Avainsana-arkisto: Heli Laaksonen

19 syyskuun, 2022 · 2:47 pm

Heli Laaksonen: Luonnos.

Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).

Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:

”Fariinisokerin värinen,

cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,

leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),

menee runkoa kiertäessään

kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”

Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.

•

Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:

”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.

Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:

paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.

Reaktiota voi mallintaa kotona:

’Rakas, meidän pitää puhua.’”

Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.

•

Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.

•

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, lyhytproosa, proosarunot, Tietokirja

Avainsanat:

31 lokakuun, 2021 · 6:41 am

Helsingin kirjamessutunnelmat 2021

Yleisvaikutelma

Viihdyin messuilla perjantai-iltapäivän ja ison osan lauantaita. Tiivis maski naamallani hengittelin parin vuoden tauon jälkeen massatapahtuman kirjamyönteistä ilmapiiriä. Havaitsin, että väylät olivat väljät ja istumapaikoilla hajurakoa tuolien välissä, joten ajan henki oli otettu huomioon.

Kirjatarjoukset houkuttelivat. Miten suhtautua korona-aikana kirjahypistelyyn, silmilläkö vain – ja sitten varma tarrautuminen kirjaan, jonka aikoo ostaa? Minä toimin niin, mutta oletan tyylin olleen vapaa. Ja löytyihän myös tämän vuoden kirjani Niin metsä vastaa Avaimen osastolta.

Muuta kuin ennen

Lavojen sijoittuminen hieman eri tavoin kuin ennen vaati ihan pienen totuttelun. Toisaalta ei messuilla tarvitse olla lavariippuvainen. Ajattelin viettää sunnuntain seuraamalla messuja virtuaalisesti.

Uusi kirja-aika näkyi niinkin, että kaksi ensimmäistä näkemästäni kirjailijahaastattelusta poikkesi perinteisestä haastattelutavasta. Kirjan Rakastan sinussa ihmistä kirjoittaja Heikki Aalto-Alanen osallistui kirjakeskusteluun Espanjasta videoyhteyksin.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen puolestaan pulisivat Storytelin lasikaapissa. Jotain siitä välittyi kaiuttimien kautta yleisöön, mutta taustahälyyn hukkui osa, mitä kirjailijat kertoivat tulevasta podcast-sarjastaan ja kirjailijuuden muutoksista isästä poikaan.

Lava- ja kohtaamissäteilyä

Perjantaista jäi mieleen kaksi tilannetta. Erityisen vetreän ja valoisan Kaari Utrion haastattelusta jäi kutkuttamaan, onko kuitenkin tulossa uusi kirja. Hyväntuulinen Antti Tuomainen kertoi Sofi Oksasen haastattelussa, että ensimmäiset britti-palautteet Jäniskertoimesta ovat olleet ilahduttavia.

Lauantaiaamun aloitti Aulan tilaisuus, jossa Paolo Giordano ja Tuire Malmstedt kertoivat kirjoistaan. Giordano pohti, miten pandemia tulee vaikuttamaan kirjallisuuteen: siirrytäänkö epookkiin vai dystopiaan vai siltä väliltä?

Muusta annista poimin Koko Hubaran vahvan läsnäolon ja kantaaottavuuden. Hän aloitti haastattelun reagoiden HS:n trans-juttuihin, joiden vuoksi hän oli perua koko kirjamessuesiintymisen mutta saapui sittenkin Bechi-romaanin vuoksi. Ja hieno romaanihan se on. 

HS ja rouhea kritiikki käväisi mielessä, kun seurasin fanittamani juron nuorisojulkkiksen (vuosien takaisen sellaisen) ja hänen elämäkerturinsa kohtaamista, siis Ismo Alangon ja Katja Ketun haastattelua. Alanko kertoi hämmästelleensä, miten projektin aikana yhteiskunnallisiksi luulleensa biisit kääntyivätkin kovin henkilökohtaisiksi.

Käytävä- ja lounaskohtaamiset kirjabloggaajien kanssa piristivät. Valoisa hetki oli myös treffata runoilija Heli Laaksonen, jonka viimeisin dialogirunokirja Poimit sydämeni kirjahyllystä on ilahduttanut minua tänä syksynä.

Lukupiirit

Lukupiirejä on monenlaisia – lue niistä Kirsi Raninin kirjasta Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Myös kirjamessuilla leijaili taikapölyä.

Juha Itkosen uutukaisesta Kaikki oli heidän käytiin Lonna-salissa kiinnostava keskustelu. Maatuskamainen monikerroksisuus, kerrontaratkaisut ja maskuliinisuuden käsittely puhuttivat. Esille tuli romaanista sellaisia näkökulmia, että ne saivat minut näkemään uusia puolia jo luetusta (ja postatusta) kirjasta.

Sattumalta osuin kuulemaan Ronja Salmen ja Krista Kososen pohjustusta jälkimmäisen lukupiiristä, jonka jälkeen alkoi Kososen, Johanna Venhon ja Miki Liukkosen lavalukupiiri. Kirjailijat vastasivat kysymyksiin, joita Kosonen on saanut kirjapiiriinsä esimerkiksi kirjoittamisprosessista ja vaikuttajakirjailijoista. Miki Liukkonen viihdytti yleisöä myöhempien aikojen jörndonnermaisella retkottamisella ja arvaamattomalla sanailulla.

Piste iin päälle messuilla oli kaksihenkisen kirjapiirini kokoontuminen eli kirjakeskustelut Johannan kanssa (Kartio, ei Venho). Valitsimme saman tien tämän vuoden Finlandia-voittajan. Se on Emma Puikkosen Musta peili. Hauskaa oli, että törmäsimme messukäytävällä myös kolmihenkisen virtuaalikirjapiirimme raumalaiseen jäseneen, Taruun.

*

Elämyksellisin kirjatapahtumaterveisin ja kiitoksin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassista!

Tuijata

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

3 syyskuun, 2021 · 6:46 am

Heli Laaksonen – Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä

Runoilija rakastuu kieleen ja 1950 kuolleeseen latvialaiseen kollegaan – tai ensin kollegan runoihin ja sitten latviaan. Joka tapauksessa syntyy ainutlaatuinen kombo: Heli Laaksosen kääntämänä Aleksandrs Čaksin runoja ja niiden rinnalle hänen omia lounaismurteisia heijastelurunojaan, Poimit sydämeni kirjahyllystä (Kynälä 2021). Ei ole Laaksonen ensimmäistä kertaa kulttuuritekoa tekemässä, mutta aina hän hämmästyttää kekseliäisyydellään.

•

Ymmärrän hyvin hurahduksen Čaksin runoihin, sillä selvää hengenheimolaisuutta löytyy Laaksoseen. Modernisti-Čaks sanailee havaintojaan tuoreesti, ammentaa arkisesta ja taittelee tavalliseen tasoja. Esimerkiksi runossa ”Kutsu” kuvallisuus sitoo mielikuvan konkretiaan: ”Kuu / keltainen kuin voi. / Harmi, / ettei tullut mukaan / veistä ja leipää, / hakisiko joku?”

Čaksin runoissa puhuja elää kaupungissa, unelmoi, rakastaa. Kaiken takana on monimutkainen elämänmeno mutkattomasti ilmaistuna. Pakko on siteerata pätkä runosta, josta kirja osa saanut nimensäkin: ”Sinä tulit. Ja hellästi hymyillen / poimit sydämeni kirjahyllystä, / puhalsit siihen hengen / ja pujotit sormuksena sormeesi. / Sormeesi.”

•

Laaksosen latvialaisen likilyyrikon värssyt viehättävät, sillä runoissa on valloittavaa kirkkautta. Runojen sävyt tummenevat kirjan loppua kohti, jolloin luopuminen ja kuolema tuleva runoihin mukaan. Samoin käy Laaksosen runoissa. Minuun suuren vaikutuksen tekevät kummankin kaksi viimeistä runoa, niistä Laaksosen runoilla on nimet ”Äiti-piänel pilve reunal” (oi, millainen muisto- ja hyvästijättöruno!) ja ”Tänä mää täytän neljäkymmentäseittemä”.

Jälkimmäisessä runossa Laaksonen on saman ikäinen kuin Čaks kuollessaan. Sekin tehostaa: elämän ja kuoleman arvoituksen sanallistaminen osuu runon puhujaan, runon lukijoihin yleisesti, juuri läheisensä menettäneisiin, minuun. Samalla se on rakkausruno Runoilija A:lle ja oppimisen paikka: ”et omakuva o ihmisen kuva / ja sanojen kans voi maalata / tupakankeltaise seinän lehtikultaseks – -.”

•

Olen jälleen myyty Laaksosen runotavalle yhdistää vakavaa oivalluksiin, jotka ailahtavat hilpeydestä koskettavaan. Kellin esimerkiksi ”Sammalpää”-runon lohduttavissa tunnelmissa. Nautin kaikkien runojen sanomisen tavasta kuten ”Muual elämä”-runon lopun mielikuvista:

”Mun paikkani o hukas.

Mun sivuni muual karannu.

Mun rintani pääl

o silitysraut

mut

ko

sain sul murheitani puhella

sun nauruas vaste nojata

o siit ainaki

johto pois seinäst.”

Heli Laaksosen omaperäinen ajattelu ja multitalentti pääsevät kirjassa oikeuksiinsa. Ei riitä, että hän rinnakkaisrunoilee kääntämiinsä runoihin, sen lisäksi hän maalaa runotunnelmat kierrätyspohjiin kuten paistinpannuihin tai leikkuulaudanpätkiin. Kirjan sivutaskussa on näet juliste runoilijan maalauksista. Ja myös latvialaiset saavat nauttia kirjasta, koska Guntar Godinš on kääntänyt Laaksosen runot luoteislatvian murteelle.

Kokonaistaideteos, joka on syntynyt salassa ja runoilijalle raskaina aikoina, on lukijalle ihastuksen, ilon, lämmön ja myötäelon lähde.

•

Heli Laaksonen – Aleksadrs Čaks

Poimit sydämeni kirjahyllystä. Runovuoropuhelu

Kynälä 2021

runoja

60 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

7 syyskuun, 2020 · 5:00 pm

Heli Laaksonen: Ajopuujalka

Elämyksellisiä Kirjan päiviä 7. – 13.9.2020! Kirjakauppaliitto tarjoaa sinulle kylkiäiskirjan, kun ostat 15 eurolla luettavaa. Tarjous sulostuttaa nyt syksyä, koska koronakevät lakastutti huhtikuussa Kirjan ja ruusun päivän.

Kirjaostoksen kaveriksi kaupasta saa kirjaviikolla Heli Laaksosen pienoisromaanin Ajopuujalka. Siinä rekkamiehet Eki ja Paki odottelevat Tallinnan tunnelin avautumista ja tutustuvat valloittavaan naisoletettuun, Kaneen. He kolme puhuvat lounasta, porukassa käy myös pohjanmaata, savoa ja tulevaisuuden fingelskaa puhuvia. Eläväisen puhekielisen dialogin väliin kirjan minäkertoja Paki pakisee yleiskieltä.

Laaksosen kirja on siten kielellinen hybridi, sellainen, jossa voi riemuita verbaalista monimuotoisuudesta. Kirjailijalta on aiemmin julkaistu pääasiassa runoja ja draamoja, ja niiden vaikutus näkyy hyvin pienoisromaanissa. Ajopuujalka on näytelmähenkinen, ja siinä on runomuotoisia tunnelmalisäyksiä.

•

Kylkiäiskirja on hupailu, ehkä voisi luonnehtia myös aikuissaduksi. Siinä saa iloita irrottelusta. Ajopuujalka-nimi saattaa viitata puujalkavitseihin ja niiden ajopuun lailla liikkuvaan luonteeseen. Siksi kirjassa on hauskuttavaa sanailua, joka paljastaa kirjan henkilöiden erilaisia luonteita. Esimerkiksi Eki vaikuttaa iloluontoiselta vitsailijalta ja Paki pessimistiseltä skeptikolta.

– Mul o ollu nousujohteine ura, kehun.

– Aha? Eki nostaa lyhyen kulmakarvansa.

– Ens mää kannoin hualiani repus, sit vetolaukus, takaritsal, peräkontis, nyy painan jo täysperävaunuyhristelmäl suruje mäkke ylös ja ens vuan avata uus murheitten keskusvarasto, selostan.

– Et sä ennemmuinoon nuan patamusta ollu, vaikka sookkin aina ollu pikkuusen krätyynen, Felix tökkää minua tietämättään kipeään paikkaan.

Laaksosen tuotannossa minua on aina viehättänyt se, että siinä on monia puolia. Viihdyttävyys ei peitä sitä, että elämän tummat puolet vaikuttavat. 

– Se kysys, et voik murheet väistä suremal ne valmiiks etukätte. Ja mää sanosin sil et ei.

•

Tärkeintä mielestäni Ajopuujalassa on kaikenlaisen moninaisuuden salliminen. Kirjassa on paljon rakkautta ja sitä, mikä sen olemus on: omistautuminen, vapaus, riippumattomuus – vai mikä? Sen saat selvittää, ja senkin, miten näennäinen vaivattomuus kätkee muuta.

– Käsitäks, kuin pal mun on täytyny tehrä elämäs töit sen ette, et olen ittenäni pysyny? Kane nostaa leukaansa.

P. S. Heli Laaksosen somea seuraavat ovat jo tutustuneet jouluvävyihin Eki ja Paki. Vinkkaan: kirjasta saa selville, miten jouluvävyura lähti käyntiin.

•

Heli Laaksonen

Ajopuujalka. Pienoisromaani

Kirjakauppaliitto 2020.

136 sivua.

Sain kylkiäiskirjaksi kirjakaupasta.

Kirjaostokseni kylkiäisineen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

13 marraskuun, 2019 · 5:31 pm

Lauri Tähkä: Äärillä

Laulaja ja biisintekijä Lauri Tähkän elämäntuntoja kuuntelin syksyn mittaan Vain elämää -sarjan juhlakaudella. Siinä hän avautui uran ja oman elämän kipukohdista muiden ohjelman artistien lailla. Tähteyden loisto tuntuu himmenevän yksityiselämän ongelmiin. Eli on ihmisen ammatti mikä tahansa tai yleisön ihailu miten suurta vain, se ei suojaa ihmissuhdepulmilta, yksinäisyydeltä eikä virheiltä.

Tv-formaattikokemuksen vuoksi ei Lauri Tähkän erotuska eivätkä sekoiluhetket tule yllätyksenä, kun niitä kuuntelen hänen henkilökuvakirjastaan Äärillä (WSOY 2019). Miksi kuuntelen valokuvakirjan, jonka kuvia ei BookBeat paljasta? Älytöntähän se on, sillä oletan Äärillä tarkoitetun kovan luokan fanikirjaksi runsaine kuvineen. Näen vain kannen tyylikkään potretin. Koska fanittaminen on minulle vierasta, ehkä kirjan kuuntelu on oikea valinta.

20191113_170103_resize_98.jpg

Äänikirjan lukee artisti itse, mikä tehostaa intiimiä vaikutelmaa. Laulajan tumma puheääni sulaa kuulokkeista korviini. Kertojan puhunta on luontevaa ja antaa vaikutelman: nyt hän puhuu minulle. Tässähän pehmenee tällainen laulajan radiokuuntelija, joka ei ole nähnyt intensiivistä kertoja-esiintyjää yhdelläkään keikalla.

Tekstissä on sopivasti paljastusta ja peittelyä. Kertoja vakuuttaa pitävän yksityisyydestään kiinni, silti hän tarjoaa täkytietoja elämästään ja elämyksistään. Ja sivuille jää salaisuus: kuka kumma on priva-Jarkko, kun julkkis-Lauri on kertojalleenkin arvoitus?

Tähkä on biisitekstittäjä, ja myös kirjalliseen minäproosaan sekoittuu laulullisuutta ja sellaista kielikuvallisuutta, jota voi poppiin pistää. Joukossa on tunnelmakuvia, joissa on runollista henkeä, tosin osassa on ehkä iskelmäkliseiksi sopivaa mutta osasta erotan kirkasta aitoutta.

Teksti tarjotaan palasina, tiettyihin teemoihin lohkottuina mutta vapaasti kertojasta kimpoillen. Päällekattoja Heli Laaksonen saattaa piillä valintojen takana. Yhtä kaikki, kertojan elämykset Iltaliasta Inariin välittyvät. Tavallaan ne aina kulkevat kotopuolen ”Pohjanmaan kautta”, mutta toistan: yksityisyys säilyy – koko elämää ei revitellä tuon ilmaisun kaikissa merkityksissä.

20191113_165911_resize_48.jpg

Lauri Tähkä ja päältäkattoja Heli Laaksonen Turun kirjamessuilla 2019

Kun kertojaääni hyrisee korvissani, se muistuttaa minua siitä, että minun makuuni soi Tähkän matalan rekisterin laulanta vailla suoraa huutoa korkealta ja kovaa, vaikkapa sellainen tulkinta kuin Väkevänä kuin metsä. Ja mietin Tähkän hiljaisen privaatin vastakohtaa: suosion suuruutta, elämänosaa, jossa artistin roolille elintärkeät fanit kirkuvat keikoilla, jonottavat kuvia ja halauksia tuntikausia – eikä tähden hymyn sovi hyytyä. Ja sitten kainalossa käy tällainen sivustatarkkailija mutisemassa jotain matalalla laulamisesta.

IMG_20191005_161740_244_resize_84.jpg

Turun kirjamessut 2019

– –

Lauri Tähkä
Äärillä
kuvat Emilia Ikäheimo
päältäkattoja Heli Laaksonen
WSOY 2019
henkilökuva
äänikirjana 54 minuuttia, lukija Lauri Tähkä.
Kuuntelin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

18 elokuun, 2019 · 6:35 am

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi.

Monipuolinen Heli Laaksonen esiintyy, kuvataiteilee ja kirjoittaa kaikenikäisille. Viimeksi on ilmestynyt runokirjoja lapsille, nyt on pitkästä aikaa aikuisten aika: Aurinko. Porkkana. Vesi. (WSOY 2019).

Kokoelman runoihin kätkeytyy tietynlaisen naivismin ja huumorin ohella koko tunnekirjo ja rutkasti elämänviisautta. Laaksonen on ennen kaikkea oivaltaja. Ajatelkaa nyt tätäkin kokoelman osan otsikkoa: ”Vakaa ko kaksjalkane aaltojakkara”!

Laaksonen lausuu lounaismurteisia havaintoja maailmasta ja ihmisistä, jotka ovat vähän vinksallaan mutta kelpaavat juuri sellaisina. Nautiskelen esimerkiksi runotilanteista, joissa puhuja toivoo olevansa mies (”Mialuite”) tai jossa ollaan ehkä väärässä paikassa (”Toi sinine valo sun naamallas”) tai tullaan tavallaan huijatuksi (”Tarttis olla tarkempi”). Laaksosen runomaailmassa voi ponnistaa yhteisestä lähtötilanteesta: metsä ja sen monenlaiset elikot esiintyvät ihmisen rinnalla tasavertaisina toimijoina.

Käytin sanaa runotilanteet. Kyllä. Laaksosen runoissa pysähdytään tilanteeseen tai tapahtumaan, jossa havainnot yllättävät ja mielikuvat laukkaavat – joista lukijana täydennän tarinoita. Sanat ja runokuvat tuottavat visuaalisia mielikuvia. Lisäksi ne toimivat auditiivisesti. Kuultuna runot hengittävät luonnollisessa rytmissä. Äänikirjassa saakin nauttia runojen aidosta puhepoljennosta, sillä lukijana on itse runoilija.

20190816_085122_resize_44.jpg

Laaksonen ottaa runoissaan kantaa. Se ei tapahdu ryppyotsaisesti vaan melko ironisesti. Kokoelma alkaa englannistumistrendille naljailusta. ”Kieäl saunas” -runo päättyy: ”on sentä suameks kauneimp sanno orava / ko toi teijä skvöröl.” Kulttuuriperinnön säilyttämistä tai säilyttämättömyyttä ruotii runo ”Verenmainemittari”. Siinä sivalletaan:

”- –
Tulen siält, misä moottoritiäsillat kulke
viikinkihautoje ylitte.
Meil vaihretti Tapion karja Henriki
värttinäluuhu heti,
ko joku tul paatil rantta ja ehrotti.
– -”

Lasten lukutaidon heikkenemiseen ja kirjojen lukemisen vähenemiseen ottaa kantaa käänteisargumentein runo ”Varotus (leikattavaks jääkaapinove)”. Pakko on tuikata tähän väliin ylimääräinen ja asiaton huomautus, joka liittyy ajankohtaiseen keskusteluun kirjoista aikansa eläneenä käyttöliittymänä – onkohan kyseinen runo Twitter-Jungerin jääkaapin ovessa, sillä runossa lausutaan muun muassa näin:

”Älä lue lapsel!
Teet hankalaks tyrannien tyät.
Niin pal helpomp heijä
o yksinkertassi huijata.
– -”

Kokelmassa on arjenkarheita rakkausrunoja ja huvittava sikermä luokkakuvarunoja, jotka on nimetty etunimin. Erisnimet on valittu siten, että ne ovat myös yleisnimiä. Monessa runossa on nostalgista henkeä hyvistä, vanhoista ajoista (ja ihmisistä) kaukana taajamista. Sitten on runoja, jossa puhuja kamppailee ominaislaatunsa kanssa, esimerkiksi ”Vaihrokas” ja ”Runo ittel”, joka päättyy jokaisen murehtijan ja pessimistin toivoon: ”an lakat murhettumast / an otta valo vasta.”

Runojen vakava aines osuu minuun. Esimerkiksi palaan monta kertaa kokoelman viimeiseen osaan ”Kevät o hiljasemp ko ikä enne”. Siinä on runoja elämän rajallisuudesta. Suosikkini vaihtuu monesti, nyt se on runo ”Iso peura o lähteny”. Siinäpä on kaunis ja lohdullinen sururuno. Lohtua tuo myös kokoelman päättävä ”Aurinko. Porkkana. Vesi.” -runo, jonka luettuani toivon, että minäkin kohtaisin jäniksen, joka sanoisi minulle:

”Ota täst tämä mun
lyhkäne siliä jänekse järk
jätä mul sun
mutkikas kulmikas ihmismiäl.”

Tulisiko vielä päivä, että käsitän: iloksi riittää aurinko, porkkana, vesi? Sitä harjoittelen Heli Laaksosen viehättävien runojen avulla.

– –
Heli Laaksonen
Aurinko. Porkkana. Vesi.
WSOY 2019
runoja lounaismurteella
äänikirjana 1 t 6 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatissa.
Kirjana 96 sivua: sain kirjan kustantajalta.

Kymmenkunta juttuani Heli Laaksosen tuotannosta: tässä.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

7 huhtikuun, 2019 · 1:54 pm

Heli Laaksonen: Ilma luppa

Ilmeikästä ite-taidetta kekseliäältä runoilijalta! Se tuli mieleen katsellessa Heli Laaksosen näyttelyä Ilma luppa Erkkolassa – ja teki mielen hyväksi.

Taidenäyttely Ilma luppa liippaa läheltä Laaksosen runoutta. Näyttelytöissä on huvituksen pintaa mutta moneen tahoon tuupaavia ajatuksia. Jotkut naurattavat ääneen, jotkut jättävät haikean pohjavireen ja toiset kouraisevat vakavasti. Töissä on oivalluksia ja ne virittävät oivaltamaan.

Ilma luppa -teokset osoittavat luovien ratkaisujen taitoa, ja lisäksi ne ovat ajan hermolla. Monissa töissä pohjana on kierrätysmateriaali. Esimerkiksi seinähirsi on saanut pintaansa maalauksen, kihvelit on runoiltu ja kuvitettu kasviaihein ja vaaka tuunattu näyttämään kauniita kuvia. Osa töistä on installaatioita, osa maalauksia. Osa verbalisoi otsikoinnissa (mm. ”Ko ei vaa kimalaine sais täst ikän kuulla”) tai lähtökodissa (mm. uutissarja).

Koskettava on ”Huano omatunto”, joka on maalattu ”etelävirolaisesta metsästä löytyneiden kirkon raunioiden akkunaraami”. Siinä materiaalin lähtökohta, lintuhahmojen olemus ja väritys, työn nimi ja ajatusmaailma ovat enemmän kuin osiensa summa. Teoksen ”Viimeinen aamiainen ja yhdeksän haikeaa hahmoa” osien asettelu ja vaihtuvat eläinhahmot puhuttelevat. Tässäkin teoksessa ensin harhaudun fiilistelemään kevyesti, ja sitten huomaan lumikon yläpuolella…

Sanoinko jo, että eläinhahmojen symbolisuus toimii? Sanoinko jo, että Laaksosella pysyy sivellin ja muut tarvittavat kuvataidetyökalut hyvin hyppysissä? Sanoinko jo, että kannattaa lähteä kulttuurimatkalle Tuusulanjärvelle?

– –

Heli Laaksonen
Ilma luppa. Maalauksia margariinirasiaan, puulle ja muulle
Kuvia ja video näyttelystä: tässä.
Erkkola, Rantatie 25, Tuusula (19.5.2019 asti)

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Avainsanat:

27 heinäkuun, 2018 · 5:06 am

Heli Laaksonen: Ykköne

Aloin laskea jäljellä olevia lomapäiviä. En päässyt pitkälle, mutta vähän pitemmälle kuin ykköseen, vaikka siitä numerosta pääsen aloittamaan, kun kuuntelen Heli Laaksosen numeroloruttelua Ykköne (WSOY 2018). Tai rehellisyyden nimessä kirja käynnistyy alkusanoista, siis linjakkaasti tässä tapauksessa ”Alkuluku”.

20180726_084742.jpg

Aapine-kirjainrunot aikanaan ilahduttivat oivalluksillaan, ja samansorttisesta lounaismurteisesta sanailusta sukeutuvat myös numerolorut. Joka runon lähtökohta on tietty luku, mutta odottamattomasti se henkilöityy erilaisiin hahmoihin, ihmisenkaltaisiin tai eläimiin. Joistain numeroista keriytyy tarinoita, joissa tajunnanvirralta kuulostaminen on riitteistä pintaa, alla läikkyy vedenkirkasta sanankäyttöä. Sellaista kuulen esimerkiksi luvuissa ”Neljä” ja etenkin ”Seittemä”, joka vääntää Lumikki-satua nurinniskoin.

Tyyliin sopii se, että kun kirjassa edetään matemaattisiin tehtäviin, ei sovi odottaa tavanomaisia sanallisia tehtäviä. Puujalkavitsit eivät niistä ole kaukana, mutta mielestäni arvuuttelut potkivat mainiosti. Eskari-ikäiset ja vähän vanhemmat koululaiset varmasti syttyvät tällaisesta huumorista. Laaksonen myös kierrättää näppärästi numeron kuusi ja kuusipuun homonymiaa ja saa siihen uutta kulmaa.

On ilo kuulla äänikirjassa runoilijan omaa puhuntaa. Se on ilmeikästä, ilkikurista ja hyväntuulista. Rytmitys ottaa hyvin huomioon kuulijan. Uskon, että Ykköne sopii parhaiten sekä-että-käyttöön, eli kirjaa kannattaa kuunnella ja samalla seurata kirjaa sivu sivulta, sillä mitä ilmeisemmin Anne Vaskon kuvitus käy tekstin kanssa yksiin. Kuunnellen jäin paitsi kokonaiselämystä, mutta en tuntenut itseäni silti puolikkaaksi, ihan meni niin kuin runossa ”Puali”, jossa esiintyy puolpäiväne Pasi Paimiosta:

– – ei vaatinu mittää / kaik oli aina hyvi / jollei voinu valittaa / hän meni siit yli – -.

– –

Heli Laaksonen
Ykkönen
kuvitus Anne Vasko
WSOY 2018
numerorunoja
äänikirjana 23 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatin kautta.

(Tekstisitaatin jäljensin korvakuulolta – otan siitä omavastuun.)

5 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot

Avainsanat:

10 toukokuun, 2018 · 8:03 am

Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon

Imuri samastuu norsunpoikaseen, pyyhekumi lihoo jalkapalloksi ja nukkumatti sijaistaa joulupukkia. Tällaista voi ja saa tapahtua, kun toistakymmentä lyhyttä alakoululaisten tarinaa viihdyttää Andrus Kivirähkän kirjassa Kun Musti muni mummon (WSOY 2018). Luvassa on absurdia nykyvirolaista lastenkirjallisuutta Heli Laaksosen sujuvannapakasti suomentamana.

Viron juhlavuoden merkeissä tartun kirjaan (ks. myös Ompun haaste: Rakas Viro). Ehkä haen vastausta kysymykseen, minkälaista mentaliteettia tarjotaan naapurimaan lapsille. En lähde yleistämään, mutta tämän kirjan perusteella väitän, että on lupa irrotella, niksauttaa tosiasioiden niskat nurin sekä saa yllättää ja yllättyä. Siis yhden kirjan perusteella.

Kun Musti

Uskon, että uskomattoman uskottavaksi tekeminen iskee kohderyhmän nauruhermoon.  Ainakin toivon kirjan juttujen virkistävän lasten mielikuvitusta ja innostavan keksimään omia kummallisuuksia. Tarinat ovat sopivan lyhyitä kuunneltaviksi tai itse luettavaksi, ja yllätyksien ja arvaamattomien käänteiden vuoksi ne sopivat satujen tapaan usein luettaviksi. Lisäksi avelen kohderyhmän pitävän kirjan räikeistä ja tietoisen humoristis-sarjakuvallis-pilakuvallisista kuvista.

Pääosin tarinoissa vain herkutellaan tapahtumilla, muutamassa on tulkittavissa jonkinlaista opetusta. ”Aada ja pallo” on makuuni turhan sukupuolittunut: Messi potkii palloa, mutta Aadalle pallo on hoivaviettiä kiihottava kohde. Tosin pallo tykkää enemmän Aadan tyylistä. Parin tarinan takaa erotan tutun sadun. Esimerkiksi ”Salaperäinen muukalainen” -jutussa ruokapöydälle ilmestyy sokerin, leivän, pitsan ja sushin joukkoon tyyppi, jota muut eivät tunnista.

”Kukaan ei viitsinyt kuunnella leivän pähkäilyjä pidempään, sillä leipä ei ollut koskaan käynyt ulkomailla ja oli muutenkin joka uhteessa aivan tavallinen. Sushi ja pizza johdattivat muukalaisen arvokkaasti lautasen keskelle ja sujauttivat pienen voipalan sen alle, että muukalaisella olisi mukavampi istua. Kaikki ruuat kokoontuivat ympärille katselemaan tärkeää vierasta.”

Muukalainen käyttäytyy itsetietoisena maailmanherkkuna – ja täydestä menee. Hernekeittopurkki ampuu lopussa ylvästelyn alas. Enpä kerro, mikä/kuka muukalainen on. Voisiko olla, että ”Keisarin uudet vaatteet” saa tarinasta modernin keittiöpsykologiaversion?

Suomentaja Heli Laaksonen pitäytyy helppolukuisessa yleiskielessä, yhdessä jutussa sentään tätihahmo replikoi lounasmurteella. Suomentajan runoilijuuden vuoksi huvitun tarinasta ”Runo”. Siinä koko perheen voimin yritetään saada aikaiseksi riimivärssyä. Miten siinä sitten käykin, se ei ole kunniaksi runogenrelle. Hupaisaa touhu kuitenkin on, kuten muutenkin alakoululaisten tarinkokoelmassa Kun Musti muni mummon.

– –

Andrus Kivirähk
Kun Musti muni mummon
suomentanut Heli Laaksonen
kuvittanut Christer Nuutinen
WSOY 2018
tarinoita lapsille
61 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Novellit

Avainsanat: ,

25 helmikuun, 2018 · 10:04 am

Jan Rahman & Heli Laaksonen: Maapuupäiv

Viro juhlii juuri sataa vuotta, eikä Suomen itsenäisen vuosisadan kekkereistä ole kauaa. Silläkin tavalla olemme lähellä, veljes-sisarus-kansat. Sukukieliä puhumme, ja kummallekin kansalle pienenä kieliyhteisönä oma kieli on iso osa identiteettiä. Lisäksi  kielien sisällä suhisee monenlaista puhetta: murteita.

Heli Laaksonen on tuonut suomalaiseen kirjallisuuteen oman puhekielensä kirjoitettuna, ja Jan Rahman on tehnyt samoin etelävirolaiselle puhunnalle. Lisäksi he ovat kääntäneet toistensa runoja ja pienproosapätkiä. Niitä on ilmestynyt kokoelmassa Maapuupäiv (Sammakko 2000).

Maapuupäiv

Olen kauan sitten opiskellut viron alkeet, enkä mene alkeet unohtaneena arvailemaan vironkielistä tai viron etelämurteista tekstiä. Silti uskallan väittää, että Laaksosen käännöksissä on myös kulttuurimukautusta, ei vain suoraa käännöstä. Kun Rahmanin teksteissä on paikannimiä, ne muuttuvat lounaissuomalaisille tutuiksi paikoiksi. Ja myös sanonnat mukautuvat täkäläisiksi. Taktiikka on ilmeisen sovittua, sillä samoin on tehnyt Rahman Laaksosen teksteille.

Tiettyä sukulaisuutta Rahmanin ja Laaksosen runoissa on. Niissä on tuokio tai havainto, joka laajenee mentaliteettitunnelmaksi. Esimerkiksi runo ”Ilma läämäbäminek üle ilm” / ”Maa lämppemine koko maas” on sellainen: siinä kuuman kevätpäivän korvasienipoiminta heijastaa mielentakaista.

En ihan pääse Rahmanin pienproosakertomusten taajuuksille, en kaikkien runojenkaan. Jokusen viehätyshetken koen. Laitanpa kokonaisen esimerkin alku- ja käännöskielin:

Poolõ tii pääl

Poolõ tii pääl
tull’ mullõ midägi säänest miilde
mida ma tõõsõ poolõ tii pääl jo
kümme kõrd ärq jõudsõ unõhta

Pualmatkast

Pualmatkast
mää muista semmose assia
mitä mää toisel puoliskol
ehri jo kymmenen kertta unhotta

Tämän kokoelman Laaksos-runoista suuri osa on minulle tuttuja aiemmista Laaksosen kirjoista. Pidän kovasti hänen omaperäisestä ajattelustaan ja lyhyestä tokaisutyylistään. Murre on Laaksosen tunnekieli, ei se tee runoista heppoisia tai vitsejä. Runoissa on kyllä myös leikittelyä, mutta näkemys ihmiselosta on monisyinen.

– –
Elämä o lamppan kamppamist
nii järkevä nii mukava nii tarppelist.
– –

Ja sama eteläviroksi:

– –
Elo om ku lamba sugimine
nii tähtside ja tarku asju tegemine.
– –

Mikä se maapuupäivä oikein on? Kummallakin kirjailijalla on kokoelmassa siitä omat tulkintansa. Laaksosen ”Maapuupäiv”-runossa lähdetään konkreettisesta tilanteesta, ja siinä vaihtuvat myttyyn menneet asiat uusiin mahdollisuuksiin. Rahman versio ”Maa puu päiv” alkaa (lounaissuomeksi): ”Mahretank mee lainkkan käsittä näit sanoi / samal taval?” Tästä pidän: ei ole kielestä kiinni yhteinen ymmärrys vaan meistä ihmisistä. Rahman runo päättyy läikäyttävän toiveikkaaseen päivänkierron jatkuvuuteen.

Tämän kirjan myötä juhlin synttärisankari-Viroa. Suunnittelen tänä vuonna lukevani muutaman virolaiskirjan senkin vuoksi, että Turun kirjamessujen teemamaa on vuonna 2018 Viro.

– –

Jan Rahman & Heli Laaksonen
Maapuupäiv
Sammakko 2000
eteläviron kielestä kääntänyt Heli Laaksonen,
lounaissuomen kielestä kääntänyt Jan Rahman
runoja ja lyhytproosaa
95 sivua.
Olen saanut kirjan vuosia sitten Heli Laaksoselta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat: ,

30 syyskuun, 2016 · 3:15 pm

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Tarkkaavainen lukija havaitsee, että tässä kirjaesittelyssä on nimikaimuutta kirjan otsikon ja minun kesken. Heti kärkeen kerron, että olen matalissakin koroissa noin 180-senttinen tummatukkainen viiskymppinen kalkkuna. Kirjan Tuija on vaalea, pieni, pyöreä leskirouva, joka pakoilee 70-vuotispäiväjuhlallisuuksia. Henkisestä yhteydestä en san mittä.

sylvia-tuija-ja-laulava-patja

Heli Laaksosen draamateksti Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) tutustuttaa lukijan kahteen hurmaavaan lounaismurteiseen ladyyn, naisiin aina parhaassa iässään. Tuija on paennut ikiystävänsä Sylvian hoteisiin, kun suku väsää näyttäviä syntymäpäiväkalaaseja. Naiset sulkeutuvat (some)maailmalta ja suunnittelevat runoiltaa yhden murrerunoilijan värssyistä. Samalla setvitään elettyä elämää.

Kirjan alaotsikko on Kaunokirja. Tulkitsen näin, että teksti on tuumattu luettavaksi, vaikka se sopii myös esitettäväksi. Syntysysäyksen kirjailija sai näyttelijä Marjatta Rinteeltä, joka kaipasi esitettävää. Pidän kovasti siitä, että on loihdittu kamarinäytelmä, jossa kulttuuritapahtumien kantavat voimat eli (keski-ikäiset tai sitä) varttuneemmat naiset ovat pääroolissa ja kohderyhmänä. On samastumispintaa. Eikä tässä mitään miehiltä kiellettyä ole.

Alussa hahmot tyypitellään ja tilanne hahmotellaan asetelmallisesti. Mietin, miten kokonaisuus pysyy kasassa, eli kuinka Laaksosen runot ympätään tarinointiin. Nopeasti lämpenen Sylvian ja Tuijan sanailulle ja etenkin sille, miten kuljetun matkan menopelit, kyydit ja mutkat luonnehditaan. Ja kyllä runot paikkansa löytävät lupsakan latelun lomassa.

Luvut/kohtaukset nimetään mukavasti, ja sisällöltään ne ovat napakoita, jämäkästi rajattuja, minkä myötä draaman kaarta pitkin kuljetaan joutuisasti. Elävä lounaissanailu yhdistää maukkaasti kitkerät, kipeät, kivat ja kauniit asiat. Sävyjen sotkeminen sopii Laaksosen tyyliin. Tässä teoksessa käydään hetkittäin puskafarssin puolella ja sitten sulatetaan sydämiä tummilla tunteilla ja tunnustuksilla. Komediallinen ote säilyy alusta loppuun, ja elämännäkemys pysyy lämpimänä, rakastavana. Katkeruudelle ei anneta tilaa, keskenään erilaisten henkilöiden ystävyydelle kyllä.

SYLVIA
– -. Kaikest muust mää voin luappu. En Sinust.

TUIJA
Eik sitä sanota, et syräme mahtu vaa yks ämmä? Mun syrämes o yks äijä. Ja se yks ämmä olet sää.

Kyllä olisi mukava nähdä tämä viihdyttävä kaunokirja esityksenä. Näin se alkaa (parenteesit yleiskielisinä):

On juhlien juhla, kun Sylvia ja Tuija kahden, mitään kenelläkään esittämättä, toisilleen todistamatta, pojille poseeraamatta, ovat olemassa tässä. Muusta maailmasta antaa merkkinsä vain keittiönurkkauksen kaappiin unohtuneen avatun kahvipaketin rauhoittava lemu.

Sylvia ottaa Tuijan palleroiset voitaikinakädet omiinsa, luisiin ja varmoihin.

SYLVIA
Nyy alkaa meijä oma aik!

TUIJA
Juu! Joko syätäis?

– –

Heli Laaksonen
Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kaunokirja
kaunis kansi: Heli Laaksonen
Kynälä 2016
95 sivua.
Sain kirjan kirjailija-kustantajalta.
Kirjailijan kotisivut: http://www.hulimaa.fi

Marjatta Rinne ja Eija Nurmio ovat tekstin pohjalta valmistelleet kamarinäytelmän. Se starttaa kirjan tapaan syyskuun lopussa Turun kirjamessuilla. https://www.facebook.com/Sylvia-ja-Tuija-kamarinäytelmä-574358942766382/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 heinäkuun, 2015 · 9:42 am

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Mitä mää tierän
Heli Laaksosesta?

Heli Laaksonen on oman kielensä ja suomen kielen tuntija, ja hän taitaa jutustelevan tyylin. Runokiertuesitykset ovat mutkattomuudessaan valloittavia, ja proosatekstiin hän saa sanomisen rytmin. Oikein kuulee esimerkiksi Lähtisiks föli (Otava 2015) tekstiä lukiessaan Helin äänen, sen sävyvaihtelut ja painotukset, naurunkajon. Korvakuuloa voi vahvistaa seuraamalla perjantaisin tv:stä Helil kyläs -ohjelmaa.

Matkalaukussa mukana.

Matkalaukussa mukana.

Sanamaija on monipuolinen, ja hän on osannut tuotteistaa tapansa elää kielestä ja omia latujaan tamppaavasta mielestä. Helin valtti on nimenomaan tapa tarkastella elämää huithapeliboheemisti, yksityiskohdista nautiskelevan sanavalmiisti ja itseironisesti. Uusimmassa kirjassaan Heli tekee myös aluevaltauksen ilmeikkäänä kuvittajana.

Ja sen tiedän vielä entisestä työkaveristani, että impulsiivisen ideoijan lisäksi hänessä on hommansa harkiten hoitava puoli. Ja kun kirjailija on pikkuisen tuttu, jatkan juttuani hänestä vain etunimeä käyttäen.

Mitä mää tierän
murteesta?

Niin paljon, etten itse kirjoita murteellani, hämeeksi. Jätän ne hommat kielikorvaisille. Uudessa krjassa Heli kertoo sellaisenkin anekdootin, jossa Jarkko Laine suhtautui aloittelevan runoilijan murretyyliin suopeasti, mutta tuomitsi, ettei sellainen myy. Jarkko-vainaa oli väärässä, Heli niin oikeassa.

Lähtisiks föli? on muikea murrepakinakokoelma lounaissointuisten runokirjojen ja näytelmän jatkoksi. Jokaisen Helin runokirjan olen lukenut, viimeksi Aapise, ja ihailen niiden oivallusten sekä mieli- ja kielikuvien määrää. Helin luomuksissa on ääneennauratushetkensä, mutta huumori kumpuaa mielleyhtymistä, ei itse murteesta. Etenkään runot eivät elä vain huvituksesta, ydintä niissä on elämänpohdiskelu ja kaipuu.

Mitä mää tierän
lukunautinnosta?

Otin Lähtisiks föli? matkaseuraksi Gdanskiin. Harvoin pääsee eroon arjen painosta paremmin kuin istuen aurinkoisen hansakaupungin komistustalojen suojassa katukahvilassa ja höröttäen Helin kirjan jutuille. Vieressä taidokas katusoittaja hellii jousisoittimellaan barokkisävellyksiä.

Kirja muodostuu lyhyistä luvuista, joista monet perustuvat Helin kokemuksiin eri paikkakunnilta. Sattumukset ja sanomiset kirjautuvat ytimekkäästi ja häpeämättömän omakohtaisesti. Parasta kirjassa on havaintojen haaliminen. Niitä kertyy matkoilta, mutta aivan yhtä osuvasti Heli onnistuisi, vaikka seisoisi kotitalonsa itänurkalla heinän heilumista katsellen. Kyse on taitavasta tavasta ilmaista arvaamattomat ajatukset.

Turussa opiskelleena murrejuttelu ei tuota minulle hankaluuksia, se soljuu korvissani hyväntuulisena, jopa lukemista seuraavan yön uniin siirtyen. Yksi ilon aihe on siis kieli, toinen on tunnelmatavoitus. Lähtisiks föli? on hilpeintä Heliä, silti mieleenpainuvin on juttu Helin pappaystävästä ja elämän kiertokulusta. Monen naurun jälkeen herahtaa kyynel.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.


Kirja fölis.

Kirja fölis.

– – –
Heli Laaksonen
Lähtisiks föli?
Kuvitus: Heli Laaksonen, kansi: Heli Laaksonen & Elina Varsta
Otava 2015
murrejuttuja pakinatyyppisesti
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat:

3 heinäkuun, 2015 · 10:12 am

Matkailua Gdanskissa ja Grass

Hansakaupunki Danzig on nykyään Gdansk. Kauan se porskutti monikulttuurisena vapaakaupunkina, vaan natsien ja neukkujen jäljiltä se raunioitui. Sitkeän jälleenrakentamisen jäljiltä kaupunkikuva vaikuttaa metsäsuomalaisesta autenttiselta. Suosittelen silmäkarkkimiljööseen tutustumista: reissu sopii mainiosti muutaman päivän arkipaussia kaipaavalle. Seuraavaan kuvakoosteeseen olen koonnut talohelmiä – se vie minuutin elämästäsi, jos Drive-linkki toimii…

Itse asiassa oli rentouttavaa vain harhailla pienen ja korean vanhankaupungin kaduilla ja jokivarsilla. Kiire ja totisten toimien toteutus kaikkosi. Damian Hirstin taidetapahtumaa en koskaan löytänyt, ja ainoa museokäyntini oli ripeä mutta antoisa. Hans Memlingin vastikää restauroitu kolmiosainen maalaus viimeisestä tuomiosta (1467-71) on komea kuva. Värit hehkuvat, vaatetusyksityiskohtien neulokset erottuvat janvaneyckmaisen hienosti, ja ihmispolot joko kärsivät helvetin lieskoja tai paratiisinporttien autuutta.

Museopihan mainos Memlingistä

Museopihan mainos Memlingistä

Grass fölis

Mutta kun keväällä viisikymmentäkahdeksan vierailin Puolalle kuuluvassa Gdanskin kaupungissa etsimässä jälkiä Danzigista eli kirjaamassa menetyksiä, sainkin huomata, että kaupunginkirjasto oli entisellään ja että sen salit olivat yhä paneloidut ja vanhanaikaiset, niin että minun oli helppo nähdä itseni kasvuikäisenä, polvihousuisena poikana tutkimassa kirjaston aarteita – -.

Grass GdanskDanzig/Gdanskia ei kirjabloggaaja taida voida mainita ilman Günter Grassia. Danzigiin sijoittuva Peltirumpu oli ammoin vaikuttava lukuelämys. Nyt otin matkaan muistelman Sipulia kuoriessa (Tammi 2007). Kaupunki on taiteesta, lukemisesta ja naamanvääntelystä kiinnostuneen pojan koti. Myös kaupungin sodanaikaisiin tuhoihin kirjailija puuttuu moneen otteeseen. Iso osa kirjaa käsittelee kuitenkin Grassin sotakokemuksia ja miehistymistä sodan jälkeen.

Grass on kertojana poukkoileva ja rönsyävä. Aikatasot, kommentoivuus ja persoonamuotovaihdokset vilisevät. Tietoisesti kirjailija kuorii elämänsä sipulikerroksia, muistaa oikein ja väärin. Kiintoisasti eri elämänkerrokset päällekkäin ja lomittain kulkevat kertojansa mukana. Sotaan ja natsismiin osallisuuttaan hän ei selittele pois, kummastelee ehkä hieman ajautuvuuttaan.

Heli GdanskKieltämättä Sipulia kuoriessa on lomalukemistoksi aika raskassoutuinen. Käykin niin, että loppuosa kirjasta jää silmäilyn varaan. Alkureissun kirja sen sijaan ilostutti alusta loppuun: Heli Laaksosen Lähtisiks föli? (Otava 2015) on lounaismurteisen letkeää lukemistoa kirjailijan matkailusta ja paljosta muusta (pyhitän sille oman postauksen).

Torun, Turku

Joskus suunnitelmallisuuteen ripustautunut matkailija saattaa hellittää ja päättää lähteä pääkohteesta spontaanille päiväreissulle. Jotain pientä lukaisin etukäteen toisesta hansakaupungista Torunista, Unescon maailmaperintökohteeksi nimetystä pikkukaupungista. Kolmen tunnin junamatka suuntaansa kuumana kesäpäivänä oli ehkä ylimitoitettua spontaaniutta, mutta onhan tuo jokivarsikaupunki nätti. Se sentään säilyi sodasta ehjänä, ruotsalaiset sen sijaan sitä kävivät sörkkimässä vuosisatoja aiemmin. Iso osa kaupunkia on 1300-luvulta lähtöisin, mutta eri aikakerrokset elävät mukavasti rinnan. Uusimpia taitavat olla muutamat jugendtalot.

Kopernikus tutki täällä.

Kopernikus tutki täällä.


Aikoja, tapoja.

Aikoja, tapoja.

Eihän tässä voi kuin kateellisena murehtia, ettei Turusta kehittynyt aikanaan kunnon hansakaupunkia ja että monet tulipalot tuhosivat vanhan rakennuskannan (suurtoria lukuun ottamatta). Toisaalta nyt ei tarvitse sättiä sitä, miten grynderit olisivat todennäköisesti kohdelleet Auran partaan hollantilaistyyppisiä fasadeja.

Lopuksi vielä pari palaa Gdanskista.

Portista vanhaan kaupunkiin.

Portista vanhaan kaupunkiin.


Kerroksia.

Kerroksia.


Elämä etenee, vuosisatoja.

Elämä etenee, vuosisatoja.


Ajatonta.

Ajatonta.


Siinä se.

Siinä se.

– – –
Günter Grass
Sipulia kuorimassa
Suomentanut Oili Suominen
Tammi 2007
521 sivua
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: ,

20 elokuun, 2013 · 6:42 am

Lounaisesti A:sta Ö:hön

Heli Laaksosen runoilema Aapine (Otava 2013) käy aakkoset läpi lounaispuheella. Jokainen kirjain saa oman runon, siten kirja noudattaa perinteistä aapismuotoa. Poikkeavaa on se, että kirja sisältää varoituksen: ”Älä jätä last Aapise ääre ilma valvontta! See voi oppi murret!”

Kukin kirjain aukenee äänne- tai sanaleikein, tai teemakirjaimeen viitataan absurdein havainnoin ja mielleyhtymin. Äänessä on eläimiä, kuten kani Kaarinast. On rooleja eri-ikäisille ihmisille. Heli Laaksosen aiemmmasta runotuotannosta tuttu lämmin mamma esiintyy parissa aakkosessa, ja yksi presidenttipari voisi asua Åbossa. Näyttäytyy myös miekkonen, jolta saattaa paljastua X. Hulluttelun ohella on muutakin, haikeutta ja viisauksia. Omaperäisistä oivalluksista sekä kieli- ja aiheiloittelusta syntyy riemastuttava kokonaisuus kielen lahjasta.

Jokainen kieltä käyttävä ikään kuin keksii sen uudelleen. Ihmislapsen kielen kehitys käynnistyy ympäröivän puheen kuulemisesta ja omaksumisesta. Ensin puhutaan, sitten opetellaan äänteitä vastaavia kirjaimia, joilla yleis-ja kirjakieli pelaa. Nyt on vain niin, että osan äidinkielestä eli kotimurteesta ei kaikkia löydy, esimerkiksi B herättää turhautumista:
”Mää ole aina pärjänny
pananeil ja pikineil,
huus pasisti.”

Lounaismurteen ihmisille Aapine on varmasti terapeuttinen teos: oma kieli kelpaa lukuoppiin. Vaikka lukuvaroitus annetaan, lounaislapset saavat kirjakielisen aapisen rinnalle tästä hupia. Muu väki voi nauttia kirjakielen pohjana olleen murteen rytmistä ja laulunuotista, ja vaikkapa fantasioida, miltä sama kuulostaisi omalla kotimurteella.

Kirjainrunojen perässä on kolme tarinaa, joista ensimmäisessä kiteytyy lounaispuheen ydin: lyhyesti kun ilmaistaan, ehditään enemmän, olla hiljaakin. Lisäksi loppuun on liitetty sanasto ja ”Pamfletti eli paasausosato”, jossa komeasti kootaan yleis-ja puhekielen olemusta ja keskeisiä lounaismurteen piirteitä.

Aapine on kokonaistaideteos ja on oma itsensä vasta Elina Warstan kuvien myötä. Runot ja värikäs kuvitus tukevat toisiaan: puhuvat keskenään, täydentyvät ja joskus juttelevat toistensa ohi, mikä lisää viehätystä. Kunnon kuvakirjan tapaan aukeamat houkuttavat yksityiskohtien bongailuun. Warstan kuvat ovat ilmeikkäitä, ja värivalinnat ja vaihtelevat muodot vahvistavat runojen tunnelman. Aapine opettaa kaikenikäisiä lukemaan toisin.

Kirjalija vakavoituu valitessaan A-runoa Otavan kirjakaupassa 22.8.2013.

Kirjalija vakavoituu valitessaan A-runoa Otavan kirjakaupassa 22.8.2013.


– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

6 maaliskuun, 2011 · 12:08 pm

Peipoista

Olen ilolla seurannut mediaa Heli Laaksosen uuden runokokoelman kimpussa. Aamutelkkari, PS-ohjelma, arvostelut, mainokset jne. esittelevät ”runobeiben” (Hesarin kirja-arvostelijan nimitys) uuden tulemisen näyttävästi. Tämän kaiken suon runolle ja runoilijalle, kun kysymyksessä on muuten melko vaiennettu kulttuurin alalaji. On arvostettavaa, että joku on kehittänyt omakielisestä runoilusta kokonaistaideteoksen.

Antaa vain kaupallisuuden myllertää. On mahdollista, että median kiinnostumiseen vaikuttaa se, että runoilija on söpö, nuori nainen – murjottava, partainen, keski-ikäinen äijänköriläs murremurjaisuineen ei ehkä ylittäisi yhtä reippaasti julkaisu- ja julkisuuskynnystä. Totuus on kuitenkin se, että Helin runoissa on sisältöä ja runoilloissa taitavan esiintyjän säteilyä. Joten antaa palaa!

On hienoa saada uusi runokokoelma torstaina käteen ja sinne runoilijan nimmari, kokea runoesitys Savoyssa ja mahdollisesti kuulla esityksen jälkeen kuulumiset. Huomaan hienoista fanituksen tunnetta!

PS. Turun Sanomien arvioinnin runokoelmasta voi lukea täältä: http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/201334.html

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: