Avainsana-arkisto: Venla Hiidensalo

21 maaliskuun, 2021 · 7:41 am

Venla Hiidensalo: Suruttomat

”Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.” Noin Venla Hiidensalo tiivistää jälkisanoissa lähtökohdan taiteilijaromaaniin Suruttomat (Otava 2021). Kirja kertoo Tyko Sallisen ensimmäisestä vaimosta Helmistä, Kööpenhaminaan adoptoidusta Tirsu-tyttärestä ja Sallisen kasvattamasta Taju-tyttärestä.

Näkökulma on Sallisen naisissa muttei miestä voi ohittaa, sillä hänen tekonsa määräävät naisten elämän suunnan. Mustasilmäinen mies pimentää mieli- ja väkivallallaan sekä manipuloinneillaan naisten potentiaaliset väripaletit.

•

Kerronta rakentuu Helmin, Evan (Tirsun) ja Tajun osuuksista, jotka kattavat kolmisenkymmentä vuotta. Helmin tuhoava rakkaus Tykoon muodostaa kehyksen. Romaanissa aikuinen Taju (Irja Salla) yrittää toipua lapsensa menetyksestä ja samalla aukeaa haava äidin hylkäämänä, joskin lukija tietää, että Helmi-äiti menetti lapsensa vasten tahtoaan. Aikuisen Evan osuutta voi pohtia myös siitä vinkkelistä, mitä herättää totuus alkuperästä: eno onkin isä, mammaksi luultu täti, oikea äiti jo kauan sitten kuollut Helmi.

Nyt kuuluu Sallisen naisten ääni, joten Tykon psykologisointi ei ole tarpeen, vain hänen jättämänsä jäljet merkitsevät. Kyllä tytärten uhriasema tuntuu sekin tärkeältä, mutta minulle onnistuneinta romaanissa on Helmin ajatusmaailman tavoittaminen.

•

Helmin taiteilijuushaave ja värienkäyttönäkemys välittyvät hienosti, samoin rakastumisen kohtalokkuus. Todenoloisesti Hiidensalo kuvaa Helmiä maalaamassa mieheltään salaa, elättelemässä toivetta omanlaisesta taiteilijaelämästä. Ristiriita unelmien ja jatkuvien luopumisten kesken riipii. Helmi on lisäksi yksi nainen monien lailla, jota ei kukaan ulkopuolinen pääse pelastamaan, koska ihminen itse ei näe ahdingostaan ulospääsyä.

Vahvasti kirjassa kuvataan Helmin toistuvat kuvitelmat, miten elämä voisi edetä, mitä se voisi olla – loppuun asti: ”Kun en saa unta, ajattelen elämää jonka olisin voinut elää.” Minuun suurimman vaikutuksen tekee se, miten Helmi alkaa hajota ja nähdä itsessään miehensä maalausten tyhjäsilmäisen Mirrin, naiskuvan, joka ei kuvaa todellista malliaan vaan kuvaajansa mielikuvaa ja saa kuvauskohteen kadottamaan omakuvansa.

”Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö, tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni. Se on samaa pimeyttä, jonka takia äitini käski minut nurkkaan häpeämään.”

•

Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, eli Sallisen lähipiirin tragiikka on sitä luokkaa, että keksittynä se voisi tuntua epäuskottavalta. Hiidensalon toteutuksen totisuus toimii siksi elävöittämässä taidehistoriikkeja, sillä se antaa yhden mahdollisen tulkinnan kirjan taiteilijoista kokemustasolla.

•

Venla Hiidensalo

Suruttomat

Otava 2021

romaani

180 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

9 joulukuun, 2014 · 1:49 pm

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

23 huhtikuun, 2014 · 7:04 am

Jos metsään haluat

Metsä on minulle tärkeä pysäyttäjä ja hengähdyspaikka. Minulla on tietty metsämaisema, johon astuessa tunnen, että siirryn ajattomalle vyöhykkeelle ja hengitän vapaammin kuin muualla. Tuttu metsä on aina erilainen, sen valot ja varjot vaihtelevat. On harvinaista saada kirjallisia metsäänastumiskokemuksia, mutta sellaisia tavoitan Anni Kytömäen esikoisromaanissa Kultarinta (Gummerus 2014).metsäni

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.

Romaani on isän ja tyttären. Se alkaa Erikin lapsuudesta ja päättyy Malla-tyttären aikuistumisen aikoihin. Erikin elämää sävyttävät jännitteinen suhde isään ja äidittömyys, aikuisiällä epäpoliittisen kartanonpojan rakkaus punikkipyykkäriin, vastuu lapsesta ja tunnekriisien kestäminen. Mallankin kasvuvuodet ovat äitisuhteen kannalta poikkeuksellisia ja elämänkäänteet kuormittavia. Runsas romaani on moneen suuntaan ulottuva ihmissuhderomaani, ja siinä on voimallinen romanttinen vire olematta varsinainen rakkausromaani, vaikkakin rakkaus väreilee suhteessa luontoon ja kohtalonomaisiin kohteisiin.

Tarina on sijoitettu historiallisiin draama-aikoihin: kansalaissota ja 1930-luvun poliittiset jännitteet vaikuttavat ihmisten elämänkulkuun. Historia mahdollistaa menneeseen maailmaan ujutettuja vaiheita, jotka hipovat uskottavuuden rajoja. Esimerkiksi heikkoon asemaan joutuneiden kuuntelemattomuus selittyy osin ajankuvana. Varsinainen historiallinen romaani se ei ole; mennyt on tarinan pohja ja tausta.

Kultarinta viettelee hitaalla kerronnalla, joka on kieleltään taitavaa ja kaunista; lukeminen on kuin kielikuvasamoilua vaihtelevassa tunnelmamaastossa. Kielellä maalailussa tunnistan kyllä riskin taituruudella näppäröintiin, mutta pikkuriikkisistä herpaantumisen hetkistä huolimatta alkuun päästyäni uppoan yli 600 sivuun. Joitain selkeyden suvantoja kaipaan, sillä tietty viitteellisyys välillä heittää hetteikköön. Keskittyminen kahteen henkilöön on onnistunut ratkaisu, sillä siten monen aihelman käsittely kouraisee otteeseen, ja henkilöt risaisina ja lukijalle paljastettuina, puhkiosoittelematta, pitävät puolellaan.Kultarinta

On kumma sattuma, että Venla Hiidensalon Karhunpesä kuvaa paljolti samoja aikoja, ja karhumytologia sekä luontousko ovat siinäkin oleellisia. Siinä missä Hiidensalo haukkaa ahneesti eri aika- ja henkilöpaloja, Kytömäki keskittää ja rauhoittaa kuvatun, vaikkakin tarina vyöryttyy monisanaisena. Muutenkin naiskirjailijoita tuntuu nyt kiehtovan kansalaissodan karut ajat ja niiden varjot ihmissuhteisiin (esimerkiksi Jenni Linturin Malmi 1917). Kytömäellä on selkeästi persoonallinen ja omaperäinen kertojaääni ja taito lumota, jos lukija pitää tunteiden ja tunnelmien kautta ihmiskohtaloihin kurottumisesta.

Kultarinta on melankolinen, osin unenomainen. Ristiriitaisesti luonnontieteilijäpäähenkilö on ammattilaisen tarkka, mutta hänessä, siis Erikissä, ja sittemmin myös Mallassa, on luontoloveen lankeava puoli, jossa todellisuus haipuu sulautumiseksi metsään, eläimiin ja maisemaan. Satumaisuus tulee esille jo Erikin lapsuuden äidin tarinahetkiin eläytymisessä, ja se jatkuu myöhemmin luonto- ja rakkaussuhteissa. Saman kokemustavan perii Malla, ja Mallan kautta kansanperinteen karhumyytti herää eloon: ihmisen ja luonnon yhteys kulminoituu siinä.

Koska romaaniin vangittu henki on kiehtova, hautaan tiivistys-, yhteensattumapurku- ja uskottavuuskorjaustoiveet. Lukurupeaman jälkeen jää leijaileva olo. Ihmisen elämä on arvaamatonta, armotonta. Onnen kestävyyteen ei voi tukeutua, mutta jotain voi jäädä jäljelle. Ainakin voi yhteen asiaan luottaa: luonto pysyy, muuttuu, muovaa. Ihminen on osa sitä, ei välttämättä merkittävin osa.

Yläpihalla poikkean korkeaan heinikkoon ja löydän lipputangon rautatuen. Ikivanhan vaahteran kyljessä on laho linninpönttö, joka on kiinnitetty naruilla eikä nauloilla. Siitä tulee hyvä olo. Pihassa on kymmeniä vanhoja lehtipuita. Rungot pensovat valkoisia ruskojäkäliä, oksanhankoja päällystävät kujasammalen laikut. Istuttajista muistuttavat vain lohkotut nurkkakivet ja lahot laudat, ja nokkoset, joita ihmiselämän rehevöittävä maa kasvattaa verhokseen. Täällä kaikki on jo oikein.

metsä naava

PS. Populaari-blogi kokoaa Kultarinnasta kirjoitettuja postauksia.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

14 huhtikuun, 2014 · 7:17 am

Pesänetsintä

Venla Hiidensalon toinen romaani uppoutuu sukuhistoriaan. Karhunpesä (Otava 2014) on saanut sysäyksen kirjailijan oman perheen tarinasta. Kehyksenä on kompleksinen nykynainen Matalena. Hän alkaa selvittää isänpuoleisen Alma-isoäidin viimeisten sanojen johdosta Neuvostoliittoon loikanneen Voiton, eli Alman isän, kohtaloa. Samalla käynnistyy Matalenan äidin sukulaisnaisten Senjan, Olgan ja Alexandran elämänkartoitus 1910-luvulta lähtien. Mutta antaa minäkertojan itse kiteyttää jutun juju:

Olisin halunnut kertoa Almalle karhunpesästä ja Olgan kengistä, ja Senjasta, joka oli saapunut kaupunkiin juuri ennen sisällissotaa. Mutta mitä se olisi auttanut. Totuus oli, että en vieläkään tiennyt, mitä Voitolle oli tapahtunut. Tarina oli alkanut haarautua arvaamattomasti. Olin epäonnistunut. Olga, Senja ja Voitto kulkivat jossain menneisyydessä omiin suuntiinsa ja hävisivät pian kokonaan näkyvistä. Oli niin kuin minun elämäni olisi silmikoitunut heidän tekemiinsä valintoihin tavalla, jota ei voinut ymmärtää. Jos avainsolmua ylipäänsä oli olemassa, se löytyisi menneisyydestä, monen vuosirenkaan päästä.

Lukemiseni uhkasi jumittua romaanin alkupuolelle. Nykypäähenkilö tuntui tarinan heikoimmalta lenkiltä, turhan ilmeiseltä itseään etsivältä ja pakoilevalta angstaajalta, jonka äitisuhde on yksioikoisen kaunainen. Kunnianhimoinen kahlaus isän- ja äidinpuoleisten sukujen satavuotiseen historiaan vaikuttaa ensin ylivoimaiselta. Vähitellen muutama ammoin manalan majoille mennyt henkilö herää elämään, ja heistä haluaa tietää enemmän.

Kansalaissota välähtää romaanissa eri henkilöiden kannalta ja eri ympäristöistä nähtynä: maaseutu, kaupunki, Neukku-seutu ja Hennalan vankileiri. Talvisota ja jatkosota näkyvät nekin lyhyissä katkelmissa. Nykyajan hyvinvointiyhteiskunnan ahdinkotila heitetään sekin pariin repliikkiin. Aika on tausta, pääosassa ovat kohtalot. Loppujen lopuksi aikamatkat ovat pohjustusta Matalenan nykyelämän aukenemiselle. Elämässä etenemiseen tarvitaan menneiden polvien salailun, peittelyn ja vaikenemisen perinteen rikkominen. Naiivilta minusta tuntuu jutussa se, että nykyinen hyvinvointi-ihminen eheytyy rakastuttuaan, ”se oikea” parantaa haavoja ja tukee turvallisesti.Karhunpesä

Henkilöitä ja tarinahaarautumia on paljon, kaiken kahmaisu hajottaa, vaikka loppua kohti vuosirenkaiden kiemuroita saadaan erottumaan sammalen alta. Parhaiten Hiidensalo tavoittaa menneet naiset, etenkin sisarusparin saarelta. Esimerkiksi Senjan tinkimättömyys äitinsä hautaan saattajana on vaikuttava kuvaus.

Saaren asukkailla on vielä 1910-luvulla pakanallinen yhteys luontoon. Olgan metsäsuhde vakuuttaa, ja sen kohtalonomaisuus tehoaa; romanttisuus karhusymboleineen on lohdullista. Myyttinen kansanperinteen metsänpeitto on yksi tapa uskoa elämän jatkuvuuteen. Taikausko ja luonto ihmiselämän rajallisuuden vastapainona tarjoillaan nautittavina haukkapaloina.

– Historia on aina jälkikäteen rakennettua. Riippuu kertojasta, millainen tarinasta tulee.

Näin sanoo romaanin historiatutkija Ilmari. Matalenan rakentamien sukusaagojen siteenä on jokunen fakta, niiden fiktionti auttaa tunkeutumaan vaiettujen tarinoiden ketjuun. Ajasta ja henkilöstä toiseen pomppiva rakenne on nykykirjallisuudessa kovin tavallinen. Kyllä Hiidensalo eri tasot kasassa pitää.

Ristiriitaisin tuntein otan vastaan kokonaisuuden, mutta lopputulemana totean, että Karhunpesän nykymenon ja esikoisromaani Mediahuoran journalismikritiikin heppoisuuden sijasta Hiidensalo taitaa menneen kuvaamisen. Hivenen tasapainoton mutta rohkea veto on se, että juttu käynnistyy Voiton etsinnällä, mikä jää lopulta aika toissijaiseksi ja loppuratkaisultaan fabuloiduksi, kun toisen sukuhaaran järisyttävät naiset valtaavat näyttämön. Palaisin uudestaan kiehtovaan 1900-luvun alun saareen ja kulkisin Senjan ja Alexandran kanssa vaikka 1960-luvulle asti – ja poikkeisin siellä metsänpeitossakin.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

16 marraskuun, 2012 · 11:34 am

Mediasoitumisen meteli

Jokainen tv:n suora lähetys siteeraa hätäisesti katsojien lähettämiä twiittejä tai faceviestejä. Jokainen lehti tarjoaa lukijalleen nettikommenttialustan. Kaikilla mediatuotteilla on oma Facebook-sivusto. Klikataan ja tykätään ja ollaan olemassa peukkujen määrän verran. Media on nykyisin synonyymi netille. Siellä ovat lehdet, kirjat, tv-ohjelmat, leffat, musiikki, pelit, puhelimen kaltaiset toiminnot, myös päiväkirjat ja valokuva-albumit. Ja ihmiset.

Yksilöllisyys ja vapaus ovat viime vuosina saaneet merkittävät mittasuhteet mediassa. Voin valita ajan ja paikan, mitä ja milloin teen minkäkin mediasisällön kanssa. Voin myös halutessani tuottaa sisältöjä. Mitä tällä merkillisellä vapaudella teen? Kaiken kiinnostavan tulvasta en meinaa enää löytää mitään, ja aikaa kuluu nettihaahuiluun. Ailahtaa ahdistus, mitä merkittävää on mennyt ohi, jotain hienoa sisältöä, jota en ole keksinyt googlettaa. Onneksi kaverit linkittävät. Vapaus on valita, mutta kuka niitä valintoja tekee. Googlekin tarjoaa hakijan profiiliin sopivaa materiaalia.

Mitä marinaa tämä on? Ja vielä julkaisen väsähtäneen tietotulvakitinäni blogissa, eli pelleilen samassa sirkuksessa. Luotan kyllä siihen, että harva tätä silmäilee – tarjontatulva, aikapula, valinnan vapaus, kiinnostavuuskriteerit jne. Keskusteluun osallistuvia ei ainakaan tungokseen asti ole. Miksi kirjoitan julkisesti, voisihan samat jutut tallentaa omiin tiedostoihin omaksi iloksi? Vaikka olen perustellut itselleni bloggaamiseni toisin, onko kuitenkin takana tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi ja taustalla tunne, että siten olen olemassa tai edes siten?

Media(itse)kritiikkihetken herätti Venla Hiidensalon Mediahuora – ja kuinka ollakaan luin sen e-kirjana, kiitos iPadin ja EBIBin. Eli aivan täysillä menen mediateknologian virrassa. Mediahuorassa yksinhuoltaja-naistoimittaja kirjoittaa sen kuin kerkiää sitä, mitä tilataan. Totuus on yleensä toinen kuin painettu juttu, mutta freelancerin pitää elantonsa eteen tinkiä kaikesta muusta kuin määrästä. Vain katastrofit tai tunnevyöryt kiinnostavat päätoimittajaa ja lukijoita. Romaanin lakipiste on, kun toimittajan poika katoaa, jolloin omakohtaisten kolumumnien suosio ja facetykkäämiset ovat huipussaan. Toimittajan hämärä äitiys pimenee tällöin lopullisesti vain vetävien otsikoiden synnyttäjäksi.

Romaani jää pastissiksi. Siinä on rutkasti aineksia: ketterää kieltä, muikeita vertauskuvia, osoittelevia nimiä, kärjekkäitä tyyppikuvia. On facea, erilaisia lehtijuttuja, kerrontaa, näkökulmia, ja lehtitoimituspilakuvan lisäksi sormi osuu poliitikkojen mediatyrkkyyteen, vanhustenhoitoon, mielenterveyspalveluihin ja lastensuojeluun. Vähempi olisi riittänyt, vuosi lisää kustannustoimitusyhteistyötä, kiitos. Näillä näppäimillä kirja jäi ajanvieteryöpsähdykseksi. Median merkityksiä ja merkityksettömyyksiä kyllä sietäisi sohia syvemminkin.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: