Riikka Pulkkinen: Lumo

Riikka Pulkkisen romaanista Lumo (Otava 2022) tekisi mieli kirjoittaa pitkästi ja monipolvisesti, mutta yritän painaa jarrua. Tästä on kyse: Lumo teki vaikutuksen.

Kirjan käynnistyessä harasin vastaan. Teksti vaikutti olevan kovin tietoista itsestään, välillä ärsyttävyyteen asti, ja kuvatut teinit yltiöälykkäitä tarkkailijoita ja tietoisuuspohtijoita. Minut sulatti vähittäin kehittyvä kaiken haurauden tunnistaminen ja tyylittelyntakainen vilpittömyys.

”Philippan kuolema on jollain muotoa vilpittömintä, mitä Philippa on tehnyt, jos kuoleminen voi olla missään määrin teko.”

Lumossa on toki juoni, mutta oleellisena pidän teemojen kietoutumista, rakennetta ja kerrontaa. Keskiöstä löydän 17-vuotiaan Philippan, joka kuolee heti romaanin alussa. Kirjan mittaan etenevät kuolinsyyntutkimus ja poliisikuulustelut sekä Pihilippan merkitys kirjan muille henkilöille: äidille, naapurin yli 80-vuotiaalle Alexille, naapurin ruuhkavuosinaiselle Alinalle, bestis-Sagalle, ex-poikaystävä-Oliverille ja deittiäijille. Philippaa peilataan eri henkilöihin ja tilanteisiin. Sekaan heitellään nimiöitä kirjoista, biiseistä ja muista kulttuuriluomuksista.

Rakenteen näennäinen repaleisuus syntyy poliisiraporttien ja eri näkökulmien vaihtelusta. Välillä moderni kaikkitietävä kertoja katselee lintuperspektiivistä, mitä tapahtuu ja ajatellaan, välillä henkilöt laitetaan marionettinukkemaiseen tilaan ja selostetaan, mitä sinä teet; toisaalla on käsikirjoitustyylistä dialogia ja siellä täällä liu’untaa minä-muotoon. Sekavaako? Ei, vaan varmaa.

”Olen kaikkea mitä osaatte kuvitella ja sellaistakin, mitä ette halua lausua ääneen.”

Alkuasetelman traagisuutta ei voi ohittaa: kuolema juuri ennen täysi-ikäistymistä. Kirjassa samoillaan läpi kaiken tunnekirjon. Saan myös naurahdella, esimerkiksi pikkulapsiperheen puolisoiden väsymysriidoille, huippuna tapaus Vihakaavio ja raivon kanavointi. Kaikkiaan romaani tarjoaa kanavia katsoa eri-ikäisten haavoihin ja haavoittuvuuteen. Niitä kirjan henkilöiden kytkökset Philippaan näyttävät, ja Philippa on kuin kaukosäädin, jolla valitaan katsottava. Kaiken ei tarvitse olla uskottavaa.

Isoksi kasvaa romaanin tyttöysteema. Tytöt saavat kirjassa leikkiä sillä ja käyttää hyväkseen somea, ei vain päinvastoin. 

”Tämä on pintaani. Tervetuloa siis, tervetuloa sisään.

Tyttö avaa suunsa. Märkää, vaaleanpunaista, hampaiden helmiäiskiiltoa, takana touhukas nielurisa.

Tyttö hengittää suu auki, astuu lähemmäksi kameraa, avaa linssin lähelle. Linssi huurtuu.

Yksi asia on varma: kun tyttö elää, hänestä on moneksi.

STOP:”

Philippan hahmo julistaa myös ihmiseen kuuluvaa mutkikkuutta: samassa persoonassa vaihtelee kiva, manipuloija, ärsyttäjä, älykkö, julmuri, lolita, leikkijä, ymmärtäjä, valehtelija, tukija ja paljon muuta. Kirjan henkilöiden silmin voi etsiä kokonaiskuvaa, mutta sellaista ei voi kenestäkään saada, ja se kuuluu kirjan teemaytimeen.

”Olen tyttöjen tyttö.

En osaa pysyä totuudessa, mutta se ei ole minun vikani vaan maailman, jossa elän.”

”Mutta jos se on totta? Jos jokainen on merkitystensä kanssa yksin? Kuvittele.”

Murrosiän ja aikuisuuden taite tässä kirjassa säväyttää (taas vähän niin kuin Edward Munchin Puberteetti-maalaus). Siinä on tietoisuutta itsestä ja särkyvyyden mahdollisuus. Riipaisevimmaksi koen sen, miten romaani avaa ystävyyden, seksiseikkailuiden, roolileikkien, some-natiivien, media-narratiivien ja elämännälkäisten sisukset. He ovat vielä lapsia, lapsia.

Komeasti kaartuvat esimerkiksi Sagan ja Oliverin osuudet. Lukija näkee sydänystävyyden riippuvuuden ja kääntöpuolen. Oliverin kärvistely Philippan pihdeissä on piinaavan hyvin kuvattu, ja toistettu kiusalause ”Olipa  kerran poika ja toinenkin poika” saa romaanissa huimat tulkinnat (sekä nuoren Oliverin että vanhan Alexin kannalta), joissa yhdistyvät mielen rakennelmat muistoista ja valemuistoista.

”Ovatko jotkut ihmiset totuudellisempia kuin toiset? Vai onko pikemmin niin, että kyse ei ole ihmisistä vaan asioista: voivatko jotkin asiat säilyä imitaationa, jäljittelynä, kuvitelmana ja unen sisaruksina ihmiselämässä pidempään kuin toiset, kenties aina?”

”Minä olen kertoja. Minä hallitsen koko tarinaa.”

Mainitsin alussa jo romaanin tyylittelevyyden ja totean taas, että se toteutuu romaanissa itsetietoisesti mutta tyylikkäästi. (Käypä sellainenkin mielessä, että kirjailija kuljettaa esikoisromaanistaan nuoren tytön ja äidinkielenopettajan suhteen tähän romaaniin mutta toisenlaisella omistajuudella.) Välillä mieleeni ailahtaa esimerkiksi Monika Fagerholm ja hänen pyörremäinen kuvaustapansa, mutta mielleyhtymät tai esikuvat sikseen (esimerkiksi loppusanoissa mainittu Ian McEwan): ihan omaehtoista Pulkkis-tyyliä parhaimmillaan. Lukija saa paljon pureskeltavaa sisällöstä ja kerronnasta.

•

Riikka Pulkkinen: Lumo, Otava 2022, 234 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.