Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).
Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:
”Fariinisokerin värinen,
cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,
leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),
menee runkoa kiertäessään
kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”
Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.
•
Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:
”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.
Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:
paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.
Reaktiota voi mallintaa kotona:
’Rakas, meidän pitää puhua.’”
Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.
•
Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.
•
Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Minulla on odottamassa se hänen vuoropuhelurunokirjansa erään miesrunoilijan kanssa (jolla on vaikea nimi ja jota en nyt muista :D). Odotan mielenkiinnolla.
Näin itäsuomalaiselle nuo lounaismurteiset runot ovat tosi haastavia.
Siitä kirjasta Heli Laaksonen saikin muutama viikko sitten kääntäjän Tanssiva karhu -palkinnon, koska käänsi latvialaisrunoilijan runoja (ja rinnalle kirjoitti oman versionsa kuhunkin runoon). Hän on ihailtava kekselisä, ja se piirre tulee Luonnoksessakin esille. Luonnon on tosiaan pääosin yleiskielinen.
Olen hämäläismurrealueelta, joten lounainen kieli on hitusen tutumpaa kuin itämurteiselle. Ymmärrän hyvin, että läntinen rymi ja sanasto tuntuvat vierailta. Muistan nuoruudestani tilanteen, kun kotini naapuritalon osti joensuulainen mies. Äitini, joka ei ollut erityisen kieliketterä, ei ymmärtänyt paljoakaan joensuulaisen puheesta. Ja päinvastoin. Tulkkasin. 🙂