä ja keski-ikäistyvien asemaa alati uudistuvalla alalla. Päähenkilö touhuaa mehukkaasti, mutta irtoaa hänestä myös kivistäviä puolia: perheprobleemat ja sukurasite mielenterveysongelmiin. Niinpä touhuilusta kehkeytyy viihdyttävää välipalaviihdettä pikkuvakavin säväyksin.

P.S. Pylkkänen on käsikirjoittanut Uutishuonetta (Yle), yhtä parhaimmista kotimaisista tv-draamoista!

•

Kaisa Pylkkänen: Räjähdysvaara, Tammi 2023, 225 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Annamari Marttinen on takuuvarma keski-ikäisten naisten arkikuvaaja hieman Marja-Leena Tiaisen tapaan. Tällaisissa romaaneissa on nainen työ- ja perhetilanteessa jonkin kynnyksen edessä, ja tarina seuraa, kuinka sen yli astutaan ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Tilanteessa ei paisutella, vain tarkastellaan tapahtumat ja huomataan mielenliikkeet.

Elämä jota en odottanut kertoo Senjasta, joka suree eroaan ja lapsettomuuttaan. Ex-mies Sami on aloittanut nopsasti uuden suhteen nuoren Nooran kanssa, ja sattumalta Noora tutustuu muotiputiikinpitäjä-Senjaan ja pyrkii ystävystymään. Noora ei tunne Senjan ja Samin yhteistä menneisyyttä.

Romaani pyörii kolmen henkilön näkökulmissa ja valaisee, miten puhumattomuus menneestä ja tulevaisuudesta mutkistaa elämää. Kaikkien kolmen tilanne näyttäytyy kirjassa tasapuolisesti. Esimerkiksi uuden suhteen epävarmuus ja ajautuminen yhteen kuvataan vakuuttavasti sekä naisen että miehen tasolta, samoin ex-vaimon yksinäisyys ja äitiystoiveiden kipeys. Vaikka sattumat minua vaivaavat, taittuu tavallisuus joustavaksi, henkilövetoiseksi kerronnaksi.

•

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut, Tammi 2023, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

25 helmikuun, 2023 · 7:59 am

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Joel Haahtela tarjoaa taas lukukokemuksen, jota samalla haluaisi helliä hiljaa itsellään ja toisaalta julistaa suureen ääneen ja laajalti. Lohtukirjojen mestari koskettaa jälleen.

Yö Whistlerin maalauksessa (Otava 2023) sopii erinomaisesti Totuuden kaipuu -trilogian jatkoksi. Romaanin päähenkilökertoja on tunnistettavan samansorttininen mies kuin monessa Haahtelan romaanissa: mies elää murtumisen kynnyksellä, saa lohtua taiteesta sekä havahtuu kärsimyksen ja kauneuden rinnakkaisuuteen. Tässä romaanissa päähenkilö olettaa pian kuolevansa ja sitä ennen hän haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista: luoda vanhalla tekniikalla kuvia perhosista. Siitä syystä hän matkustaa vanhan perhoskerääjätuttavuutensa Sergein luo Yorkshireen.

”Katselin utuista sineä, yöhön kietoutuvaa maalausta, mutta en tuntenut hiljaisuudessa minkäänlaista kauhua, vaan päinvastoin syvää rauhaa.”

Kellun kirjakokemuksen rauhoittavassa tunnelmassa. Yö Whistlerin maalauksessa ravitsee lukijaansa pohdinnoilla, henkisyydellä, metafyysisyydellä, filosofisella aineksella ja monenlaisella kultivoituneisuudella. Haahtela ei karsasta elämänkatsomuksellisuutta eikä elitistisyyttä, ja leimallista on monien taiteilijoiden (monet omia suosikkejani) ja taideteoshavaintojen liittäminen kirjan sisältöön.

Luonnollisesti romaanin nimestä löytyvän James McNeill Whistlerin Nocturno-maalausten (ks. romaanin kannen maalaus) merkitys on oleellinen, ja sykähdyttävästi niiden tulkinta laajentuu tyhjyyden kokemuksesta rakkaudellisuuteen. Keskeinen kirjan taiteilija on lisäksi Maria Sibylla Merian, jonka kolmisensataa vuotta vanhat perhosmetamorfoosipiirrokset ovat lähtökohta kirjan minäkertojan taidehankkeelle. (Merian on tuttu myös Selja Ahavan romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.)

” – – siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen.”

Elämäntuntojen ja -katsomusten lisäksi Haahtelan romaaneissa on aina arkitaso, niin nytkin, ja siihen sisältyy kalkkunavoileipä, lihallisuutta irtosuhteineen, särkymisvaaraa sekä ilmiöiden avauksia, esimerkiksi lyhyesti ja ytimekkäästi tässä romaanissa puretaan venäläisyyden ydin. Tätä tarvitaan, ettei teos tyystin tukehdu melankoliseen romantisointiin.

Kokonaisuus tarjoillaan lukijalle sujuvan soljuvana kerrontana, jossa muistot ja symbolit lomittuvat orgaanisesti toisiinsa. Romaaniin on myös formuloitu kaunokirjallisuusteesi:

”Ja eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien välissä?”

Lopputulos voisi olla symboleista raskas vaan ei ole: se on niistä kukoistava. Nämä Haahtelan symbolit – runsaat, toistuvat kuten lumi, tähdet ja perhoset! Perhosten lepattelua olen lukenut hänen kirjoistaan monesti, ja taas tämä kirjallinen perhosvaikutus yltää lukijaan: yhteys kaikkeen, hetkellisyys, (mielen) muodonmuutos, kauneus = hyvyys, elämä sellaisena kuin se on – aineellinen ja ajaton; ”- – että olemassaolo oli enemmän kuin pelkkä elämä”.

”Ja silti: yön rajalta heijastui meidän elämäämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”

Haahtelan uusimmat teokset ovat lyhyitä ja sinänsä nopealukuisia mutta pitkävaikutteisia humanistin puheenvuoroja mielekkyydestä – hitauteen houkuttelevia, rikkinäisyyttä kaihtelemattomia, rakkaudellisia.

”Sitten ajattelin, että joskus varjo oli liian pimeä ja se erkani meistä, alkoi elää omaa elämäänsä, me kuljimme maailmassa kahtena kappaleena. Mutta jonakin päivänä, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kappaleet löysivät toisensa, pystyvät elämään yhdessä ja samassa ihmisessä, hyväksyivät oman itsensä ja toinen toisensa olemassaolon. Eikä kärsimys tuntunut enää niin pahalta, vaan sekin saisi olla, vaikka ei koskaan katoaisi.”

•

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Pienoisromaani, Otava 2023, 175 sivua. Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 helmikuun, 2023 · 7:54 am

Kulttuurikokemuksia: freskodisko, ooppera ja netti-Vermeer

Sain sovitettua työviikkoon poikkeuksellisia kulttuuri-iltoja. Virkistäähän se kummasti! Ja onhan niistä vinkeiksikin.

Freskodisko ja Kansallismuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttely

Kansallismuseon keskushallin kattojen freskotaiteilijan Gallen-Kallelan teemanäyttelyä tehostaa joka toisena keskiviikkoilltana Freskodisko, eli aula raikaa silloin 1900-luvun hiteistä.  Aika hauska ja yllättävä konsepti.

Musiikki houkutti kymmenkuntaa paria pyörähtelemään vanhojen iskelmien tahdissa, muttemme ystäväni kanssa antautuneet rytmien vietäviksi, vaan keskityimme Gallen-Kallelan maalauksiin. Näyttelyssä oli hyvä otos tuotannosta. Mieleen jäivät klassikkoteosten ohella taiteilijan lapsuudenaikaiset, lennokkaat piirustukset.

Kansallisooppera: Turandot

Giancomo Puccinin Turandot kertoo äärimmäisestä kostosta ja rakkauden kieltäymyksestä: sulhasehdokkaiden tulee vastata prinsessa Truandotin kolmeen kysymykseen oikein – muuten lähtee henki. Yksi ylkä onnistuu, ja sen kunniaksi kajahtaa Nessun dorma, iki-ihana aaria, jolla on nessutakuu. Minäkin kaivelin esille nenäliinan käsveskastani, ja kuulostihan se komealta, vaikka pavarottimaisesta eläytymisestä vähän jäätiinkin.

Turandotin musiikista ajattelen, että se on oopperagenren poppia, tunteikkaan romanttista paisutteluineen, kuoro-osuuksineen ja pateettisine aarioineen. Sopii minulle, vaikka libretto ja jutun juoni lähinnä hämmentää. Mutta jospa heitänkin järjen romukoppaan ja vain lepuutan silmiäni Kansallisoopperan toteutuksen puvustuksessa (oi prinsessa!) ja lavastuksessa (oi valaistus!) sekä kuorrutan korviani musiikin pauhulla.

Oopperailta on aina muutakin kuin vain esitetty taideteos. Tällä kertaa taidetunnelmaa tehosti, että sain illan ystävältä syntymäpäivälahjaksi. Niin ilahduttavaa arjen yläpuolelle nostavaa! Kiitän!

Kotisohvalta Vermeer-näyttelyyn

Rijksmuseumin Johannes Vermeer -näyttelyyn on saatu suuri osa taiteilijan teoksista. Tammikuussa aloin googletella lentoja ja hotelleja Amsterdamiin, jotta pääsisin kokemaan ainutlaatuisen erikoisnäyttelyn. Raskain mielin olen luopunut reissusuunnitelmista. Vaalin sen sijaan Vermeer-muistoja, joita olen kerännyt taidemuseoista Amsterdamista, Haagista, Berliinistä, Brysselistä, Lontoosta, Edinburghista, Pariisista ja Wienistä. Niissä olen käynyt pitkälti juuri Vermeerin taideteosten vuoksi, koska maalausten arvoituksellinen tarinallisuus ja pysäyttävä tunnelma vangitsee ja inspiroi.

Lohduttaudun: Rijksmuseum tarjoaa korvikkeen kotisohvalle. Mistä tahansa maailmankolkasta pääsee teoskierrokselle Closer to Johannes Vermeer by Stephen Fry. Brittien kansallisaarre Stephen Fry poimii Vermeerin tuotannosta teospareja tai -ryhmiä, joiden avulla hän avaa taiteilijan teemoja ja ainutlaatuista tekniikkaa. Teokset saavat historiakontekstin, ja eritoten Fryn selostus tarjoaa pysähdyksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Fryn kerronta on havainnollista ja rentoa. Oi, tämä teki minut onnelliseksi.

1 kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Musiikki, Oppera, Taide

Avainsanat: , , ,

20 helmikuun, 2023 · 4:56 pm

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija

Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-sarjan kolmannessa osassa Puuvillatehtaan kilpailija  (Gummerus 2023) ollaan jo 1920-luvulla. Sarja alkoi Jennyn rakkaustarinasta Puuvillatehtaan varjossa 1800-luvun loppupuolelta, ja se jatkui Jennyn adoptiotytär-Martan naimahuolilla romaanissa Puuvillatehtaan perijä. Kummassakin kirjassa nuorten naisten kohtaloon kietoutui Barkerin suvun puuvillatehdas Turussa. Sama jatkuu, kun uutuuskirjassa tulee Martan tyttären Paulan vuoro punnita suhdettaan tehtaaseen ja rakkauteen.

