Onko kukaan tehnyt tutkimusta romaanien kanteen painetuista mairittelevista kritiikkisitaateista? Lukuhoukutukseen vietellään merkkilehtien lausumilla. Kyllä ne tehoavat, tämäkin:
”Joskus sitä miettii, onko romaanien lukeminen kovin hyödyllistä ajankäyttöä. Sitten sitä lukee jotakin sellaista kuin Laurent Gaudén Eldoradon, ja kaikki epäilykset pyyhkiytyvät pois. – Le Parisien”
Olen lukenut viime aikoina melko hyviä kirjoja, jokusen yhdentekevänkin. Hakusessa on syvältä säväyttävä proosa, joten tomerasti tartun Eldoradoon (suom. Lotta Toivanen, Bazar 2013). Laurent Gaudé on ranskalaiskirjailija, joka tässä teoksessa käsittelee laitonta maahanmuuttoa Afrikasta Eurooppaan. Vuorotellen kuvataan Lampedusan saarella työskentelevää merivartiostokapteenia Piraccia ja Välimeren toisella puolelta Eurooppaan yrittävää nuorta sudanilaista Sulaymania. Le Parisien lupaa ehkä hieman liikaa, mutta ei lukeminen ajantuhlausta ole, sillä ihmisyyden asialla on aina tärkeä olla.
Niin, Piracci oli tosiaan yksin. Ei enää kenenkään poika. Ei isä eikä aviomies. Nelikymmenvuotias mies, joka eli elämäänsä ilman että kukaan katsoi häneen. Hän jatkaisi sinnikkäästi olemista, onnistuisi tai epäonnistuisi, ilman että kukaan hihkuisi riemusta tai itkisi hänen kanssaan.
Kapteeni Piraccin tapaisten individualistien Eurooppa ei näyttäydy sellaisena onnelana kuin laittomien siirtolaisten virtaus antaisi odottaa. Välimeri vie pohjaan piittaamattomien ihmiskauppiaiden huijaamia maahanpyrkijöitä, ja elossa kiinni saadut viruvat vankileirinkaltaisissa vastaanottokeskuksissa. Piracci kriisiytyy ja tekee odottamattoman, yllätyksellisen vastavedon.
Sulayman on tyyppikuva parempaan tulevaisuuteen tähyävästä nuoresta, jolla ei ole tulevaisuutta kotimaassaan. Odotukset ovat epärealistiset, mutta jääminenkään ei ole realistista. Pakoreissun edessä on monia vaikeuksia, niin takanakin.
Minä erehdyin. Mitään rajaa ei ole helppo ylittää. Jotakin on pakko jättää taakseen. Olimme kuvitelleet, että pystyisimme ylittämään rajan vaikeuksitta, mutta kotimaasta lähtö raastaa väkisin nahkaa. Eikä piikkilangan ja raja-aseman puuttuminen muuta asiaa mitenkään. Minä jätin veljeni kuin kilpajuoksussa pudonneen kengän. Mikään raja ei päästä ihmistä yli helposti. Kaikki rajat haavoittavat.
Kieli on selkeää, hakkaavaa. Päälausevoittoinen teksti vie: kauheuksiin ei jäädä vellomaan, niin tapahtumat kuin tunteet todetaan, sitten edetään. Eleettömyys on vaikuttavaa, jännite pitää.
Humanismi, se on Eldoradossa pysäyttävää. Kenellä on oikeus hyvinvointiin? Millä perusteella sen tavoittelua voidaan estää? Köyhän afrikkalaisen unelmat ja vakavaraisen eurooppalaisen tyytymättömyys menevät ristiin. Siinä välissä riepoo toisten hädällä kaupan käynti. Romaanissa väännetään veistä länsimaisessa omassatunnossa. Siinä myös on jeesusmainen uhraus, kuin kuolema muiden syntien puolesta. Riittääkö se vapauttamaan kärsivien pääsyä länsieurooppalaiseen paratiisiin? Millaiseen paratiisiin?
Romaani pistää miettimään perimmäisiä ihmisyyskysymyksiä. Se myös tarjoaa joitain vihjeitä elämisen merkitykseen. Kaikesta huolimatta on syytä uskoa siihen, että myötätunnolla ja muista huolehtimisella on merkitystä. Toivo ja idealismi kohtaavat masentuneen synkkyyden. Kumman annat voittaa?
PS. Jatko-osana kannattaa lukea Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet (WSOY 2011), jossa marokkolainen Rashid selviytyy Välimeren yli Espanjaan. Siellä hänet toivotetaan tervetulleeksi ”neljänteen maailmaan”, kuvituksessa on kyltti ”El Eden Hotel”. Euroopan paratiisimaisuus on kyseenalainen vähintään toisen luokan ei-kansalaisille.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 