Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2019

Mitä turisti tuumii? Siitä ja Islannista

Tuleeko turistin tuntea häpeää ja syyllisyyttä, kun hän kulkee jonossa kaltaistensa kanssa mannerlaattojen välissä? Pääkohde on mykistävien näkyjen luonnonpuiston huippunähtävyys, repeämä, joka erottaa Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat. Paikassa lisäksi pidettiin parlamenttia jo yli 1000 vuotta sitten.

Jäyhää ja yksityisesti vaikuttavaa, vaikka maiseman jakaa samanaikaisesti sadat muut. Minulle kokemus on ainutlaatuinen, tunnen itseni onnekkaaksi, kun saan nähdä mahdottomat maisemat.

Ehkä yritän pyyhkiä silmistäni muut matkailijat ja villapaitakaupat, kun katselen pulputtavia kuumia lähteitä, odotan geysirin vesisyöksyä, lepuutan silmiäni vuorijonoissa ja laavakentillä, ihmettelen mieletöntä luonnonvoimaa vesiputouksella ja nautin laavavuorelle kiipeämisestä. Painan mielen perukoille lentomatkani hiilidioksidipäästöt, kun hengitän hapekasta vuoristoilmaa Islannin kultaisella kierroksella tai merituulta valasretkellä. Minä(kin) saan kokea tämän!

En ajattele, että minulla on oikeus reissata piittaamatta muista tai ympäristöstä. Harkitsen valintojani. Hiilijalanjälkilaskurit saavat pääni pyörälle: lennot tuhoavat tuota, risteilyt tätä, leffojen katselu sitä, liharuoka noita, muovituotteet näitä, polkujen tallaaminen luonnonsuojelukohteissa sitäsuntätä. Tunnen, miten on suo siellä ja vetelä täällä.

Mietin myös vieraslajikeskustelua Suomessa, kun vuorenrinteet Islannissa hehkuvat silmänkantamattomiin alaskanlupiinien sineä. Lupiinit on päästetty leviämään eroosion estäjiksi. Reykjavíkin pihoilla kurtturuusut punertavat ja portinpielissä rönsyävät myrkkyputket. Tätä sattuu joka paikassa: ihminen koristaa ympäristöään, entinen tukehtuu uuden alle.

En löydä yksiselitteisiä vastauksia oikealle ja väärälle turismille. Matkaajat ovat matkakohteissa elinkeino, ja nykyturisti kantaa syyllisyytensä, tekee todennäköisesti joitain kompensoivia valintoja muissa asioissa sekä harkitsee seuraavaa matkaa ja matkustustapaa. Matkakohteesta hän hakee elämyksiä, oman elinpiirin ja arjen ylittäviä, kerran elämässä -kokemuksia. Niin teen minä, ainutlaatuisesti kokeva – kaltaisteni joukossa. Perustelen valintani omalta kannaltani parhain päin.

Kääntelen mihin suuntaan vain, Islannin ihmeet ovat kesäni kohokohta. Maa häkellyttää luonnonvoimillaan ja sitkeydellään, Reykjavík arkisen moni-ilmeisenä värikkäine aaltopeltitaloineen, sää alati vaihtelevana. Oudosti minua liikuttavat samat pihakukat ja pensaat kuin kotona: leinikit, kurjenpolvet, syreenit ja juhannusruusut. Sitten kummastelen väkevää kulttuuritahtoa ennen ja nyt. Kun muualla Pohjoismaissa tallennettiin vasikannahkoihin muutamia satoja sivuja saagoja, kirjattiin niitä Islannissa yli 10 000 sivua. Lisäksi häkellyn maan eristyksissä olon näennäisyydestä. Keskellä valtavaa merta pienen Islannin vähäväkinen kansa on ollut yhteydessä muuhun maailmaan sitten 800-luvun, ja siitä lähtien ympäristö ja ihmiset ovat muokkautuneet muun maailman mukana.



Vesi putoaa ennen
kuin saan sen silmiini

kauan sen jälkeen, kun
mannerlaatat erosivat

toisistaan ja päästivät
ihmiset päättämään

asiansa ja päivänsä sukupolvesta
toiseen, ymmärtämään, että

laavamusteen alla kirjoitetaan aina
tulella ja päätetään lauseet

rikinkatkuiseen kiehuvaan veteen, jottei
kukaan voisi koskea kerran luotuun,

kalliot halkaisevaan tietoon, ja vaikka
mannerten välinen aukko levenee

kynnenkasvun verran vuodessa, leikkaan
kivisormien terävät reunat, että

en raapisi mennyttä, koska
juuri nyt jatkuva vesivirta yhdistää

ääripäitä, kylmää ja kuumaa. En toivo, että
siitä tulee kädenlämpöinen.



Matka Reykjavíkiin ja sen lähiympäristöön (Golden Cirkle) 24. – 27.6.2019.

Matkaani liittyviä kirjajuttuja:

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Arnaldur Indriđason: Petsamo

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, omat, Runot, Sekalaista

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Reykjavikin reissuun hankin matkalukemiseksi Kätlin Kaldmaan romaanin Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2018). Annoin hieman periksi matkakirjaperiaatteilleni, sillä kirjailija ei ole islantantilainen. Romaani kuitenkin kertoo perhetarinan Islannista.

20190627_084354.jpg

Tämäntapaisia kirjoja on tapana kuvailla runollisiksi. Niissä on kauniisti punottua kieltä, tapahtuma-aukkoja ja reaalista irtoavaa. Kaldmaan kirjassa käytetään lisäksi odottamattomia typografisia keinoja sekä vaihtuvia näkökulmia ja tyylejä. Kirja kunnioittaa islantilaisperinteitä siten, että romaanin uskottavaan sukupolvitarinaan yhdistyy fantasiaelementtejä. Siinä on sadun muotoon puettuja osia ja irreaaleja tapahtumia.

Olen kuullut kirjasta kehuja mutta vältellyt kirjakokemusten lukemista. Olin siis melko tietämätön etukäteen, vaikka hitusen tihkui lisätietoa kevään Helsinki Lit -tapahtumassa, jossa virolaiskirjailija Kaldmaa haastatteli islantilaiskirjailija Sjónia. Haastattelija kertoi päätymisestään Islantiin ja sen vaikutuksista kirjan kirjoittamiseen.

20190518_163531.jpg

Ensinnäkin jo Islannissa ei ole perhosia -nimi nostaa odotuksiani. Kielto ja siihen liittyvä ajatus askarruttivat hyvällä tavalla. Mitä siellä sitten on, jollei perhosia; miksi ei ole perhosia; mitä se merkitsee? Lepattava uteliaisuus palkitaan, sillä saan kysymyksiini vastauksia. Ne tulevat epäsuorasti, merkityksiä viistäen. Ihan kokonaan kirja ei kuitenkaan lunasta lupauksia.


Repaleinen sukusaaga esittelee etenkin kannattelevia naishahmoja ja jokusen kummallisen miehen kuten miehen, jonka aurinko ottaa omakseen. Lopputulemani on, että romaani tuntuu tarinalta, jota suvun nykyajan nainen siirtää tyttärelleen. Suurta, pitkäikäistä onnea eivät sukutarinan henkilöt koe, mutta he kokevat paljon. Ehkä tuleva tuo käänteen saada aika, paikka ja elämä haltuun.

Sadunhohtoisuuden vuoksi kenestäkään ei oikein saa otetta, mutta sekin on tyylillä selitettävissä. Aluksi silkat satupätkät tuntuivat virkistäviltä, välillä väsyin niihin. Silti on monia hetkiä, jolloin henkilöiden pakenevuus toisaalta herättää mielenkiinnon, muljauttaa vatsanpohjaa. Lisäksi kirja tarjoaa useita erillisiä lumohetkiä, yksittäisiä kuvauksia, jotka ihastuttavat.

”On paikkoja, joissa menneisyyden pitkät sormet yltävät jopa yli monen sadan kilometrin tyhjyyden ja tarttuvat tulikuumilla pihdeillään avonaiseen verta vuotavaan sydämeen, niin että kaikki sydämeen virtaava veri valuu suoraan maahan, hylkivälle laavapinnalle.”

Tuonkin sitaatin väkevyys viehättää. Se kuvaa myös sitä, miten islantilainen ympäristö vaikuttaa tekstiin ja siinä kuvattuihin maisemiin. Vaikka kirjakokemukseeni liittyy varauksia, sopi se hyvin matkakirjaksi. Se on taustatunelman luoja vasten islantilaisen luonnon ainutlaatuisia näkyjä.

– –

Kätlin Kaldmaa
Islannissa ei ole perhosia
suomentanut Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2018
346 sivua.
Ostin kirjan kustantajan verkkokaupasta.

Tästä kirjasta on paljon blogijuttuja, kirjoittajina muun muassa Kirjaluotsi, Lumiomena ja Tekstiluola.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani

Arnaldur Indriđason: Petsamo

Arnaldur Indriđasonia tituleerataan Islannin luetuimmaksi kirjailijaksi. Hän on ainakin islantilainen kirjailija, jonka teoksia minä olen lukenut eniten. Huonoimmillaankin hänen kirjansa ovat dekkarityyliä, joka sopii makumieltymyksiini. Kyse on ihmisistä, ihmisistä välittämisestä rikosten takana.

Petsamo (Blue Moon 2018) sijoittuu sota-aikaan, ja sen keskiössä on Petsamosta Islantiin seilannut pakolaiva, jolla pohjoismaissa työskennelleet ja opiskelleet islantilaiset palasivat kotimaahan vuonna 1940. Pääosassa on nainen, jonka sulhanen ei saavu Kööpenhaminasta laivalle. Tämä kirjaosuus paneutuu syyllisyyden taakkaan ja sen jäytäviin seurauksiin.

Kuvan oikeassa alareunassa on Esja-laiva, joka toi Petsamosta islantilaiset kotiin. Reykjavíkin satamassa on infotauluja historiallisista tapahtumista, tämä on niistä yksi.

Petsamon toinen tarinalinja selvittää sotilaspukuisen nuorukaisen kuolemaa. Sota-aikana Englanti miehitti Islannin ja amerikkalaisjoukkojen tukikohdat muuttivat saarelaisten elämää. Islantilaispoliisi Flóvent ratkoo yhdessä miehitysjoukkojen sotapoliisin Thorsonin kanssa murhaa, sitten toista – ja pikkuhiljaa kytkös Petsamo-laivan tapaukseen kietoutuu muuhun juoniainekseen.

20190623_094633.jpg

Pikkuhiljaa on oikea sana kuvaamaan Petsamoa. Juonta rakennellaan hiljakseen, tutkintaan tai muuhun totuuden selvittämiseen tarvitaan katkonaisia, ympäripyöreitä keskusteluja. Eli vilkasta toimintaa kaipaaville meno voi olla tuskastuttavan hidasta. Seuraan paraikaa islantilaisen Loukussa-telkkaridekkarisarjan toista tuotantokautta ja siinä on samanhenkistä hidasta jäyhyyttä, totista peittelyä ja vähäsanaista väistelyä.

Se on myönnettävä, ettei Flóventissa eikä Thorsonissa (esimerkiksi jo kirjassa Varjojen kujat) ole samanmoista vetoavuutta kuin Arnaldur Indriđasonin aikaisemmin ilmestyneiden kirjojen poliisihenkilöissä. Pureutuminen heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ei vie syntyihin syviin kuten esimerkiksi kuvaukset henkilöhahmoista Marion Briem (esimerkiksi Mestaruusottelu) ja Erlendur Sveinsson (esimerkiksi Reykjavikin yöt).

Arnaldur Indriđasonin dekkareissa on siis aina kyse siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan, eivätkä ne asiat ole irti yhteiskunnassa tapahtuvasta. Yhteisön, ajatustapojen ja ulkoisten vaikutusten merkitys näkyy ja tuntuu. Sota-aikaan sijoittuvissa kirjoissa natsismin nakertava vaikutus on yksi asia, toinen on amerikkalaistuminen, muu tulee perhesuhteista.


Julkaisen juttuni viikolla, jota vietän Islannissa. Kuljen Reykjavikin katuja turistien joukossa ja kuvittelen kortteleiden ja sataman elämän aikoihin, jolloin meitä uteliaita miljööihastelijoita ei juuri ollut. Kiitän kirjailijaa tunnelmista, jotka aikaansaavat katuja kulkiessani ailahduksia tuttuudesta; teen kävellessäni aikaloikkia kirjojen Reykjaviikiin.

Ja muuten: juttu ilmestyy pride-viikolla. Siihenkin Petsamo aiheiltaan sopii.

– –

Arnaldur Indriđason
Petsamo
suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon 2018
dekkari
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muuta Islanti- ja Indriđason-fiilistelyä jutussani kirjasta Islantilainen voittaa aina.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 Islanti eteni jyrän lailla, ja viikinkihenkinen kannustusjoukko uhohuutoineen jäi mieleen. Ja pääsi 300 000 -väkisen kansan jalkapallojoukkue myös MM-kisoihin. Kova saavutus! Pärjäämismielikuvaa vahvistaa Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina, jonka alaotsikko kuvaa meininkiä: Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY 2015).

Mitä tiedän Islannista? Pääosin ymmärrykseni perustuu Arnaldur Indriðasonin dekkareihin, ja hieman lisää kokemusta olen hankkinut Loukussa-tv-dekkarisarjasta. Tiedän naispresidentti Vigdiksen ja huiman pankkikriisin. Satu Rämön kirjassa lähes kaikki esiintyvät (ei Loukussa), ehkä liiaksi pankkikriisi, mutta ymmärrän sen syvävaikutuksen kansaan.

Koska tänä aamuna matkustan Islantiin, kartutin pohjatietojani Rämön kirjan avulla. Luin kirjan jo vuoden alussa reissun varattuani, ja postaan lukukokemukseni nyt matkan alkuitäpinöissä.

20190122_055748.jpg

Rämön kirjassa blogipostauksellinen ote kohtaa matka- ja elämäntapaesittelyproosan. Siinä on henkilökohtaista, sillä kirjoittaja asuu Reykjavikissä vaellusopasmiehensä ja lapsensa kera, ja on hän myös paikallisen Suomi-desing-kaupan osakas. Hieman liikaa minun makuuni kirjassa on toistoa, mutta mukavasti juteltua kirjassa on paljon. Kokonaisuus on kiva orientaatio Islantiin.

Nautiskelen islantilaishistorian kertauksista, ja hauskoja juttuja riittää sukurakkaudesta ja siitä, miten melkein kaikki ovat jotenkin sukulaisia. Geenijuhlat ovat hupaisat: Rämö rikastaa pikkusaaren perimää, ja siitäkös miehen ystävät pykäävät juhlat. Mukava on myös lukea ainutlaatuisen luonnon kuvauksia, ja menköön luonnon piikkiin myös se, miten elävästi Rämö todistaa islantilaisten vankkumatonta uskoa itseensä.

Ja vielä Arnaldur Indriðasonista, sielukkaiden dekkareiden kirjoittajasta. Elävästi Rämö kertoo, miten hän sai ongittua haastattelun dekkaristilta, joka ei haastatteluja anna. Ja voin täysin yhtyä kuvailuun:

”Näkökulmien ja tyylin ohella ihailen avoimesti Arlandurin lahjakkuutta. Tarinoissa siirrytään aikakaudelta toiselle kuin kirurginveitsellä leikaten. Lukija tuntuu astuvan aikakoneeseen ja siirtyvän hetkessä 2000-luvun Itä-Islannin alumiinisulattamoiden naapurista sodanjälkeiseen maatilan tupaan keskelle ulkona raivoavaa lumimyrskyä. Elävät, kuolleet, kadonnet ja löytyneet liukuvat aikatasolta toiselle niin upealla tavalla, että lukiessa tuntuu kuin pienet oravat juoksisivat selkää pitkin.”

– –

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015, pokkariversio 2016
asiaproosaa
279 sivua.
Työkaveri lainasi.
Kirjan kirjoittajan blogi: salamatkustaja.com

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Jyrki Kiiskinen: Kun elän

Kolari, elämän arpapeli, muistot – niistä on Kun elän -runokokoelma tehty (Tammi 1999). Siltä se ensi silmäyksellä näyttää, ja toisella katsannolla runot ovat moninainen tilinteko sukupolvien jatkuvuudesta, rakkaudesta ja sanojen avaruudesta. Jyrki Kiiskinen sai kirjastaan aikanaan Tanssiva karhu -palkinnon, enkä ihmettele. Hienoa, ajatuksellista rytmirunoa!

tanssiva karhu logo 940

Osallistun postauksellani kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu -palkituista runokirjoista. Haaste on Ylen sivuilla, ja linkit bloggaajien juttuihin löytyvät Tanssiva karhu -sivuilta.



Näen kokoelmassa jopa juonellisuutta: runon puhuja tarkastelee elämäänsä kolarin jälkeen, kun saa elää. Autoilu (elämä) sisältää tuhon mahdollisuuden mutta myös vapauden, vapautumisen:

” – –
Hän ei tarvitse ruumiin voimaa,
riittää kun vääntää avainta,

ikkuna vihreä mielesi mukainen,
mielesi pelkkää kaistaa.”

Kirjan aloittaa osa nimeltä ”Maisema särkyneen tuulilasin takana”. Se sisältää 28 roomalaisin numeroin etenevää runoa, joissa on vaikuttavia kuvia elämisen eri puolista. Väkevä runo rakkaudesta (VIII) säväyttää, niin myös ajatusten kierto maailmasta rakastettuun ja lapseen (X), samoin runo, joka pukee sanoiksi vaikeasti sanoitettavaa kirjoittamisesta, ja samalla luen sitä elämän kiertoa (XI) – näin runo päättyy:

” – –
oksien lomitse
aivojen juurissa
syntyy uuden

ihmisen ajatus,
humisee oksien,
juurien läpi,

häviää savu,
oksiston läpi
häviää savu.”



Kokoelman loppuosan otsikko on ”Uneton”, ja ne runot ovat nimettyjä. Niissä valvotaan kello yhdestä seitsemään, myös äiti, isä ja veli saavat nimikkorunot. Runot ilmaisevat unettoman ajatuskehiä, perhetilanteiden selvittämistä, elämäntotuuksien pohdintoja, menneen elämän puntarointeja ja muistojen tulvaa.

”- –
taustapeilissä auto lähestyi
taas, näin kuinka lensin
vihreään lehvistöön, mielessä
kaksi erilaista muistoa:

niin muisti hajottaa ajan, jotta
voi katsoa mennyttä totena,
kestää sen juuri ja juuri: hän
kumartui ylitseni, sanoi jotain.”



20190421_094345.jpg



Runoista kirjoittaminen on vaikeaa, sillä runoilija on tekstissään sanonut sanottavansa, valinnut tavat ilmaista. Houkutus siteerata on suuri, sillä niin tulee esille runojen omaäänisyys, sanomisen oikea olemus. Heijastelen höpinöissäni hämärästi vain sitä, mitä Kiiskinen ilmaisee kirkkaasti – niin postaamiseni näen.

Haluan kuitenkin avata lukukokemukseni, ja luokittelen kolme pointtia lopuksi näin:

  1. Kiiskisen runojen teemat osuvat, sillä elämän, muistojen ja kuoleman kysymykset puhuttelevat minua. Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kokoelma on ajaton.
  2. Rytmiikka tempaa mukaansa. Parisivuiset runot jakautuvat lähinnä kaksi- ja kolmerivisiksi säkeistöiksi. Monissa runoissa myös sanamäärä säkeissä on hallittu kahteen, kolmeen. Siitä syntyy rytmi, joka rullaa sanottavaa ja hyrisyttää sisältöä eteenpäin, vastustamattomasti.
  3. Sisällön ja muodon kauneus ei ole sanahelinää vaan kirvelevän ja kipeän todentuntuista. Kiiskisen kokoelma Kun elän tuntuu henkilökohtaiselta; tuntuu kuin runon puhuja on todella havahtunut siihen, että kun hän vielä elää, tämä on sanottava.  Minä saan mahdollisuuden jakaa sen ja löytää kosketuspintoja. Sellaista on hieno runous.

”- –
mielikuva viimein hajoaa
lauseiksi, asettuu

paikalleen riviin, kansien
väliin, hyllyyn: suljetuilla

sivuilla muhii taas uusi
ennen näkemätön houre.”

– –

Jyrki Kiiskinen
Kun elän
Tammi 1999
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.


Tanssiva karhu -palkituista runokokoelmista olen postannut näin:
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (2018)
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (2016)
Henriikka Tavi: Toivo (2012)
Sanna Karlström: Harry Harlow´n rakkauselämät (2009)

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Roope Lipasti: Jälkikasvukausi

Minä olen se nainen, joka hörähteli kesän alussa P- ja I-junissa työmatka-aikoihin. Vaikka omien lasten murrosikäajoista on onneksi jo vierähtänyt vuosia, saatoin hyvin samastua Roope Lipastin Jälkikasvukauteen (Atena 2019).

20190616_205624.jpg

Lipastin kirja sopii hyvin kuunneltavaksi. Se etenee kronologisesti kuvaten tavallisen, kunnollisen perheen keskimmäisen lapsen pahimman murrosvaiheen. Esikoinen on jo muuttamassa kotoa ja kuopuksen kuohu on kirjan lopussa hykerryttävästi aluillaan.

Kertojaisä koostaa kokemuksiaan ajanjaksona, jolloin hänen pitäisi kirjoittaa murkkukasvatusopasta. Ei yllätä, ettei teoria kohtaa käytäntöä. Muikeasti verbaalivitsejä ja koomisia kohtauksia silti kirjaan solahtaa. Sopivasti on raadollista menoa eli kohtuuttomia konflikteja, nuoren itsepintaista omnipotenssia ja vanhempien virheliikkeitä. Kokoan: mukavan viihdyttävää perheproosaa Lipasti taitaa pakista kokeneena kolumnistina.

Äiti-Pian ja kertojaisän suhde vaikuttaa olevan kunnossa, pääosin pulmia ratkotaan yhdessä, ja mikä tärkeintä, nauretaankin. Hermolepoa he hakevat erillään. Äiti käy jumpassa, isä vetäytyy varastoon muovailemaan savesta eläinvanhempien (!) kuvia, vertailu- ja lohtumateriaalia. Hieman minua jää askarruttamaan naapurin Lotta. Miksi tämä isäkertoja naapurista on kovin kiinnostunut juuri synnyttäneen yksinhuoltajaäidin elämästä?

Perusparisuhde tuo turvallisen pohjan teinirimpuilun käsittelylle: tätä aikuisten avuttomuutta tapahtuu kaikille, ihan tavallisille. Niin tavallisille kuin nyt kirjailija- ja seurakuntatyöntekijävanhemmat ovat. Ja ovathan he vanhempina.

Kirja huvittaa ja herättää myötätuntoa. Välipalaluettavaa, arkisen mukavaa. Tosin toivon Lipastilta tulevaisuudessa hymyn hyytymistä lieventävää kirjaa aikuisten lasten vanhempien huolista. Eivät ne lopu.

– –

Roope Lipasti
Jälkikasvukausi
Atena 2019
romaani
äänikirjana 4 tuntia 39 minuuttia
lukija Markus Niemi.
Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Onnenkissa-nimi tuo mieleen amuletin tai aasialaisen tassua heiluttava rihkamalelun. Sitten valkenee: se on Edith Södergranin runo! Taustatiedot kertovat, että Aino Vähäpesolan tarkoitus oli kirjoittaa Södergranin runoista, mutta syntyi esseen, autofiktion ja romaanin yhdistelmä, kirja nimeltä Onnenkissa (Kosmos 2019).

Kirjan luvut alkavat aina Södergranin runolla, jonka teemaan tai säeajatuksiin Vähäpesola (tai pikemminkin kirjan kertoja) yhdistää kokemuksiaan, pohdintojaan ja havaintojaan. Seksuaalisuus, sukupuoli ja feminismi asettuvat aihekärkeen: kertoja on katkera patriarkaatille ja sukupuolimallinnuksille.

Vähäpesolan otteessa on suoruutta Henriikka Rönkköseltä ja Sisko Savonlahdelta, lisäksi mausteena Mia Kankimäen ja Minna Maijalan yhdistelmätyyliä, jossa henkilökohtainen kytkeytyy taiteeseen ja kirjallisuuteen. Onnenkissan 24-vuotias kertoja vatvoo maailmaa ja itseään terävästi, kiihkeästi ja kaihtelemattomasti.

”Voisi olla vaivattomampaa, jos en suhtautuisi elämään, josta kirjoitan, kuten kirjallisuudentutkija suhtautuu runoon. Muutaman sekunnin vähättelevän kädenliikkeen taustalla on valtava merkitysverkosto. Sekuntien tapahtuma voi saada taustakseen kokonaisen teorian patriarkaatin vallan ikiaikaisuudesta.”

Kertoja on tosissaan, ärhäkkä ja avoin. Hän yhdistää runoteemoihin kokemuksiaan Poikaystävästä, laastarisuhteesta Leijonaan, tyttösuhteista, joogasta, ulkonäkö- ja pukeutumisjutuista. Ne limittyvät feministiseen lukutapaan ja omista tunnekokemuksista ammentaviin tulkintoihin. Pohdittavaa riittää, ja se saa kertojalle ajatushien pintaan. Siihen patriarkaattikatkeroitunut kertoja hakee viilennystä jooga-asennosta nimeltä kuollut mies.

Iso osa pohdintoja säväyttää minua, mutta joiltain osin etäännyn. On eittämättä asioita, joita viisikymppinen lukija näkee toisin kuin parikymppinen kertoja, jolla on toinen kasvuaika ja todellisuus. Esimerkiksi päivittelen kertojan kuvausta Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelun ilmapiiristä. En oikein innostu ulkoisten seikkojen (tukat, asut, tyylit) luettelusta (vaikka luulen ymmärtäväni, miksi niitä on). Ironiaa erotan jossain kohdin.

20190616_195313.jpg

Keskityn ihastelemaan Vähäpesolan runotulkintoja. Oivaltavia pohdintoja on runojen syntyajan ja tämän ajan tulkintojen suhteista, samoin Södergranin henkilön ja runojen erottamisesta. Kertoja korostaa lukemisen kokemuksellisuutta.

”Södergranin runous edustaa varhaista modernismia. Modernistiset runot kuvaavat sisäistä maailmaa välittömän arkirealismin yläpuolella. Nämä maailmat ovat ensisijaisesti yksilöllisiä, joten lukijallekin suodaan vapauksia. Runot luetaan silmät peitettynä. Niissä ei ole välttämättä mitään arkista tai konkreettista, jolloin mieli täydentää niille sitä, jos täydentää. Olisi oikeastaan todella surullista yrittää lukea tällaisia runoja irti omasta maailmastaan tökkien karannutta ja kadonnutta Edith Södergrania. Tässä on se lukemisen ideologia, jonka perusteella voi sanoa tietävänsä, mistä runot kertovat. Minä tunnistan niissä oman sukupuoleni vankilan, seksi- ja parisuhteeni, vaikka niitä ei olisi niihin kirjoitettu.”

Kuuntelin Onnenkissaa äänikirjana, jonka lukijalla on sopivaa kiihkeyttä äänessään. Hieman häiritsee, että joidenkin lukujen loppupuolella lukijan ääni käheytyy. Toisaalta se sopii, huvittaakin: sanottavaa on, sitä ei malta lopettaa

Nyt en tarkoita äänikirjan lukijaääntä, kun totean: jokainen lukija lukee ja tulkitsee kokemuksiaan vasten. Niin tekee kirjallisuudenopiskelija Aino Vähäpesola ja hänen kirjansa kertoja, niin teen minä. Kirjan kertojan into tarttuu minuun, pistää peilaamaan vuosikymmenten takaisia.

Näen itseni 1980-luvulla ostamassa ylioppilasrahoillani Södergranin runot, niihin lumoutumassa; näen itseni nuorena kirjallisuudenopiskelijana, kun luennoilla käännetään selkä biografialle ja katsotaan narratiivisuutta kohti, tunnustetaan lähestymistapojen subjektiivisuus mutta haetaan teorioista perustelevuus; näen naistutkimuksen rantautuvan Turun yliopistoon, ja jotkut solahtavat ranskalaisfeministiteoreetikoiden viitekehyksiin. Ja sitten näen itseni luopumassa kirjallisuudentutkimuksesta ja siitä vuosikymmeniä myöhemmin kirjabloggaajana jakamassa minämietteitä lukemastani. Feministi olen aina ollut, en vain välitä, minkä aallon.

20190616_194044.jpg

Edith Södergranin runoista vielä tämä: niiden moderni voima vaikuttaa, ja niin vaikuttaa myös se, että ne resonoivat Vähäpesolan tyyliin muistuttaen runoilijan uhoa. Siitä pitääkin jokin todiste antaa, muutama säe Södergranin runosta Revanssi:

”Ellen milloinkaan saa romahtamaan
tornia todellisuuden kapungissa
tahdon laulaa tähdet taivaalta
kuin ei vielä kukaan ole tehnyt.”

Kirjallisuudentutkimukseen viittaava ei usein pääse julkilukuun, joten sen salakuljetus tekstiin viehättää minua. Uhoan nyt minäkin: Vähäpesolasta kuullaan vielä lisää.

– –

Aino Vähäpesola
Onnenkissa
Kosmos 2019
Autofiktio-esseistiikkaa
äänikirjana 5 t 13 min
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Lukuvika.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Romaani

Kesäkuun runot

Metsämaisema

katsoo takaisin, vastaa

kun sitä huutaa.

*

Metsä asettuu

meille. Mieluinen vieras

siementää surun.

Meistä ei jää mitään, vaan

viherrys jää. Lohduttaa.

*

Kesäyön kukat

eivät kuki meille. Ne

valvovat ilman.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): omat, Runot

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

”Olen kyllästynyt tähän tarinaan. Kertoisin mieluummin jonkin toisen. Jonkin vaihtoehtoisen. Harmillista, ettei ole rinnakkaista todellisuutta, johon voisi välillä hypätä ja katsoa, miten asiat siellä olisivat menneet, hän esittää.”

Lukijana en ehdi kyllästyä, sillä Eveliina Talvitien esikoisromaanin kerronta pitää minut valppaana. Kovakuorinen (Into 2019) rakentuu erilasille kerronnoille, ja aikatasotkin vaihtelevat. Välillä viivytään Eevan ja Miran lähiölapsuudessa 1970-luvulla, sitten silmäillään heitä nuorina naisina 1990-luvulla ja 2000-alkupuolella.

Alun sitaattiin tempaan heti jatkon:

”Mutta sinullahan oli rinnakkainen todellisuus. Loit sellaisen itsellesi.”

Ja noiden rinnakkaisuuksien tulkinta tuottaa minulle mukavaa askartelua. Kuka puhuttelee ja ketä? Mitä on tapahtunut ja miksi? Rakenteeltaan silputtu kokonaisuus pitää mielenkiinnon yllä, lisäksi romaaniin tuikataan jännärityyliä sen olematta varsinainen jännäri. Kirjan kansi viittaa tiettyyn suuntaan, mutta tuottaa sisältöä ajatellen jopa symbolisia tulkintoja. Etenkin Kovakuorinen on kasvukertomus, psykologinen henkilökuva ja romaani ystävyydestä. Siinä on lisäksi luokkaretkitematiikkaa ja feminismiä.

Kiinnostavinta on äänien vaihtuvuus. Etenkin ystävyksistä toinen hajoaa välillä mielikuviin, jotka siirtyvät paperille irtonaisesti, kielellisesti reippaasti. Tyttöjen lapsuuden ja nuoruuden kuvaus kertoo kaihtelemattomasta tyttöydestä, sellaisesta, jossa tyttöjen yhteispeli löytää omat sääntönsä. Niillä pitäisi pärjätä sitten miesten kanssa. Tai sitten ei.

Heikoin lenkki romaanissa on Mies, kuoriaisten (ja naisten) kerääjä. Miehen näkökulmaan ja Mieheen liittyvät osuudet tuottavat tyypittelyjä, jolloin agenda peittoaa välillä kirjalliset ansiot. En silti epäile, etteikö tällaisia sittisontiastyyppisiä miehiä yhä olisi.

Mutta lapsuus reuhtovien äitien tyttöinä, tyttö-naisten välinen ystävyys, ajankuvan ilmeikkäät iskelmä- ja pop-viittaukset ja feministi-ihanteiden (mm. Woolfin Oma huone) omanlaiseksi saattaminen miellyttävät. Feministinen lukutapa kaikkineen sopii Talvitien kirjaan, ja siinä on ainesta monelaisiin havaintoihin ja selityksiin. Viihdyn noukkien runsaudesta vetäviä juttuja. Kohdat, joissa kerronta irrottelee ja irtautuu reaalista, maustavat mainiosti lukukokemustani.

– –

Eveliina Talvitie
Kovakuorinen
Into 2019
esikoisromaani
227 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen. Julkaisupäivä 15.6.2019.
Postannut jo: Kirsin kirjanurkka ja Reader, why did I marry him?.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

Lapsietsivä Flavia de Luce on taas vauhdissa. Kymmenes osa Alan Bradleyn dekkarisarjasta jaksaa pitkästä aikaa viihdyttää, kun olen jättänyt muutaman osan lukematta ja postaamatta. Väsähdin muutamaan edelliseen seikkailuun, eikä henkilöiden eksentrisyys jaksanut enää yllättää tai huvittaa.

Voi olla, että olin nyt vaivattoman viihteen tarpeessa ja siksi Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar 2019) kietoivat juonikiharoihinsa. Jotain on mielestäni tapahtunut Falvialle, ehkä se liittyy 12 vuoden ikärajan ylittämiseen. Hän ymmärtää entistä enemmän ihmisten päälle. Ainakin välillä. Sisarukset eivät ole alituiseen sotajalalla, ja Flavia sietää myös kärsivällisesti merkillistä Ondine-serkkuaan. Kemialliset arvoitukset ratkeavat edelleen hätkähdyttävän taidokkaasti.

20190526_095724.jpg

Ajankuva ja maalaiskartanomiljöö läheisine hautausmaineen esiintyvät tarinassa edukseen. Juoni etenee totutun kaavan mukaan: Flavia törmää arvotukseen ja ruumiiseen, ehtii poliisien edelle ja ratkaisee jutun. Vaihtelua kaavaan tuo uskollisen palvelijan, Doggerin, oleellinen osuus. Dogger ja Flavia ovat työpari. Hyvä, että pikkutytön yksinäinen dekkarihommailu saa Doggerista tarinankin kannalta ryydittävän taustavoiman.

Alunperin innostuin Flavia-sarjasta letkeän kerronnan ohella päähenkilön outouden ja pikkuvanhuuden takana lymyävästä haavoittuvuudesta. Eli Alan Bradleyn toi lempeänterävästi lapsietsivän minäkerrontaan syvää surua viihdytyksen lomaan. Sitä on nyt vähemmän ja enemmän Flavian elämänviisauspohdintoja, joissa hivelevästi yhdistyvät kertojan lapsenomaisuus, viisaus, huvittavuus ja omintakeisuus.

”Mutta loppujen lopuksi, kun asiaa oikein miettii, me olemme vain pölyhiukkasia leijailemassa yhdessä ikuisuuden halki, ja niin ollen on mukava ajatella sitä, että tavalla tai toisella, hyvässä ja pahassa, olemme kurottaneet muita kohti ja koskettaneet toisiamme.
Siitä kemiassakin on kysymys, eikö olekin?”

– –

Alan Bradley
Kuolon kultaiset kiharat
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2019
Flavia de Luce -sarjan 10. osa
185 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

dekkariviikkopyorylapieni.png

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Camilla Grebe: Lemmikki

Luen nykyisin harvakseltaan juonidekkareita. Monet vuodet kahmin niitä, etenkin pohjoismaisia. Kiinnostavimmissa dekkareissa on yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyviä pintaa syvempiä tasoja, parhaimmistoon kuuluvat Karin Alvtegenin, Hennig Mankelin, Karin Fossumin ja Jussi Adler-Olsenin dekkarit. (Kestosuosikkiani, ranskalaista Fred Vargasia, en lue tähän joukkoon vaan henkilövetoiseen vinksahtaneeseen jännäriproosaan.)

Johdatteluun lankean siksi, että Camilla Grebe jatkaa mainiosti juoneltaan vetävää jännityslinjaa, jossa on yhteiskunnallisia intentioita. Lemmikki (Gummerus 2018) kytkeytyy pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon. Sen johtoajatus on: ”Olisit itse voinut joutua pakenemaan sotaa ja nälkää.” Eetos ei vaikuta päälle liimatulta, vaan se herättelee ymmärrystä ja empatiaa niitä kohtaan, jotka menettävät kaiken ja sitten pelastuttuaan joutuvat pohjoismaisen hyvinvoinnin keskellä uhatuiksi.

20181227_150443.jpg

Lemmikin pääjuoni käynnistyy parin vuosikymmenen takaisesta lapsenmurhasta, joka kytkeytyy tuoreeseen murhaan. Tapahtumat sijoittuvat rappioituvalle maalaispaikkakunnalle, josta on kotoisin yksi tapauksia selvittävistä poliiseista, Malin. Lisäksi kateissa ovat Greben edellisestä romaanista Kun jää pettää alta tutut henkilöt Peter ja Hanne.

Jännitystä lisää vuorottelukerronta, jossa tapahtumia vievät eteenpäin Malin ja tapahtumiin vahingossa sotkeutuva 15-vuotias Jake. Myös Hannen oma ääni kuuluu päiväkirjamerkinnöissä, vähän muutenkin. Erilaisten henkilöiden näkökulmat lisäävät jännitysmomentteja, mutta niiden myötä myös kuvataan kasvukipuja ja olosuhteita, jotka vaikuttavat  persoonakehitykseen ja vaikeuttavat sitä. Kirja välittää identiteettiongelmia niin nuoren, aikuisen kuin muistinsa menettävän henkilön näkökulmasta.

”Herätessäni tajuan heti, että elämäni on muuttunut peruuttamattomasti. Olen ylittänyt rajan ja astunut tuntemattomalle maaperälle, jolta ei ole paluuta. Kaikki, mitä olen kuvitellut tietäväni itsestäni ja tulevaisuudestani, on osoittautunut vääräksi – valheeksi, jonka olen punonut kuvitelmista, – – .”

Välillä kerronnassa on kömpelöä rautalangan vääntöä, kankeaa maaseutu-kaupunki-dikotomiaa, hitautta ja liiallista aihekuormaa, mutta juoni odottamattomine loppukäänteineen viihdyttää – jos niin rohkenen karmeuksien lukemisesta sanoa. Ja vielä tämä: vierastan dekkareissa aina sitä, että yksi tutkintaan osallistuvista on kiinteästi rikosvyyhden osallinen. Silti. Huomasin tempautuvani dekkarin vietäväksi.

– –

Camilla Grebe
Lemmikki
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2018
dekkari
509 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelleyn jännitysromaani Älä jää pimeään (Gummerus 2019) yllättää iloisesti siten, ettei siinä rynnitä murhaajan jäljillä eikä veri lennä, vaan keskiössä ovat kriisit ja traumat, jotka ovat valitettavan tavallisia: raiskaus ja tulipalo. Vai tapahtuuko tosiaankin raiskaus, onko sittenkin kyseessä murhapoltto? Kuka on persoonaltaan epävakaa vai onko sittenkään? Oleellista on, miten epäilyt, salaisuudet ja syyllisyydet vaikuttavat henkilöihin ja heidän tekoihinsa.

20190422_142905.jpg

Juoneen jujuttaa epäluuloisuutta herättävä tunnelma, jota kerrontaratkaisut lisäävät. Kirjassa kertovat vuorotellen aviopari Laura ja Kit, ja aikajänteen muodostavat nykyhetki ja 15 vuotta aiemmin tapahtunut. Henkilövetoinen dekkari panostaa tunteiden kuvailuun.

Älä jää pimeään -jännärissä viehättää yksi yksityiskohta: Kit on hurahtanut auringonpimennyksiin ja saa Laura-rakkaansa samaan koukkuun. Se toimii symbolina ja myös kerronnallisesti:

”Kit riisui lasini vastaukseksi ja katsoin paljain silmin hiilenmustaa palloa taivaalla. Tiesin katsovani laajaa vetykaasun muodostamaa niemekettä, mutta seistessäni siinä pystyin ajattelemaan vain jumalia ja taikuutta. Korona tanssi elävänä kultaisena liekkinä kaksi kertaa yhtä suurena kuin itse aurinko. Tähti ei ole enkeli vaan hirviö. Se on niin valtava, että sai kaiken meille tapahtuneen ja kaikki meidän omat tekomme näyttämään mitättömältä. Katumus, syyllisyys ja pelko sulivat pois.”

Minun makuuni kirjan keskivaiheella on liikaa viivyttelyä. Loppuosan yhteensattumat laskevat intoani, samoin juonenkäänteet, etenkin loppupuolen psykopaattivaihe. Dekkarimakuni tuntevat tietävät, että minua sieppaavat sekopäisyyteen pohjautuvat ratkaisut. Onneksi loppu tarjoaa pikkuylläreitä – lopulta onkin kyse muusta kuin annettiin olettaa. Perusasetelmaan liittyy ihan ymmärrettävää psykologista pohjaa: häpeäsalaisuuksia, jotka piiloteltuina paisuvat.

Menköön. Älä jää pimeään on kokonaisuutena kelpo rikosviihdettä, koska paikoitellen siinä on virkistävän omaperäisiä hetkiä henkilöasetelmien ja auringonpimennysten vuoksi.

– –

Erin Kelly
Älä jää pimeään
suomentanut Päivi Pouttu- Delière
Gummerus 2019
jännitysromaani
486 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Samuel Davidkin: Rautakupoli

Sarjakirjojen riesa on se, että niistä saa parhaiten irti uskollisesti ilmestymisjärjestystä seuraten. Uskallan väittää, että näin on myös Samuel Davidkinin kirjoissa. Henkilöt tulevat vähitellen tutuiksi ja päätapahtumissa on kytköksiä osasta toiseen.

Ensimmäinen osa Esikoisen lunastus tutustutti helsinkiläispoliisiin Leo Askoon, jonka sukusalaisuudet vaikuttavat tapahtumiin. Askon työkumppani Daniel Janovsky on tärkeä peilaaja Askolle ja tapahtumiin, jotka kytkeytyvät juutalaistraditioon. Sarjan toisessa osassa Sodomasta pohjoiseen yhteydet kansainväliseen vakoilu- ja asekauppaan lisäävät tapahtumakierroksia, ja kummankin rakkauselämä kietoutuu juoneen.

Kolmas osa Rautakupoli (Johnny Kniga 2019) nivoo kahden ensimmäisen osan irtonaiset juonenpätkät yhteen. Juutalaisuuteen liittyvä arvoesine salaperäisine viesteineen avautuu monimutkaisen selvitystyön avulla. Siinä tarvitaan reissu Lontoon National Galleryyn Rembrandtin maalauksen luo sekä takaa-ajoja ja pyssynpauketta Helsingissä, Lontoossa ja Lapissa, lisäksi Leon juurienpenkomista New Yorkissa.

Ensimmäisestä osasta lähtien Davidkinin vahvuus kertojana on ollut ympäristöjen elävöittäminen. Nytkin Helsinki on vahvoilla, mutta ilokseni myös muut paikat välittyvät verbaalisti. Myös juutalaiseen perinteeseen liittyvät asiat pysyvät pinnalla. Pidän siitä, että niitä osittain avataan ja välillä annetaan olla vain oleellisena taustana. Mielestäni kotimaisen ja kansainvälisen juutalaiskulttuurin kytkeminen kirjaan tekee Davidkinista omaperäisen suomalaisjännityskirjailijan.

Aiemminkin olen nokkinut Davidkinin suhde- ja naiskuvausten heikkouksia. Eivät ne tässäkään osassa juuri monipuolistu. Parisuhteet häälyvät kummallisen epämääräisinä. Miehet ikään kuin hiivistelevät, jotteivat joudu kohtaamaan tai jakamaan mielensisäistä. En saa kiinni Askon enkä Janovskyn tunne-elämästä – ehkä sitä voi toisaalta pitää mielenkiintoisen huokoisena. Ja sitten saan yllättyä: välillä miesten mietteet hyökyvät päälle.

”Oli hän miettinyt paradokseja. Kuten sitä, kuinka ihminen lipuu ikuisuuden pinnalla, tanssii sen halki ja pitää sitä pilkkanaan. Hän oli nimittäin vakuuttunut, että jokainen etäisyys voidaan jakaa äärettömän moneen pieneen osaan. Silti ihminen voi ottaa vaikkapa metrin pituisen askeleen, pienen ja samalla äärettömän. Hän hyppää äärettömyyden yli, noin vain.”

Jännitysrintamalla huomaan tavallisuuksia kuten omien poliisivoimia vastaan asettumisen ja rintamalinjat USA-Venäjä. Mukavasti niitä tosin nyt hämmentävät Israel ja Pohjois-Korea. Kansainvälistä menoa ja meininkiä siis.

Kesäisen dekkariviikon lukemistoon Rautakupoli sopii mainiosti. Tapahtumia riittää, juutalaisuuteen liittyvät arvoitukset pakottavat pysymään vireänä ja päähenkilöissä alkaa olla tarpeeksi vetovoimaa, joka avittaa seuraamaan, kuinka heille käy.

– –

Samuel Davidkin
Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
trillerisarjan kolmas osa
365 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita mietteitä Rautakupolista, mm. Kirsin Book Club ja Mannilainen.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Fred Vargasin dekkarilla on mainiota käynnistää kesän dekkariviikko. Uusin suomennos on nimeltään Muistoksi käynnistäsi (Gummerus 2019), ja hyviä muistoja se lukijalle jättää.

Uskon Vargasin dekkareiden sopivan verkkaisen tyylin ja vinksahtaneen huumorin ystäville. Oleellista on eksentristen henkilöiden persoonallisuus, toiminta ja yhteispeli. Korostan yhteispeliä, sillä Vargas on velho lyöttämään yhteen erilaisuuksia ja siten luomaan hykerryttäviä hetkiä dialogin loksahtaen kohdilleen.

Muistoksi käynnistäsi kertoo tarinan koirankakan joukosta löytyneestä luunpalasesta ja luulöytöön liittyvästä selvitystyöstä. Päähenkilö Louis Kehlweilerillä on elämässään ollut epäonnea rakkaudessa mutta muita mysteereitä hän ratkoo taidolla. Apua hän saa esimerkiksi vanhalta ilotytöltä ja keskiaikatutkijalta. Kaikista henkilöistä piirtyy persoonallisuuksia, joiden vinkeässä seurassa viihdyn.

Vargas ei tottele perusdekkarin sääntöjä, vaan tekee omiaan. Juonella ei ole niin merkitystä, vaikka hyvin sekin punotaan. Tunnelma ja tyypit ratkaisevat sen, että välkky toiminta kiinnostaa. Ei tarvita verkikekkereitä eikä takaa-ajoja.

”Tämä poikkeus olisi syytä muistaa, sillä on aina ihmiskunnan kannalta hyvä asia, kun voi näyttää toteen, etteivät säännöt päde.”

Muistoksi käynnistäsi on toinen osa Vargasin Kolme evankelista -sarjaa. Kaksi muuta on jo ammoin suomennettu, ja olen ne lukenutkin, joskin ne ovat vaipuneet mieleni unholaan, sillä salarakkaani Adamsberg on vienyt tilan. Adamsberg on Vargaksen tunnetuimman dekkarisarjan kiehtova päähenkilö. Häntä olen saanut seurata yhdeksän osan verran. Ilokseni haahuileva herra mainitaan tässä kirjassa pariin otteeseen.

Oudoksun sitä, että sarjan osia suomennetaan sikinsokinjärjestyksessä. Ei se kyllä tavatonta ole. Niin on käynyt Kolme evankelistaa -sarjan lisäksi Adamsberg-sarjassa ja toisen suositun ranskalaiskirjailijan sarjassa, tarkoitan Pierre Lemaitren Verhooven-sarjaa. Sitä sattuu. Ja onneksi ei satu pahasti. Etenkin Vargaksen dekkareita voi lukea epäjärjestyksessä, sillä viihdyttävä tarinan- ja henkilökuljetus toimii omillaan, joskin henkilöiden kehityskaaren seurantaa tukee kronologinen sarjaeteneminen.

– –
Fred Vargas
Muistoksi käynnistäsi
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019 (ilmestyi Ranskassa 1996)
toinen osa sarjasta Kolme evankelistaa
272 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Punkaharjun Lusto: Aseman Taidelaituri ja Kolkkokollektiivi

Vietin kesäkuun ensimmäisen viikon alun Punkaharjun Kruunupuistossa. Tavoitteena oli hyvinvointikipinän sytyttäminen. Ympäristö toimi todellisena tulentekovälineenä. Vaikea on kuvitella parempaa ulkoiluinnostajaa kuin pyöräilyreitti Punkaharjun maisematiellä aurinkoisena kesäpäivänä: harjun kummallakin puolella kimmeltää vesi, männynrungot vilahtelevat oranssinhehkuisina, tienpientareella kukkivat kielot ja idänkeulankärjet.

Puista, ei puisevasti

Reitillä oli luonnonihmeiden lisäksi muuta nähtävää. Elämyksiä tarjosivat Luston arboretumin puulajipuisto, metsämuseo Lusto ja sen vieressä Aseman Taidelaiturin kesänäyttely.

Metsämuseo Lustoa pidän kulttuurihistoriallisesti merkittävänä paikkana. Se tallentaa suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja siihen liittyen metsäalan merkittävänä työllistäjänä. Näyttely tuo esille metsäalasta monia puolia tehotaloudesta luonnonsuojeluun. Minut se vei nostalgiaan, omiin kokemuksiin metsämiehen tyttärenä ja metsätyöläisenä. Näyttelystä mieleen jäivät erikoisuuksina ”Myrskyn merkit” -näyttelyn taideteokset ja valokuvanäyttely ihmisistä lempimetsäpaikoissaan, metsiet.

Harjun kesä -näyttely

Vanha Luston asema on avannut ovet taiteelle. Kesäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä saa lukea aseman omistajien tarinan, ja paikan päällä Hannu Huitti ja Mikko Ranta-Huitti esittelivät auliisti asemaa ja tämän kesän näyttelyä. Ainutlaatuinen ympäristö asemahalleineen, piha-aittoineen ja pihapiirineen täyttyvät kuuden kuvataiteilijan ja kahden taideryhmän teoksista.

Hannu Palosuon maalaukset pysäyttivät. Ne ovat pinnalta selkeitä: harmaalla taustalla toimii yksi tai kaksi ihmishahmoa, tavallisesti lapsia, monet keinuvat. Mutta varjot! Ne elävät omaa elämäänsä, ja siksi ne vievät ajattelemaan joka ihmisen varjoja, jotka eivät noudata valon tarjoamaa suuntaa.

Painovoiman vaikutus

Kolkkokollektiivi on seitsemän naisen monialainen taideyhteisö, ja Harjun kesä -näyttelyssä heiltä on esillä teos Painovoiman vaikutus. Kollektiivin runot hulmuavat aseman pihalla kesätuulessa. Tekstit tulevat osaksi maisemaa kuin pyykkinarun valkopyykit – monessa liemessä uitetut, nyt sanoilla pestyt.

Ostin teostekstit, jotta pääsin paneutumaan Kolkkokollektiivin runoihin. Jokainen ryhmän runoilija signeeraa runonsa Kolkko-alkuisella nimellään, silti minun tekee mieli käsitellä antologiatyyppistä, noin 30-sivuista runovihkoa kokonaisuutena.

Runoissa on tuokiokuvia, mielleyhtymiä ja ajatuskiteytyksiä elämän moninaisuudesta. Näkökulma on naisten, joten naiseuteen liittyviä kipupisteitä käsitellään suoraan. Feminismi kuuluu runoista elimellisenä osana elämäntunnetta.

Runoissa on luonnetta, ja niissä on myös luontoa. Viittaus teoksen nimeen tulee esimerkiksi Kolkkocillan runosta, jossa kerrotaan runon puhujan pitävän maasta nousevista kasveista vaan ei roikkuvista, koska:

”Ne muistuttavat painovoimasta

ja siitä,

että

lopulta

kaikki

menee

aina

alaspäin.”

Runoissa ollaan kiinni arjessa ja todessa, eikä sanoma ole tyystin pessimistinen. Ei edellinen sittaatikan ole minusta pessimistinen vaan realistinen, selkeästi mahdollinen. On myös muita mahdollisuuksia.

Siteeraamallani kollektiivin runoilijalla on lisäksi mielenkiintoinen sikermä, jossa painovoiman parina on vetovoima ja se, mitä vetovoimalle voi tapahtua. Joissain kollektiivin runoissa kaikuu kansanlaulun rytmi, toisissa tarinointitraditio, joissain tekstinasettelun visuaalisuudella on oma merkityksensä. Suosikkini on Kolkkokaijan runo ”Päätös”. Päätöksenteon fyysiset runokuvat tehoavat. Runo toimii niin tekstinä kuin liehuvana liuskanakin vehreässä kesämaisemassa.

– –

Punkaharjun Kruunupuisto

Punkaharjun puulajipuisto, Metla

Metsämuseo Lusto

Aseman Taidelaituri, Lusto, näyttely Harjun kesä 2.6. – 1.9.2019, avoinna joka päivä klo 10 – 17.

Kolkkokollektiivi, esimerkiksi Facebookissa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Sekalaista, Taide