Antellin historialliset romaanit edustavat romanttista viihdekirjallisuutta. Ne eivät ole kuitenkaan vailla ajan virtauksia, sillä tehdastoimintaan liittyvät työväenkysymykset ja aikaan sidotut poliittiset ja taloudelliset tekijät vaikuttavat romaanihenkilöihin ja tapahtumiin. Kirjojen sankarittaret toimivat edistyksen puolesta ja ajavat naisten vaikutusmahdollisuuksien asiaa. 

•

Kun päästään 1920-luvulle ja Paulaan, nuori nainen toimii tehtaan reklaamipäällikkönä eli hän on saanut kouluttautua ja pääsee vaikuttamaan tehtaan asioihin. Paulassa on tosin väliinputoaja-ainesta, johon vaikuttavat isävainaansa työläistausta ja äidinpuoleinen porvarisuku.

Paula kirjan päähenkilönä jatkaa traditiota: nuori nainen poikkeaa keskivertotavisnaisesta määrätietoisena ja haastavana persoonana. Rohkeus ja kunnollisuus kulkevat rinnan, mutta kunnianhimo loistaa kirkkaana verrattuna aiempiin naispolviin.

–Ehkä teidän miesten on jo aika tottua kaltaisiini naisiin, Paula leimahti ja liikahti penkillään. – Sukupuolellani ei ole merkitystä työasioissa, vaan koulutuksella ja kokemuksella. Olen tehtävääni pätevämpi kuin useimmat miehet.

–No mutta, neiti Barker, ette kai te ole feministi. Mies vilkaisi häneen kujeellisesti. Paula häkeltyi hetkeksi suoraa kysymystä.

–En vaan darwinisti, hän sanoi kirpeästi. – Lajin kannalta luonnonvalinnalla on enemmän merkitystä kuin sukupuolella. Vahvin ei voita, vaan pätevin ja sopeutuvin.

Yksi historian suosikkiajankohtiani on 1920-luku, ja sitä Antell kuvaa antaumuksella vuosikymmenen populaarikulttuurin nousevin ilmiöin: on autoilua, muotia, musiikkia, kirjallisuutta, tanssia ja kieltolakijuhlintaa. Vapautumisen riemussa on mustat surureunansa kuten kansalaissodan jälkeiset säätyrajat, trokaririkollisuus, tuberkuloositilanne ja vuosikymmenen lopun talousromahdus. Kaikista niistä Paula saa osansa.

•.

Ollakseen romanttista historiaproosaa taitaa romaanin heikoin lenkki silti olla romanssivirittely. Ja nyt en voi välttää juonipaljastuksia. Vaan ei tämä taida olla yllätys aikaisempien osien lukijoille eikä ylipäätään romanssikirjallisuudessa: ”se oikea” astuu esille heti alkusivuilla ja on porukan ärsyttävin ja kihelmöivin komistus. Vastentahtoinen ihastus on kovapäisimmänkin neidon kohtalo, vaikka tunnetta vastaan pitää taistella. 

Olisin niin toivonut yllättävyyttä rakkausjuoneen. Sellaisena en näe kisailua puuvillatehtaasta. Sen sijaan yllätyn, miten Jennyn ja Martan tarinat sulkeutuvat. Niistä en paljastakaan sen kummempaa kuin sen, että iloitsen, etteivät tunneasiat kuulu vain kaksikymppisille kaunottarille. Sukupolvista saadaan kirjaan sykähdyttävyyttä.

•

Turku, sen ympäristö ja Mustion kartano siirtyvät uskottavasti kaunokirjallisuudeksi – niin Antellilla aiemminkin. Historian vankat tiedot osin sulautuvat kerrontaan, joskin jonkin verran nippelitiedoissa on tiedonvälityksen henkeä.

Juonivetoinen, sujuva kertomus viihdytti, ja ahmaisin Puuvillatehtaan kilpailijan. Niin vaikuttavat kirjat, joissa haluan tietää, miten kenellekin tutulle henkilölle käy. Vaikka tämä menee toiston puolelle, totean: olisin toivonut lisää syvennystä, särmää ja kaavarikontaa nuorisolaisten romantiikkapuoleen ja naiselämän kohtalonkysymyksiin. Jään pohtimaan, sopiiko sellaista tässä genressä odottaa.

•

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija, Gummerus 2023, 203 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

16 helmikuun, 2023 · 4:22 pm

Emilia Suviala: Jaettu

Ihmissuhteista riittää kirjallisuudessa ammennettavaa. Emilia Suviala poimii romaaniinsa Jaettu (Tammi 2023) parisuhdeprobleemia, vanhemmuutta ja itsenäistymistä. Ilahdun, että niistä irtoaa omanlaistaan kierrettä. 

Pääosin kerronta seuraa nelikymppisen Merin ja parikymppisen Helmin kokemuksia kuumina kesäkuukausina Brooklynissä. Meri asuu suurkaupungissa Jacobin tympääntyneenä vaimona ja kolmivuotiaan Hopen väsyneenä äitinä.

”Tavallaan suurkaupungissa eläminen oli silkkaa sadomasokismia. Metropoli houkutteli asukkejaan ilmaisemaan itseään vain jotta nämä joutuisivat toteamaan, että ketään ei todellisuudessa kiinnostanut. Ihmiset olivat yksin, yhteisön sijasta jättimäinen joukko individualisteja, jotka vain sattuivat asumaan liian lähellä toisiaan.”

Merin serkun parikymppinen tytär Helmi saapuu lastenhoitoavuksi. Jacob paahtaa pitkää päivää mainosalalla, ja Helmi huomaa heti parin kireät välit. Kontrolloitu ja kontrolloiva Meri ei ole helppo tapaus hetkessä elävälle Helmillekään.

•

Rakenne kuljettelee vuorotellen Merin ja Helmin näkökulmiin, välillä Jacobinkin. Kerronta viivähtelee samoissa tilanteissa eri kokemuksin. Tavallaan juttu junnaa mutta silti nytkähtelee harkitusti eteenpäin. Kokonaisuus muodostuu runsaaksi, yksityiskohtaiseksi ja eläväksi.

Eniten viehätyn kitkerästä ironiasta. Piikit iskevät joskus vaivihkaa, jokunen kyllä kohtisuoraan. Amerikkalaisuus saa osansa, kulttuurierot myös, parisuhteen taisteluasemat, lapsenkasvatusperiaatteet, vanhemmat, itetaiteilijat – runsasta on.

Juonen kulminaatio on vibraattori, joka ”connectin peple” kuten aikoinaan eräs kännykkä. Ei siitä sen enempää, nautiskelkaa tapahtumien käänteistä kukin tahoillanne! 

•

Henkilökuvaukseen on panostettu. Persoonat hahmottuvat toiminnan yksityiskohdista ja vuorovaikutustilanteista. Kukaan ei näe itseään niin kuin toiset, mutta kerronta näyttää henkilöt omine luuloineen ja heti perään toisten katseen keinoin. 

Välillä Meri vaikuttaa kankealta, hetkittäin tyypitellyltäkin, samoin uraputkimies. Vaan ei sitten kuitenkaan. Herkullinen episodi on esimerkiksi Merin paluu media-alalle: hänen on tarkoitus kirjoittaa lehtijuttu ihailemastaan amerikkalaisesta feministikirjailijasta. Harvoin haaveet käyvät toteen, ei nytkään.

Helmin osuus mietityttää ja miellyttää: kepeys ja kipeys vuorottelevat. Neitonen karistaa tympeän pikkumaalaisuuden tullessaan suureen maailmaan. Ei hänenkään haaveistaan tule todellisuutta, vaan ne jäävät muistikirjan sivuille, kun nuori nainen pysyttelee lähinnä vain kotikorttelissa ja kortteerihuoneessa – maailma sen ulkopuolella. Helmin ja itetaiteilijajoukon kohtaamisissa on tosin pikanttia maailman avartumista, ehkä uutta suuntaakin.

”Mutta toisaalta, jos Meri ja Jacob olivat edelleen hukassa omien valintojensa kanssa vielä keski-ikäisinäkin, hänellä ei ollut mitään kiirettä tehdä lopullisia päätöksiä elämänsä suhteen.”

•

Suvialan kerronnassa vaihtelee huumori ja pisteliäisyys. Pidän siitä, että tarina kuitenkin etenee rakkaudellisesti. Aineksia on paljon, jotkut niistä jäävät toisten jalkoihin, mutta kokonaisuudesta viehätyn.

•

Emilia Suviala: Jaettu, Tammi 2023, eKirjana 277 sivua ja äänikirjana 14 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Kosonen. Osin kuuntelin osin luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

14 helmikuun, 2023 · 7:00 am

Anneli Kanto: Haihtuneet

Anneli Kanto korkkasi nyt jännärikirjallisuuden: Haihtuneet (Crime Time 2023) aloittaa Näkijä-sarjan. Nimi viittaa siihen, että pienehköstä kirkonkylästä on muutamia vuosia sitten kadonnut keski-ikäinen tehtaanjohtaja ja kaksi tyttöä. Paikkakunnalle saapuu leiskuvatukkainen ennustajanainen, mikä aktivoi salaisuuksien ratkeamisen.

Cosy crime -tyyppinen jännitys Kannon kirjassa tarkoittaa sitä, että siinä ei revitellä veritekoja eikä kaahata takaa-ajoissa. Oletetut rikokset ovat tavallisten ihmisten tasolla, ne hahmottuvat vähitellen, salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa ja rikokset selviävät sattumin. Kannon jännärissä rikokset tosin voivat osoittautua toisenlaisiksi kuin kirjan alussa voisi olettaa. 

•

Kirjan henkilöt ovat pikkupaikkakuntalaisia kelpo elämän toivein. Juuri sellaisia ovat kadonneiden tyttöjen veli ja sisko. Tehtaanjohtajan lesket, tehtaan ex-lääkäri, kaupunginjohtaja ja koulun rehtori – eli rikkaat tai johtotehtävissä olevat – rakentuvat aika tyypitellyisti, ilkikurillisesti tosin. Vanhemmuudesta kirja tarjoaa kitkerää ainesta.

Sivujuonteena toimivat kunnallispolitiikan kiemurat ja tehtaan pimitetyt pahuudet. Yhtenä päätekijänä kirjassa on sen sijaan hihhuliliike, jossa kansanvillitsijä Luukas Markusson saarnaa veriryhmäoppia. Siihen saadaan limitettyä kaikenmoista rotuerottelusta rokotusvastaisuuteen. Aistin satiiria ihmisten hyväuskoisuudesta.

No nyt pääsen Näkijään, salaperäiseen naiseen piilotetuin tavoittein. En paljasta, uskooko hän itse henkimaailman hommiin. Ihmistuntemusta ja päättelykykyä hän ainakin toimissaan tarvitsee, ja siitä Kanto kirjoittaa mutkattomasti. Muutenkin tyyli on konstailematonta.

•

Somessa Anneli Kanto on jännäristään todennut, että se on viihteeksi viilattu. Niin onkin, kevyttä välipalakirjallisuutta, kotoista pienjännitystä, joka napsii sattumia ihmispolojen heikkouksista, toisten häikäilemättömyydestä ja joidenkin selviytymisestä.

•

Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1, Crime Time 2023, 245 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

12 helmikuun, 2023 · 10:48 am

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

Tänään 12.2. vieteään lukurauhan päivää. Sattumalta suljin juuri viimeisen sivun kirjasta, jonka teemat ja sanoma osuvat päivään. Celeste Ng on kirjoittanut julistusromaanin Kadonneet sydämemme (Gummerus 2023). Se varoittaa maailmasta, jossa tiedonvälitystä kontrolloidaan, kouluista on poistettu kirjat, kirjastoissa hyllyt ammottavat tyhjillään muistutuksena kielletyistä kirjoista ja makuloidut kirjat on möyhennetty – kirjajätteestä on valmistettu vessapaperia.

Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen USA:ssa. Maa on selvinnyt fataalista talouskriisistä ja sen jälkeen Yhdysvaltoja hallitaan uudella PACT-lainsäädännöllä. Romahduksesta syytettiin Kiinaa, joten uusi nousu perustui kaiken epäamerikkalaisen kyttäämiseen, vainoamiseen ja rankaisemiseen. Yksi keskeinen keino on pakkohuostaanottaa epäilyttäviltä ja kapinoivilta perheiltä lapset. Kansalaisten aivopesu on onnistunut: aasialaistaustaiset leimataan; he elävät vainon ja väkivallan pelossa

•

Romaani käsittelee epätasa-arvoisen ja väkivaltaisen valtion tilaa yhden perheen kokemuksin. Aasialaistaustainen Margaret Miu katoaa, jotta omaa lasta ei huostaanotettaisi. Bird-poika oli äidin karatessa 9-vuotias, nyt 12-vuotias. Isä ei suostu kertomaan mitään, mutta äitiään kaipaava poika saa vähitellen selville asioita ja lähtee etsimään äitiään. 

Romaani jakautuu kolmeen osaan: Birdin näkökulmasta äidinetsintään, Margaretin elämäntarinaan ja Margaretin vastaiskuun. Ytimenä on vanhemman rakkaus lapseen: ”Mutta loppujen lopuksi jokainen tarina, jonka haluan kertoa, on yksi ja sama.”

Romaani on pidäkkeettömän pateettinen ja sanomakeskeinen. Vaikka se on kerronnallisesti ja tarinallisesti taitava, sisällön osoittelevuus osin verottaa kaunokirjallisia pyrintöjä. Mutta ymmärrän Ngin tavoitteet: hän taistelee kaunokirjallisuuden voimin uhkaavaa tulevaisuutta vastaan. Siispä siirryn kirjan kirvoittamiin ajatuksiin kirjallisuuden merkityksestä ja jätän itse kirjan ruodinnan.

•

Romaani on saanut nimensä Kadonneet sydämemme -romaanin äidin Margaret Miun runosta. Odottava ja tuore äiti purki lyyrisiä tuntojaan pullollaan äidinrakkautta suuren talouskriisin aikana piittaamatta yhteiskunnasta. Runokokoelmaa ei myyty muutamaa kymmentä kappaletta enempää. Mutta sitten PACT-lain jälkeen jotkut uskalikot osoittivat mieltään pakkohuostaanottoja vastaan, ja yksi nuori nainen kantoi kylttiä, jossa siteerattiin Margaretin runoa ”Kaikki kadonneet sydämemme”. Sattumaa, joka muutti paljon, etenkin Miun elämän. Sellaista kirjallisuus voi olla.

Runon siteeraus vailla kontekstia johtaa runon tulkintaan, joka on muu kuin runoilijan tarkoitus. Yhtä kaikki: runoilija muuttuu valtaapitäjien silmissä rikolliseksi. Yhtä kaikki: Ngin romaani kertoo, miksi kirjallisuus on vaarallista – ja tärkeää. Se osuu tunteisiin, se voi levitä suusta suuhun ja vaikuttaa.

Yksi keskeinen juonne romaanissa ovat sadut ja tarinat, joita kerrotaan lapsille sukupolvesta toiseen – joita siis täytyisi kertoa eikä jättää kertomatta ja lukematta, mikä vaikuttaa olevan nykymaailman trendi. Romaanin Birdin osuudessa oleellista on tarinan ja sadun vaikutus kohtalonomaisesti – löytäminen oikealle tielle, mahdollisuus oikeisiin ratkaisuihin.

•

Kirjojen ja kirjastojen haavoittuvuus totalitarismissa, kansalaisten aivopesussa ja tiedonvälityksen kontrolloinnissa on tässä romaanissa sitä samaa kuin kaikissa vastaavissa. Silti se osuu: ei tarvitse kuin kääntää katse itärajamme taa kiellettyjen kirjojen listoihin, ja niitähän on myös USA:n kouluissa (natsien kirjarovioista puhumattakaan). Joten aikamme tarvitsee margaretmiut ja Anna Ahmatovan, joka mainitaan romaanissa ja jolta on kirjan alun motto.

Lukija sen oivaltaa ja kirjailija jälkisanoissaan vielä sitä korostaa: romaanin tulevaisuudenkuva on pelottavan totta. Romaanissa on kohta, jossa muslimitaustainen mies muistuttaa jenkkilässä levinneestä etnisestä vainosta ja väkivallasta syyskuun 11. päivän jälkeen. Ng muistuttaa myös alkuperäiskansojen lasten pakottamisesta koulukoteihin. Entä miten voimistuvat nyt epäluulot aasialaisilta näyttäviä kohtaan, kun kiinalaisia vakoiluilmapalloja ammutaan Amerikan mantereen ilmatilasta ja kauppasota vaikuttaa olevan käynnissä? 

Celeste Ng synkistelee merkkejä, joita on nyt ilmassa ja on ollut ennenkin. Valoton hän ei ole, koska usko tarinaan on vahva. Tarinat ylittävät yksittäisen elämän ja niissä elämä voi jatkua. Tarinoita kokoamalla jää eloon.

Siis lukurauhaa! Jospa jokainen pieneltä osaltaan pitää tarinoita elossa. Ja maailmaa kasassa.

”Bird. Miksi minä kerroin sinulle niin paljon tarinoita? Koska minä halusin, että sinä ymmärtäisit maailmaa. Koska halusin tästä maailmasta sinulle ymmärrettävän. Koska halusin, että maailmaa voisi ymmärtää.”

•

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme, suomentanut Taina Helkamo, Gummerus 2023, 247 sivua. Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

10 helmikuun, 2023 · 7:25 am

Riikka Sandberg: Ørja

Luin nettihaastattelun, jossa esikoiskirjailija Riikka Sandberg kertoi mielikuvasta: järkälemäinen hahmo ja pohjoisnorjalainen saarirypäs. Siitä kehittyi romaani Ørja (Otava 2023), sen arvoituksellinen päähenkilö ja jylhänkaunis maisema vuonojen ja jäätiköiden välissä keskellä armotonta merta.

Romaanin runko rakentuu siitä, kun viisikymppiset Tine ja Runar matkustavat yhdeksi kesäiseksi viikoksi 1970-luvulla Ørjan saarille esittämään Munch-elokuvaa. Tinelle saarivierailu on ensimmäinen, mutta Runar on siellä viettänyt monet kesät isovanhemmillaan. Tai niin Tine luulee. Heti alkajaisiksi Tine löytää vajasta lankanauhurin ja äänitteitä. Niissä naiskertoja Isa(bella) selostaa vaiheitaan 1940-luvun lapsuudesta aikuisuuteen. Isan käänne on tutustuminen saarenkärkeen eristäytyneeseen Liviin ja pianonsoittoon. Silti Isan peruskokemus on:

”Oli vaikea kuvitella, että kukaan voisi pitää minunlaisestani. Ehkä se oli siunaus. Ei tarvitsisi koskaan luopua itsestään.”

•

Tine koukuttuu kuuntelemaan nauhotteita – minä lukemaan niitä. Isa kertoo lankanauhuriinsa sävykkäästi, taitavin sanakääntein ja pistää minut ja Tinen pohtimaan:

”Isa oli äänittänyt yksinäisiä viestejä, jotka kulkivat vain yhteen suuntaan, sellaisia joihin ei voinut koskaan tulla vastausta. Hänen toimintansa oli perustunut harhaan, että äänitteillä hän oli yhteydessä äitiinsä. Kuvitelmissa eläminen ei tehnyt Isasta luotettavaa. Eikä voinut jättää huomiotta nuuskan, viinin, oluen sun muun vaikutusta.”

Tinen tulkinta vie ajatukseni ylipäätään luotettavuuden kysymyksiin, ei yksinomaan jokaisen minäkertojan luotettavuuteen. Tine itse ei ole luotettava havainnoija: moni asia on hänen elämässään toisin kuin hän on luullut. Ihminen voi pettää myös itseään, helposti myös muita.

•

Romaani kietoo yhteen Tinen, Isan ja Livin tarinat ja kytkökset vuosikymmenistä toiseen leikkauspisteenään Runar. Oikeastaan vain kirjan naiset kiinnostavat, Runar jää sivulliseksi.

Kirjalliset ratkaisut ovat harkittuja. Tarkoitan, että romaaninomaista ovat sattumat, tunnelma, kirjallisiin tarkoituksiin luotu miljöö ja kerrontaratkaisut, joiden avuin valotetaan henkilöiden traumoja ja salaisuuksia. Romaanin alkua ja loppua pidän turhan viitteellisinä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja kuvailevuudesta.

Norjan natsimiehitys aiheuttaa kirjassa jälkijäristyksiä, etenkin naiset ja lapset saavat kärsiä. Esimerkiksi vaikuttava kohta kirjassa on Isan lapsuudenkokemus natsimiehittäjistä ja jäätiköstä.

•

Löydän romaanista monia teemoja. Esimerkiksi taiteella on siinä useita merkityksiä ja taidelajejakin useita.

Rakkaus hehkuu eri tavoin: on aviorakkautta, kiellettyä rakkautta, toteutumatonta haaverakkautta, rakkauden myymistä ja kostoa rakkauden vuoksi. Äidinrakkaus on sivuosassa Tinen osuuksissa, mutta Isan nauhoituksiin se ankkuroituu: Isa pitää puheellaan jo vuosia sitten kuolleen äitinsä lähellään – suhdetta isään leimaa puhumattomuus.

Isalla on yksi ystävä, Aili. Ystävyys elää, se on väljää, sallivaa – kateellistakin. Ailia pidän erittäin kiehtovana sivuhenkilönä:

”Minäkin aion asua yksin ja piirtää kaikki vapaahetket. Rakastan aina kun haluan, vaikka joka päivä. Voisin pakastaa parhaat miehet ja sulatella niitä kuin suolakaloja, kun olisi tylsää.”

•

Ørja houkuttelee keskustelemaan henkilöistä, miljööstä, tapahtumista ja kerrontakeinoista. Uskon tämän romaanin olevan siksi oiva lukupiirikirja. Tämä on kohtalokas kertomus, jossa henkilöiden tukahdetuilla tunteilla on seurauksensa. Kyllä se minuun tehoaa.

•

Riikka Sandberg: Ørja, Otava 2023, 236 sivua eKirjana. Luin BookBeatsissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

7 helmikuun, 2023 · 7:33 am

Kaksi perhetarinaa: Palmikko & Rue Cardinalen ompelijattaret

Perhetarinat parhaimmillaan kertovat pintaa syvemmin ihmisyydestä, siihen liittyvästä katoavaisuuden ja jatkuvuuden yhteenkietoutumisesta. Anne Tylorin Palmikko ja Fiona Valpyn Rue Cardinalen ompelijattaret niputan yhteen siksi, että kummassakin romaanissa seurataan kolmen sukupolven kaarta. Maantieteellisesti ja vähän ajallisestikin niissä on eroja: Tylorin romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin, Baltimoreen 1950-luvulta lähtien, ja Valpyn romaanissa sodanaikaiset Pariisi-kokemukset vaikuttavat yli sukupolvien.

Anne Tyler: Palmikko

Viehätyn kovasti Anne Tylerin Palmikko-romaanista (Otava 2023). Toisaalta ei siinä mitään mullistavaa uutta tuoda romaanikirjallisuuteen, mutta tarkkanäköinen kuvaus perhesuhteista ihastuttaa.

Romaanissa hykerryttävät henkilöhahmot, etenkin kirjan vanhemmat, sittemmin isovanhemmat Mercy ja Robin. Heidän suhteensa nuorista aikuisista eläkeläisiksi sisältää myös tiettyä tragikomiikkaa. Kirjassa on loistava kuvaus sekä 50-vuotishääpäivästä ja kokemuksesta katsoa vanhoja kaitafilmejä että vanhojen perhealbumeiden kohtalosta – muistojen rajallisuudesta.

Jonkinlaiseksi kirjan ydinhenkilöksi koen taiteellisen ja perheenjäseniensä ytimestä pihalla hörhöilevän Mercyn, vaikka romaanissa käväistään monen perheenjäsen lähellä eri aikoina. Pariskunnan kolme lasta Alice, Lily ja David etääntyvät toisistaan ja vanhemmistaan, ja lasten lapset ovat toisilleen enää epämääräisiä muistoja.

Mainiosti kirja ilmentää sitä, kuinka perheenjäsenillä on vaikeuksia olla keskenään, tutustua toisiinsa tai tuntea tuttuutta toistensa kanssa., ja voi käydä niin, että yhteensopivuus hyppää sukupolven yli. Erikoinen hienotunteisuus estää perheenjäseniä esimerkiksi sanomaan toisilleen tai kenellekään ääneen tärkeitä asioita. Muutenkin kirjassa kivasti kikkaillaan sillä, että asioita ei sanota, mutta kuitenkin ne tiedetään. Kirja pistää minut miettimään paljonkin perhettä ja mitä se kenellekin merkitsee – eikä ole selvää, että läheisistä pidetään. 

Tylerin romaanin voi hyvin kutsua kuuluvan kirjoihin, jotka ovat sivujaan suurempia. Tunnelmaa sekä tietynlaista epätäydellisyyttä että repaleisuutta pidän kirjan valttina. Eikä minua haitannut yhtään, että olen lukenut Tyleriltä samantyylistä, sillä aina on tilaa kikkailemattomalle, ihmisten ristiriitaisuuksia ja perimmäisiä outouksia oivaltavalle romaanikirjallisuudelle.

•

Anne Tyler: Palmikko, suomentanut Markku Päkkilä, Otava 2023, 185 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

Taisi käydä Fiona Valpylle nyt epäreilusti, että luin Rue Cardinalen ompelijattaret (Otava 2023) lähellä Palmikkoa. Tylerin hienoviritteinen suhdeverkostokuvaus saa Valpyn suoraviivaisen kuvauksen näyttämään aika pinnalliselta, vaikka kirja käsittelee kohtalokkaita aikoja ja elämänvalintoja.

Valpyn romaanissa keskimmäinen sukupolvi jää väliinputoajaksi, ja merkitykselliseksi nousee ensimmäisen eli isoäidin tarina, jota tyttärentytär pöyhii. Lähellä nykyaikaa on Harriet, joka tulee pariisilaisen muotitaloon viestintätöihin ja päätyy asumaan samaan huoneistoon kuin ompelijatar-isoäitinsä 1940-luvulla. Harrietin kämppäkaverin isoäiti sattuu olemaan Harrietin isoäidin sodanaikainen bestis, ja niin Harriet saa selville perheensä ylisukupolvisia traumoja.

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, josta hallitsevaksi tulee toinen maailmansota ja silloinen vastarintaliike, johon Harrietin isoäiti ystävineen osallistui ja kärsi seuraukset. Natsien kauheuksien ja keskitysleirien kuvauksia ilmestyy nykyään paljon, mutta minulla on ristiriitainen suhtautuminen niihin. Jotain markkinahakuisuutta aistin, ja toisaalta ymmärrän erittäin hyvin, että räikeistä ihmisoikeusrikoksista muistutetaan, ettei niitä saa unohtaa.

Uskon, että tunteikas sukupolvikertomus vetoaa varmasti moniin, koska kohtaloiden kietoutumisen ajattelen viehättävän. Minulle romaani jäi aika sattumantäyteiseksi juoniromaaniksi. Elämän kantavuuden ja ihmisyyden puolesta puhumisen ajatuksesta pidin.

•

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret, suomentanut Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen, Otava 2023, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

5 helmikuun, 2023 · 12:48 pm

Lari Kotilainen: Kielen elämä (selkokirja)

Lari Kotilaisen tietokirja suomen kielestä Kielen elämä ilmestyi viitisen vuotta sitten (Siltala 2017). Nyt kirjan voi lukea tiiviinä, selkokielisenä versiona Hanna Männikkölahden mukauttamana (Laatusana 2022). 

Kielihistorian esittely selkokielellä ei ole helppo homma, mutta havainnollisesti kirjassa hahmottuvat suomen kielen vaiheet kantauralista tähän päivään. Kirja etenee johdonmukaisesti, ja konkreettiset esimerkit sanoista ja rakenteista havainnollistavat kielen kehitysvaiheita. On kiinnostavaa lukea, mitkä tavalliset sanat tulevat kaukaa menneisyydestä. Hienosti kaikessa näkyy, että kieli on myös puhujayhteisön sopimus. Esimerkiksi nyt on vain niin, että puhumme historiasta, emme aikoinaan ehdotetusta tosineesta.

Kirjan elävät esimerkit osoittavat, miten kieli muuttuu. Kirja ottaa myös kantaa: englannin käyttö tieteessä ja yrityksissä on lyhytnäköistä. Tästä voi lukea myös Janne Saarikiven tuoreesta artikkelista Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä (2/2023), mutta Kotilaisen kirjan selkomukautuksessa asia tiivistyy näin:

”Jotkut ovat ehdottaneet,

että englannista tulisi virallinen kieli

suomen ja ruotsin rinnalle.

Jos olet lukenut tätä kirjaa tähän asti,

tiedät, millaisen taistelun ja millaisten ongelmien kautta

suomen kielestä tuli virallinen kieli.

Siksi tuntuu uskomattomalta,

että jotkut haluavat vapaaehtoisesti 

alentaa suomen kielen asemaa.”

Männikkölahden mukautuksesta erottaa Kotilaisen reippaan ja rennon tyylin. Kaikkein helpointa selkokieltä kirja ei ole, sillä esimerkiksi välillä sanavalinnat, virkkeiden pituus ja rivitys hipovat selkokielen ylärajaa. Mutta kaikkiaan kirja avaa hienosti ja pelkistetysti suomen kielen kehitystä. 

Kielen elämä on osuvan kiteyttävä teos lukijoille, joita kiinnostavat suomen kielen kehityksen päävaiheet tai jotka haluavat kerrata ne. Lisäksi kirja on kerrassaan kätevä materiaali opetukseen: taitto on selkeä, kapeaa palstaa on helppo lukea, kuvitus elävöittää ja kirjan lopun taulukko tiivistää ytimet.

On erittäin perusteltua, että tämä kirja on myös selkoversiona: se sopii kirjan henkeen, joka arvostaa suomen kielen eri variaatioita – kielimuodon valinnat tarkoituksenmukaisesti tilanteen mukaan. Ja näin suomen kielen menestystarina tavoittaa myös lukijoita, jotka eivät ehkä tohtisi tarttua Kotilaisen alkuperäiseen teokseen.

•

Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen, selkomukautus Hanna Männikkölahti, kuvitus Ina Majaniemi. Laatusana 2022, 123 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, Tietokirja

Avainsanat: ,

3 helmikuun, 2023 · 6:23 am

Red Nose Company: Mieletön

Mieletön on Red Nose Companyn uuden työryhmän kantaesitys, jossa luvataan olevan absurdia klovnifilosofiaa. Sepä kuulostaa kiehtovalta – siispä Kanneltaloon katsomaan.

Käsiohjelmasta luen esitykselle alaotsikon: hersyviä konflikteja henkisestä evoluutiosta, ja näin näytelmän jälkeen voin nyökytellä, kyllä. Esityksen päähenkilöiden Secretin ja Tiktakin lähtökohta on etsiä mielenrauhaa, ja siihen heitä on innoittanut elämän mielettömyys ja Herman Hessen kirja Siddhartha.

Näyttämöhahmot käyvät läpi Siddharthan elämänkaarta ja samalla buddhalaishenkistä tavoitetta valaistua. Tavallaan Siddhartha-romaani dramatisoituu näyttämölle, mutta se tapahtuu oivaltavasti valikoiden ja tyylitellen. Riemastuttava kokonaisuus syntyy henkilöiden oman elämän havaintojen ja kirjan kelauksen yhdistelmästä. Hämmästyttävän hienosti toimii myös lavalla esitelmöinti. Aivopolut, kvanttifysiikka ja muut teoriat annostellaan sopiviksi haukkapaloiksi. Ihailen selkeää ja ilmeikästä kieltä. 

Ja miten taitavia Amira Kalifa ja Nora Raikamo ovatkaan! Secretillä ja Tiktokilla on alusta saakka välitön kontakti yleisöön: heissä on vilpitöntä intoa ja iloa mutta myös vakavuuden ja silmänpilkkeen sulautumaa. Klovneria ei ole minulle tuttu tyylikeino, mutta tämän perusteella klovnimaski, äänenkäyttö, liikekieli kaikkine tyylittelyineen toimivat. 

Esityksen laulut soivat kauniisti ja tuovat kokonaisuuteen oman tasonsa. Jussu Pöyhösen musisointi ja äänimaailma myötäilee pääparin toimintaa ja tunnelmaa, samoin valot ja vähäeleiset lavasteet. Myös kaunis ja hauska käsiohjelma tukee esitystä. Siinä ohjaaja Niina Sillanpään sanat viehättävät: ”Rakkaudella, sydämestä heitetty huumori on lempeää ja ystävällistä.” Sitä tämä maailmanaika kaipaa.

Mieletön naurattaa ja elähdyttää. Vaikka valaistuminen on tavoitteena Siddharthan tapaan, esitys ei pakota mihinkään vaan vapauttaa, joten jopa tuntuu valoisalta. Mieletöntä! Suosittelen.

•

Red Nose Company: Mieletön

Työryhmä: Amira Kalifa (Secret), Nora Raikamo (Tiktak), Jussu Pöyhönen (musiikki) ja Niina Sillanpää (ohjaus). Katso esityksestä lisätietoja. 

Esitys: 2.2.2023 Kanneltalo, ensi-ilta oli 1.2.2023. Esitykset Kanneltalossa vielä 3.2. ja 4.2.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri