Petra oli viitisentoista vuotta varma avioliitostaan. Mies kuitenkin pettää ja jättää, ja Petra vain tuijottaa sokeana odotushorisonttiinsa. Tämä on yksi puoli Martina Haagin romaanista Olin niin varma meistä (Atena 2017). Toinen on kolmen viikon reissu Lapin erämökkiin.
Nykyhetki tapahtuu tunturimaisemissa. Siellä Petra kirjoittaa erostaan. Samalla lukija saa takaumat eron vaiheista ruotsalaiseen tapaan. Kaikella kunnioituksella nyt vaivun stereotypioiden valtaan samoin tavoin kuin Petra kuvaa norjalaisvaeltajat vain omahyväisen pöyhkeinä.
Ero ruotsalaiseen tapaan siis näyttää tältä: ulkoisesti hillitynhallitun naisen tukahdetut aggressiot syövät naista sisältäpäin hulluuden partaalle. Kaiken keskellä petturimies vaikenee tai uskottelee, että erohan sujuu hyvin. Tätä on tuskastuttava seurata. Petran roikunta ex-mieheksi liukuvassa niljakkeessa on myös turhauttavaa, mutta on se myös uskottavaa, sillä Petra on sellainen, uskollinen ja sitoutuva, muutoksia kammoava.
Nyt on kaikki toisin. Kaikki pitää tehdä ensimmäistä kertaa. Minun on koettava ensimmäistä kertaa kaikki muutkin kuin vain juhlapyhät, kuten juhannus, syntymäpäivät ja jouluaatot. Kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa. Jos paistan lampaankyljyksiä, ajattelen: Kun viimeksi paistoin lampaankyljyksiä, olin naimisissa, nyt olen yksin. Vihaan avioeroja. Haluan ihmissuhteiden olevan ikuisia. Toivon vieläkin salaa, että ABBA palaa yhteen.
No tulee se sieltä. Lapin hiljaisuudessa Petra kirjoittaa: ”Nyt riittää.” Vai kirjoittaako? Onko sen kirjoittanut joku toinen? Kierosti romaaniin kuljetetaan kauhuviboja. Koska olen pimeänpelkoinen pikkurasahduksista säikkyvä henkilö, teksti paikoitellen aiheuttaa hermostuneisuutta. Ulkoisen uhan tuntua on tunturimökissä sisäisen myllerryksen ohella, mutta hienoista lässähtämistä on kauhupuolella havaittavissa. Loppu vetää niin sanotusti tunturipolun mutkat suoriksi.
Ihmettelen kyllä, miten Petra päätyy mökkivahdiksi. Vähän sitäkin päivittelen, miten pariskunnan pojat häilyvät hahmottomina. Tunturin pelkoelementeistä vihjaillaan osoittelevasti. Sellaista vasemmalla kädellä vetoa tekstissä vieroksun. Jätetyn naisen tunneheilahtelut kyllä tavoitetaan. Se onkin kirjan päätarkoitus: yhden naisen vaellus odotusten romahtamisesta uuteen alkuun. Petetyt ja jätetyt saavat vertaistukea – kukapa ei olisi niiden tunteiden kanssa taistellut. Kaikkien ei kyllä sen takia tarvitse matkustaa tunturiin.
– –
Martina Haag
Olin niin varma meistä
suomentanut Riie Heikkilä
Atena 2017
212 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Muita lukijoita ainakin Annika, Leena Lumi, Lukutoukka, Mai, Mari A. ja Ulla.
Päähenkilö on ammattikirjailija ja kirjoittaen hän pyrkii kriisiään selvittämään Lapin-matkailun lisäksi. Siispä se on mukana taiteilijaromaanihaastekirjoissani.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 