Päivittäinen arkisto: kesäkuu 18, 2019

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Onnenkissa-nimi tuo mieleen amuletin tai aasialaisen tassua heiluttava rihkamalelun. Sitten valkenee: se on Edith Södergranin runo! Taustatiedot kertovat, että Aino Vähäpesolan tarkoitus oli kirjoittaa Södergranin runoista, mutta syntyi esseen, autofiktion ja romaanin yhdistelmä, kirja nimeltä Onnenkissa (Kosmos 2019).

Kirjan luvut alkavat aina Södergranin runolla, jonka teemaan tai säeajatuksiin Vähäpesola (tai pikemminkin kirjan kertoja) yhdistää kokemuksiaan, pohdintojaan ja havaintojaan. Seksuaalisuus, sukupuoli ja feminismi asettuvat aihekärkeen: kertoja on katkera patriarkaatille ja sukupuolimallinnuksille.

Vähäpesolan otteessa on suoruutta Henriikka Rönkköseltä ja Sisko Savonlahdelta, lisäksi mausteena Mia Kankimäen ja Minna Maijalan yhdistelmätyyliä, jossa henkilökohtainen kytkeytyy taiteeseen ja kirjallisuuteen. Onnenkissan 24-vuotias kertoja vatvoo maailmaa ja itseään terävästi, kiihkeästi ja kaihtelemattomasti.

”Voisi olla vaivattomampaa, jos en suhtautuisi elämään, josta kirjoitan, kuten kirjallisuudentutkija suhtautuu runoon. Muutaman sekunnin vähättelevän kädenliikkeen taustalla on valtava merkitysverkosto. Sekuntien tapahtuma voi saada taustakseen kokonaisen teorian patriarkaatin vallan ikiaikaisuudesta.”

Kertoja on tosissaan, ärhäkkä ja avoin. Hän yhdistää runoteemoihin kokemuksiaan Poikaystävästä, laastarisuhteesta Leijonaan, tyttösuhteista, joogasta, ulkonäkö- ja pukeutumisjutuista. Ne limittyvät feministiseen lukutapaan ja omista tunnekokemuksista ammentaviin tulkintoihin. Pohdittavaa riittää, ja se saa kertojalle ajatushien pintaan. Siihen patriarkaattikatkeroitunut kertoja hakee viilennystä jooga-asennosta nimeltä kuollut mies.

Iso osa pohdintoja säväyttää minua, mutta joiltain osin etäännyn. On eittämättä asioita, joita viisikymppinen lukija näkee toisin kuin parikymppinen kertoja, jolla on toinen kasvuaika ja todellisuus. Esimerkiksi päivittelen kertojan kuvausta Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelun ilmapiiristä. En oikein innostu ulkoisten seikkojen (tukat, asut, tyylit) luettelusta (vaikka luulen ymmärtäväni, miksi niitä on). Ironiaa erotan jossain kohdin.

20190616_195313.jpg

Keskityn ihastelemaan Vähäpesolan runotulkintoja. Oivaltavia pohdintoja on runojen syntyajan ja tämän ajan tulkintojen suhteista, samoin Södergranin henkilön ja runojen erottamisesta. Kertoja korostaa lukemisen kokemuksellisuutta.

”Södergranin runous edustaa varhaista modernismia. Modernistiset runot kuvaavat sisäistä maailmaa välittömän arkirealismin yläpuolella. Nämä maailmat ovat ensisijaisesti yksilöllisiä, joten lukijallekin suodaan vapauksia. Runot luetaan silmät peitettynä. Niissä ei ole välttämättä mitään arkista tai konkreettista, jolloin mieli täydentää niille sitä, jos täydentää. Olisi oikeastaan todella surullista yrittää lukea tällaisia runoja irti omasta maailmastaan tökkien karannutta ja kadonnutta Edith Södergrania. Tässä on se lukemisen ideologia, jonka perusteella voi sanoa tietävänsä, mistä runot kertovat. Minä tunnistan niissä oman sukupuoleni vankilan, seksi- ja parisuhteeni, vaikka niitä ei olisi niihin kirjoitettu.”

Kuuntelin Onnenkissaa äänikirjana, jonka lukijalla on sopivaa kiihkeyttä äänessään. Hieman häiritsee, että joidenkin lukujen loppupuolella lukijan ääni käheytyy. Toisaalta se sopii, huvittaakin: sanottavaa on, sitä ei malta lopettaa

Nyt en tarkoita äänikirjan lukijaääntä, kun totean: jokainen lukija lukee ja tulkitsee kokemuksiaan vasten. Niin tekee kirjallisuudenopiskelija Aino Vähäpesola ja hänen kirjansa kertoja, niin teen minä. Kirjan kertojan into tarttuu minuun, pistää peilaamaan vuosikymmenten takaisia.

Näen itseni 1980-luvulla ostamassa ylioppilasrahoillani Södergranin runot, niihin lumoutumassa; näen itseni nuorena kirjallisuudenopiskelijana, kun luennoilla käännetään selkä biografialle ja katsotaan narratiivisuutta kohti, tunnustetaan lähestymistapojen subjektiivisuus mutta haetaan teorioista perustelevuus; näen naistutkimuksen rantautuvan Turun yliopistoon, ja jotkut solahtavat ranskalaisfeministiteoreetikoiden viitekehyksiin. Ja sitten näen itseni luopumassa kirjallisuudentutkimuksesta ja siitä vuosikymmeniä myöhemmin kirjabloggaajana jakamassa minämietteitä lukemastani. Feministi olen aina ollut, en vain välitä, minkä aallon.

20190616_194044.jpg

Edith Södergranin runoista vielä tämä: niiden moderni voima vaikuttaa, ja niin vaikuttaa myös se, että ne resonoivat Vähäpesolan tyyliin muistuttaen runoilijan uhoa. Siitä pitääkin jokin todiste antaa, muutama säe Södergranin runosta Revanssi:

”Ellen milloinkaan saa romahtamaan
tornia todellisuuden kapungissa
tahdon laulaa tähdet taivaalta
kuin ei vielä kukaan ole tehnyt.”

Kirjallisuudentutkimukseen viittaava ei usein pääse julkilukuun, joten sen salakuljetus tekstiin viehättää minua. Uhoan nyt minäkin: Vähäpesolasta kuullaan vielä lisää.

– –

Aino Vähäpesola
Onnenkissa
Kosmos 2019
Autofiktio-esseistiikkaa
äänikirjana 5 t 13 min
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Lukuvika.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Romaani