Päivittäinen arkisto: 2 lokakuun, 2022

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset

Ensinnäkin Sanna Karlströmin runokokoelma Pehmeät kudokset (Otava 2022) on kaunis kirja. Kannen on tehnyt Päivi Puustinen. Kansi käy taideteoksesta, jota tekee mieli hypistellä ja käännellä suunnasta toiseen. Värit, muodot ja pinnan upotukset houkuttelevat ja herättävät mielikuvituksen. Onko siinä multaa, puita, lehtiä, vettä, aaltoja, lunta, luunpalasia ja vähän verta ja lihaa? Vai kaikkea yhdistävää solukkoa ja pehmeitä, maatuvia kudoksia?’

Toisekseen Karlströmin runot vievät perustavanlaatuisiin aiheisiin: kuolemaan, elämään ja rakkauteen. Sellainen ruokkii ja ravitsee. Runoista on etuoikeus hakea sanoittamista asioille, joita ei itse saa verbalisoitua.

Kokoelmassa on neljä osaa. Runon puhuja on niissä lapsuudessaan, muistoissaan ja suhteissaan edeltävään polveen. Vanhemman kuolema tuo ylipäätään kuolevaisuuden liki, sen kun kudokset pehmenevät, maatuvat, mullaantuvat (vai mullistuvat). Silloin ihminen on jonossa seuraavana. Lisäksi luen runoista seuraavan sukupolven merkitystä, ja sukupolvien ketjua. Vaikkapa näin:

”Kun synnyin, havahduin siihen ettei ollutkaan pimeä,

olin syttynyt hetkeksi muiden valaisimien joukkoon.”

Aistimukset ja ruumiillisuuden koen tämän kirjan runoissa merkityksellisiksi. Pidän Karlströmin runojen kuvakielestä, jossa on paljon konkretiaa. 

Tekisi mieli siteerata kokonaisia runoja esimerkeiksi, mutta silvon niitä seuraavin tavoin. Kerron siis tynkätulkintani yhdestä runosta ja vakuutan runoilijan ilmaisutaidosta vain runon lopun siteerauksella. Siispä runon alussa on voimakkaat mielikuvat äidin kallosta astiana, kulhona, jonka sisältö sulautuu sammalikkoon samalla, kun kallon omistajan tietoisuuskin sinne on hävinnyt. Puhuja pyrkii selvittämään läheisen kuolemaa ja selviämään.

”Kun kulho on syöty tyhjäksi et näe unia

vaan olet ne,

humiset kuin metsä, metsänä.”

On vain vuosi äitini hautajaisista, ja tämän kirjan runot antavat minulle välineitä sitäkin seikkaa sipaista, surra suremattomia, yrittää ymmärtää elämää, kiertokulkua. Kuolevaisuudesta esimerkkinä lopetus yhdestä kirjan runosta:

”haluan olla kuolematon kuin puutarha, kukaan ei toivo sille sitä.”

Pehmeät kudokset avautuu vähitellen, usean lukukerran aikana, ja silti jää salaisuuksia ja avautumattomuuksia vielä seuraavillekin lukukerroille. Nautin siitä, että runot ovat lyhyitä, tiiviitä, latautuneita suoran ja salatun yhdistelmiä. Pidän siitä, miten ajatuksia ja tunteita ei kahlita, pidän loppurunojen lämmöstä ja toivosta lapsen hahmossa. Näistä riittää pitkäksi aikaa, 60 sivusta.

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset, Otava 2022, 60 sivua. Ostin kirjan.

P.S. Rohkenen tähän loppuun muistaa juuri edesmennyttä kirjabloggaaja-Riittaa, Kirja vieköön!. Hän lanseerasi joku vuosi sitten blogissaan Runosunnuntain, jonka myötä hän halusi tulla runojen kanssa tutuksi ja tutustuttaa niihin myös muita. Oli ilo ja kunnia tutustua Riittaan, kirjojen ja kukkien arvostajaan. Siksi siteeraan hänelle kokonaan yhden runon kokoelmasta Pehmeät kudokset.

Kesä, lyhyt kuin muisti,

tuuli lehtipuissa:

kuin hiljaisia koneita käytettäisiin.

Se mikä on haudattu nousee ylös

jonkinlaisena kasvillisuutena

kuljemme voikukkapolkua, heinikossa

joka leikkaa jalkamme polvia myöten.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot