Avainsana-arkisto: Kai Aareleid

Kai Aareleid: Korttitalo

Tänä vuonna Helsinki Litissä vieraili Kai Aareleid, jonka romaani Korttitalo (S&S 2018) sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin Tartossa ja kertoo Tiinan kasvutarinaa. Aareleidin romaanin rakenne ja kerronta ovat minun makuuni. Päähenkilö, aikuinen Tiina liukuu puuttuvista lapsuudenkodin muistoesineistä menneeseen aikaan: vanhemmat tutustuvat, Tiinan syntyy ja varttuu viisitoistavuotiaaksi.

Kuvaus pysähtyy tilanteisiin ja niiden tunnelatauksiin. Aikuinen Tiina kertoo minämuodossa, mutta menneessä ajassa kerronta kulkee yksikön kolmannessa persoonassa, silti se upottaa Tiinan kokemusmaailmaan. Tapa katsoa tilanteita on suora ja selittelemätön, mutta sielä täällä välähtävät runoa lähentelevät kiteytykset. Aareleidin runokokoelman Lue minua lukeneena en lyyrisiä lausumia ihmettele.

Helsinki Lit -tapahtumassa Aareleid tosin sanoi, ettei hän pidä itseään runoilijana vaan runot ovat hänelle lähinnä novelliaihioita. Korttitalo-romaaninsa hän kertoi muodostuvan kohtauksista, sirpalemaisesta tavasta kirjoittaa, mikä juontaa juurensa dramaturgikoulutuksesta. Romaanin pohjana on kirjailijan kaksi mielen kuvaa: tyttö isänsä takana kuuntelemassa puheenkirjoitustuskailua ja varkaiden tihutöiden jälkeen tyhjä taulunpaikka seinällä. Nämä symboliset tilannekuvat sain lukea romaanista ja paljon muuta, mitä kirjassa kerrotaan yhden perheen välityksellä. Aareleid luonnehti pahtumapaikkaa Tarttoa niin, että se on taustakangas sille, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttä.

”On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa meitä itseämme, että ne hiljaisuudet ovatkin me.”

Lapsen näkökulma onnistuu romaanissa hienosti. Isälle ja äidille tapahtuu asioita, jotka heijastuvat lapseen joka ikävaiheessa. Häneen jää jäljet onnellisista hetkistä, jolloin tanssitaan yhdessä, ja hänessä säilyvät asiat, joista ei puhuta ja jolloin aikuisten ratkaisuissa ei lapsella ole osaa eikä arpaa. Vaikuttavia ovat tilanteet, jolloin aikuisten näkökulmasta tulkitaan lapsen joustavuutta ja vahvuutta, kun todellisuudessa lapsen olisi pitänyt olla syy aikuisille pysähtyä ja lapsella lupa olla heikko.

20190519_143259.jpg

Korttitalon rakenne, tyyli ja kerronta imaisevat. Tiinan kaipaa vähintään henkisesti poissaolevia vanhempiaan, erityisesti isää, pelkkä tieto rakkaudesta ei riitä. Puute välittyy tilantein, joita ei selitetä puhki, esimerkiksi: ”Heillä on paljon tavaroita mutta isää on aina vain vähemmän.” Hetkittäin Tiinan huomiot tuntuvat lapselle turhan sofistikoiduilta, mutta mitä sitä miettimään, sillä ikäistään fiksumpi ja tunneälyinen tyttö on kyseessä.

”Peeter [isä] huokaa:
– Olet oikeassa. Kukaan ei voi suojella ihmistä itseltään.
Tiina kurtistaa kulmiaan, mutta ei sano mitään. Joskus toista ihmistä ei vain voi ymmärtää, hän ajattelee. Joskus ei vain pääse toiseen ihmiseen asti.”


Helsinki Lit -tapahtumassa Kai Aareleid keskusteli Joel Haahtelan kanssa. Kohtaaminen oli kirjafestivaalin antoisimpia (katso tallenne Yle Arenasta), sillä keskustelijat saivat tilanteen tuntumaan intiimiltä kahdenkeskiseltä juttelulta, jossa kaksi kirjailijaa nävertää kirjoittamisensa ydintä tosissaan, silti viihdyttävästi, jopa itseironisesti ja siten, että katsomossa koin olevani etuoikeutettu osallinen. Keskustelu päättyi Korttitalon loppukappaleeseen, valoon. Loppuhuipennus!

– –
Kai Aareleid
Korttitalo
suomentanut Outi Hytönen
S&S 2018.
154 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa muun muassa Hemulin kirjahylly, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin kummitus ja Mummo matkalla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Kai Aareleid: Lue minua

Helsinki Lit 2019 saa toukokuussa vieraakseen virolaisen kirjailijan Kai Aareleidin. Tartun siis tapahtuman innoittamana kirjailijan itse suomentamaan runovalikoimaan Lue minua (ntamo 2018).

Kirjan lopussa on sikermä, jonka mukaan koko kirja on nimetty. ”Lue minua” -osuus koostuu yhdeksästä runosta. Niiden taitto leikkii vasemman reunan tasauksella, joten visuaalisuus vie jo miettimään lukemista ylipäätään, sen odotuksia ja tottumuksia. Mutta mitä on minun lukeminen? Kaikkien haave siitä, että joku haluaa ja osaa tulkita rakkaudella minua.

”- –
lue minua
kuin haikua
jossa kaikki
on heti selvää
– -”

Runon puhuja vertaa itseään lisäksi runoon, romaaniin, miniatyyriin ja eepokseen, ja samalla tulkituksi tulemisen haluun liittyy osuvia kieli- ja mielikuvia. Tuntuu, että puhutellun ”lukijan” kieli on eri kuin runon puhujan, silti vimmaisena elää toivo ymmärtämisestä, toisen tulkinnan kautta todeksi tulemisesta niin, että vasta silloin puhuja näkee itsensä, muuttuu ja uudistuu. Sikermä päättyy:

lue minua
kahdella kielellä
kirjoita minut molemmilla
uudelleen”

Kyse voi olla rakastuneen puheesta tai identiteetin merkityksestä ja todentumisesta suhteessa muihin tai jostain muusta. Joka tapauksessa halusin aloittaa juttuni runokirjan lopusta, sillä se houkuttaa tekemään yhteenvedon lukukokemuksestani. Aareleidin runokieli on suoraa, vailla kommervenkkejä. Runojen kuvasto on arkista, tavallista ja havainnollista, mutta se välittää aidosti tunteet ja ajatukset: runoissa ihminen puhuu ihmiselle, samalla tasolla silmiin katsoen.

Kokoelman runoissa on paljon ihmissuhteisiin liittyvää, joten runot pohtivat elämäntilanteita ja niiden herättämiä muistoja ja tunteita. Runoissa esimerkiksi muistellaan ensisuudelmia ja rakkauksia. Minua kiehtovat runot, joissa puhuja, (villi)nainen, ottaa ainokallasmaisen sudenmorsiamen hahmon ja antaa mennä. Jotkut symbolit toistuvat kuten meri.

Havainnollisuus on sana, jolla kiteyttäisin kokoelman. Runot saattavat ankkuroitua nimettyyn paikkaan tai tilanteeseen. Esimerkiksi käy hyvin runo, jossa monisatavuotisen kirkon kovista kokemuksista liu’utaan tunteensiirtoon, elämänasenneajatelmaan, ja runo loppuu:

”- –
miten kestää järistykset ja hyöyt
miten kestää aikaa
miten olla antamatta periksi
milloin antaa periksi”

Huomaan Aareleidin tyyliin kuuluvan usein sen, että loppurivit pysäyttävät lukijan runon ajatusmaailmaan. Sanoisin sen vielä näin: monet kokoelman runot ovat tippukiviä, joiden kärjestä tihkuu elämänasennetta.

Fragmentaarisen runouden ystävä voi hämmästyä Kai Aareleidin runojen suorasanaisuutta. Virkistäväähän se on, ja sopii hyvin minulle. Lue minut -hetkistä jää väreilemään elämäntunnon säkeitä, vaikkapa tällainen:

”- –
niin kevyttä ei kenestäkään tule
että kantajia ei tarvittaisi”

– –

Kai Aareleid
Lue minua
suomentanut Kai Aareleid
ntamo 2018
104 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirja vieköön ja Mummo matkalla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot