Avainsana-arkisto: Pauliina Vanhatalo

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä

Pauliina Vanhatalo taitaa taiteilijaromaanin. Lumoava Pitkä valotusaika kertoo valokuvaajasta ja uutukainen Tuulesta temmattu elämä (Tammi 2019) teatterilaisista. Taiteilijuus on kuitenkin yksi piirre, sillä henkilökuvauksesta pohjimmiltaan on kyse.

Kuorin Tuulesta temmattua elämää kuin sipulia. Se on pinnalta perheromaani yksinhuoltaja-Riitasta ja hänen kahdesta pojastaan Ilmosta ja Niklaksesta sekä perheeseen liittyvästä Titistä. Kuoren alla on perheenjäsenten kasvukertomuksia. Yhdessä kerroksessa ovat poissaolevat isät, toisessa väsyneet äidit, kolmannessa salaisuudet kuten Ilmon isoäidin menneisyys. Monta kerrosta on epävarmuudesta, kelpaamattomuudesta ja peloista. Jossain on myös tahto olla taiteilija, sen motiivit ja niiden haavoittuvuus. Ytimessä on yksinäisten sielujen herkkyys ja jokaisen yksityinen selittämättömyys.

Tapahtumat ankkuroituvat aikaan ja paikkaan. Pääosin pysytään lähivuosissa Oulussa vaikka Helsingissäkin käydään. Kerronta kulkee vapaasti ajasta ja henkilöstä toiseen, jolloin mennyt ja nykyisyys avautuvat vähitellen. Se pitää jännitettä yllä.

20190421_094432.jpg



Minun makuuni sopii Vanhatalon psykologinen syväkatse henkilöihin, poraus heidän ajatteluunsa ja ihmissuhteisiinsa. Syynä on kuvausotteen selittelemättömyys: oleellisia tilanteita seurataan ja silti lukijalle jää pääteltävää pinnanalaisesta. Siellä piilevät ihmisolemuksen umpisolmut.

Umpisolmut ovat myös näyttelijöiden työn perusta. Tai voisi sen näinkin sanoa: tahto kadota itseltään ja olla samalla silloin tosi, toinen.

”Hajanaisin miettein ja tuntein hän ajoi kohti kotia. Joskus hän olisi ehkä yrittänyt terävöittää ja jäsentää sisäisen ailahtelun kokemukseksi, joka olisi hyödynnettävissä lavalla, mutta nyt hän vain antoi sen olla.”

Toisaalta pidän kirjan ilmentämää näyttelijyyttä paralleelina yleensä ihmisyyteen. Roolit vaihtuvat, ja ne ovat keinoja selvitä. Ja sitten on toisia keinoja hallita hallitsematonta: yhdelle se on syömättömyys, toiselle hengityksen pidättäminen. Varmuutta vaan ei ole mistään.

– Mitä tämä sitten on, jos se ei ole totta? hän kysyi.
Titi siirtyi vähän kauemmaksi niin ettei hengitys tuntunut enää Ilmon iholla.
– En mä tiedä, hän sanoi ja huokaisi. – Teeskentelyä?

Otanpa yhden esimerkin, miksi Vanhatalon romaani onnistuu. Olen nimittäin kovin kranttu tosiuskovaisaiheiden suhteen, sillä ne tehdään usein kärjistäen, kauhisteltaviksi. Nyt ei mielestäni niin käy, vaan Titin perheen lestadiolaisuudesta kertominen on suhteellisuudentajuista: uskovainen perhe ja lapsen osa siinä pohjustaa Titin persoonaa ja toimintaa.



Kertaan: Vanhatalon valtti on henkilökuvaus. Ihmiset jäävät kesken, ja se tuntuu uskottavalta. Lisäksi vaivaton kieli tekee lukemisesta rullaavaa, ja pidän replikoinnin murrepoljennosta. Kirjassa on lukuisia kohtia, joissa sanojen asettelu menee pintaa syvemmälle.

”Aurinko paistoi kirkkaasti vastaan. Valoisat illat eivät tuottaneet Riitalle enää samaa iloa kuin pari kuukautta sitten. Hän janosi jo hämärän lepoa, pystyi päästämään irti ajatuksistaan, väsyä kun musta yö saapui. Pian täytyisi taas pärjätä lähes täysin ilman pimeää. Hän haparoi sivulokerosta käsiinsä tummat lasit ja asetti ne päähänsä. Kaupunki suodattui harmaaksi, oli helpompi katsoa kohti.”

Hetkittäin kaipaan Pitkän valotusajan pakahduttavaa keskittymistä yhteen päähenkilöön, sillä välillä kadotan kosketuksen monien henkilöiden kuormaan. Melankolinen henki hönkii huurujaan, ja mietin paljon tunnelman ja henkilöiden haurautta. Löydän keskeiskysymyksen: ”Sanokaa te, voiko elää ja olla aina varuillaan?”

Lopulta käy niin, että Tuulesta temmattu elämä ei haihdu lukutuulen vaihteluun, vaan henkilöt jäävät elämään ja vaivaamaan. Eli romaani tulee todeksi. Päivien päästä Ilmo käy usein mielessä, Riittakin kolkuttelee mieleni ovia, enkä melkein edes uskalla palata Titin luo mutta pakko on.

– –

Pauliina Vanhatalo
Tuulesta temmattu elämä
Tammi 2019
romaani
383 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lue linkeistä juttuni Pauliina Vanhatalon ja nimimerkin Veera Vaahteran kirjoista.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Lapset ovat kouluiässä, parisuhde vakiintunut, kodinkunnostus on valmistumassa ja nelikymppiset lähestyvät. Silloin on oiva sauma elämän väliarviolle. Toinen elämä (S&S 2018) vie Pauliina Vanhatalon arkikatsaukseen. Kirja alkaa paradoksista:

Minä olen tavallinen ja teen tavallista, mikä tarkoittaa  ettei se ole kiinnostavaa.
Mikä tarkoittaa ettei siitä voi kirjoittaa.

Vanhatalo on taitava tekstintuottaja. Lukekaa vaikka hieno romaani Pitkä valotusaika. Tekstitaitajana hän voi aivan mainiosti kirjoittaa keski-ikään harhailusta silloinkin, kun kaikkein dramaattisimmat asiat tapahtuvat vain pääkopassa. Toinen elämä on edellisen kirjan Keskivaikea vuosi tapaan vakuuttavaa tunnustuskirjallisuutta: siinä avoimesti välittyy kirjoittajan ajatus- ja kokemusprosessi.

Tarina asettaa suurimmat vaatimukset päähenkilölle, jonka tulee olla kiinnostava muttei liian outo, ymmärrettävä muttei ennalta arvattava, samastuttava muttei tylsä. Hänen tulee olla moniulotteinen, syvä, yksilöllinen ja rakastettava.

Näin Vanhatalo erittelee kiinnostavan kirjallisuuden ytimiä ja ilmeisesti olettaa olevansa kaikkea muuta. Tässä kirjassa minäkertoja-päähenkilö-kirjailija pistää itsensä peliin: kaikki kaatuu tai kohoaa hänen varassaan. Kirja voittaa puolelleen juuri siksi, että sen rehti lähestymistapa saa ymmärtämään, paljolti myös samastumaan (vaikka nelikymppiskriisi on kaukana takana ja muutakin elettyä elämää on jo kertynyt).

Kiinnostavaa kirjassa on suuren tarinan purkaminen. Ei elämässä ole yhtenäistä juonta tai draamankaarien säännönmukaisuutta. Samalla hajoavat kirjoittajan käsitykset itsestään ja minuuden suoralinjaisuus. Omat elämänvaiheet tuntuvat tutuilta ja samalla vierailta, kun ne muuttuvat muistoiksi. Oma elämä muuttuu tarinapalasiksi ja etääntyy samoin kuin ihminen vieraantuu lähtökohdistaan. Näiden asioiden pohdinta kiehtoo minua ja niiden käsittely kulkee mielenkiintoisena juoninauhana läpi kirjan. Eli on siinä juoni, vaikka tarina katkeilee!

Pohjimmiltaan yritys sisäistää hahmo olisi vain pyrkimystä jatkaa tarinaa, enkä tahdo sitä enää, en, vaikka ilman tarinaa en tiedä kuka olen ja mitä minulle tapahtuu kuin hetken pari kerrallaan.

Vanhatalo kertoo kirjassaan paljon perheestään. Lapset ovat merkityksellisinä läsnä mutta diskreetisti verhottuina. Äitiyden ristiriitaisuus ja luopumisen tunteet ovat kirjan yksi juonne. Avioliitto ja siten myös aviomies asetetaan yhtä paljaaksi kuin kertojakin, täysin kertojan ehdoilla ja hänen näkökulmastaan.

Monet pohdinnat liittyvät puolisoiden etäisyyden ja läheisyyden liikkumavaraan, kummankin rooleihin, joihin on lipsahdettu ja jumiuduttu. Virkistävästi paljastuu kaikenlaisia pikkumaisuuksia ja lapsellisuuksia – varmasti kaikille tuttuja, vaikkei niitä tohtisi tunnustaa. Läheisten kanssa on ainaisessa vuorovesiliikkeessä, on sitten suhde kuinka vakiintunut tahansa. Luottamuksen jälkeen heiluu epävarmuuteen, läheisyydestä vierauteen, hellyydestä ärtymykseen – ja sama jatkuu. Sen kanssa vain täytyy elää. Siihen Vanhatalo(kin) päätyy. Eikä se ole tyytymistä.

Välttämättömyyden tunne tekee tilaa kokemukselle vapaudesta. Vapaudesta lähentyä ja loitota, tarvita ja olla tarvitsematta, kulkea yksin tai kaksin, kiinnittyä toiseen, kiinnittyä itseen.

En olisi ehkä kaikkia yksityiskohtia tarvinnut, mutteivät ne haittaakaan. Alkuhangoittelun jälkeen kirja tempaisee mukaansa, sillä toinen elämä (ja Toinen elämä) on vain ja täydesti elämää. Paljon mietin sitä, houkuttaako minua yksityisyyden tirkistely vai haenko tarttumapintoja tai keinoja oman tavallisen elämäni hapuilun kestämiseksi. Vanhatalo todistaa, että yksityinen tavallisuus on kiinnostavaa – ainakin silloin, kun se esitetään näin kaunokirjallisuusomaisesti. Välillä teksti taittuu aforistisiksi ajatelmiksi, paljaimmillaan kuin koskettaviksi runosäkeiksi.

Toinen elämä

Uudessa Eeva-lehdessä esitellään Pauliina Vanhatalon ja perheen remontoimaa kotia.

– –

Pauliina Vanhatalo
Toinen elämä
S&S 2018
tunnustuskirja
206 sivua.
Ystävä lainasi kirjan.

Vaihtelun vuoksi: tässä juttujani muutamasta Veera Vaahtera -kirjasta, Pauliina Vanhatalon viihderomaaneista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Veera Vaahtera – likkalittiä

Synkeiden sotakirjojen välissä halusin lukea hömppään kallellaan olevaa kirjallisuutta. Chick lit ei ole lempilajini, mutta jos monipuolinen kirjailija Pauliina Vanhatalo sitä kirjoittaa muun kirjoitustyön vastapainona, voin minä samasta syystä sitä lukea. Vanhatalon tuotannosta Pitkä valotusaika (Tammi 2015) on komea taiteilijaromaani ja Keskivaikea vuosi (S&S 2016) säväyttävän avoin masennuskuvaus – katsastan siis kirjailijan Veera Vaahtera -tyylin.

Veera Vaahtera on Vanhatalon alter ego. Vaahtera-kirjojen kansiliepeissä tekstejä kutsutaan komediallisiksi lemmentarinoiksi. Olen lukenut niistä nyt kaksi ensimmäistä: Onnellisesti eksyksissä (Tammi 2012) ja Rakkautta vahingossa (Tammi 2013).

Kirjojen päähenkilöt ovat kolmikymppisiä akateemisia naisia ja dilemmana on aikuistuminen ja vastuun otto elämästä. Esikois-Vaahterassa yliopistosta valmistuminen takkuaa, toisiaisessa yllätysraskaus laittaa elämän raiteiltaan tai raiteilleen. Kummassakin yksi kariutunut suhde kummittelee mahdollisuutena, mutta tyrkyllä olisi pari potentiaalia romanssia, kunhan vain päähenkilö luottaisi siihen, mitä haluaa.

Veera Vaahtra

Teininä luin Hilja Valtosta ja pari kesää sitten nauroin vedet silmissä viimeisintä Bridget Jonesia. Jane Austenia arvostan tarkkanäköisenä ihmistuntijana. Nämä kolme mainitaan Vaahteran esikuviksi. Ei paha! Terävän huvittuneesti Vaahteran naiset näkevät itsensä ja muut. Vaahtera ei ole ääneen naurattaja, mutta arkisia kommelluksia ja päähenkilön törmäilyjä hän kuvaa hymynkareisen lempeästi.

Huomaan arkirealistina kompastelevani joihinkin realiteetteja uhmaaviin tapahtumakäänteisiin. Pidän hitusen enemmän Onnellisesti eksyksissä -kirjasta, siinä on raikas ote. Hiljavaltosmaisuutta on sattumustouhuilu (okei, kuuluu genreen muutenkin), ehkä myös ensimmäisen romaanin seksittömyys. Huumori on irtonaisempaa kuin Rakkautta, vahingossa -kirjassa, jossa elämäntilanne on peruuttamaton mutta ratkaistava. Jälkimmäisessä on sen sijaan virkistävän reteää raskausajan kuvausta ja äitimyytin purkua.

Pidän tyylistä. Teksti on luistavaa; kömpelöä juonen- tai virkkeenkuljetusta ei tarvitse pelätä. Mukavaa viihdettä siis. Sen lisäksi kirjoissa on omapäisen naisen voimasisus. Naiset pärjäisivät omillaan, mutta tottahan elämää sulostuttavat lemmekkäät suukot ja kaipuu ihojen likistelyyn. Tiivistän tunnelmani Onnellisesti eksyksissä ystävyyssitaattiin:

Ja niinä lyhyinä tuokioina, jolloin nauroimme yhdessä sinä iltana, tunsin vähän aikaa, että olimmekin onnekkaita ja turvassa, että tämä poukkoileva, kummallinen ja arvaamaton elämämme oli kuitenkin piripintaan täynnä vapautta.

– – –
Veera Vaahtera

Onnellisesti eksyksissä
Tammi 2012
komediallinen lemmentarina
272 s.

Rakkautta, vahingossa
Tammi 2013
komediallinen lemmentarina
239 s.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Välttelin tätä lainakirjapinon kirjaa. Epäilin, että alakuloon taipuvaisena masennuskuvaus käy liian raskaaksi. Sitten sisuunnuin: tunteita kohti vain. En kadu. Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (S&S 2016) yllätti ja ilahdutti.

”Ketä kiinnostaa, kun ihminen vatvoo päähänpinttymiään?”

Tosiaan, voisi ajatella, että murheiden vuodattaminen lokeroituisi ”hohhoijaa”-hyllyyn. Kyllä kirjassa veivataan, mutta syystä. Masentunut möyrii itsetarkkailun mudassa ja tiedostaa sen. Se ei ole lukijalle rasitukseksi, sillä kokonaisuutta leimaa tunteen, älyn ja rehellisyyden liitto. Pauliina Vanhatalon kirja lähestyy aihetta haavoittuvuutta varomatta.

Keskivaikea vuosi

Vanhatalon ensimmäinen omaelämäkerrallinen teos kertoo vuodesta, jolloin depressiotaipuvainen kirjailija tunnustaa uupumuksensa ja saa masennusdiagnoosin. Hän kertoo kirjassa taustastaan ja työpaineistaan. Mieltä kuormittavat sosiaaliset tilanteet ja häiriintymisherkkyys. Etenkin häntä riepoo tunne siitä, että hän on vaikea ihminen aviomiehelle ja huono äiti lapsille. Ja näin käy: yksityiset muistiinmerkinnät muotoutuvat yleisesti kiinnostavaksi kirjallisuudeksi.

”Mutta voiko se riittää minulle?”

Näin Vanhatalo kysyy, kun arkipäivä on kohtuullisen hyvä ja kiitollisuuspäiväkirjaan on pari kirjattavaa kohtaa. Masennustaipuvaisen matka oman olemuksensa hyväksymiseen on elämänmittainen. Vanhatalon kuvaama yksi vuosi on siten siivu siitä, miten mielialan ailahtelu on raskasta mutta osa elämää.

Kirjailija lataa itselleen odotuksia ja paineita. Hän on muun muassa suorittaja-vaatija ja huono äiti -tuomari. Lääkkeet, mindfullnes ja läheisten rakkaus saavat hetkittäin hänet uskomaan, että hän riittää. Introverttiyden tunnistaminen mahdollistaa itsetuntemuksen ja hallintakeinojen  lisääntymisen.

”Mitä jos työstä näkee masennuspotilaan kädenjäljen?”

Keskivaikean vuoden hienous on avoimuuden lisäksi kieli, luistava virke. Tekstin taitavuus jouduttaa lukemista. Nostan hattua myös sille, että tilanteita silmäillään matalapaineen lisäksi huumorisävyin itseironiasta vinoihin huomioihin.

Muistiinpanojen kirjaaja pohtii, ettei ole saavuttanut kirjailijana tavoitteitaan. Minusta hän on. Tämä kirja ansaitsee paikkansa mielenterveyttä käsittelevien tunnustuskirjojen joukossa. Lisäksi käy ilmi, että vaikean vuoden aikana Vanhatalo työstää taitelijaromaania. Pitkä valotusaika on ehdottomasti syksyn 2015 TOP 5-listallani: se on henkilökuvaukseltaan ja kerronnaltaan hieno, mieleen painuva romaani.

”Vai voisinko ainoastaan elää eteenpäin, hetken kerrallaan?”

Ei ole helppoa hellittää suorituspaineita, noudattaa itselle sopivaa tapaa olla ja elää perheessä. Se on kuitenkin toiveikkaasti mahdollista. Keskivaikea vuosi on lopulta mahdollisuuksien kirja. Tärkeä kokemusasiantuntijan kirja.

– – –
Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi
S&S 2016
asiaproosaa
236 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Finlandia-veikkaus 2015

Taas on aika arvuutella Finlandia-voittajaa. Perjantaina 6.11. valintaraati paljastaa listansa, minä jo tänään. Pistän suosikkini tekijänmukaiseen aakkosjärjestykseen.

KantoTappotyö 1600-luvulla tiesi karuja oloja ammattimiehelle ja hänen perheelleen. Sitä, tuomarointia ja apteekkitointa kuvataan kerrassaan tempaavasti Anneli Kannon romaanissa Pyöveli (Gummerus). Romaanin näkökulmatekniikka, ajankuva ja juonenkuljetus vakuuttaa: palkintoainesta.

Laura Lindstedt kirjoittaa kahdesta kuolemanjälkeisestä sekunnista satoja sivuja seitsemän naisen elämää hipaisten ja siinä samalla moninaisia elämänkysymyksiä sivuten. Oneronin (Teos) kerronnan elastisuus, kaihtelemattomuus ja rajattomuus on häkellyttävää ja häälyväistä: hieno, omintakeinen teos. Lindstedt on toinen voittajavaihtoehtoni.

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaani (Otava) on eleetön kertomus merikapteenista, joka taipuu vaan ei taitu. Romaani kuvaa epäonnistumisien sarjaa, jota elämäksi kutsutaan. Usein siinä lipuu onnensa ohi, joskus on jopa melkein onnellinen. Minua tyylitelty, tiivis tarina koskettaa. Tamminen on voittajasuosikkini.

pitkä valotusaikaPauliina Vanhatalo kuvaa romaanissa Pitkä valotusaika (Tammi) valokuvaajamiehen kasvua itsetuhoisesta nuorukaisesta epävarmaksi aikuiseksi, joka menestyy menetyksien jälkeen. Jos kuvailuni ei kuulosta houkuttelevalta, ohittakaa se. Uskokaa vain: romaani on varmaotteinen ja puhutteleva ihmis- ja perhekuvaus.

Olen lukenut monia hyviä kotimaisia kirjoja, mutta nuo neljä ovat sykähdyttäneet ja erottuneet kirjasadosta. Kahta avointa kisapaikkaa on vaikea täyttää. Mahdollisia ehdokkaita voisivat olla etunimiromaanit Eino (Matti Rönkä, Gummerus), Hertta (Heidi Köngäs, Otava) ja Sophie. (Mikaela Strömberg, SchildtS & Söderströms). Voi Katja Kettukin saada revanssin Yöperhosella (WSOY), kun Kätilö aikanaan tökerösti ohitettiin.

Loppuviikosta sitten ihmetellään, miten metsään ehdokasasetteluni meni.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Verbaali ajan ja tilanteen vangitseminen on hetkien tallennusta ja lähenee valokuvausta. Kirjaimista koostuvat sanat, sanoista lauseet ja virkkeet. Kokoan niistä mielikuvat – mielen valokuvat. Näköaistin kautta niin luettu kaunokirjallisuus kuin valokuvatkin välittävät tarinan. Kummankin ilmaisutavan erittelyssä voi käyttää verbiä ”kuvata”.

Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon.

Valokuvaamisen taito ja taito kuvata valokuvaajan elämää kiinnittävät minut Pauliina Vanhatalon romaaniin Pitkä valotusaika (Tammi 2015). Sellaiset kuvankehityslitkut on nyt onnistuttu sekoittamaan, että tarina ja päähenkilö ilmestyvät selkeinä ja painuvat mieleen. Kohdistus, rajaus ja sävyt ovat tarkoituksenmukaiset.pitkä valotusaika

Kirja on kuvakavalkadi Aarni Koskinivan elämästä vuodesta 1965 vuoteen 2015. Näytillä on muutaman vuoden varrelta valikoituja tilannekuvia epätoivoisesta 17-vuotiaasta nuorukaisesta ammatilliset tavoitteet saavuttaneeseen seitsenkymppiseen. Olisin voinut Aarnin elämäntarinasta nauttia ihan kronologisenakin kerrontana (hieman Stonerin tapaan), mutta toki romaanin ajatusmaailmaan sopii rakenteen aikapalastelu. Vaikka juuri luin Matti Röngän Einon, jossa valokuvilla on tarinan tavoitusmerkitys, ja vaikka Tommi Kinnusen Neljäntienristeyskin lähettää valokuvausaihe-etiäisiään, on Pitkä valotusaika omaperäinen ja kirkas teos.

Aarni pelastuu elämään pestautuessaan tädin valokuvausliikkeeseen. Kameran taa kätkeytyminen ja kuvien kehittäminen pimeässä antavat suojan syrjään sysitylle nuorelle miehelle. Koti ja koulu ovat murjoneet oppimisvaikeuksisen ja kömpelön nuoren itsetunnon itsetuhon partaalle. Elokuussa kokosin kesän romaaneista löytämiäni oppimisvaikeushenkilöitä, ja joukkoon sopisi Aarni poikineen. Aarnin kokonaispersoonaan liittyy nujertuneisuus, seuraus kalvavasta huonommuudentunteesta, jota ei oikein mikään kitke pois. Sakari-pojalla ja muilla Aarnin lapsilla on aivan toiset lähtökohdat:

Toisin kuin Aarni pienenä he eivät jääneet seisoskelemaan ja tarkkailemaan ikäisiään vaan olivat ensimmäisinä rakentamassa leikkiä ja vetämässä muita siihen mukaan. Ja vaikka Sakarilla oli ollut lukemisvaikeuksia kuten Aarnilla, aikakin oli toinen. Sakari oli saanut diagnoosin, oman lukiopettajan, tukiopettajan ja Ilsen vankkumattoman tuen. Aarnille oli mysteeri, miten poika saattoi pitää itseään niin fiksuna, vaikka hän vielä 12-vuotiaana selaili Aku Ankoista mieluiten vain kuvia.

Valokuvaus kantaa Aarnia. Silti siihen niin kuin moniin muihunkin elämänvarren asioihin liittyy virhetulkintoja ja pettymyksiä, eikä Aarnin taiteellisia ambitiota moni ymmärrä. Menestyvä ja ristiriitainen Teuvo-ystävä kyllä ne käsittää, liiaksikin, rakas Ilse myös. Romaanissa on muitakin tärkeitä henkilöitä kuin Aarni, mutta heidät nähdään vain suhteessa päähenkilöön. Ilsestä on kyllä muutama huikea tutkielma, aikuisen naisen rajojen hakemisen hetki. Romaani on Aarnin, enkä vingu muun henkilöporauksen perään, sillä Aarni on seurassani epätäydellisen täyteläisenä, kaikki sympatiani saavana.

– Emmää kovin ahkera, Aarni sanoi. – Enkä rehellinenkään.

Näin Aarni minulle esittäytyy. Olen aivan ihastuksissani miehen muotokuvasta: romaani antaa arvoa työnsä hoitavalle kuvaajalle, joka rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, kestää iskuja, tekee korjaus- ja väistöliikkeitä, pohtii syy-seuraus-suhteita ja ymmärtää sekä luulee ymmärtävänsä. Hyvä romaani ei tarvitse huikeita draamahypähdyksiä, tavallisen elämän tuokiokuvat riittävät kertomusjännitteeksi – ja sitten on niksahdus, joka muuttaa elämän.

Alakulo on romaanin tunnelmapohja, mutta siihen sekoittuu paljon muutakin. Iloitsen Aarnin onnenailahduksista. Voi miten koskettavia ovat nuoren miehen kuvausreissut ja rakastuminen, keski-ikäisen lämpö, ylpeys vaimostaan sekä varovaisenläheinen ukkius. Ja miten katkera hetki – ei edes katkeransuloinen – on Aarnin ison unelman toteutuminen (tunnen lymyäväni pallea pakottaen pariisilaisen gallerian nurkassa).

Aarnikin vaikeni ja asettui rinnalle kuvia tutkimaan, näki mitä oli joskus katsonut tarkkaan ja muisti paljon sellaista, minkä oli rajannut otosten ulkopuolelle.

Pitkä valotusaika on yksi kirjasyksyni valopilkuista. Romaanin kerronta on varmaa, levollista ja avaraa sekä oululainen murre muhevaa. Haikeana jätän Aarnin seuran. Onneksi voin palata kuviin, joita hänestä ja hänen tuotannostaan mieleeni valottui.

_ _ _
Pauliina Vanhatalo
Pitkä valotusaika
Tammi 2015
romaani
223 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Ompulle tämä romaani puhuu valokuvaa (hienosti ilmaistu, hieno postaus – ja saman sitaatin näemmä poimimme), Bleu tunnelmoi ja huokailee ihastuneena sekä Lukutoukka uppoutuu nuoren miehen ajatusmaailmaan.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus