Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2022

Helsingin kirjamessut 2022

Tänä vuonna rajasin messuilun kestämään kaksi päivää, eli viihdyin hulinassa perjantain ja lauantain. HS:n kautta tosin seurasin torstaina pari keskustelua, kenties sunnuntainakin katson pari. Parasta messuilla ovat kohtaamiset ja kirjakeskustelut – sisällytän kirjakeskusteluihin niin kirjailijahaastattelut kuin käytäväkohtaamisista poikivat kirja-ajatusten vaihdot.

Tuntumani mukaan vilinä oli ehkä jopa aiempaa vilkkaampaa, sillä tungosta riitti. Ensi silmäys halliin paljasti kustantamoalan nykytilan: käytävän toisen puolen valtasi WSOY ja sen kylkeen ostetut kumppanikustantamot, toisella puolella Otava kumppaneineen – suuruus näkyi konkreettisesti. Mukavasti pitkin hallia ripottautuivat keskisuuret ja pienet kustantamot, monet sellaisetkin, joista en ollut kuullut mitään.

Esiintymislavat olivat pysyneet kutakuinkin paikoillaan, ja tarjontaa riitti. Töölönlahti-lavan konsepti kyllä edelleen ihmetytti: kirjakeskustelijat kököttävät kasvokkain lasikopissa ja yleisö kuuntelee kaiuttimista keskustelua vailla kohtaamiskokemusta. Messujen debatti-teema jäi minulta kutakuinkin kokematta, mutta moneen hienoon haastatteluhetkeen pääsin osalliseksi.

Tässä vain muutama makupala:

  • Riitta Jalonen, Omat kuvat. Kirjailija tunnustautui mielen ja tunteiden kuvaajaksi, ja uusimmassa kirjassa kaikkien aiempien romaanien teemat kohtaavat. Käsin kirjoitettuja muistikirjoja on tallella kymmeniä – niiden muistiinpanoista ovat romaanit rakentuneet. Mitä niistä on jäänyt käyttämättä?
  • Tommi Kinnunen, Pimeät kuut. Edesmenneen kansakoulunopettaja-sukulaisen jälkeen jäänet paperit ja kirjailija uupumus saivat tutkimaan jälleenrakennusajan opettajaa, joka ei varsinaisesti pidä lapsista.
  • Heikki KännöIhmishämäräSömnöstä jäi yli noin kymmenen vuoden työ eli Kännön tutkimukset Wagnerin oopperoista (noin 80 sivua), joten sen ympärille rakentui uusi romaani, tuhatsivuinen Ihmishämärä, joka ei usko ihmiskunnalle (eikä taiteelle) käyvän hyvin.
  • Tuire Malmstedt: Lumihauta: Kirjailijalle oli oleellisen tärkeää tässä kirjassa, että saamelaiskulttuurin käsittely on arvostavaa ja taustatyö kulttuurista ja mytologiasta tarkkaa.
  • Leena Parkkinen, Neiti Steinin keittäjätär. Monet naispareista kertovat kirjan kuvaavat onnettomasti päättyviä suhteita, mutta Parkkinen halusi kertoa onnellisista kuusikymppisistä, joilla on hyvä seksielämä.
  • Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus: Alaotsikko on kirjalle tärkeä, sillä tapauskertomuksen keinoin dokumentointi tarjoaa trauman avaamisen. Traumaa kokeneen ajankäsitys ei noudata tavallista ajankäsitystä. Miksi yhteiskunnassa vältellään keskustelua lasten syrjinnästä?
  • Antti Tuomainen, Majavateoria: Synkähkojen rikosromaanien jälkeen komedia kiehtoi kirjailijaa: järkevän päähenkilö kohtaa kaoottisen maailman JA onnellinen loppu.
  • Maria Turtschaninoff, Suomaa (Arvejord): Eri aikojen kuvaamiseen tarvitaan erilaiset tavat kertoa.

Kirjasomella oli messuilla oma kohtaamispaikka, ja olikin ilahduttavaa tavata kirjasomekavereita. Myös muita tuttuja kohtasin, ja Johannan kanssa kävimme sovitusti kaksihenkisen lukupiirimme kirjakeskusteluja. Kirsin Book Clubin Kirsi ikuisti minut Antti Tuomaisen kanssa kohtaamispaikan taustaseinää vasten. Pariselfien otin Riitta Jalosen kanssa tervehdykseksi yhteiselle tutullemme Ritvalle.

Muutamaa kirjaa ja monta kohtaamista rikkaampana palasin messuilta kotiin. Nyt on aikaa ja rauhaa keskittyä taas siihen, mistä kaikessa tungoksessa ja ryntäilyssä oli kyse: kirjojen lukemiseen.

Helsingin kirjamessut 27. – 30.10.2022.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Karin Smirnoffin romaani Lähdin veljen luo ällistytti, ja jatko-osa Viedään äiti pohjoiseen hämmästytti: nämä kirjat tarvitsevat ihan oman arktisen hysterian asteikon. Trilogian päätösosa Sitten menin kotiin (Tammi 2022) säilyttää särmät ja säröt, ehkä vielä laajentaa asteikkoa ja mittaa pohjoisen juurakon syvyyden:

”Kartta oli pinttynyt sisälleni. Polut pellot rämeet. Horsmat suopursut hillat mesimarjat. Hirvet ja porot. Karhut ilvekset ahmat ja sudet. Meri joki järvi lampi. Tarinat entisajoista. Joita toisteltiin nuotioilla ja metsästysmajoilla. Ne olivat myös minun tarinoita. Samoin kuin hiljaisuus ja kaiho.”

Viedään äiti pohjoiseen päättyi kirjaimellisesti cliffhangeriin, ja suoraan siitä jatkaa Sitten menin kotiin. Smirnoffin terä ei ole tylstynyt, ja kerronnan tyyli ja imu ahmaisevat mukaansa entiseen tapaan. Omaperäinen pilkuton ja erisnimetön tyyli toimii yhä erinomaisesti.

Kerronnan helmiä ovat yllättävät, salamannopeat leikkaukset tilanteesta toiseen, niiden vastapainoina toisten tilanteiden venytykset. Lukijalle jää tilaa johtopäätöksille, myös yhteiskunnallisista teemoista kuten maahanmuuttajien ja vanhusten tilanteesta tai tukholmalaisten raharikkaiden ylimielisyydestä.

Viehätyn janakipon sisäisestä puheesta, joissa hän käy keskusteluja eläinten ja vainaiden kanssa. Päähenkilön tapa nähdä, kuulla ja kokea todellisuus ei noudata taviksen tapoja, mikä välittyy niin kielestä kuin kertojan toiminnastakin.

Miten tiivistäisin päätösosan annin? Janakippo ryntäilee paikasta ja sängystä toiseen, ei saa asioitaan aisoihin eikä juuri selvitä sotkujaan. Lisäksi moni kuolee, vammautuu tai vähintään loukkaantuu – sanamukaisesti ja kuvainnollisesti.

Romaanin tapa kuvata koettuja kauheuksia on ainutlaatuinen. Janan ”yhdeksänkymmentä yhdeksänprosenttisesti kestämätön lapsuus” ja teiniraskaus muine seurauksineen vaikuttavat taustalla, lisäksi lukijalle paljastuu suhde, joka jatkaa alistusväkivallan kaavaa. Kaikenmoista aistillisuutta mahtuu silti mukaan, on hajuja ja makuja. Kaikissa ihmissuhteissa mättää, ja silti sikiää lämpöä, myös pikimustaa huumoria.

Nyt seuraa juonipaljastuksia. Bror-veli kuolee ja hautajaisista syntyy kiista. Janan ikuinen piikki lihassa eli John, joka pani aikanaan noin 14-vuotiaan Janan paksuksi, pysyy ihon alla, mutta repaleisessa suhteessa alkaa luopumisen aika. Janan mahdollisuudet rakentaa suhdetta aikuisen tyttärensä kanssa jatkuvat epävakaina. Uusi käänne on Janan savipatsastaiteen näyttely Tukholmassa sekä sitä seuraava muutosvirta henkilökohtaisella ja taiteellisella tasolla. 

”Saveen mahtuivat tunteet. Tunteita voi tulkita mutta siinä se. Niitä ei voi todistaa. Eikä käyttää väärin tai ketään vastaan.”

Entä kirjan nimen merkitys Sitten menin kotiin – mihin kotiin Jana päätyy? Se on jätettävä joka lukijan tulkittavaksi.

Trilogian kolmas osa on enemmän taiteilijaromaani kuin aiemmat, ainakin Janan taiteen tekoon tulee uutta virtaa taaton ja Johnin kaltaisen hahmon inspiroimana. Keino traumojen työstöön löytyy uusista materiaaleista ja taiteen kokemisesta:

”Siinä tunteessa joka otti vallan kun millään ei ollut väliä. Ymmärrätkö nyt miten todellinen taide syntyy. Kyse ei ole jäljitelmistä. Tai kyvystä kuvailla jotain mahdottoman tarkasti. Vaan ainoastaan tunteista. Kipupisteistä. Taideteos on pelkkä silta. Ei päämäärä.”

Ja vedänpä tuosta kuvataidekäsityksestä suoran linjan: kipupisteistä kertova Kun menin kotiin – vankka silta, taideteos. Se on kierosti psykologinen romaani, koska janakippotyyliin sielun syövereitä lähinnä paetaan. Siksi lukijalle aukeaa paikka kyökkipsykologiksi, joka sakeista tilanteista ja henkilösuhteista suhteessa tietoihin menneestä raksuttelee tulkintojaan. Ja niihin aineksia riittää – ja kerrassaan vetävään kaunokirjallisuuteen.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin, suomentanut Outi Menna, Tammi 2022, 194 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

”Sillä lailla ihminen muuttuu kun siirtyy sijaltaan pois ja yhdestä joukosta toiseen. Kun ympärillä sama ei toistu, kuulee toisella tavalla eikä vain ole ja kulje turtana mukana. Silti kaikki seuraa ja itse on yhä mitä on joskus ollut, vaikka vähempänä koska muuta on enemmän, mutta silti on.”

Olli Jalonen kirjoittaa hienoa tekstiä, jonka virkevarmuus saa luottamaan osaamiseen ja ihmisnäkemykseen. Sen sijaan romaanin Stalker-vuodet (Otava 2022) päähenkilökertojaan ei ole oikein luottamista, etenkin jos on ollut hänen koulukaverinsa tai opiskellut samoihin aikoihin Tampereen yliopistossa. Kertoja nääs värvätään vuonna 1974 salaiseen tutkimukseen, stasityyppiseen vakoiluun.

”Kun ihmisellä on tehtävä hän kulkee sitä tietä.”

Kertoja junailee kohtaamisia kohdehenkilöiden kanssa ja kirjaa tunnollisesti keskusteluja. Hän saa sittemmin töitä Indonesian lähetystöstä ja tekee tehtäviään tietäen palvelemansa tahon ihmisoikeusrikkomukset. Vaikuttaa siltä, että kertoja ajautuu tilanteesta toiseen.

Jalonen johdattelee päähenkilön toimintaan, ajatteluun, arkeen ja ihmissuhteisiin. Sävy vivahtaa harmaaseen, mikä stalkkaajalle sopii. Päähenkilökertoja ei erotu, ei tee mitään räikeää, sulautuu kaikkeen. Hän ei revittele, ei avaudu kenellekään, ei pääse syviin vesiin toimissaan eikä ihmissuhteissaan.

Jos lopuksi tietää toisesta liian paljon ja melkein kaiken ja silti joutuu olemaan kuin ei tietäisi, on kaikki pakattuna piiloon ja puristaa sisältä.”

Romaani kuvaa Suomea ja maailmaa 1970-luvulta itäblogin murtumiseen ja stalkkauspaljastuksiin. Se on kehys, jossa kertoja aikuistuu, eli ilman henkilötarinaa ei romaani eläisi. Romaani on variaatio sielunsa pirulle myymisestä, ilman kommervenkkejä, ilman savua ja tulta vaan ihan tavallisen hämeenlinnalaisen työläistaustaisen miehen kohtalona. Lopputuloksena on apea, melankolinen kertomus elämänsä sävyt menettäneestä miehestä.

”Minkä leiman on päälleen saanut, siitä ei pääse eroon. Mitä on tehnyt tai ollut tekemättä, sitä mukanaan kantaa.”

Eleetön, vakaa tapa kuvata tapahtumia on leimallista. Kerronta on suoraa ja sisäistynyttä. Haluan toistaa ajatuksen virkevarmuudesta. Varsinaiseksi ahmimiskirjaksi ei Stalkkeri-vuosista minulle ole, sillä verkkaisuus ja kuvaustarkkuus tuovat mukanaan raskautta. Tärkeää aiheessa on paljon, esimerkiksi se, miten nopeasti media unohtaa paljastuneet kansalaisten urkinnat.

Kerran kertoja muistelee romaanissa nuoruustapahtumaa, joka viittaa Jalosen romaaniin Miehiä ja ihmisiä. Siksi sydämeni vähän särkyy, kun ajattelen, että Miehiä ja ihmisiä -romaanin päähenkilö voisi olla Jalosen uutuusromaanin kertoja, siis että Poikakirjan ja Miehiä ja ihmisiä -romaaneiden O:n miehuusvuodet olisivat valuneet yhteen väärään valintaan, tähän stalkkaukseen. Tai olipa hän kuka tahansa, romaani paljastaa urkkijuuden psykologiset ja sosiaaliset seuraukset:

”Kyylän työ on hirvittävää. Vaikka kerää tietoja sisäänsä tyhjenee itse kuoreksi.”

Olli Jalonen: Stalker-vuodet, Otava 2022, 509 sivua. Sain kirjan bloggaajaystävältä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakovan romaani Varjele varjoani (Atena 2022) on tärkeä tässä ajassa, tässä maailmassa ja Suomessa nyt. Tarvitsemme kirjoja maahamme muuttaneiden sisältä nähdyistä tarinoista. Niin saamme kokemuksen, miten yhteiskuntamuutokset vaikuttavat ihmisten jokaisiin arjen tilanteisiin sekä suhteisiin yhteisössä ja läheisten kanssa.

Ukrainan sodan vuoksi on paljon kipuilua, miten suhtautua Venäjään ja venäläisiin. Siksikin tämän romaanin lukeminen tässä ajassa tuntuu minusta tärkeältä. Valtavassa Venäjän maassa on yksilöitä, joiden kulttuuri kumpuaa maan taiteesta, kielestä, elämäntavasta, ihmiskuvasta, Stalinin vainojen varjostamista sukutarinoista, Neuvostoliiton hajoamisen vaikutuksista ja nykyvenäläisestä elämänmenosta. Tästä romaanista saa niistä syvennystä – olkoonkin kyse fiktiosta. Mutta siksi on fiktio, sillä se pistää eläytymään ja ihmistymään.

Mutta itse romaaniin. Siinä kerrotaan perhetarina Verasta, Georgista ja heidän tyttärestään Ninasta. Tarina alkaa Veran ja Georgin suhteesta 1980-luvun alun Leningradissa. Olosuhteet muuttuvat kotimaassa, joten paremman elämän toivossa perhe muuttaa Veran inkeriläistaustan vuoksi Turkuun 1990-luvulla. Nina-tyttö oppii kielen ja solahtaa uuteen ympäristöön, mutta korkeakoulutetut vanhemmat jäävät pitkään tyhjän päälle. Geologian tohtori Georgi saa lopulta autohommia, Vera sentään kutakuinkin koulutusta vastaavaa museotyötä. Myös Veran vanhemmat muuttavat Suomeen. Kaikkiaan kirjassa edetään tähän päivään ja aikuisen Ninan perhetilanteeseen.

”Hänestä oli tullut ekspatriaatti, palaamaton, isänmaansa hylännyt. Niin kuin Brodsky, Tarkovski, Nabokov. Miten he olivat osanneet elää rajan takana niin, että onnistuivat kiinnittymään sekä säilyttämään itsensä?”

Pidän kovasti kirjan kerrontaratkaisusta, jossa on episodihenkeä. Kirja jakautuu osiin, ja joka osassa vuorotellaan kahta melko lähekkäistä aikatasoa. Keskittyminen tiettyihin tiivistettyihin tilanteisiin syventää henkilöitä ja saa heidät eläviksi, persoonallisiksi. Henkilösuhteet liikkuvat, liukuvat etäisistä läheisiin, avoimista salaisiin, odotetuista odottamattomiin. Paljon on läheisten lämpöä, joka jää läikehtimään.

Erityisesti leningradilaisen kommunalkan elämä kiehtoo yhteiselon kirjavana mutta yhteisöllisenä valopilkkuna. Siinä voi tosin olla pieni nostalgialisä. Toisaalta kommunalkan muutokset aikojen saatossa kuvastavat osuvasti venäläisiä yhteiskuntamuutoksia ja niiden vaikutuksia ihmisiin.

Soudakova ei kaihda näyttää räikeyksiä, joita on ihmisten asenteissa esimerkiksi sukupuolia ja rooleja ajatellen. Yksi uudenvuoden juhla Turussa jää etenkin siitä mieleen, samoin Veran äidin kolkko itsetietoisuus.

Nykyisin puhutaan paljon ylisukupolvisuudesta ja pohditaan toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajuutta. Riipaisevasti niitä näkökulmia löytyy Soudakovan romaanista – sitä enemmän mitä lähemmäksi se tulee tätä aikaa. Esimerkiksi aikuisen ahdistus voi puhjeta ja sisältää seikkoja, jotka siirtyvät ehkä jopa Siperiaan häädetyiltä inkeriläisiltä monien vuosikymmenien takaa tai jotka syntyvät tulevaisuuden näkymistä. Ja uskaltaako nykyisin puhua julkisesti äidinkieltään, venäjää?

Varjele varjoani -romaanissa on kaunokirjallisia ansioita. Mutta on siinä tämäkin: pistää miettimään psykologisesti, yksilökokemuksena maahanmuuttajuutta. Tekisi terää monelle.

”Onko hän osa tätä kaikkea? Saako hän olla? Yhtäkkiä ajatus on niin kirkas, että hän pelkää sen paljastuvan myös muille. Onko hänelle varattu tässä maailmassa vain leikkirooli?”

Anna Soudakova: Varjele varjoani, Atena 2022, 275 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet & lokakuun lukupiiri

Kjell ja Mårten Westön viestienvaihto rakentuu kirjaksi Vuodet. Veljekset kertovat (Otava 2022). Kirjekirja käy muistelmista, mutta muistojen lisäksi se sisältää ylipäätään elämänpohdintoja. 

Veljeksistä kasvoi kirjailijoita, eri reittejä ja erilaisia. Kjell on edennyt runojen ja novellien perään pitkän proosan palkituksi taitajaksi. Mårten profiloituu pitkälti runoilijaksi ja kääntäjäksi. Kirjasta kehkeytyy kirjallisesti monitahoinen – kirjeitä, kirjoituksia kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Mårten veljen sanoin:

”- – ja jollain alitajuisella tasolla ymmärrän että vaikka kirjoittaminen ei auta huoliin, se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi, – -.”

