Norjalaisen vuonon ylittävän sillan pielessä alkusyksyn aamu on kuulas ja värit selkeät, kirkkaat. Siitä on hyvä tarinan alkaa, ja niin alkaa Per Pettersonin En suostu (suom. Katriina Huttunen, Otava 2014). Syyskuussa 2006 tapaavat sattumalta lapsuusajan ystävät Tommy ja Jim. Kumpikin on elämän painosta joutunut suostumaan sellaiseen, mihin ei olisi luullut suostuvansa. Tuskataustainen Tommy menestyy ulkoisesti aikuiselämässään, mutta lähtökohdiltaan hyvät pohjat saanut Jim elelee heikosti.
Minulle romaanin keskiössä on Tommy ja hänen lapsuudenperheensä, jonka jäsenten elämää väläytellään pienin pätkin 1960- ja 1970-luvuilta. Perhetilanne on vaikea, ja sen karheuttama Tommy kantaa liian varhain liikaa vastuuta.
Tommy nousi autosta ja kiersi sen takakautta ympäri ja seisahtui katsomaan taloa jossa oli aina asunut. Puuseppä oli jo peittänyt yhden ikkunan raakalaudoilla ja aloittanut seuraavaa. Talo näytti nyt aivan erilaiselta, sokealta, ei sellaiselta kuin kodin pitäisi näyttää. Häntä kuvotti. Tuntui kuin hän olisi pyörinyt ilman halki. Tuntui kuin hän olisi pudonnut. Minä putoan, Tommy ajatteli, kumma juttu.
Petterson katkoo näkyviin vain käännekohtia, muun osan kuvattujen henkilöiden elämästä saan täydentää ja päätellä itse. Pätkitty ja sahaava kerronta on tavallista nykykirjallisuudessa, mutta kyllä se taas erinomaisesti toimii. Minulle sopii se, että kerronta-aukot ovat yhtä merkityksellisiä kuin kerrottu ja että eri näkökulmista eri ajoilta tarjotaan tapahtumaituja.
Aika niukalla tyylillä ja kurinalaisella kielellä luodaan henkilöiden, suhteiden, miljöön ja ajan raamit. Kaiken päällä leijuu raskas ilma: tunnelma on puristava, jopa pahaenteinen. Se ei tee lukemista vaikeaksi, vaan teksti on vetovoimaista. Kuvaus on tarkkaa ja konkreettista, ja samalla se on aukkoineen viitteellistä ja arvoituksellista. Harkittu kerrontatyyli on mitä ilmeisimmin Pettersonille ominaista. En ole Pettersonin aiempia suomennoksia lukenut, mutta Arjan, Kaisan ja Katjan fanittamisen perusteella kannattaisi niihin tarttua.
Etenkin ihailen romaanin henkilökuvauksen vahvuutta. Henkilöissä on teräviä kulmia ja patoutunutta tunnetta. En suostu on psykologinen romaani, inhimillinen ja kipeä. Sen kuva perheestä, lasten kohtaloista, ystävyys- ja sisarussuhteista sekä elämästä selviämisen sinnittelystä kouraisee. Petterson ei syytä, ei puolustele, ei selitä. Hän näyttää.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 