Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2022

30 marraskuun, 2022 · 8:20 am

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi

Tunnustan, että luen turhan vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka sen merkitystä lukuharrastuksen syntymiselle ja syventymiselle tulisi julistaa. Olen viime vuosikymmeninä sen sijaan keskittynyt eri-ikäisten selkokirjallisuuteen, joka sekin pitää lukutaitoa ja lukuharrastuksen päätä pinnalla. Nyt kuitenkin tartuin Ellen Strömbergin ”tavalliseen” nuortenromaaniin Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S 2022).

Romaanin kertoo Manda, joka käy pikkukaupungin laita-alueen yläkoulun viimeistä luokkaa. Paras ystävä Malin on kaikessa mukana: tytöt jakavat niin koulumatkan kuin salaisuudetkin. He pyöräilevät paikasta toiseen, haaveilevat pojista, bileistä ja aikuisuudesta New Yorkissa sekä chattailevat illat samoista asioista. Luokkakaverit ja perhe vaikuttavat taustalla arkielämään ja tunnelmiin.

•

Kylläpä Mehän vaan mennään siitä ohi ilahduttaa tavallisuudellaan! Useinhan nuortenkirjoissa keskitytään vaikeisiin ongelmiin. Tässä nuortenromaanissa Mandalla on rakastava, tasapainoinen perhe, mukavasti kehittyvä sisarussuhde, kiva kirjasto- ja lukuharrastus, liikunnallinen elämäntapa ja hyvät käytöstavat. Hurjinta on pussailun, parin inhottavan kännykkäkuvan ja muutaman kaljan juonnin ohella tukan värjääminen ilman vanhempien lupaa.

Manda tosin kärsii tylsyydestään ja kokee olevansa Malinin palvelijanomainen seuraaja. Myös Malinin tunteet ja ajatukset Mandasta ja Mandan perheestä suhteessa omaansa paljastuvat. Pikkuhiljaa tarinaan ripotellaan probleemeja ystävyydessä, ihastumisunelmien ja todellisuuden ristiriidasta, tositunteiden tunnistamisesta ja nuorten mielenterveysongelmista. Parasta onkin se, miten nämä aiheet alkavat hiljakseen tihkua tekstistä. 

Suurimman vaikutuksen minuun tekee se, miten pienistä arkiasioista koostuu tyttöjen yläkoulun viimeisen kevään tapahtumat, ja silti niistä heijastuvat etenkin Mandan identiteetin kehitys tai havahtuminen siihen, mitä hän on, voi ja haluaa olla juuri sellaisena kuin hän on. Sen kirjan kerronta tavoittaa aidosti asu- ja ihastumisvatvomisten ohella. Hienoa, ettei nuortenkirjan tärkeiden ainesten tarvitse olla äärimmäisiä.

•

Romaanin nimi Mehän vaan mennään siitä ohi viehättää monimerkityksellisenä. Konkreettisesti se tarkoittaa kirjassa bilepaikan huokutusta, mutta samalla se viittaa siihen, että teiniajan epävarmuuksista ja tunneailahduksista mennään läpi ja ohi – ja sama jatkuu haman elämän.

Ellen Srömbergin nuortenromaani sai juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon. Hienoa! Nuortenromaani on myös Finlandia-palkintoehdokas. Tänään selviää, saako Strömberg vuoden tuplapotin.

•

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi, suomentanut Eeva Laakso, S&S 2022, 168 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Avainsanat:

28 marraskuun, 2022 · 7:13 am

Sami Tissari: Krysa

Googlettelin, kuka oli Frank Rosenblatt, koska halusin varmistella faktoja. Hän oli amerikkalainen koneoppimisen ja tekoälyn tutkija, joka kuoli vuonna 1971. Sami Tissarin romaanissa Krysa (Aula & Co 2022) kyseisen tutkijan hukkumiskuolema on huijaus, sillä fiktiossa neuvostoliittolainen sukellusvenemiehistö kaappaa tämän pioneeritutkijan. Sen seurauksena Neuvostoliitto kehittyy mahdiksi, joka muuttaa maailman krysalla, tekoälyvallalla.

Tästä kaikesta romaanissa kertoo Pavel Dybenko – Pashka, Pave –  jonka vanhemmat työskentelivät salaperäisen Buratinon alueella aseteknologisessa kehitystoiminnassa. Dystooppisiin tunnelmiin kirja vie vaihtoehtotodellisuudessaan, jossa Neukkula ei ole missään vaiheessa romahtanut ja jossa vuoden 2020 tienoilla tekoäly, synteettiset ihmiset ja eliittihuumeen huuruissa hulisevat päättäjät vievät maailmaa kohti tuhoa. Tai Pavel sen sinetöi. Tai runo…

•

En juoksuta juttuuni juonta ja sen monituisia juonteita, käänteitä ja yllätyksiä. Toteanpa vain, että nyt on kyse kaunokirjallisuudesta pohjamutia myöten: mielikuvituksen rajattomista mahdollisuuksista rakentaa mahdollinen maailma. Taitavasti tarinaan kytkeytyy totta, ei vain Rosenblattin (tai keskisuomalaisessa Iängön kaupungissa halkoja hakkaavan Bill Gatesin) muodossa. Kertoja Pavel selittää monia historiallisia tapahtumia sellaisenaan tai nykyaikamme ilmiöitä, mutta niiden suhde toteen muuttuu, kun romaanin todellisuus on täysin toinen kuin tunnemme. Pavelin muistikuva ystävänsä tuumailusta saakoon tiivistää ytimen:

”Asko oli ollut oikeassa puhuessaan muinoin siitä, että jonkun yhden asian saaminen tietoon saattoi saada kaikki asiat näyttämään ihan toiselta.”

•

Krysan kerronta vaihtelee kolmella aikatasolla: Pavelin lapsuus Neuvostoliitossa ja muutto teininä suomalaiseen pikkukaupunkiin Iänköön, Pavelin aikuisuus ja hyppäys takaisin Neuvostoliittoon sekä lopun ajat Suomessa. Pavelin perhekunta koostuu värikkäistä persoonista. Esimerkiksi äidin ja äidinäidin rivot keskustelut ovat vertaansa vailla. Pavelin nuoruudenystävä Asko Kivi hämmästyttää hahmona, joka etsii tietä toisiin galakseihin, sitruunatoffeentuoksuisiin, ja joka ruokkii faaraomuurahaisia hevosen spermalla kehittääkseen tuottoisan huumebisneksen.

Hämmästyttävä romaanirakennelma alkaa vetää vähitellen puoleensa. En meinannut lainkaan päästä kiinni kirjaan, vasta kolmanneksen jälkeen mielikuvitusleikki sai minut käyntiin. Tekstistä välittyy se, että se on varma maailmastaan ja tyylistään, eikä se ota itseään vakavasti, vaikka pohjimmiltaan vakavaa sanomaa se sisältää. 

Hurtit hahmot, veijarimainen meno ja huumoriheitot virkistävät synkän maailmankuvan kirjaa. Käsittämättömät eri aikatasoilla tiputellut yksityiskohdat loksahtelevat kirjan mittaan paikoilleen. Sellaisia ovat esimerkiksi atomienergialla käyvä räjähdysnukke tai Intian säilyminen ainoana ihmismäisenä valtiona. Tai tämä krysa, rotta-sanasta nimensä saanut kaiken valtaava konevoima, jonka johdosta ihminen vaikuttaa turhakkeelta ja kirjoilla on merkitystä vain pesässä poltettavana energiana.

•

Aluksi mietin, miten Krysa on Finlandia-ainesta. (Minullahan olisi ollut monta hyvää vaihtoehtoa.) Nyt ymmärrän ehdokasvalinnan, koska kerronnan kerrokset ja mielikuvituksen rajattomuus tekevät kirjasta omaperäisen. Sanoisin sen silti sopivan samaan sarjaan kuin Heikki Kännön Ihmishämärä, sillä kumpaakin yhdistää moniaineksinen kertomuskuljetus sekä tekoäly ja sen sekoilu kohti sivilisaation tuhoa.

Kuuntelin Krysaa osin äänikirjana, ja annan varoituksen, että aikatasosta toiseen siirtyminen ei oikein erotu äänikirjassa. Koska olin aluksi lukenut kirjaa, pystyin pysymään vaihtelutahdissa – muuten olisin tippunut. Nyt jään odottelemaan marraskuun viimeistä päivää ja vuoden Finlandia-palkintoratkaisuja. Ei tule olemaan diktaattorille helppo ratkaisu.

•

Sami Tissari: Krysa, Aula & Co 2022, 233 sivua eKirjana, äänikirjana 11 tuntia 23 minuuttia, lukijana Jukka Pitkänen. Luin ja osin kuuntelin kirjan BookBeatissa.

•

Muut vuoden 2022 Finlandia-palkintoehdokasjuttuni:

Hävitys. Tapauskertomus

Ihmishämärä

Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Stalker-vuodet

Vainajaiset

3 kommenttia

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

26 marraskuun, 2022 · 7:47 am

Peter Sandström: Ison vaaleen viimeinen kesä

Peter Sandström pysyy uskollisena tyylilleen. Taas romaanin minäkertoja lähtee Uuteenkaarlepyyhyn sekä möyrii menneessä ja nykyisyydessä. Ison vaaleen viimeinen kesä (S&S 2022) ei kytkeydy Veijo Meren romaanin tv-versioon Iso vaalee vaan viittaa suoraan kertojan nuoruushabitukseen, pitkänhuiskeaan nuorukaiseen, jolla oli pitkä, vaalea tukka.

Nykyään ohuttukkainen, vanheneva mies palaa tyhjentämään lapsuudenkotinsa äidin kuoleman jälkeen. Luopumisen tunteet vaikuttavat muutenkin vahvoina, sillä kotona Turussa tytär on muuttamassa opiskelemaan kauas pois. Kertojan ajatukset siirtyvät muistelemaan nuoruudenrakkautta Limonea ja opiskeluajan yksinäisyyttä Helsingissä. Silloin kertojan ankeaa odottelun tilaa piristävät siivoustyö ja vanhahko työkaveri Virtanen.

•

Sandströmin viime vuosien romaaneista muodostuu sarja lähtien romaanista Valkea kuulas. Olisiko Ison vaaleen viimeinen kesä viimeinen sarjahenkinen? Saan kirjasta sellaisen tunteen, koska tämän jälkeen kertojan kiintopisteitä – lapsuudenkotia, vanhempia, perhettä – ei enää ole.

Olen nauttinut sarjan kirjoista, ja alkupään romaaneita olen listaillut kyseisten vuosien kirjakärkikokemuksiini. Ison vaaleen viimeisen kesän koen alakuloisemmaksi kuin aiemmat romaanit. Tärkeä juonne kaikissa on ollut kertojan kohtaamis- ja vuorovaikutusongelmat perheenjäsenten kanssa. Sellaisena näyttäytyy myös rakkaus, jota ei kertojapäähenkilö sanoiksi saa.

Uutuusromaanissa kertojaa ympäröi yhä sakeampi yksinäisyys niin nuoruuden rokkari- ja rakastumismuistoissa kuin nykyhetken kuolinsiivousasioissakin. Vaimo mainitaan kenties vain kerran (ei enää nimellä Seepra), siskokin on olemassa vain nuoruusmuistoissa, ja kaikki ystävät ovat muuttuneet entisiksi tutuiksi. Nuoruuden yksipuolinen rakkaustarina saattaa olla surkuhupaisan itseironinen, mutta minulla painottuu surku.

”Oli yksityiskohtia, joita ei voinut mainita, ja oli yksityiskohtia, joita oli mainita kenties siksi, että ne ajateltiin ajan mittaan tulkita hauskoiksi tai suorastaan koomisiksi ikään kuin aika olisi muuttanut niitä, samaan tapaan kuin tietyt asiat oppii hyväksymään sisimmässään, kun aika on kulunut riittävästi; onneton rakkaus saattaa vuosien myötä saada pehmeämpiä, jopa kauniita piirteitä, silmittöminkin viha voi ajan saatossa laantua ja vähitellen haihtua kokonaan tai kuihtua hengiltä.”

•

Tässä romaanissa vaikutuksen tekee se, miten isyysteemaan kytkeyy luopuminen: nuoruuden isäksitulemattomuus ja nykyisyydessä tyttären muutto kotoa. Hienosti kehittyy lisäksi ikkunanpesijä-Virtasen merkitys osaksi tunteista puhumattomuuden ihmissuhdeketjua. Vaalean kuontalon menettämisestä muodostuu melkoinen symboli kaikelle elämän sattumanvaraisuudelle. Romaanin tarina kaartuu lisäksi niin, että loppusivut sulkevat nuoruudenromanssin toiveiden ovet lopullisesti.

Sandström on ammentanut Uusikaarlepyy-vuosista, paluista sinne ja perheasioista kiinnostaviin romaaneihin, joissa nyrjähtänyt katsanto välittyy kimmoisalla kielellä. Aina välillä todellisuudentunteeseen repeää aukkoja. Nytkin kesken kaiken isävainaa käy keinuttelemassa. Lisäksi monet tilanteet voi tulkita kertojan kuvitelmiksi eikä mahdollisiksi elämäntakautumiksi. Täytyy toistaa taas: nyt leijuvat tekstistä luopumisen tunnelmat ja murheellinen pohjavire. Ymmärrän, sellaista on kuusikymppisillä.

•

Peter Sandström: Ison vaaleen viimeinen kesä, suomentanut Outi Menna, S&S 2022, 172 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

23 marraskuun, 2022 · 4:01 pm

Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja

Välillä jotain ihan muuta: Anni Kytömäen Luontopäiväkirja (Tapio 2022). Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuosia sitten, ja nyt on uusintapainoksen aika. Tarinallisella luontohavaintokirjalla huomaan olevan rauhoittavan vaikutuksen.

Kirja etenee tammikuusta joulukuuhun, ja joka kuukaudelle osuu muutama päiväkirjamerkintä. Niissä kertoja Kati tekee havaintoja kotipihalta, lähimetsistä ja lempiluontokohteista. Jonkin kerran mainitaan kouluikäinen tytär Siiri ja lapsenvaihtokohtaamiset tytön isän kanssa, luontoihminen hänkin. 

Kerronnan viehätys perustuu sen vaivattomuuteen: elämykset ja ajatukset luonnosta yhdistävät havaintoja, tietoa ja tunnetta. Joihinkin lajeihin kertojalla on ilmeinen kiinnostus, joitain uutuuksia osuu hänen silmiinsä – samalla lukijan luontotuntemus kasvaa. 

•

Elämysfiilistelyyn innostaa kirjan kokonaiskauneus, sillä Mari Tuomisen kuulas kuvitus hivelee silmää. Luontopäiväkirja sallii tunnelmoinnin, vaikka se on tietoinen ihmisen haittavaikutuksista luontoon. Esimerkiksi luontoinhokkini hirvikärpänen saa kertojalta armon, sillä sen levinnäisyys ei ole otuksen syy vaan ihmisen tekosien seurauksia.

Huomaan tämän kirjan osuvan vauhdin hiljentämisen, mielenpysäyttämisen tarpeeseen. Siksi vinkkaan uudistettua Luontopäiväkirjaa joululahjaksi tai muuksi tuliaiseksi henkireikää hakeville. Luontopäiväkirjassa on kuukausitarinoinnin ohella tilaa lukijan omille päiväkirjamerkinnöille. Siksi siitä voi tulla vaikkapa tulevan vuoden metsähavaintopäivyri ihan  perinteiseen kynä-paperi-tyyliin.

Lopputäkyksi siteeraan kohtaa, joka sopi viime viikon vetiseen, harmaaseen yleisilmeeseen ja valaisi sitä ennen lumipeitettä:

”Vuodenajan nimi on leuto marraskuu. Se on vuodenaika, jolloin metsässä kulkeminen on helpointa: kenttäkerroksen kasvillisuus on lakoontunut, hyönteisfauna on hyhmettynyt, lunta ei ole. Metsä on myös kauniimpi kuin milloinkaan.”

•

Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja, kuvittanut Mari Tuominen, Tapio 2022, toinen uudistettu painos, tekstisivuja 70, kokonaisuus 90 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa

Avainsanat:

21 marraskuun, 2022 · 7:08 am

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Tunnustan heti alkuun: en ole lukenut Eeva Turusen esikoispalkittua novellikokoelmaa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, enkä ole nähnyt Turusen näytelmää Muutama sana Ullasta. Sen sijaan luin juuri Finlandia-ehdokasromaanin Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (Siltala 2022). Siksi vain oletan, että teoksesta toiseen liihoitteleva U-henkilö on tässä romaanissa sama tai samansorttinen kuin Turusen aiemmissa teoksissa.

Saanhan olettaa! Romaanissa näyttäytyy (teosjatkumona) hulvaton U-kummitäti, joka on laukalle kirmaavan romaanikertojan yksi mielenjuolahdus ja kuvitelma. Tämän U-kummitädin pyyteetön ja loppuun asti rakastettava läsnäolo kummina monessa polvessa on huvittava sivujuonne romaanissa, joka poukkoilee luopumisen tunnelmissa.

”suunnitelmani on sellainen, etten korjaa ukilta saamaani aikaa, vaikka kello on hiukan väärässä, koska haluan, että kello käy ukin aikaa”

•

Kronologia pakenee tekstistä, mutta lukijana houkutun sellaista rakentelemaan. Tiivistän tarinan näin: kertoja vierailee kiireisesti toisessa kaupungissa hoivakodissa asuvan ukkinsa luona, kun samaan aikaan hänellä on käynnissä haasteellinen rakennusprojekti ja arkkitehtuurikilpailutyö, sitten ukki kuolee ja kertoja kuormittuu hautajaisorganisoinnista ja kuolinpesän irtaimistojärjestelyistä, lisäksi parisuhteessa ilmenee kohtaamattomuusongelmia. Näin on, mutta romaanin juju piilee kerronnassa, tekstin asettelussa ja sävyissä.

Ja kielessä, kuten kertojan kellontarkassa päiväsuunnitelmassa, esimerkiksi iltapäivällä:

”15.15 äidinkielen sanavarasto laajentajaiset, viisi sanaa, joista vähintään kolme vanhahtavia, lisäksi pohdintaa siitä, mitkä unholaan osin painuneet sanat olisivat omiaan korvaamaan hiljattain englannista lainatut muotisanat, joiden käyttäjä pyrkii viestimään ajan hermolla olemisestaan”

•

Turusen romaanin voi suitsait luokitella kokeilevaksi, mutta mukavaa on mainita se soljuvaksi, viehättäväksi lukukokemukseksi. Kokeilevuus ei vieraannuta vaan kuvastaa sitä, miten pakenevainen on ihmispolon olotila, kun päälle punkee useita stressitekijöitä yhtä aikaa ja kun niissä samalla jyllää monenmoisia käsittelyä vaativia tunteita, joita mieluusti välttelisi.

Omaperäisesti romaanissa on dialogeja hyvin eri tavoin sivuille aseteltuina, luetteloita ukin jäämistöstä, mielenjuolahdusosioita ja niiden eskaloitumisia, suunnitelmia, kohtaamisia työmaalla – ja niin edelleen. On osuuksia, jotka kutakuinkin silmäilen, ja on osuuksia, joihin uppoan ja joita ihastelen. Paneudun jälkimmäisiin.

•

Ensinnäkin vierailut ukin luona ovat ainutlaatuisia kuvauksia isoisän ja lapsenlapsen kohtaamisista, joissa he jakavat saman ammatin ja kohtaavat samanlaisen kielen tasolla – sivistyneen ja miellyttävän. Nämä tilanteet riemastuttavat ja liikuttavat. Ihastelen tapaa, jolla kertoja-lapsenlapsi kuvailee heikkonäköiselle ukilleen asioita. Ja kysymykset isoäidistä – miksi ukki aina väistää kysymykset vaimostaan! Plus se, miten kertoja kätkee itsensä ukilta, parisuhteensa luonteen, ison osan ydintään.

Toisekseen dialogit ”minän” eli kertojan ja ”toisen” eli kaverin kanssa osoittavat kertojasta pykälää rennompaa sanailua ja toisaalta taas ei, eli kertojapersoonan valotus onnistuu eri tilanteissa tuomaan sekä uutta että vahvistusta kontrolloidusta mutta äärirajoilla keikkuvasta stressaajasta.

Kolmanneksi herkulliset dialogit puolison kanssa paljastelevat jälleen eri puolia kertojasta. Kohtaamisissa on ymmärrystä, silti myös kasvavaa tuskaantumista – puolin ja toisin.

Neljänneksi kertojan ja uurnanrakentajan kirjeenvaihto väläyttelee kertojasta kiinnostumista ei vain uurnan ja leikkuulaudan rakentamisen yksityiskohtiin mutta ehkä myös parisuhdetta vaarantaviin kiinnostuspiirteisiin.

Viidenneksi kertojan hurahtavat suunnitelmat naurattavat ja koskettavat. Pistää miettimään, miten ihminen pitää reaalimaailmasta kiinni, kun joka elämänalueella on painetta. 

•

Muotoilen kantani kirjan kielityyliin: kirjakokemukseni on varsin myönteinen. En pidä kerrontakeinoja itsetarkoituksellisena vaan ilmaisu välittää ekspressiivis-impressionistista mielentilaa. Ennen kaikkea tyyli ja tyylittely, tarkka korrekti kielenkäyttö osoittaa sävykkyytensä ja ajattomuutensa sopien niin ukin kuin ukin maailmaa säilyttävän mutta samalla omaa elämäänsä omiin uomiinsa uraavan kertojan kannalta. Aika veikeää ja pinnan alla paljolti porisevaa. Siksi päätän juttuni romaanin ukin sanoihin:

”ohoo, no sehän nostaa mielialaani usealla asteella

se riski on otettava, että joskus tapahtuu jotain positiivistakin

asiat ovat koko lailla hyvissä järjestyksessä vääjäämätöntä vaihetta varten, nos habebi humus, erään siivekkääksi tulleen sanonnan mukaan”

•

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, Siltala 2022, 439 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

18 marraskuun, 2022 · 8:11 am

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

Luin Helsingin Sanomien haastattelun esikoiskirjapalkitusta Susanna Hastista. Siinä kirjailija itse määrittelee romaaninsa Ruumis / huoneet (S&S 2022) autoteoreettiseksi tai: ”Lyyrinen essee, joka on omaelämäkerrallisen proosan, esseen ja runon sekoitus, voisi hänen mukaansa sopia myös.”

Ja itse romaanista siteeraan seuraavaa:

”Tarvitaan käsitteitä, jotta jotakin voidaan tunnistaa. Tarvitaan kieltä, jotta jotakin voidaan muistaa. Tarvitaan tarina. Tarina on muoto, jonka avulla ihmiset ajattelevat, keskustelevat, kirjoittavat teoriaa ja historiaa. Tarina vaatii muistin. Jos ei ole muistia, on kummittelua ja unia, mutta niistä ei saa aikaan tarinaa. Tarinattomuus tai tarinan epäjohdonmukaisuus viittaa syyllisyyteen.”

Ruumis/huoneet on kaunokirjallinen tutkimus kertojan syyllisyydestä ja muistamattomuudesta, joka johtuu varhaisnuoruuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja väkivallasta. Hän selvittää, miksi niin pääsi tapahtumaan. Se on reitti saada hajanaiset, traumatisoineet tapahtumat selvitystilaan, tarinallistumaan. Samalla se pala palalta irrottaa kertojan syypään roolista – eihän kutakuinkin 13-vuotias ole voinut vastata siitä intiimiin tunkeutumisesta, riepottelusta, väkivallasta, jota poikaporukat ovat häneen kohdistaneet ja aikuiset väistelleet huomaamasta.

•

Romaanissa kietoutuvat kertojan lapsuus ja nuoruus aikuisuuteen ja nykyisyyteen. Päällimmäiseksi jää mieleen tietynlainen vauhdin tunne: tyylissä tehoaa vimma kerätä tietoa ja muistiriekaileita sekä yhdistää niitä – siitä esseemäisyys. Kerronnassa on dna-kierteen tuntua, kokemus on kiertynyt kertojan joka soluun ja siksi palaa mieleen, painaa.

Kertojan lapsuustapahtumien rankkuus on raskasta ottaa vastaan, mutta samanaikaisesti kerronnassa puhaltaa raikas ilma, merkillinen keveys. Uskaltaisiko sanoa, että jopa iloa pukkaa, huojennusta ja selviytymistä, paljon selviytymistä. Kun sitä ihmettelen, löydän kirjasta siteerattavaksi:

”Tästä selvitystyöstä täytyy jäädä jotakin käteen. Ensin ajattelin saavuttavani jonkinlaisen vapauden, mutta pahoin pelkään että olen sekoittanut vapauden ja huolettomuuden toisiinsa. Eivät kärsimys ja ongelmat mihinkään katoa. Vapaus on jotakin yhteistä. En usko, että on mahdollista olla vapaa välittämättä muiden vapaudesta. Vain hetkittäin vapaa, iranilainen ystäväni sanoo, ja minä sanon: Olen tässä sinun kanssasi.”

•

Ruumis / huoneet nimi viittaa siihen, että keholliset kokemukset tapahtuvat paikoissa ja niiden merkit jäävät. Minua puristaa kovin se, että romaani on omistettu kirjailijan pojille. Jonkun poikia ne kirjan väkivallan tekijätkin ovat, jonkun tytär kertoja on ollut, joten miksi niin heille ja kertojalle kävi ja käy toisille yhä ja yhä?

Samaa voisin kysyä Ida Rauman Hävitys. Tapauskertomuksen tiimoilta: miksi luen tänään Hesarin otsikon ja jutun ”Äiti ei voi luvata aamulla ekaluokkalaiselleen, ettei tätä hakata koulussa – Väkivalta ryöpsähti Kaarinassa”. Miksi tätä tapahtuu yhä? Mitkä rakenteet, mikä ihmisessä ylläpitää ytimiä nävertävää vahingollisuutta?

Ja kirjallisuuden ketjut naksahtelevat toisiinsa, kun luin Marja Kyllösen Vainajaiset. Siinä teini-Herttaa kohdellaan hyhmäisissä huoneissa lihanpalana samaan tapaan kuin Hastin kirjan teiniä. Tätä tapahtuu, uhreja ja tekijöitä on, selviytymisen tarvetta on, kokemusjakamisen tarvetta on.

•

Susanna Hast: Ruumis / huoneet, S&S 2022, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

17 marraskuun, 2022 · 6:18 am

Norjalaista jännitystä Karin Fossumilta ja Jo Nesbølta

Luin putkeen vanhojen jännäristisuosikkieni uudet kirjat. Ruotsalaisen Håkan Nesserin uusin Barbarotti-osa saattoi hieman venyä, mutta tunnelma viehätti. Entä norjalaiset takuutuotteet?

Karin Fossum: Paha äiti

Fossumin kirjojen psykologinen ote on aina vedonnut minuun. Jännitys ei perustu verikekkereihin vaan tragedioihin ihmissuhteissa. Niin nytkin romaanissa Paha äiti (Johnny Kniga 2022), sillä muutamaa loppusivua lukuunottamatta romaani kuvaa nelikymppistä toimittajamiestä ja hänen päihde-mielenterveysongelmaista siskoaan sekä heidän äitisuhdettaan.

Veli ja sisko lietsovat keskenään vihaa ja katkeruutta äitiään kohtaan, sillä kylmä, alistava ja vaikeneva kasvuympäristö on tuottanut ahdistusta ja patoutumia. Sisko toteaa veljellen: ”Sinua ja minua ei ole koskaan kehitetty valmiiksi kuviksi, olemme pelkkiä negatiiveja.”

Fossumin henkilökuvaustaito tulee oikeuksiinsa etenkin tilanteissa, joissa aikuinen poikaa kohtaa äitinsä. Latautunut negaatio huokuu kaikesta, ja sen aisoissa pitäminen muodostaa romaanin jännitteen. Fossum sotkee yksioikoisuudet siten, että välillä väläytetään ylisukupolvisia tekijöitä.

Kirjan teho perustuu tapaan kuvata henkilöiden kokemuksia ja vuorovaikutusta. Kulissien ylläpito ja kunnollisuusvaatimukset kerryttävät taakka, jossa yksi korsi katkaisee kamelin selän. Rikos tai rikoksia tapahtuu, ja lukija pidetään jännityksessä tekijästä tai tekijöistä.

Kansi mainostaa kirjan aloittavan Eddie Feber -sarjan. No joo, kiinnostavalta kaverilta tämä Eddie vaikuttaa sen pari sivua, joilla rikostutkija näyttäytyy. Odotan jatkoa.

•

Karin Fossum: Paha äiti, suomentanut Tarja Teva, Johnny Kniga 2022, 166 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jo Nesbø: Verikuu

Ymmärrän Harry Hole -sarjan miljoonamyynnin hyvin. Kerronta on vetävää, päähenkilön särmikkyys vetoaa miehiin, naisiin ja siltä väliltä, ja juonissa on yllätyksiä. Vaan nyt tuli vastaan sarjan osa, jossa kaikkea on liikaa. Ja tähän voitte juttuni lukemisen lopettaa te, jotka ette halua tietää Verikuun (Johnny Kniga 2022) aihepiirejä.

No tässä: psykopaatti-sarjamurhaaja, kannibalismi, insesti, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, huumekauppa, homoklubin kellarikähminnät… Mielikuvitukselliset mikrobiologiset loiskokeilut ovat tosin jotain uutta rikosromaanissa, mutta raa’at yksityiskohdat murhissa eivät. On tietysti oikein muistuttaa, että tappaminen on kauheaa, mutta silti – liika on liikaa.

Harry Hole on entisensä eli äärirajoilla addikteineen, hurmaava hulttio. Romaanin alku rakentaa hänestä uhrautuvan hyväntekijän, muu romaani erehtyväisen mutta taitavan alallaan, eikä leskeyden murhe tee hänestä ainakaan vähemmän kiinnostavaa romaanin naisten silmin. Sarjasta tutut henkilöt punoutuvat tapahtumiin, ja luopumisen murhetta on ilmassa – ja paljon äijäilysanailua.

Happamia havaintoja teen Verikuusta suhteessa siihen, että ahmin paksun dekkarin pikavauhtia. Eli kerronta vetää, vaikka lukijaa nyppisikin sen seitsemät seikat.

•

Jo Nesbø: Verikuu, suomentanut Outi Menna, Johnny Kniga 2022, 389 sivua eKirjana, yli 15 tuntia äänikirjana, lukijana Jukka Pitkänen. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

15 marraskuun, 2022 · 6:59 am

Håkan Nesser: Kirjailijan viimeiset päivät

Håkan Nesser ei petä odotuksia: henkilöt ja verkkainen toiminta siirtyvät eloisina lukijan mieleen. Kirjailijan viimeiset päivät (Tammi 2022) rakentuu samoin kuin yleensäkin Barbarotti-sarjassa: ensin äänessä on henkilö, joka liittyy rikostapaukseen, sen jälkeen päästään päivittämään Barbarottin elämäntilanne ja seuraamaan tapaustutkimusta, ja jatkossa osuudet vuorottelevat.

Gunnar Barbarotti saa merkillisen tapauksen tutkittavakseen: ensin katoaa menestynyt dekkarikirjailija, seuraavaksi runoilija ja kolmantena tinkimätön kriitikko ja prosaisti. Lisäksi on merkkejä poliisipariskunnan Barbarotti-Backman suhdekriisistä. Eikä ympäröivää maailmaa häivytetä: korona- ja ilmastokriisi vaikuttavat kirjan henkilöihin.

Paljastan nyt sen, mikä lopettaa Gunnarin ja Evan parisuhdekriisin: ilmastomuutoksen seurauksiin havahtunut Eva tajuaa, että suhteessa hiertävät asiat ovat minimaalisia verrattuna maailmantilaan. Mutta rikostapauksesta en kerro enempää.

•

Kirjailijan viimeiset päivät -kirjaa voi lukea jopa kirjallisuussatiirina. On riemastuttavaa, miten Nesser piikittelee – tai ainakin huvittelee – dekkareiden suosiolla ja dekkaristien laskelmoinnilla, vähälevikkisten runojen ja runoilijoiden omituisuudella sekä kirjakritiikin arroganssilla. Hirtehistä on se, että salanimellä tuottoisia dekkareita kirjoittava korkeakirjallinen henkilö pitää vaihtoehtona itsemurhaa, jos hänen salanimensä paljastuu. Paljon muutakin kirjahupaa löytyy kirjailijaosuuksista sekä poliisien suhtautumisesta kirjailijoihin ja kirjallisuuteen.

Barbarotti on entisensä eli plärää Raamattua ja rukoilee pahoissa paikoissa. Vastauksia ja merkkejä hän tähyilee faktan keruun ohella intuitiosta ja enteistä.

”Hän nojautui tuolissaan taaksepäin ja haukotteli. Lohtu, mielenrauha ja viisaus, juuri niitä hän oli tilannut. Ehkä hän oli saanut ne, mutta sitä ei ollut mitenkään hyvä tietää.

Hän vilkaisi ikkunasta. Lumisade ei ollut loppunut, mutta se oli laantunut huomattavasti. Saattoi melkein kuvitella, että kalpea aurinko oli tunkeutumassa pilvipeiton läpi.

Olisiko ollut jokin merkki jostain?”

Leppoisa sanailu sujuu sutjakkaasti, ja vaikka vuoropuheluissa on paljon tyhjäkäyntiä eikä juoni juuri etene tai kaikin osin vakuuta uskottavuudellaan, tunnelma pelastaa kaiken. Tämäntyyppinen viihdyttävä henkilö- ja psykologisvetoinen rikoskirjallisuus sopii minulle.

•

Håkan Nesser: Kirjailijan viimeiset päivät, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2022, 243 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

12 marraskuun, 2022 · 8:23 am

Marja Kyllönen: Vainajaiset

F-asiaa ei voi ohittaa, joten palkintoehdokkuuden innoittamana luin Marja Kyllösen Vainajaiset (Teos 2022). Ymmärrän Finlandia-raadin valinnan. Kun halutaan painottaa kaunokirjallisen kielen kekseliäisyyttä, silloin tällainen teos tulee nostaa kärkikuusikkoon.

•

En tiedä, onko järkeä Vainajaiset-romaanista mainita edes juonta, mutta menköön. Saman kylän Rauno ja Inari rakastuvat, mutta pöhkö väärinkäsitys pakottaa parin odottamaan pitkään papin aamenta. Liitto muuttuu heti latteaksi. Parikymmentä vuotta sitä koettelevat lukuisat keskenmenot.

Kaiken tarkoituksettomuuden laimentamana Inari on vaihtanut nimekseen Laimi. Jossain vaiheessa kylä on kasvanut kiinni kaupunkiin ja Raunon maatalouselinkeino vaihtunut taksiliikenteeseen. Laimi hoitaa huushollia ja Raunon isoäitiä sekä laitoshuoltaa vanhainkotia. Aina välillä Raunon ja Laimin elämää viistää naapuruston Hertta-tyttö, joka kasvattaa mielikuvitustaan teiniksi saakka ja hakee hyväksyntää sieltä, mistä saa.

Fiktion voima on näyttää lukijalle henkilöistä muuta kuin henkilöt muille, ja tässä romaanissa kerroksellisuus kukoistaa. Pimeässä ihminen on toinen kuten Laimi tulitikkuineen, mielen pimeissä koloissa jylläävät sadut ja uskomusolennot niin kuin Hertalla, ja tarinassa pahuus voi luikerrella vauvaan metsästä kuin vaihdokastarinoissa.

•

Vainajaiset on jalostettu Aleksis Kiven, Volter Kilven, Aino Kallaksen raaka-aineista Kyllösen ihan omalla kielipajalla, jonka ahjoon tulta ja ilmaa puhaltaa kansanrunous. Virkkeiden sanajärjestys ja rakenne kietoutuvat kiihkeään vyöryyn, ja sitä tehostaa rytmiikka ja soinnuttelu. Eikä taida olla romaanissa montaa virkettä, jossa ei olisi kuvailevaa ainesta tai kekseliäänkummallista sanaa.

”Ojanposki oli hotkinut suun täydeltä lunta ja pömpötti pullollaan kuin raskas, raukea ihra. Pösäkkä pikkutyttö kaahloi kinoksessa kaksin käsin, kaksin jaloin, ja hanki näytti hampaitaan. Hämärä oli paksua ja pöpperöistä ja ähötti aamun pohjalla kuin puuro tytön maarussa, ja kuuparkaa puistatti.”

Välillä hallittua vyörykieltä katkoo paikallislehdentyyppiset pikkujutut, jotka ikään kuin palauttavat mielikuvitusmaailmasta todenkaltaiseen. Kerronnan kiinnostavin piirre syntyy siitä, että tapahtumakuvauksesta syöksähtää vähän väliä lihavoitua tekstiä, jonka kertoja on keskenmenossa menetetty Laimin ja Raimon tyttösikiö, joka vihottelee syntymättömyyttään. Olen lukenut aiemmin Hamlet-sikön kerrontaa Ian McEwanin Pähkinänkuori-romaanissa, mutta arvioisin silti ainutlaatuiseksi tämän romaanin kertojaratkaisun.

”Mutta ei minun äitini kurota kättään, ei vedä tykönsä turvaan vaan jättää minut tänne, mahoon mutaan ja unohdukseen, ja minä peityn alkumereen ja vereen, jossa haaveet ja haamut ovat yhtä ja samaa ja toiveet täyttyvät ja tyhjenevät kuin kuunkierrot, ja kuun valkea muna maksottuu, mustuu ja mykiö on kaiken näkevä, väkevä, jä äitini, minun mätäni pieksää lohdutonna kupeitaan, sellinsä sitkaita seinämiä ja kalterit kalisevat, kylkiluiden rita ryskyy ja uuman katiska laulaa, ja hukkuneilla on huilun ääni, hullun ääni ja hämärä, ja pelossa pesii joku, joka olisi voinut tulla todeksi ja joka on nyt hallitseva sen haaveita, oleva toiveitten täyte ja tyhjä; se olen minä.”

•

Vaikutun kieltämättä myös melko raskaasta verbaalihyökyaallosta. Latteaksi menee kirjakuvailuyritykseni. Voisin valita adjektiivin väkevä, silti se kuulostaisi voimattomalta. En ole kuunaan lukenut vastaavaa kuvausta lapsettomuudesta, oman lapsen vierastamisesta tai lapsen sosiopsykopatiasta. Hertan teinikokemukset autiotalon niljaisessa seurueessa alkavat olla jo melkein liikaa. 

Jos romaanin alussa heräsi hetkittäin epäilys, että kielikeekoilu on itsetarkoituksellista, se karisi tekstikyydissä, joka on samalla sekä jääkylmää että tulikuumaa. Kerronta yhtaikaa rypee tarkasti henkilöiden toimissa ja silti on myös viitteellistä. Kaikenlaisissa synkkyyksissä seisahdutaan, kummallisuuksissa viivähdetään, mutta lukijaa armahdetaan: lopussa läikkyy toivoa. Tästä menee tovi toipua.

•

Merja Kyllönen: Vainajaiset, Teos 2022, 239 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat:

9 marraskuun, 2022 · 7:20 am

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo

Hannu Mäkelän kirjan koko nimi on Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja (Kirjapaja 2022), ja minua viehättää erityisesti otsikon loppuosa. Mäkelän tuotanto on runsas ja monipuolinen, ja rakkaus sanoihin kukoistaa yhä.

Muukin kuin kirjoittamisrakkaus vaikuttaa kirjan sisältöön, samoin muut tunteet. Mäkelä ei kaihda ilmaista synkkiäkään sävyjä: isäsuhteen nurjuutta, kustannustyön kiirettä, epävarmuutta uuden kirjan synnystä, talousmurheita, elämän tarkoituksen tai tarkoituksenmukaisuuden pohdintoja, itsemurha-ajatuksia, alkoholismia ja takaiskuja.

•

Mäkelä on kirjoittanut ja toimittanut noin 200 teosta. Joitain olen laajasta tuotannosta lukenut, mutta en ole lukenut pitkään aikaan hänen muistelmakirjojaan enkä edellistä kirjaa Lukemisen ilo. Siksi en tuhlaa tilaa arvailla, onko kirjoissa päällekkäisyyksiä ja moneen kertaan kerrottua. Olen nyt vain tämän kirjan seurassa.

•

Kirjoittamisen ilo kertaa välähdyksinä kirjailijan elämäntaivalta kirjoittajana mutta myös kuvittajana. Mäkelän tuotantoon taitaa kuulua kaikkia kirjallisuuden lajeja. Hän korostaa: ”proosa kirjoitetaan, runo annetaan.” Runoudesta ja inspiraatiosta hän kirjoittaa seuraavasti:

”Lastenkirjat syntyvät työllä ja työstä, joskus hieman inspiraatiostakin, mutta runoni on tuotakin proosaa hankalampaa; se näköjään ilmaantuu vain elämän isoista kolhuista ja tunteista, joskus toki positiivisistakin.”

Koska kyseessä on konkari, poimin kirjasta paljon kirjoittamiseen liittyviä ajatuksia ja kokemuksia, eli seuraan kirjoittajan elämänmittaista rakkautta lajiin. Saan siitä kipinöitä, ja nautin hyvin arkisista ja maanläheisistä huomioista, esimerkiksi tästä:

”Kirjailijalla on toden totta vain kaksi tehtävää: kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Jos et usko itseesi, kuka sinuun uskoo. Omasta halusta, päämäärästä, ymmärryksestä; niistä ja vain niistä on lähdettävä.”

•

Kirjoittamisen ilo -kirja on samanaikaisesti katsaus Mäkelän kirjalliseen elämään ja hänen kokemusasiantuntijan opastuksensa kirjoittamiseen. Mäkelä painottaa, että kirjoittajaksi kehitytään lukemalla, lukemalla ja vain lukemalla. Sen jälkeen kirjoittaja hakee ja tavoittaa oman äänensä, omanlaisen lauseiden rytmin. Vasta sen jälkeen on valmis tarinan rakentamiseen ja hiomiseen. Mäkelä antaa kirjan loppuosassa eläviä esimerkkejä kirjailijoista ja kirjoista, jotka ovat innostaneet häntä.

Mäkelällä on ajatuksia myös kirjallisuuskritiikistä. Hän valaa kirjoittajiin uskoa myös niin, että päiväkritiikki tulee ja menee, lisäksi nykyisin kritiikin laatu on hänen mielestään ohuehko. Blogijuttuni on mukava päättää näin:

”Paneutuvaa kritiikkiä voi saada yhä vaikkapa kirjabloggareiden henkilökohtaisilta palstoilta. Ne eivät pyri universaaleihin tuomioihin, vaan ilmoittavat subjektiiviset lähtökohtansa. Todellisin kriitikko on se, miten aika kirjojamme kohtelee.”

•

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja, Kirjapaja 2022, 170 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Avainsanat:

7 marraskuun, 2022 · 6:33 am

Romaanisadon puinti 2022 – Finlandia-aineksia

Vuotta 2022 on jäljellä ja lukematta kymmeniä tänä vuonna ilmestyneitä romaaneita. Sallin silti itselleni katsauksen lukukokemuksiini. Poimin kimaran lukuvuoteni kohottavimpia romaaneja, jotka minun puolestani saisivat olla myös Finlandia-palkintoehdokkaita. Esittelen valintani lyhyesti tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad)

Kasvukertomusten lajirikkaudesta voi olla vaikea erottua, mutta Ikuinen kaipuu tekee sen. Syynä on minäkertojan tapa ilmaista havaintonsa, tietonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa. Ikuinen kaipuu kuvaa perhesuhteita ylipäätään, äitisuhdetta erityisesti mutta myös naapuruussuhteita ja yhteiskunnallista asemaa. Tyyli, kieli ja kerronta kietovat minut kasvuprosessiin tytöstä teiniksi. Kieltämättä myös säväyttää se, miten Bertellin Botnia-sarjan ensimmäisen romaanin Ikävän jälkeen näkökulma muuttuu äidistä tyttäreen.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Vaikka Jaakobin portaat on pienoisromaanitrilogian päätösosa, se toimii itsellisenä mielen, mielekkyyden, ja mielenrauhan tavoitteluromaanina. Lumisateen ja tähtientuikkeen vaihdellessa Jerusalemin taikatunnelma kohtaa ihmispolon arjen haurauden, muistot ja murheet. Romaani välkyttää ikuista valoa unohtamatta maallista, ennen kaikkea itsensä ja muiden kohtaamista.

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Ihmishämärän aiheiden ja teemojen runsaus riemastuttaa, ja ennen kaikkea ihailen, miten eri ainekset loksahtavat paikoilleen nykytaiteilijoista skandimytologiaan, Wagner-libretoista tekoaly-dystopiaan ja ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista länsisaksalaiseen tulevaisuuden omenatarhaan. Ennen kaikkea kieli ja kerronta soljuvuuksineen ja muine taitotekijöineen vakuuttavat: taituriromaani. Kannattaa ponnistella nauttien, vaikka olisikin rajoitteita esoteerisyys-, mytologia- ja taidetietämyksessä – kuten minulla.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Parainen ja Pariisi, kyllä ne yhteen sopivat. Kirjasta kehkeytyy nautittava lukuromaani, jossa vaihtelevat kahden ajan ja paikan kuvaukset. Paraisilla enteillään tragediaa, ja vuosia myöhemmin toista maailmansotaa edeltävinä aikoina Pariisissa tartutaan hetkeen. Etenkin nautin Alice B. Toklasin, Gerdrude Steinin ja suomalaisen Margit-keittäjättären elämänpiirin elävyydestä.

Riikka Pulkkinen: Lumo

Kirjan vaihteleva kerrontatapa kiehtoo minua suuresti, samoin rakenne. Pinnalta romaani on kertomus 17-vuotiaan Philippan kuolinsyyn tutkinnasta, mutta enemmän se on Philippan lähipiirin kokemuskuvausta. Philippa on kuvajainen, josta muut kirjan henkilöt kokemuksineen heijastuvat, välillä vääristyen, välillä terävöitettynä.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Väkevä, voimakas, ytimiin iskevä kirja kertoo monenlaisesta hävityksestä, yksilön, kaupungin ja maailman. Muustakin voisin tämän romaanin yhteydessä paljon vuodattaa, mutta nostan ilmeisen, kouluväkivallan. Tapauskertomuksen yksityiskohtaisuus ja toisaalta irtonaisuus, jolla kerronta vaihtelee ja iskee – hienoa, hienoa.

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)

Suomaa vastaa moniin makumieltymyksiini: episodimaisuus, historiallinen romaani, mytologiakerroksellisuus, sukupolvien jatkumo, metsämaan merkitys, juurtuminen maaplänttiin… Vaan eivät ne aiheet vaan se, miten Suomaa juoksuttaa nevan liepeille sukupolvet ja ajat eri näkökulmin ja erityisen vaihtelevin kerrontatavoin. Nautin.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Kasvukertomus on tämäkin, mutta kovin erilainen ja eri aikaan kytkeytyvä kuin listani Bertellin romaani. Omaääninen kerronta viehättää minua niin tässä romaanissa kuin muissakin listani kirjoissa. Tämän kirjan juttu on juuri kerronta, joka on yhteneväinen tunne- ja asiasisällön kanssa. Yhteiskunnallinen näkemys voimistaa nuoren naisen yksilökehityskuvausta, erilaisten aukkojen ja Aukon täyttämistä, ja ken lisäksi kirjan on miesten, jotka pelkäävät konetta ja kielellistämistä.

•

Miksei listalla ole esimerkiksi ansiokkaita Olli Jalosen, Riitta Jalosen, Aki Ollikaisen ja Anna Soudakovan uutuusromaaneja, jotka ovat tuottaneet minulle kielen ja kerronnan mielihyvän hetkiä sekä ovat herättäneet ihmisyyden ja elämän kysymyksiä? Ihan vain intuition vuoksi. Se olkoon muistutus siitä, että listaukset ja luokittelut ovat perin subjektiivisia ja aikariippuvaisia. Sama koskenee myös Finlandia-raatilaisia ja -valitsijoita – tosin he ovat lukeneet kaiken tarjolla olleen.

•

Romaani-Finladia-palkinnon ehdokkaat julkaistaan 10.11., ja voittaja selviää 30.11. Ylen suorassa lähetyksessä.

Finlandia-palkinto 2022: tietoja.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat: , , , , , , ,

5 marraskuun, 2022 · 9:31 am

Alex Schulman: Malman asema

”Tulevaisuus on ennalta määrätty, ei siihen voi vaikuttaa, mutta se mikä on tapahtunut, muuttuu ja liikkuu koko ajan.”

Alex Schulmanin romaanissa Malman asema (Nemo 2022) muistot liikkuvat. Ne liikuttavat myös lukijaa – sanan monessa merkityksessä. Rakenteen puolesta liikkuminen tapahtuu niin junamatkoilla kuin myös näkökulmasta toiseen, ja sisällön liikuttavuus syntyy siitä, miten murheellisuus siirtyy sukupolvesta toiseen.

•

Tässä romaanissa Schulman ei ammenna oman perheen pulmista, mutta tuttuja perusteemoja löytyy, sillä romaanin henkilösuhteet ovat jännitteisiä; paljon on ristiriitoja, puhumattomuutta ja varautuneisuutta suhteessa läheisiin.

Kirja kerrotaan kolmesta näkökulmasta: Harriet on perheenäiti, Oskar hänen miehensä ja Yana heidän tyttärensä. Harrietin osuuksista saa selville hänen lapsuutensa traumaattiset tapahtumat, jotka liittyvät vanhempien avioeroon ja vanhempien suhtautumiseen lapsiinsa. Ne jättävät jälkensä aikuisuuteen.

”Kun he lähtivät, Harriet puhui nopeasti elokuvasta potkiskellen pikkukiviä edellään, ja Oskar ajatteli, ettei ollut koskaan tavannut yhtä kiihkeää ihmistä, ketään joka oli aina hetkessä kiinni mutta tuntui silti kovin etäiseltä.”

Oskarin osuudessa taustoitetaan Harrietia aikuisena naisena, Oskarin ja Harrietin tasapainotonta suhdetta ja tapahtumia ennen Harrietin katoamista. Aikuisen Yanan näkökulma vie siihen, miten hän on lapsena kokenut vanhempiensa suhteen sekä oman paikkansa siinä ja elämässä.

•

Juoni jännittyy matkoihin Malman asemalle: näiden matkojen aikana selviää perhetilanteita ja salaisuuksia. Toisaalta lukija saa tietää paljon enemmän kuin mitä henkilöt ovat saaneet tietää toisistaan. Ja sitten toisaalta lukija pidetään jopa dekkarityyppisessä jännityksessä, mitä oikeastaan olikaan tapahtunut. Suurimpia salaisuuksia liittyy Harrietiin.

Malman aseman kieli ja kerronta on tarkkaa ja tehokasta. Osin sitä voi pitää myös julmana, sillä se raapii henkilöiden pintaa vereslihalle. Tätä romaania ei voi sanoa hyvän mielen kirjaksi vaan siitä kehkeytyy alakuloinen kertomus läheisten ahdistavasta vaikutuksesta toisiinsa. 

Syvältä riipaisee lasten avuton asema: he ovat täysin vanhempiensa mielivallan alla. Jos vanhemmat riitelevät ratkaisemattomasti, ovat puhumattomia tai ajattelemattomasti päästävät suustaan lasta leimaavia lausahduksia, siitä seuraaa inhimillistä kärsimystä, vahinkoa psyykelle ja käyttäytymiselle. Lisäksi murheen kierre siirtyy polvesta toiseen. Romaanissa äiti ja tytär kokevat myös varhain äidin menetyksen, eri syistä. Harriet on lapsuuskokemustensa vaurioittama, ja sama seuraa Yanaa.

•

Schulmanin valttikortiksi nostan henkilökuvauksen. Hän näyttää syitä ja seurauksia mutta sen lisäksi henkilöihin jää sellaisia selittämättömyyksiä, joita aina ihmisissä on. 

”Silloin Harriet kumartuu hänen puoleensa, tulee niin lähelle, että heidän otsansa hipovat toisiaan.

’Kerran elämässä, vain yhden kerran, pääsee näkemään itsensä ja se, vain se, on joko elämän onnellisin tai katkerin hetki’, hän sanoo.”

En lähde tämän kummemmin kirjan yksityiskohtia paljastelemaan. Vihjaan, että kirjassa on hiertävimpiä sisarusten välisiä kohtaamisia, joita olen lukenut. Vinkkaan myös, että Yanan nimeen on selitys, kouraiseva sellainen. Lisäksi kirjan loppusanat hätkähdyttävät.

Joten tiivistän: Schulmanilla on pettämätön draaman taju. Hän pyörittää täysteholla minua henkilöstä ja tunteesta toiseen. Hän saa suremaan henkilöiden puolesta ja heidän kanssaan. Ja jos joskus ajelen junalla Ruotsissa, pidän Malman asemapysähdyksen ajan hiljaisen hetken traagisten henkilökohtaloiden kunniaksi.

•

Alex Schulman: Malman asema, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2022, 295 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

3 marraskuun, 2022 · 4:36 pm

Brechtiä jokanaiselle

Musiikkiteatteri Kapsäkissä esitetään Sirpa Kähkösen käsikirjoittamaa esitystä Brechtiä jokanaiselle. Voisi sanoa, että esitys on biofiktiota näyttämölle. Brechtistä kertova musiikkinäytelmä ajoittuu Helsinki-vuosiin 1940 – 41, jolloin ”miljoonien runoilija” oleilee Suomessa.

Ja nyt heti oikaisu, mistä näytelmä todellisuudessa kertoo. Grete Steffin, Brechtin sihteeri ja lemmitty, usean abortin läpikäynyt nainen, käynnistää näytelmän. Kolmiodraama on kytenyt vuosia, sillä Brechtin vaimo Helli Weigel ei ole hävinnyt mihinkään: kolmikko asuu Suomessa yhdessä. Joukkoon liittyy Brechtin kolmas nainen Ruth Berlau, ja aika ihastunut taitaa olla myös Hella Wuolijoki. Oleellista on naisten estradille asettelu toimijoina ja kokijoina.

•

Hurtisti kuvio huipentuu kohtaukseen, jossa Brecht naisineen viettää kesää Hella Wuolijoen kartanolla. Saksalaiskirjailijan riettailu Berlaun kanssa puhututtaa kylän asukkeja, mikä välittyy railakkaasti yhteislaulusta ja laulajien eleistä.

Tunnelmat vaihtelevat esityksen mittaan tasaisesta taustoituksesta piikikkääseen sanailuun tai syvälle sukeltaviin tuntoihin. Minuun vaikutuksen tekevät laulut puoliajan jälkeen: Brechtin vaimon ahtaat tunteet kerrostaloasunnon yhteiselosta ovat väkeviä, ja Berlaun laulu lapsuudestaan ja nuoruudestaan tuo muuten lennokkaaseen henkilöön herkkyyttä – tarvittavaa taustaa rempseydelle. 

•

Näytelmä paljastaa miesneron, joka ei ota vastuuta mistään vaan edellyttää ihailua, huoltoa ja hoivaa. Mies marisee ja viettelee, ja sihteeri kulkee perässä kynän ja muistikirjan kanssa poimimassa jokaisen neronleimauksen. Esitys ei saanut minua täysin käsittämään, mikä oli Brechtin lumovoiman salaisuus tai miksi naiset piirittivät tai sietivät häntä.

Kaikki Brechtin naiset ovat luovia taiteilijoita, ja siksi näytelmä kuristaa kulisseihin ja herättää kysymyksiä, kenen tekstiä Brechtin nimissä julkaistuissa teoksissa mahtaa olla. Samantapaisesti teosomistajuutta kyseenalaistaa Jari Järvelän Aino A, romaani Aino ja Alvar Aallosta.

Sopivasti muut näytelmän henkilöt avartavat kokonaisuutta. Elmer Diktonius ja Elvi Sinervo esittävät suoria sivalluksia, ja heidän kauttaan poliittisesta tilanteesta on eri näkökulmia. Mainio Hella Wuolijoki touhuaa tehokkaasti monella rintamalla.

•

Pidin lavastusratkaisuista, ja etenkin ajankohtaan ja henkilöihin liittyvien kuvien heijastus seinän sermeihin toimi erinomaisesti. Näppärä ratkaisu oli esittää lapset puutarhatonttuina: statisteiksi jäävät lapset olivat posliinipystejä, vain äänet kuuluivat nauhoitettuna. Ja koska oli kyse musiikkiteatterista, laulun voimaa käytettiin tehokkaasti ja tunnelmia luovasti. Moniääniset osuudet hivelivät korvia. Jokainen näyttelijä veti useaa roolia, ja vaihdot sujuivat sutjakkaasti.

Kelpo esitys!

•

Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 2.11.2022

Käsikirjoitus: Sirpa Kähkönen

Ohjaus: Taru Mäkelä

Musiikkidramaturgia: Marko Puro, Reetta Ristimäki

Rooleissa: Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo, Hanna Vahtikari, Reetta Ristimäki, Johannes Korpijaakko, Marko Puro

Lisää Kapsäkin nettisivuilla.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: ,

1 marraskuun, 2022 · 6:40 am

Ihmisiä ajan sylissä – novelliantologia klassikoista ja nykyversioista

Novelliantologia Ihmisiä ajan sylissä tarkentuu alaotsikon avulla: Uusi novelli kohtaa vanhan (Laatusana 2022). Kirjassa on kymmenen klassikkonovellia ja niiden rinnalla nykykirjailijoiden novellit. Kirjan toimittajat Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen kiteyttävät kirjan näin:

”Pyysimme kymmentä nykykirjailijaamme valitsemaan kaksi suosikkiaan tarjolla olevasta kymmenen novellin joukosta ja valitsimme heidän toiveitaan noudattaen kullekin ns. nimikkonovellin. Sen jälkeen kirjailijat veivät novellien teemat nykypäivään ja kirjoittivat uusia kertomuksia taiteilijan vapaudella.”

Tällä tavoin antologiasta kehkeytyy mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa entinen kohtaa nykyisen. Siispä kirja tarjoaa aihe- ja teematasolla tuumailtavaa ihmisestä, ihmisyydestä, tunteista ja ajattelusta eri aikoina ja eri tekijöiden keinoin. Novellien kompakti pituus ja rakenne sopivat sekä tekstien itsensä että niiden rinnakkaiseen tarkasteluun.

Klassikkonovellit on valittu meiltä ja muualta, ja tyylilajeissa on vaihtelua. Nykykirjailijoiden lähetymistavat klassikkoteksteihin tuottavat uutta ja tuoretta novellistiikkaa, ja samalla syntyy herkullisia yhdistelmiä verrokkinovellien kanssa. Seuraavasta sisällyskuvasta selviää kirjakokonaisuus:

•

Otan esimerkkejä vain muutamasta nykynovellista, miten ne vastaavat klassikkohaasteeseen. Toiset säilyttävät melko paljon klassikkonsa aihelmia ja tunnelmia, toiset päätyvät omaehtoisiin suuntiin. 

Monissa uutuusnovelleissa keskeistä on siirtyminen nykyajan kotkotuksiin, eli ihmisten toiminnassa korostuvat elinympäristön ja toimintatapojen muutokset. Näin on esimerkiksi Petri Tammisen novellissa ”Aa ja Oo”, jossa some vaikuttaa ihmisten käytökseen. Tammisen novellin inspiraationa on Anton Tšehovin ”Paksukainen ja Ohukainen”. Riina Katajavuoren novellissa ”Syntymäpäiväyön taika” nuoren tytön odotusten ja toden ristiriita on tunnistettavissa Sigrid Undsetin novellista ”Puoli tusinaa nenäliinoja”, mutta nyky-ympäristö ja eroperhetematiikka tuovat siihen rutkasti uusia sävyjä.

Sitten on novelleja, joista tunnistaa klassikkovertaisen mutta näkökulma ja kerrontakeinot muuttuvat. Salla Simukan novelli ”Syntymättömälle lapselleni” vertautuu Aino Kallaksen novelliin ”Vieras”. Simukka vie Kallaksen novellissa mainitun nuoren naisen mieleen säekirjatyyliin.

Minna Canthin novellissa ”Eräänä sunnuntaina” minäkertojanainen päätyy kirkkoon ja (mielen)terveydenhuollon pohdintoihin. Niin käy myös Anja Erämajan intensiivisessä novellissa ”Vappusunnuntaina”, joka ajoittuu kevään työläisjuhlaan ja kasvun aikaan. Kysymys on sama kuin Canthilla mutta aikamme ehdoin:

”Kaiken katoavaisuuden tietoisuus tekee elämästä helvettiä, luonto herää mutta on henkitoreissaan, kysyy missä, missä on lääkäri.

Tai ei se mitään kysy. Totuuden nimissä, ei se kysy, ihminen kysyy, ihminen on kävelevä kysymysmerkki, kyyryniska, kännykkä kädessä. Se värisee: ois kiva.”

Nykynovelleista voi lukea ajankohtaisia luonnon ja identiteetin kysymyksiä. Esimerkiksi sukupuoli-identiteettiteemasta Jyri Paretskoin novelli ”Pojat eivät leiki nukeilla” vaihtaa toiseksi Teuvo Pakkalan novellin ”Poikatyttö” asetelman.

•

Ihmisiä ajan sylissä tarjoaa napakkana pakettina elämyksiä ja oivalluksia, ja siksi kirja sopii kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille (linkki verkkokauppaan). Vastaavanlaisia vanha kohtaa uuden -kirjoja on viime vuosina ilmestynyt muitakin, esimerkiksi Toinen tuntematon ja Sadan vuoden unet. Tämä antologia tuo sen sorttiseen sarjaan tuoreesti kestävää novellistiikkaa.

Kustantamo Laatusana liittyy Äidinkielen opettajain liittoon, joten novelliantologia on suunniteltu sopivaksi myös opetuskäyttöön yläkoulussa ja toiselle asteella, ja ÄOL:n jäsenille on kirjaan myös tehtäväpaketti. Tunnustanpa tässä, että osallistuin antologian ideointiin.

Tervetuloa torstaina 17.11. klo 17 kuuntelemaan kahta antologian kirjailijaa, Jari Järvelää ja Tuutikki Tolosta Helsingin Kaisa-talon Rosebud Sivulliseen, Kaisaniemenkatu 5. Silloin käydään keskustelua kirjasta Ihmisiä ajan sylissä ja novellien synnystä.

•

Ihmisiä ajan sylissä. Uusi novelli kohtaa vanhan. Toim. Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen, Laatusana 2022, 173 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,