Kirjassa kumpikin käsittelee kasvuvuosiaan ja suhdetta perheenjäseniin. Vanhempien ero on vaikuttanut suuresti, mutta haavoittavimmalta tuntuvat äidin mielenterveysongelmat. Siitä kumpikin kirjoittaa koskettavasti kuten myös äidin viimeisistä vuosista ja hetkistä.

Kolmihenkinen kirjapiirini – eli Johanna, Taru ja minä – viihtyi kirjan seurassa. Muistelmien sujuva teksti viehätti meitä, ja oli kiinnostavaa lukea suomenruotsalaisista taustatekijöistä ja veljesten kokemuksista. Kuuntelimme veljien äänistä yhteistä ja erillistä. Myös likimain samanikäisyys antoi meille ajateltavaa, vaikka kasvuympäristömme olivat erilaisia, sillä 1980-luvun nuoruuden tuttu populaarikultturi yhdistää.

Kjell on isoveli, Mårten pikkuveli, välissä on kuusi vuotta ja vuosien varrella vaihdellut veljesyhteys. Kirjan kirjeviestein veljekset tutustuvat toisiinsa toisin kuin ennen, ja siinä sivussa lukija saa aimo annoksen avointa tilitystä. Isoveljen sanoin:

”Tahdon että ymmärrät minusta jotain, jotain minkä olen piilottanut sinulta ja kaikilta muiltakin.” (Kjell Westö)

Kirjoittamistyylit eroavat mielenkiintoisesti. Kjell on kimurantimpi, Mårten suoraviivaisempi. Kjell avautuu ailahteluistaan, erheistään ja epävarmuuksistaan, niin myös Mårten, mutta ehkä hitusen vakaammin. Läheisiään kohtaan he ovat diskreettejä, joten puolisoiden ja lasten yksityisyys säilyy huomaavaisesti. 

Kirjassa on paljon nautittavaa tekstiä, sanoisimmeko kaunokirjallisuusvivahteikkaasti. Muistelukset kumpuavat aistimuksista, ja kummallakin niissä tihentyy aika:

”Mitä syvemmälle tähän kirjaan etenen, mitä enemmän tekstejä kirjoitan ja mitä enemmän sinun [Mårten] tekstejäsi luen, sitä paremmin ymmärrän mistä kaikessa oikein on kysymys, minun mielestäni. Niistä tihentyneistä hetkistä, jolloin ajan lineaarisuus hälvenee, jolloin salama ikään kuin välähtää, ja vuosien tai vuosikymmenten erottamat näyt ovat yhtäkkiä mielessäni samanaikaisia.” (Kjell Westö)

”Ratkaisevista, melkein transensentaalisista hetkistä tai kohtaamisista. Olin itse kokenut niistä useamman kerran – kuuluuhan jo ammattirooliin olla vastaanottavainen sellaisille. Useimmiten ne olivat liittyneet työhön ja yleensä ilmaisseet jonkinlaista vaikeasti selitettävää synkroniaa.” (Mårten Westö)

Veljekset kuvailevat myös kirjoittamisen prosessia. Siksi kirjasta on myös vakuuttavien kokemusasiantuntijoiden kirjoittamisoppaaksi. Kummallakin korostuu maltti – kirjoittajille luonteenomaiseen tyylin:

”Kuten kirjoittamisessa, siinä täytyy suorittaa perusteellista tutkimusta, ajatella dramaturgiaa, tehdä huolellista käsityötä. Konventiot on tunnettava ennen kuin voi rikkoa niitä vastaan. Ja sitten tarvitaan sekä kestävyyttä että hyvä keskittymiskyky; kiire harvemmin tuottaa hyvän lopputuloksen, minkä koko joukko pohjaanpalaneita virheitä on opettanut minulle. Ennen muuta olen ymmärtänyt Goethen neuvon tärkeyden: Jos erehtyy ensimmäisestä napinlävestä, menee koko napitus vikaan.” (Mårten Westö)

”Ehkä romaanit vähitellen syntyvät sillä tavoin. Elä. Koe. Tee huomioita. Lue. Ja kuuntele. Kuuntele kun ihmiset kertovat elämästään, ei pitkiä kaaria, ei selityksiä tai puolustuksia vaan hetkiä. Pieniä tai suuria, sydäntäriipaisevia tai hauskoja, hetkiä jotka syöpyvät mieleen. Älä koskaan käytä niitä heti, anna niiden itää sisälläsi. Hitaasti, hitaasti niistä kasvaa ymmärrys.” (Kjell Westö)

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tervetuloa Kanneltaloon 30.1.2023 klo 15. Haastattelen silloin Kjell ja Mårten Westötä heidän kirjansa tiimoilta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Luokkakokemus on tärkeä Noora Vallinkosken romaanissa Koneen pelko. Tätä on ilmassa! Kari Hotakaisen romaanissa Opetuslapsi (Siltala 2022) höyryää oikein luokkataistelun henki, vaikka keskiössä ovat yksilön kostotoimet. Keskiluokan omahyväisyys saa kyytiä, eikä kärjistyksiä kaihdeta.

Maria on viisivuotiaana sijoitettu hyväosaiseen kulttuurikotiin, jonne hän ei ole koskaan kotiutunut tai sopeutunut. Häntä on jäänyt kalvamaan oven takaa kuullut arviot persoonastaan ja ulkonäöstään. Eikä adoptiovanhemmille ole aikanaan kelvannut Marian kaveri ”Läski”, huono-osaisen perheen laiheliinilapsi. Nyt Maria on aikuinen, yliopisto-opintonsa keskeyttänyt ex-lähihoitaja ja työttömäksi jäänyt autonasentaja. On koston aika, omasta ja Läskin puolesta.

”Tekisi mieli soittaa Läskille ja saada häneltä kannustusta kokonaisuuden hallintaan, mutta toisaalta olen menettänyt uskoni kokonaisuuksien hallintaan. Silti tulee tarve piirtää rajat, joiden sisällä toimimme. Teemme aidan, vaikka näemme kaikkialle ulottuvan erämaan. Rakennamme kokonaisuuden, vaikka joka aamu heräisimme kaaokseen. Näperrämme pikku kätösillämme himmeleitä, koriste-esineitä, kolumneja, maailmanennätyksiä, kokkaamme lohturuokaa, vaikka ikkunan takana riehuu maailmallinen kaaos ja nälänhätä. Me kaikki olemme mukana tässä kaikessa, kyse ei ole vain minusta ja näistä kolmesta ihmisestä.”

Maria kidnappaa Purjehtijan, Syöjän ja Näyttelijän. Hänellä on syynsä. Niin on myös poliisin Keräilijällä, joka pääsee neuvotteluyhteyteen kostajan kanssa. Kenen tai minkä opetuslapsi päähenkilö lopulta on? Sitä romaani pistää miettimään.

Palaan siihen, mistä aloitin, luokkataistelusta. Kirjan keskiluokkakritiikki sekoittaa satiiria ja kiukkua. Tofua jäystäen ja kunnon ihmisen avustuskeräyksiin ropoja lahjoittaen tämä väki lataa sähköautojaan ja pelastaa maailmaa hyväntekeväisyyskonserteissa ja asiantuntijatuttavapiirissään, mutta ei kestä, jos joku lähellä tarvitsee todellista apua, tukea ja myötäelämistä. Ai mikä väki? Ai minä vai?

Romaanin alun terävyys ja iskevyys vetää mukaansa. Ajattelun nokkeluus ja verbaalimonitasoisuus tekevät vaikutuksen, ja päähenkilö kaikessa nurjamielisyydessään ja äärimmäisyydessään saa romaanin mittaan selityksensä. Homma tosin pitkittyy ja intensiteetti löystyy loppua kohti. Toki yhteiskunnallisen näkökulman kireys pitää jäntevyytensä.

”Asia ei ole niin yksinkertainen, mutta ymmärrän kyllä, en ole hullu sillä tavalla kuin he luulevat, minä tiedän, miten yhteiskunta toimii, minä tiedän, että se perustuu vapaudelle, rajattomalle vapaudelle tehdä lainsäädännön rajoissa ihan mitä huvittaa. Julmuus ja toisten ihmisten pois rajaaminen ei ole rangaistava teko. Minä ymmärrän tämän kaiken, en ole sillä tavalla hullu. Luonnon tuhoaminen on sallittua, mutta ylinopeus ei. Minä ymmärrän, miten tämä toimii, ja siksi en ole kiihdyksissäni.”

Kari Hotakainen: Opetuslapsi, Siltala 2022, 271 sivua. Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

”Meidät oli veistetty tylpistä ja teräväreunaisista sanoista, olimme toivottomuuden paineissa lujittuneita lauseita ja pohjalle varisseita huudahduksia. Sanoilla, joita käytin, oli suora yhteys ruumiiseeni ja lapsuuden ympäristöön, ne merkitsivät pölyisiä asfalttipihoja ja kivistä kasattua kotia – jotain niin haurasta että se oli melkein pyhää. Ja sitten sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi.

  Saan kuulla, että vieläkin puhun niin.”

Jo on Noora Valinnkoskella sana hallussa! Koneen pelko (Atena 2022) on kerronnallisesti ja ilmaisullisesti kerrassaan hieno romaani, lisäksi sanottavaa riittää. Olen laputtanut kirjan sivuja tiheästi, sillä osuvia ja omanlaisesti sanotettuja kohtia tässä romaanissa piisaa.

”Aukossa oli sellainen tunnelma kuin ihmiset yrittäisivät selvitä jostain sokista, hän jatkaa.”

Aukko on toisen luokan kansalaisten lähiö isohkon kaupungin laitamilla. Tehtaita ei enää tarvita, ja tavalliset duunarit alkavat olla tarpeettomia. Nämä Aukot siis täyttyvät – työttömistä, toimettomista, päihteistä ja pikkurikollisista, joiden sormet eivät sovi tietokoneitten näppiksille, näiden nykyelämän elämän tason ja elintason takaavien k o n e i d e n. 

Pahiten muutos iskee miehiin. Vallinkosken romaanin päähenkilö Johanna pyristelee pois Aukosta sekä isän ja veljen vaikutuspiiristä. Eihän se sutjakkaasti suju. Siitä romaani pitkälti kertoo, eli romaania voi lukea nuoren naisen kasvu- ja kehitysromaanina. On se myös perhetarina, lisäksi se on kova yhteiskunnallinen romaani.

”Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskellaan.”

Omaperäisellä tavalla romaani kertoo päähenkilön isän ja Jere-veljen tarinaa, myös perheystävä Olev saa siivun kuten myös itäsaksalaistaustainen kaveri Tatu isänsä sääriluineen. Yksi näkökulma on ihmisen (miehen) tarvitsema arvostus. Jere haki ehkä arvostusta koulunkäynnistä laistamisella, vaan eihän se kanna ”oikeassa” elämässä. Jere on tippunut lupaavasta lätkäjätkästä vetelehtiväksi päihdehemmoksi, josta ei ole isäksi eikä parempien piirien naisten seurustelukumppaniksi.

Isän sukupolvi menettää arvostuksensa, jotkut sanovat sitä yhteiskuntakehitykseksi. Silloin ei nähdä yksilöä ja yksilön itsekunnioituksen merkitystä.

”Heidät oli korvattu koneilla, se oli tapahtunut helposti. Nyt he kamppailivat muiden kanssa siitä vähästä, mikä lupauksesta oli jäljellä, he olivat osa valtavaa jyrinää, kielten sekasotkua ja moniäänistä kuoroa, sekakuoroa, ja he määkivät kuin lampaat, he anelivat ja pyysivät käsi ojossa, kunniansa menettäneinä.”

”Seksi tapahtuu minussa kuin tuotanto tehtaassa. Ruumiissani käydään kamppailua resursseista.”

Ei romaani ole vain kehityksen hylkäämien miesten. Johannan viiteryhmään kuuluvat Aukon naiset kuten äiti ja Suski. Vain Johanna yrittää irti Aukosta ja aukkolaisista odotuksista, eli hän muuttaa omilleen, jatkaa koulua lukioon ja hakee yliopistoon – ja ottaa koneen haltuunsa.

Hän tekee töitä lapsenvahtina ja kahvilatyöntekijänä, mikä näyttää hänelle muun kaupungin elämää. Ehkä kärjistetyimmäksi juoniaines kulkee, kun Johanna kohtaa lapsenvahtiaikojensa isän toisessa ympäristössä. Inha tapaus mieheksi.

Ja voi, miten lattealta tämä tiivistykseni Koneen pelosta vaikuttaa, mutta luepa, miten Vallinkoski kirjassaan kertoo! Vaikka luokkaretkistä alkaa olla paljon romaaneita, Vallinkoski raatelee kirjansa paperipinnat halki näyttääkseen, miten lähiö ei lähde muuttamalla eikä koulutettu luokka osaa peittää asenteitaan.

Romaanin aistivoima ja ajatusmaailma tekevät minuun suuren vaikutuksen. Päähenkilön tapa olla sisällä ja ulkona välittyy tehokkaasti, koska kieli on kirjoittajan taitavissa hyppysissä. Romaanissa on hirveää ja jotain hauskaa, ja siinä hauskassa on aina jotain hirveää, mutta ennen kaikkea romaani tarjoaa ajateltavaa vaan ei tuputtaen.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko, Atena 2022, 359 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu

Ann-Louise Bertellin Botnia-trilogian päätösosa Ikuinen kaipuu (Tammi 2022) liikauttaa mieltä monin tavoin. Sisältö, kerronta ja muoto muodostavat ehjän, koskettavan kokonaisuuden. Tiiviissä romaanissa punoutuvat taidokkaasti monet teemat, esimerkiksi äitiys, sisaruus, ystävyys, sukulaissuhteet, seksuaalisuus, rakkaus ja kuolema.

”Sanat olivat vaarallisinta mitä maailmassa oli.”

Marlenen kasvutarina kahdeksanvuotiaasta 16-vuotiaaksi pitää sisällään tytön tunteet fyysisistä muutoksista ja seksuaalisuudesta, eikä niitä voi erottaa muusta, mitä mielessä tapahtuu. Ympäristön vaikutukset korostuvat: Marlene, isä, äiti ja Sus-pikkusisko palaavat Kanadasta Pohjanmaalle, eikä todellisuus vastaa toiveita. Kanadan rahat ovat kadonneet jonnekin, isä ei saa töitä, äiti kerää sisälleen vihaa ja kyläläiset vieroksuvat paluumuuttajia. Se, että äidiltä on jäänyt Kanadaan vanhin tytär edellisestä liitosta, vyöryttää pahat puheet koko perheen päälle.

Bertell tavoittaa varttuvan lapsen ajattelutavan ja havainnot. Niille on vapaata tilaa mielen sisällä, mutta ääneen ei oikein voi mitään päästä. Puhumattomuuden perinne tukahduttaa Marlenen kasvuympäristön ihmisiä.

”Aina tarvitaan ihmisiä, jotka pystyvät kulkemaan pimeän ja valon välillä.”

Taidokkaasti romaanissa muodostuu panoraama 1950-luvun ahtaasti ajattelevaan pohjalaiseen kyläyhteisöön, joka suojelee elämäntapaansa ja ennakkoluulojaan. Lapset saavat tietoonsa totuuksia vain salaa kuunnellen. Toisaalta heiltä udellaan sisäpiiritietoja ja pamautetaan päin naamaa peiteltyjä asioita.

Etäisyys ja kylmyys monissa romaanin ihmissuhteissa saa aina vastapainonsa. Marlenen ja äidinäidin tutustuminen on oleellisin käänne, sillä parantajana ja ruumiinpesijänä toimiva mummu saa tytön näkemään mahdollisuutensa. Hienosti romaanissa nousevat yhteisön surkeimmat hahmot Marlenen kasvun merkkihenkilöiksi ja vaikenemisperinteen katkaisijaksi: ”Kun kerran olin alkanut puhua, en voinut lopettaa.”

Minua koskettaa etenkin se, miten tytär selvittää mielessään vaikeaa suhdetta äitiinsä ja vähitellen käsittää äitinsä kipukohdan, ikuisen ikävän. Minua liikuttaa romaanin komea loppu, ymmärrys jatkuvuudesta ja yhteenkuuluvaisuudesta ihmisen lähtökohdista riippumatta. Ja mummun opetus säväyttää:

”Että ihmiset ovat sisältä pieniä. Vaikka olisivat ulkoapäin kuinka komeita. Ovat kuin surkeita lapsia, koko elämänsä ajan.”

”Lensin suoraan maailmaan, kuin rastas. Tai kuin kurki.”

Lyhyesti nakuttava virkerytmi luistaa. Sitä ei voi muuksi luonnehtia kuin konstailemattomaksi. Silti balanssi pinnan ja pinnanalaisen kesken toimii upeasti. Mukaan mahtuu luontevaa symboliikka, etenkin linnuilla on tärkeä rooli. Minua sykähdyttää kurkiin liittyvä vertauskuvallisuus: muutosten välttämättömyys, kuoleman ylittävä yhteys valoon.

”Siiveniskuista lähti jylisevä ääni. Kurki lensi kuin valopiste pimeyden halki, se pyyhkäisi yli taivaan palaamatta enää milloinkaan.”

Bertellin tiivis romaani on jälleen kokoaan suurempi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on tuhansia teoksia perheiden salaisuuksista, ahdistavasta kasvuympäristöstä sekä perheenjäsenten kireiden ja riitaisten välien – puhumattakaan vaikenemisen – vaikutuksista. Bertellin tuore, suora ja ilmeikäs kerrontatapa nostaa Ikuinen kaipuu -romaanin aiheenkäsittelyn taitoteosten joukkoon. Ja kokonaisuus, johon tämä romaani kuuluu – Oma maa ja Ikävän jälkeen – napsahtaa sukutarinakirjalistani top 10 -osastoon. Romanitunnelmissa kaiken vihan, vääryyksien, kärsimysten ja kuoleman keskellä ei unohdu toivo, mahdollisuus. Ihmisyyden ymmärtämisessä on Bertellin romaanitaiteen säteilyn salaisuus.

*

Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu, suomentanut Vappu Orlov, Tammi 2022, 164 sivua eKirjana; äänikirjana 7 tuntia 10 minuuttia, lukijana Anni Kajos. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuomainen: Majavateoria

No niin siinä sitten kävi, että Henri Koskinen muutti Kannelmäestä:

”Vedin syvään henkeä, annoin katseeni kulkea tutussa maisemassa. Täsmällisen suorakaiteen muotoisissa taloissa nautittiin energiatehokkaasta lämmityksestä, toiminnallisista pohjaratkaisuista ja hintalaatusuhteeltaan lyömättömistä neliöistä, kuten aina ennenkin. Ja kuten olin tähän saakka tehnyt itsekin.

Oli viimeinen päiväni Kannelmäessä.”

Muuttoon on perustellut syyt, sillä mies kissoineen perheellistyy ja solahtaa (kyllä, todellakin: solahtaa) uusperheen isärooliin Herttoniemen aktiivisessa vanhempainyhteisössä. Tämä tuo ihan uutta vinkeyttä Antti Tuomaisen trilogian päätösosaan Majavateoria (Otava 2022).

Majavateoriaan siirtyy aiemmista osista Jäniskerroin ja Hirvikaava perusta eli seikkailupuistoyrittäjä-Henrin työkriisit. Työkuvioihin tuntuu aina tupsahtavan kalmoja, joihin Henri välillisesti liittyy. Tällä kertaa kilpaileva seikkailupuisto on tuhota Henrin elinkeinon ja lisäksi mies joutuu murhaepäilyjen kohteeksi.

”Yhtäällä on se mihin olen – konkreettisesti ja vertauskuvallisesti – kiipeämässä: maailma joka on yhtäkkiä niin tärkeä, että pelkkä ajatuskin sen kadottamisesta koskettaa jostakin niin syvältä etten tunnista sisäelintä tai luuston kohtaa, jossa vihlonta tuntuu. Ja toisaalla on maailman, joka askelma askelmalta kasvattaa uhkaansa juuri ensin mainittua kohtaan. Kun lopulta astun eteiseen ja vedän oven nopeasti kiinni perässäni, tunnen kaikki maailman gangsterit, poliisit, Pariisiin haluavat isät ja pääkaupunkiseudun molemmat seikkailupuistot kintereilläni kuin jättimäisen hirviön, ja sen terät leikkurikynnet tavoittamassa minua ja kaikkea minulle rakasta.”

Henrillä on aiempaa enemmän menetettävää: elanto, työyhteisö ja perhe. Tästä syystä romaani rakentuu päähenkilön ponnisteluihin selvittää murha ja samalla pelastaa oma ja lähipiirin elämä. Samoista syistä yksitotinen vakuutusmatemaatikko harjoittelee entistä motivoituneemmin vuorovaikutustaitoja kotona, isäyhteisössä ja töissä, päätyy jopa ryhmäjaksuhaliin. Näissä tilanteissa lämpöisenä läikehtivä huumori on parhaimmillaan.

Liian hyvän sattuman kautta Henri löytää murhaajan, mutta onneksi on rutkasti tarinointi- ja juonilanganpätkiä, jotka solmiutuvat kekseliäästi. Himpun verran kaavamaista kertyy uhkailu- ja rikostilanteisiin, enkä olisi kaivannut poliisin sisäisiä rötössotkuja osaksi juonta. Sen sijaan kaipaamani pääsiäissaaripatsashahmoinen vanhempi rikostutkija Osmala ilahduttaa minua jälleen vakaalla ja asiantuntevalla lähestymistavallaan niin rikosten selvittämisessä kuin taideasioissakin. Nautin myös muiden sivuhenkilöiden outouksista, esimerkiksi Henrin apumies Esa loistaa erityistaidoillaan.

Tuomaisen tarinoinnin tenho perustuu tilannekomiikan varmaan hallintaan mutta ennen kaikkea kielelliseen ketteryyteen, jolla minäkertojan persoona ja maailmankatselutapa välittyvät. Henri Koskisen loogisen ajattelun törmäyskurssi elämän kaoottisuuden kanssa hykerryttää. Nyt trilogian lopuksi vakuutan: Henri Koskinen on ainutlaatuisen herkullinen henkilö. Ja hänellä on meille opetus: ”Missä matematiikka ja rakkaus yhdistyvät, siellä onni.”

Henrin avoliiton ensimmäiset kuukaudet eivät käynnisty kaikin puolin hyvin, mutta harmonia taiteilijapuoliso Laura Helannon ja uustytär Tuulin kanssa kantaa sekä päähenkilöä että lukijaa. Tiukassa tarkastelussa saattaisi Majavateoria kallistua sokerisen puolelle, mutta minua moinen viehättää. Tämän viihdyttävän kirjan hyväntahtoisuus sekä mukavien ihmissuhteiden ja yhteisöiden voima valaisee muun maailman synkkyyksiä. 

” – – maailma vastaa niin kuin perheeni ovat vastanneet: antaa minun löytää, että tietäisin mitä minun on todella etsittävä.”

Toivon perheellistyneelle ja ihmissuhteista herkistyneelle Henrille kaikkea hyvää sinne Herttoniemeen ja seikkailupuistofirmaan.

Antti Tuomainen: Majavateoria, Otava 2022, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff on kirjoittanut palkittuja nuorten aikuisten romaaneita, mutta nyt on ilmestynyt aikuistenromaani Suomaa (Tammi 2022). Episodimainen sukusaaga alkaa 1600-luvulta ja päättyy tähän aikaan. Kirja kasvattaa kehityskaaren elämäntavasta ja ihmiselämästä, ja sellainen kiinnostaa minua.

Romaani alkaa ja loppuu proosarunotyyppiseen ja henkilökohtaiselta tuntuvaan osioon, jossa minäkertoja purkaa tuntoja äidin kuoleman jälkeen. Minäkertojalle (tai jos tulkitsen tekstin runoksi: puhujalle) on jäänyt perinnöksi vanha sukutila Pohjanmaalta, Kokkolan tuntumasta. 

Jo alku puhuttelee minua, koska olen juuri saanut lainhuutopäätöksen äitivainaan pikkuruisen maalaistilan siirtymisestä minulle. Samastun menetyksen tunteisiin ja siihen, miten talosta, pihapiiristä ja sitä reunustamasta metsästä siirtyy samalla jotain edeltävistä sukupolvista. Niistäkin, jotka voi vain kuvitella, koska perimätietoja tai asiakirjoja ei ole.

Turtschaninoffin romaanin sukupolviepisodit on jaettu vuosituhansien mukaan. Joka vuosituhannelta saan lukea muutaman ihmiskohtalon ja samalla saan kokemuksen ihmisen osasta lähiympäristön ja maailman myllerryksissä. Näkökulma on takamaan ihmisten kokemuksissa ja suhteissa toisiinsa.

Kaikki alkaa tästä: 1600-luvulla Matts Mattsinpoika Nevabacka raivaa korpeen mökin ja pellon.

”Jonkin matkan päästä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa.”

Romaanin yksi ydinoivalluksista on uskomusperinteen muutos vuosisatojen aikana. Kirjan alkupuolella maagisten suoasukkien mukanaolo on konkreettista ja lihallista, vähitellen tarun- ja näynomaista ja nykyaikaa lähestyttäessä unohduksiin hiipuvaa.

Sama heijastuu romaanin kieleen. Alkupuoli on rytmiltään ja välillä sanajärjestykseltään (suomennos) ehkä jopa välillä kömpelöhköä. Ehkäpä 1600-luvulla on jopa kansansadun henkeä, 1700-luvulla jotain, jossa on ailahdus kronikointia. Ymmärrän kielenkäytön tavoittelevan aina aikaansa. 

Kerronnaltaan romaani on vaihteleva, ja siitä kirjan 1800-luku on oiva esimerkki. Parissa luvussa on yksikön kolmannen persoonan kerrontaproosaa ja niissä näkökulmatekniikkaa. Luvussa ”Leipää ja kiviä” on otsikon substantiivien vuoropuhelu, joka väkevästi välittää nälkävuosien tunnelmat. ”Lintutyttö”-luku puolestaan hyödyntää kirjeromaanimenetelmää. Siinä on tiettyä viatonta tyttökirjahenkeä, sillä kirjeiden kirjoittaja on 17-vuotias. Näin siirtyy romaaniin 1800-luvun nuorille iskostettu kristillisisänmaallinen aate- ja ajatustapa, samoin kirjeiden kirjoittajan tragedia.

Haluan vielä mainita yhden seikan. Eri vuosisatojen sodat imeytyvät romaanin henkilöihin. Esimerkiksi Nevabackan vaitonaisen renkipojan tarina riipaisee minua syvältä. Siihen ei tarvita toisen maailmansodan rintamakuvauksia, vain lukijan sisäinen tieto sodan kauheudesta riittää. Siitä, että viattomien parikymppisten liikekannallepano johtaa (lähes varmaan) kuolemaan – ja kaikki tietävät sen. Niin kuin me nyt taas tiedämme lähialueiltamme.

Olen historiallisten ja episodiromaanien ystävä, ja myös maagiset elementit miellyttävät. Elämänkohtalot, jotka liittyvät suoraan samaan sukuun tai viistävät sitä, viehättävät nekin. Niin myös Suomaassa. Nautin siitä, että saan rakennella tarjotuista osasista kokonaiskuvaa. 

Maailmankuvan ja ympäristön muutoksissa ajan saatossa on lisäksi jotain erityisen sykähdyttävää: mikä on lähiluonnon ja ihmisen osa, mikä häviää ja muuttuu, mikä kenties säilyy kiertokulussa ja mitä yksi pieni ihminen siinä merkitsee. Nämä asiat Suomaa saa eläviksi.

Maria Turtschaninoff: Suomaa, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022, 371 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset

Ensinnäkin Sanna Karlströmin runokokoelma Pehmeät kudokset (Otava 2022) on kaunis kirja. Kannen on tehnyt Päivi Puustinen. Kansi käy taideteoksesta, jota tekee mieli hypistellä ja käännellä suunnasta toiseen. Värit, muodot ja pinnan upotukset houkuttelevat ja herättävät mielikuvituksen. Onko siinä multaa, puita, lehtiä, vettä, aaltoja, lunta, luunpalasia ja vähän verta ja lihaa? Vai kaikkea yhdistävää solukkoa ja pehmeitä, maatuvia kudoksia?’

Toisekseen Karlströmin runot vievät perustavanlaatuisiin aiheisiin: kuolemaan, elämään ja rakkauteen. Sellainen ruokkii ja ravitsee. Runoista on etuoikeus hakea sanoittamista asioille, joita ei itse saa verbalisoitua.

Kokoelmassa on neljä osaa. Runon puhuja on niissä lapsuudessaan, muistoissaan ja suhteissaan edeltävään polveen. Vanhemman kuolema tuo ylipäätään kuolevaisuuden liki, sen kun kudokset pehmenevät, maatuvat, mullaantuvat (vai mullistuvat). Silloin ihminen on jonossa seuraavana. Lisäksi luen runoista seuraavan sukupolven merkitystä, ja sukupolvien ketjua. Vaikkapa näin:

”Kun synnyin, havahduin siihen ettei ollutkaan pimeä,

olin syttynyt hetkeksi muiden valaisimien joukkoon.”

Aistimukset ja ruumiillisuuden koen tämän kirjan runoissa merkityksellisiksi. Pidän Karlströmin runojen kuvakielestä, jossa on paljon konkretiaa. 

Tekisi mieli siteerata kokonaisia runoja esimerkeiksi, mutta silvon niitä seuraavin tavoin. Kerron siis tynkätulkintani yhdestä runosta ja vakuutan runoilijan ilmaisutaidosta vain runon lopun siteerauksella. Siispä runon alussa on voimakkaat mielikuvat äidin kallosta astiana, kulhona, jonka sisältö sulautuu sammalikkoon samalla, kun kallon omistajan tietoisuuskin sinne on hävinnyt. Puhuja pyrkii selvittämään läheisen kuolemaa ja selviämään.

”Kun kulho on syöty tyhjäksi et näe unia

vaan olet ne,

humiset kuin metsä, metsänä.”

On vain vuosi äitini hautajaisista, ja tämän kirjan runot antavat minulle välineitä sitäkin seikkaa sipaista, surra suremattomia, yrittää ymmärtää elämää, kiertokulkua. Kuolevaisuudesta esimerkkinä lopetus yhdestä kirjan runosta:

”haluan olla kuolematon kuin puutarha, kukaan ei toivo sille sitä.”

Pehmeät kudokset avautuu vähitellen, usean lukukerran aikana, ja silti jää salaisuuksia ja avautumattomuuksia vielä seuraavillekin lukukerroille. Nautin siitä, että runot ovat lyhyitä, tiiviitä, latautuneita suoran ja salatun yhdistelmiä. Pidän siitä, miten ajatuksia ja tunteita ei kahlita, pidän loppurunojen lämmöstä ja toivosta lapsen hahmossa. Näistä riittää pitkäksi aikaa, 60 sivusta.

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset, Otava 2022, 60 sivua. Ostin kirjan.

P.S. Rohkenen tähän loppuun muistaa juuri edesmennyttä kirjabloggaaja-Riittaa, Kirja vieköön!. Hän lanseerasi joku vuosi sitten blogissaan Runosunnuntain, jonka myötä hän halusi tulla runojen kanssa tutuksi ja tutustuttaa niihin myös muita. Oli ilo ja kunnia tutustua Riittaan, kirjojen ja kukkien arvostajaan. Siksi siteeraan hänelle kokonaan yhden runon kokoelmasta Pehmeät kudokset.

Kesä, lyhyt kuin muisti,

tuuli lehtipuissa:

kuin hiljaisia koneita käytettäisiin.

Se mikä on haudattu nousee ylös

jonkinlaisena kasvillisuutena

kuljemme voikukkapolkua, heinikossa

joka leikkaa jalkamme polvia myöten.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot