Helsinki Lit 2019 saa toukokuussa vieraakseen virolaisen kirjailijan Kai Aareleidin. Tartun siis tapahtuman innoittamana kirjailijan itse suomentamaan runovalikoimaan Lue minua (ntamo 2018).
Kirjan lopussa on sikermä, jonka mukaan koko kirja on nimetty. ”Lue minua” -osuus koostuu yhdeksästä runosta. Niiden taitto leikkii vasemman reunan tasauksella, joten visuaalisuus vie jo miettimään lukemista ylipäätään, sen odotuksia ja tottumuksia. Mutta mitä on minun lukeminen? Kaikkien haave siitä, että joku haluaa ja osaa tulkita rakkaudella minua.
”- –
lue minua
kuin haikua
jossa kaikki
on heti selvää
– -”
Runon puhuja vertaa itseään lisäksi runoon, romaaniin, miniatyyriin ja eepokseen, ja samalla tulkituksi tulemisen haluun liittyy osuvia kieli- ja mielikuvia. Tuntuu, että puhutellun ”lukijan” kieli on eri kuin runon puhujan, silti vimmaisena elää toivo ymmärtämisestä, toisen tulkinnan kautta todeksi tulemisesta niin, että vasta silloin puhuja näkee itsensä, muuttuu ja uudistuu. Sikermä päättyy:
”lue minua
kahdella kielellä
kirjoita minut molemmilla
uudelleen”
Kyse voi olla rakastuneen puheesta tai identiteetin merkityksestä ja todentumisesta suhteessa muihin tai jostain muusta. Joka tapauksessa halusin aloittaa juttuni runokirjan lopusta, sillä se houkuttaa tekemään yhteenvedon lukukokemuksestani. Aareleidin runokieli on suoraa, vailla kommervenkkejä. Runojen kuvasto on arkista, tavallista ja havainnollista, mutta se välittää aidosti tunteet ja ajatukset: runoissa ihminen puhuu ihmiselle, samalla tasolla silmiin katsoen.
Kokoelman runoissa on paljon ihmissuhteisiin liittyvää, joten runot pohtivat elämäntilanteita ja niiden herättämiä muistoja ja tunteita. Runoissa esimerkiksi muistellaan ensisuudelmia ja rakkauksia. Minua kiehtovat runot, joissa puhuja, (villi)nainen, ottaa ainokallasmaisen sudenmorsiamen hahmon ja antaa mennä. Jotkut symbolit toistuvat kuten meri.
Havainnollisuus on sana, jolla kiteyttäisin kokoelman. Runot saattavat ankkuroitua nimettyyn paikkaan tai tilanteeseen. Esimerkiksi käy hyvin runo, jossa monisatavuotisen kirkon kovista kokemuksista liu’utaan tunteensiirtoon, elämänasenneajatelmaan, ja runo loppuu:
”- –
miten kestää järistykset ja hyöyt
miten kestää aikaa
miten olla antamatta periksi
milloin antaa periksi”
Huomaan Aareleidin tyyliin kuuluvan usein sen, että loppurivit pysäyttävät lukijan runon ajatusmaailmaan. Sanoisin sen vielä näin: monet kokoelman runot ovat tippukiviä, joiden kärjestä tihkuu elämänasennetta.
Fragmentaarisen runouden ystävä voi hämmästyä Kai Aareleidin runojen suorasanaisuutta. Virkistäväähän se on, ja sopii hyvin minulle. Lue minut -hetkistä jää väreilemään elämäntunnon säkeitä, vaikkapa tällainen:
”- –
niin kevyttä ei kenestäkään tule
että kantajia ei tarvittaisi”
– –
Kai Aareleid
Lue minua
suomentanut Kai Aareleid
ntamo 2018
104 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita: Kirja vieköön ja Mummo matkalla.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Mainio vertaus: kuin tippukiviä joiden kärjestä tihkuu elämänasennetta!
Korttitalo oli mainio teos ja niin ovat nämä runotkin.
Emmehän me enempää keneltäkään voi toivoa ja pyytää kuin: lue minua:)
Kiitos, Takkutukka! Luin nämä runot sellaisessa tilanteessa, että suora runotyyli tuntui pääkoppaa hellivältä – runojen maailmaan meno ei edellyttänyt massiivisen filosofisen kontekstin käsittämistä. Ja kiitos kirjavinkistä eli Korttitalo-suosituksestasi!
Hellivää ja sujuvaa luettavaa tämä. Ihmettelin sitä, että Aareleid on itse nämä suomentanut – mutta hän on opiskellut pitkään Helsingissä. Korttitaloa suositan minäkin, jos et ole vielä lukenut.
Kiitos Riitta! Nyt on jo kaksinkertainen suositus Korttitalon lukemiseksi. Ja runojen suomesta: sujuvaa, eloisaa ja havainnollista. Taitavasti välittyy. Valitettavasti en osaa alkeellisia alkeita paremmin viroa/eestiä, joten suomennokseen on nojattava.
Paluuviite: Ennen Helsinki Litiä 2019: Cusk ja muuta | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Kai Aareleid: Korttitalo | Tuijata. Kulttuuripohdintoja