Avainsana-arkisto: kirjallisuuskeskustelu

Jatkot – Helsingin kirjamessut 2018

Helsingin kirjamessut 2018 ovat osaltani ohi. Eksyin uudesti nimettyjen lavojen välillä, enkä erityisen paljon havainnut muutosta messuilmassa, jossa sataa kirjoja, kirjoja, kirjoja.

Koin lukuisia hienoja kohtaamisia, esimerkiksi tällaisia: iloitsin jutusteluista kirjabloggaajien ja muiden kirjaystävien kanssa, sain suhista suoraan kiitokset syksyn kirjoista Aki Ollikaiselle, Vilja-Tuulia Huotariselle ja Mia Kankimäelle, ihailin yleisötungosta Minna Rytisalon Rouva C -keskustelussa, kohotuin Kaarina Hazardin Minna Canth -palkinnon juhlapuheen sanoista, Antti Heikkinen nauratti imitoimalla Vennamoa ja Virolaista ja nautin keskustelijoiden vuorovaikutuksesta Suomen kirjailijaliiton ohjelmassa, jonka aiheen oli ”Kirjailija salakuuntelijana”.

Poimin lisäksi muutamia tunnelmaväläyksiä messupäivistäni. Kirjoista luen maailmoja, messuilta vaikutelmia.

Torstai

Jelena Tšižova: Naisten aika

– Olen iloinen, että voin suomeksi käännetyn kirjani kautta puhua suomalaisten lukijoiden kanssa. Kirjoitan Pietari-Leningradista, koska neljässä polvessa perheeni on kokenut kaikki 1900-luvun historian tragediat. Siksi kirjoitan proosaa.

20181025_120721.jpg

Vila-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

– Nuortenkirjani lukijasta tämä lähti, koska hän sanoi: ”Mä olen kasvanut jo aikuiseksi. Mitä sä nyt kirjoitat mulle?”

20181025_141805.jpg

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

– Purin ahdistuksen aineksia kuten köyhyyttä kirjoittaen niistä, ja lapsen näkökulmasta absurdiuden ja huumorin kautta pääsin murtautumaan niihin.

20181025_130106.jpg

Perjantai

Aki Ollikainen: Pastoraali

– Teki mieli kirjoittaa paimenlaulu, kun niitä on viime aikoina vähän tullut, päivittää genre – eikä pelkästään ironisesti. Lähtökohtana oli minulle läheinen maisema ja luontotunnelma, esikuvana Shakespearen Kesäyön unelma.

20181026_120102.jpg

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

– Se on huutava vääryys, että kun ikä alkaa vitosella, naisia ei huomioida, sille on tehtävä jotain.

20181026_131923.jpg

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

– Mun kirjat sopii määrittelyyn ”narrative nonfiction”, pääasiassa on nonfiction mutta toisaalta kallistun fictionin puolelle, kustantamossa valitsin kirjani kuuluvan tietokirjoihin.

20181027_163850.jpg

Lauantai

Veera Nieminen: Ei millään pahalla

– ”Jos jätät mut, räjäytän sun postilaatikon” -lause oli rakkaudentunnustus nykyiselle miehelleni – siitä lauseesta lähti romaanin idea.

20181027_093511.jpg

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

– Lähdin seikkailemaan tekstin kanssa, en suunnitellut etukäteen, miten kuvaan muutosta elämässä ja Suomessa.

20181027_100254.jpg

Antti Heikkinen : Kehveli

– Kehveli on tyyppi, joka tahtomattaan joutuu tilanteisiin, jotka muuttavat maan ja maailman kulkua – veijaritarina Paasilinnaa, Huovista ja Haanpäätä kunnioittaen, etenkin silmänisku Paasilinnan Jäniksen vuoden suuntaan. Mutta oma tyyli täytyy löytää, koska toisen perseellä ei voi mäkkee laskea.

20181027_102149.jpg

Kirjailija salakuuntelijana (Anna-Leena Härkönen, Essi Kummu, Pasi Lönn ja Jarkko Tontti)

– Älä ikinä näytä käsikirjoitusta läheisillesi.

20181027_164153.jpg

Helsingin kirjamessut 2

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Tapahtuma

Jatkot – Turun kirjamessut 2018

Pari viikkoa sitten vietin etkoja, nyt on jatkojen aika – eli messut ovat osaltani ohi. Kirjakivaa todella riitti monen viikon edestä. Koostan kokemastani tunnelmat tiivistetyn kuvakavalkadin keinoin.

Ohjelmapäällikkö Seppo Puttonen kiteytti messujen puolivälissä, että Viro-teema on näkynyt hyvin ja ilahduttanut monia, lisäksi luonnonsuojeluaihe on kerännyt kiitosta, sillä esimerkiksi Itämeren tilasta käydyt keskustelut ovat vetäneet väkeä ja jaossa ollut ”Istuta kirja” -puusiemenpussi on kiinnostanut.

Heli Laaksonen: Ykköne
– Mun osastol o välil vartin viro kiele kurssei.

20181005_100551.jpg

Tuija Hannula, Sanna-Leena Knuuttila, Jasu Rinneoja ja minä sekä haastattelija Eliisa Uotila: Selkokirjapaneeli
– Selkokirja voi sisäänheittää kirjallisuuteen, siksi selkokirjat kuuluvat kaikille.

FB_IMG_1538729914816.jpg

Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen: Emilia Kent
– Lähetimme Rouva Kent -tiedostoa toisillemme meilinä. Teimme väliin lisäkertomuksia emmekä edenneet järjestyksessä vaan teimme tekstiä kuin palmikkoa. Emme enää muista, kumpi on kirjoittanut mitäkin.

20181005_124857.jpg

Tuija Takala: Lauralle oikea
– Vaikka selkokirja on helppo lukea, se voi sisältää eri tasoja erilaisille lukijoille. (selfie haastattelijoiden kanssa)

20181007_101449.jpg

Siiri Enoranta, Magdalena Hai ja Siri Kolu: Seksiä, Röh
– Meidän kirjailijoiden tehtävä on tuoda esille kirjoissamme, että seksuaalisuutta on monenlaista.

20181005_142211.jpg

Lauri Seutu, Markku Kesti, Tuomas Aitonurmi, Juha Itkonen ja Ville Vaarne: Lukevien miesten paneeli
– Nyt kaikki miehet malliksi: näkykää tuolla ympäriinsä niin, että lukekaa ja hymyilkää samalla.

20181005_144054.jpg

Minna Rytisalo: Rouva C. Kirjanlukuilta Pienessä kirjapuodissa
”Kaiken toistuessa tuntui siltä että sitä jatkuu ikuisesti ja elämän keskikohta taitaa vain mennä ohi, kerta kaikkiaan se hetki jolloin pitäisi pysähtyä tajuamaan, että tässä se on, kaikki se mitä olen odottanut ja aina halunnut, ja tämän jälkeen se ei koskaan palaa, – – .”

Nyrok Dolls (mm. vokalistit Mauri Kunnas ja Silja Sillanpää, kitaristi Kjell Westö, basisti Pekka Seppänen)
– Soittakaa Paranoid!

20181005_213419.jpg

Sirpa Kähkönen, Li Andesson, Kari Mäkinen ja Kari J. Kettula: Romaani ja rakkaus
– Rakkaus rikkoo konventioita.
Keskustelijoiden esimerkkikirjat:
Jelena Tšisovan romaani Naisten aika (Sirpa Kähkönen)
Paavo Rintalan näytelmä Pitkä matka Veronaan (Kari Mäkinen)
Märta Tikkasen runoelma Vuosisadan rakkaustarina (Li Andersson)

20181006_105604.jpg

Maria Tutschaninoff: Maresin voima
– Jokaisessa kirjassani on monta lankaa, josta voisin vetää uuteen tarinaan.

20181006_112619.jpg

Olli Jalonen: Taivaanpallo
– Kirjoissa on yleensä erilaisia puolia, joten voi sanoa, että kirjassani on ainakin pieni seikkailu. Matkustin 1980-luvulla Sant Helenalle ja siellä tapahtui sellaista kuin lapsuudeessa, jotain kertautumatonta ja hienoa, ja jo sillä matkalla innostuin Halleysta, joka teki monipuolisesti kaikkea tieteen alalla 1600-luvulla.

20181006_141727.jpg

Elina Knihtilä, Jouko Jokinen, Minna Rytisalo ja Jenni Haukio: Mitä Minna tekisi?
– Ehkä Minna Canth olisi nyt anarkisti, joka tubettaisi epäkohdista.

20181006_130955.jpg

Pajtim Statovici, Tuomas Aitonurmi, Kirsi Hietanen, Arja Korhonen, Jonna Tapanainen ja minä, vetäjänä Airi Vilhunen: Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia?
– Kirjabloggaaminen on harrastus, jossa on vapaus kirjoittaa kirjasta niin kuin haluaa ja vinkata omasta mielestä hyviä kirjoja.

Kiitos Turku!

Erityiskiitos Tarinan taika -osaston osaaville haastattelijanuorille – kuuntelin monta taitavaa lähetymistä luettuihin kirjoihin!

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, Kulttuurimatkailu, Selkokirja

Kirjamessut perjantaina 27.10.2017

Kirjamessujen esiintymislavojen kirjakeskustelut sekä kohtaamiset kirjailijoiden ja kanssalukijoiden kanssa vakuuttivat: kirjamessut kolahtavat. Lukijoiden viitseliäisyyteen luottaen julkaisen pitkähkön kokemusjutun perjantaista. Valitsen runsaasta tarjonnasta nämä: Rosa Likson, Kjell Westö, Marjo Heiskanen, Selja Ahava, Anni Kytömäki, Eppu Nuotio ja selkokirjat.

Kirjamessut 2017 banneri

Rosa Likson ja Kjell Westö

LiksomWestöPerjantain käynnistin Rosa Liksomin ja Kjell Westön keskustelulla kirjailijuudesta. Liksomin kirjoittaminen on muuttunut todella paljon 30 vuodessa: ensimmäiset kirjat hän kirjoitti kirjoituskoneella, kunnes siirtyi tietokoneella kirjoittamiseen. Tekstinkäsittelyohjelmien korjaustoiminnot mullistivat kirjoittamisen. Westöllä on sama kokemus korjaamisen helppoudesta, kirjoittamisnautinnosta – joskin ikäviäkin kokemuksia on:
– Kerran tietokone pimeni ja löin tietokonetta, joka kadotti koko novellikokoelman. En uskaltanut kertoa korjaajalle väkivallasta konetta kohtaan. Kaikki on muuttunut 80-luvulta paljon, mutta yhä olen hidas kirjoittaja ja yhä valtaa sama hyvän olon tunne, kun aloitan kirjoittamisen.

Kirjailijat keskustelivat myös työhön liittyvistä esiintymisistä ja julkisuudesta. Vuoteen 2011 Liksomia ei kirjakarkeloissa näkynyt:
– Mutta Hytti nro 6:n jälkeen aloin esiintyä ja markkinoida kirjoja. Pääni ei olisi kestänyt esiintymistä ennen kuin vasta viime vuosina. En edes pystynyt nuorena hakemaan kirjapalkintoja. Nyt pidän etuoikeutena, että pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista. Almanakka täyttyy, mutta olen tarkka siitä, että joka reissun jälkeen on kaksi vapaapäivää. Everstinnaa kirjoitin seitsemän vuotta. En sitä paremmaksi voinut tehdä. Siksi otan kaiken palautteen vastaan

Westö valitsi reissaamislinjan alusta asti.
– Olen karaistunut kirjoittamiseen, mutta kirjan ilmestyminen jännittää. Suljen kaiken informaation julkaisupäivinä, esimerkiksi Rikinkeltainen taivas -romaanin julkaisupäivänä istutin hedelmäpuita. Toisaalta itsenäinen asenne on kehittynyt vuosien aikana. Kirjoitin uusinta nelisen vuotta, se on pitkä aika. Silti nykyisin pystyn sivuuttamaan nihkeät arvioinnit nopeammin kuin nuorena. Ihminen pystyy muuttumaan ja olen oppinut pitämään esiintymisistäkin.

Kirjablogit ja kirjallisuuspiirit ovat tasoittaneet sinänsä tärkeää kirjakritiikkiä, tähdentää Westö. Kirjablogit herättävät keskustelua kirjoja rakastavien kesken, mikä on pelkästään hieno asia.

Liksom antoi ohjeet aloitteleville kirjailijoille: pitää olla rehellinen, rohkea, raivokas ja anarkistinen. Westö lisäsi listaan sinnikkyyden.

Anni Kytömäki

Anni KytömäkiAnni Kytömäen syksyllä ilmestynyt romaani Kivitasku on seitsemän sukupolvien yli kulkeva tarina.
– Tykkään lukea pitkiä romaaneja, koska siten ehdin tutustua henkilöihin. En suunnittele kirjoittavani pitkiä romaaneja, mutta tarinat vievät mennessään. Ja niin kirjailijana ehdin tutustua henkilöihini.

Astuvansalmen kalliomaalauksien edessä vietetty päivä vakuutti Kytömäen menneiden aikojen ja sukupolvien merkityksestä.
– Aloitin kirjoittaa romaania nykyajasta, ja aluksi piti pysyä nykyajassa ja menneen ajattelin näkyvän vain henkilöiden tekemien esine- tai päiväkirjalöydöin. Ihastuin itse niin Sergein hahmoon, että aloin käsitellä mennyttä suoraan henkilöiden kautta. Tykkään kirjoista, joissa vähitellen pääsee oivaltamaan asioita, siksi Kivitaskun henkilöiden yhteys toisiinsa ei ole heti selvä. On mukava tilanne, kun tarinan yllättää myös kirjoittajan itsensä.

Romaanin tematiikkaan kuuluva vankeus ilmenee eri aikoina eri tavalla. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän kahleet eivät ole konkreettisia vaan päänsisäisiä. Kivien ja kallion merkitys monenlaisena on myös romaanissa tärkeää. Esimerkiksi kallionlouhinta ja lobotomia vertautuvat toisiinsa: kummassakin tapahtuu peruuttamatonta.

Marjo Heiskanen

Marjo HeiskanenMarjo Heiskasen kerronnallisesti taidokas romaani Mustat koskettimet kertoo muusikoista. Kirjan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta kirjassa on tilanteita todellisuudesta väännettynä fiktion kierteelle. Omat pianistikokemukset vaikuttavat Heiskasen kirjaan ja kirjoittamiseen.

– Aiemmat kirjani syntyivät sykähdyttävästä kokemuksesta, tämä syntyi kirjailijan viileästä arviosta, että tähän on materiaalia. Aihe oli järkiavioliiton kaltainen. Tiesin, mitä en halunnut tehdä: en sijoitta musiikkia tarinaan vaan tavoittaa muodon ja tarinan itse asiaan. Halusin ennen kaikkea kirjoittaa siitä, mitä muusikko voi olla, minkälainen voi olla muusikon sisäinen kokemus, mitä se voi olla yleisölle ja mitä se voi olla yhteiskunnassa. Otin etäisyyttä omaan muusikkouteeni. Muusikkokoulutus tosin auttaa kerroksellisuuden tajuun kirjoittamisessa. Uskon, että musiikkikoulutuksen sorminäppäryyttä edellyttävä jatkuva tekniikan hiominen on siirtynyt kirjoittamiseen, tekstin hinkkaamiseen.

Heiskasen romaanin henkilöt riemastuttavat ja raivostuttavat. Kirjakeskustelussa etenkin romaanin assari-Sarin pisteliäisyys puhutti – eikä syyttä: mielenkiintoisen kirjan kiehtova taka-alahahmo.

Selja Ahava

Selja AhavaSelja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa –romaani on ollut esillä etenkin kirjailijan omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Romaani on kuitenkin romaani, romaanin naisessa on kirjailijaa, mutta hän on romaanihenkilö, ei yksi-yhteen-kirjailija. Oman keittiönpöytäkokemuksen (mies kertoo olevansa nainen) jälkeen Ahava kirjoitti muistiinpanoja puolisen vuotta. Teksti alkoi saada kaunokirjallisia piirteitä ja assosiaatioita kahdeksan kuukauden kuluttua. Kolumbuksen osuus loksahti paikoilleen, kun varmistui, että Kolumbus todella kävi neljä kertaa mantereella, jota luuli Intiaksi –  ja siitä käynnistyi varsinainen kaunokirjallinen työ. Kerronnan matkapäiväkirjamainen ote tulee sen vaikutuksesta, että Ahava luki paljon vanhojen löytöretkeilijöiden autenttisia tekstejä.

– Alusta asti oli selvää, että tarvitsen oman näkökulman lisäksi yhden tai kaksi muuta. Oman elämän tarina ei riitä vaan kirjassa pitää olla aihe, joka puhuttelee. Ihmisen tarve ottaa elämää haltuun ja ihmisen pienuus maailmankartalla – ne ovat kirjassa tärkeitä. Kolumbus kävi parilla hassulla saarella, hän ei valloittanut maailmaa, vaikka kuvitelmat siitä olivat pömpöösit. Samoin läheisissä ja itsessä on paljon, mitä emme tiedä vaikka luulemme niin. Oikeassa olemisen tarve on surkuhupaisaa.

– Voin kirjoitan oman tarinan niin, että se on vajaa. Teksti on aina suhteessa siihen, mitä ei sanota. Juuri siksi siitä puuttuu ex-mieheni tarina tai muiden. Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, toisten tarinoiden paikka on jossain muualla. Kirjan rakenteella, taitolla, tyhjillä kohdilla voin näyttää, että tämä ei ole ainoa tarina. Se huutaa muiden tarinoiden poissaoloa. Halusin kirjalle visuaalisen muodon hahmottomasta välitilasta – eihän keskellä merta näe mantereita – ei ole mitään, mikä pysyy, kaikki on liikkeessä, vuotaa ja valuu käsistä.
– Kirjani tarina voi herättää empatiaa mutta myös epämukavuutta. Kirjallisuuden tehtävä on kertoa vaikeita tarinoita, jotka vievät vieraille vesille. Esimerkiksi rakkaus ei aina riitä. On häpeällistä tajuta, että esimerkiksi puolison keho on tärkeä, en sellaista ollut aiemmin määritellyt.

Peiton paikasta Mielensäpahoittajaan sekä Seesam

Eppu NuotioEppu Nuotion romaanissa Peiton paikka 1960-luvun lapsi löytää oman maailmansa, vaikka isä on poissaoleva ja äiti masentunut. Alkuperäinen romaani on kutsistunut kolmannekseen, kun se on nyt selkoistettu.

Mukauttaja Johanna Kartio korostaa, että mukauttamisessa on kyse karsimisesta, oleellisten tapahtumien seulomisesta. Esimerkiksi Peiton paikassa piti jättää paljon tapahtumia ja henkilöitä pois.
– Täytyy olla nöyrä kirjan hengelle ja samalla rohkea jättämään pois. Ja kielen täytyy olla helppoa.
Eppu Nuotio on tyytyväinen mukautukseen.
– Johanna on ratkaissut lopun hienosti, nerokkaasti. Olin tosi jännittynyt, kun luin selkoistuksen ensimmäisen kerran. Huojennuin ja ihastuin: oma kirja on mutkitteleva polku, selkoversio on suora tie.

Eppu Nuotion selkokirjakummikausi päättyy Peiton paikan julkistukseen. Uusi kirjakummi on Tuomas Kyrö.
– Kiinnostavalta Mielensäpahoittajan selkoistaminen kuulostaa. Samalla se kuulostaa aivan samalta, mitä kirjailijan työ on, tiivistämiseltä. Ja samalla dramaturgiselta työltä. Näin kirjallisuus menee sinne, mitä pitääkin, eli kaikkialle. Minusta on kiva antaa oma tekele uudelleenkäytettäväksi, niin se syntyyt uudelleen. Selkoistus muistuttaa kääntäjän työtä. Mielenkiinnolla odotan!

Lopuksi Tuomas Kyrö lupasi lukea selkokirjoja kuten Eppu Nuotio suositteli. Esimerkiksi Eppu Nuotiolle kirkastui Vares vasta selkoistuksena.

Selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä toivottavasti avittaa selkokummikirjailijaperinne. Medianäkyvyyttä yhä tarvitaan, jotta ymmärrys kaikkien kirjallisuudesta helpon kielen keinoin leviää. Tietysti pitää olla selkokirjoja, joita levittää. Hienoa työtä sen hyväksi on tehnyt Avain Kustannus, joka perjantaina palkittiin Seesam-palkinnolla merkittävästä työstä selkokirjojen kustantajana.

selkokummit

Seuraava selkokummi: Tuomas Kyrö. Mukana Peiton paikan mukauttanut Johanna Kartio, edellinen selkokirjakummi Eppu Nuotio ja haastattelijana Selkokeskuksen Leealaura Leskelä.

seesam

Tunnustuksen merkittävästä työstä selkokirjallisuuden hyväksi sai Avain Kustannus. Palkinnon noutivat kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja kustannuspäällikkö Tiina Aalto (keskellä), pakinnon jakoivat selkokeskuksesta Eliisa Uotila ja Leealaura Leskelä (reunoilla).

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Malleja lukemiseen: #pojatkinlukee

Vuosittainen Lukuviikko (tänä vuonna 18.4.- 24.4.) lähtee taas käyntiin. Sen tavoitteena on edistää lasten ja nuorten lukemista. Lukemiseen innostavia malleja tarvitaan, joten esittelen kaksi nuorta miestä, joille kirjoilla on merkitystä. Olen haastanut muitakin kirjabloggaajia haastattelemaan lukevia poikia ja miehiä.

2016 lukuviikko_1

Lukukeskuksen kampanjaviikko

#pojatkinlukee – puuhamies Mikko Toiviainen

Lukuviikon aikana pitää muistuttaa helmikuussa käynnistyneestä kampanjasta #pojatkinlukee. Hankkeen takana on somessa nimellä @kalenterikarju vaikuttava, musiikki- ja kustannusalalla työskentelevä Mikko Toiviainen. Hän peräänkuuluttaa positiivisia lukijaesikuvia pojille ja nuorille miehille.
–  Kun näkee, että kirjoja lukevat monennäköiset tyypit, ennakkoluulot karisevat. Esimerkiksi kirjojen lukija voi olla katu-uskottava parikymppinen urheilija, johon voi samastua. Toivon, että kampanja tavoittaa nuoret ja onnistuu vaikuttamaan myönteisesti asenteisiin.

Koska Kalenterikarjun mieltä alkoi painaa nuorten heikkenevä lukutaito, hän sai idean tempaista lukemisen puolesta nimenomaan somessa.
– Päättelin, ettemme kirja-alalla osaa viestiä kiinnostavasti tai oikeilla kanavilla, vaikka hyviä kirjoja ilmestyy. Kampanja käynnistyi puolivahingossa Instagram-kuvasta. Kerroin siinä omasta lukemisestani ja aikeistani edistää poikien lukemista. Halusin kokeilla, tavoittaako somekampanja nuoret ja heidän vanhempansa.

Pojatkin lukee -Facebook-sivuilla on jo yli 2500 tykkääjää, myös Twitterissä ja Instagramissa on satoja seuraajia. Viimeisin tempaus #minunkirjahyllyni kahmaisi satoja kirjahyllykuvaajia someen.
– Jos kotona ei ole kirjahyllyä ja ainoat lukukokemukset ovat olleet epämieluisia, ei kirjoihin tule tartuttua. Somessa on nyt malleja siitä, että kirjoja luetaan.

Kalenterikarjun toiminta lukemisen puolesta kertoo mahtavasta aloitteellisuudesta ja hyvän asian innovoivasta jakamisesta. Arvostan ja ihailen energiaa ja iloa, jolla hän kampanjaa vetää. Näyttää siltä, että kirjallisuus on antanut paljon ja silloin samaa toivoo muille. Tätä vahvistavat myös Mikon kokemukset:
– Kirjojen lukeminen on auttanut minua ymmärtämään maailmaa, sivistänyt, lohduttanut, itkettänyt, naurattanut ja herättänyt pohtimaan asioita. On sykähdyttävää myötäelää hahmojen kanssa ja kuvitella itse kirjan maailma. Pidän siitä, että kirjan lukeminen aktivoi aivoja ja samalla rauhoittaa. Kai kirjat tarjoavat minulle pakopaikan somemaailmasta ja kaikesta arjen infoähkystä.

#pojatkinlukee Mikko Toiviainen Photo: Miikka Pirinen

Mikko Toiviainen, #pojatkinlukee, kuva: Miikka Pirinen. Kalenterikarju (@kalenterikarju): Facebook, Instagram Periscope, Snapchat ja Twitter sekä blogi (rosvot.fi/kalenterikarju). Kampanja #pojatkinlukee: Facebook, Instagram ja Twitter.

Mikko Toiviaisen koko haastattelu ilmestyy toukokuussa ÄOL:n lehdessä Virke.

Räppääjäkin lukee

Lukuviikon toisena lukijaesimerkkinä on Olli, parikymppinen räp-mies, jolle on lapsesta asti tuputettu kirjoja.
– Kotona oli kirjahyllyjä joka huoneessa, ja vanhempia näki päivittäin kirja kädessä. Mulle ja veljelle luettiin paljon. Itse olin aika laiska. Muistan, että isoveli luki mulle iltaisin ääneen Harry Potteria, olisinko ollut silloin ekaluokkalainen. Luin kyllä itse Mauri Kunnaksen kuvakirjoja, Risto Räppääjiä ja Reuhurinteen ala-astetta.

Bänditouhut ja elokuvat veivät aikaa yläasteella, joten kirjojen lukeminen jäi vähälle.
–Luin pakolliset kirjat yläkoulussa ja lukiossa, taisi joku kyllä jäädä takakansitekstin varaan. Koskaan ei ole fantasia vedonnut muhun eikä jännitys. Kiinnostuin politiikasta ja filosofiasta, joten innostuin tietokirjoista. Luin myös elämäkertoja. Suurimman vaikutuksen on tehnyt Pentti Linkolan Toisinajattelijan päiväkirja, se avarsi ajattelua.
– Teininä ei tehoa, vaikka mutsi tai ope antaisi miten valistuneita kirjavinkkejä. Jos kaveri lukee ja suosittelee, se vaikuttaa. Ja kyllä tyypit, joita fanittaa, voivat innostaa lukemiseen.

– Viimeksi kaveri suositteli Ryan Gattisin romaania Vihan kadut, joka perustuu tositapahtumiin, Los Angelesin jengimellakoihin. Kerronta eri näkokulmista toimii hyvin, kiinnostava kirja!

Olli lukee yhä harvakseltaan tietokirjoja, mutta myös kaunokirjallisuus on alkanut kiinnostaa uudesta näkökulmasta.

– Yllättävän monissa räp-sanoituksissa viitataan kirjallisuuteen. Jos tuntee kirjallisuutta, saa sanoituksiin uuden tason. Olen viime aikoina lukenut esimerkiksi suomalaista runoutta. En tiedä, siirtyykö sieltä mitään omiin biiseihin, mutta runoista saa ajattelun aiheita. Valmistun pian media-assistentiksi ja huomaan, että niissäkin töissä on hyödyksi, että tuntee laajasti kulttuuriasioita, kirjallisuuttakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Sekalaista

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta 15.7.2015

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.


Minun kirjastoni

Ensinnä tunkee aisteihin tuoksu, jäljittelemätön ruskettuneen paperin, vanhojen nahka- ja kangaskansien sekä kultivoituneen pölyn yhdistelmä. Se liittyy Vattulan maitolaiturin kylkeen parkkeerattuun kirjastoautoon, Terälahden ja Kalevan sivukirjastoihin sekä Tampereen vanhaan, arvokkaaseen kirjastotaloon. Niistä on kirjastomuistoni tehty. Tuoksuun limittyy vatsanpohjan jännityskipristely: mitä tästä Pepistä, Gullasta ja Waltarista astuu vastaani?

Nykykirjastot eivät tuoksu vanhaan malliin. Yhä enemmän lainataan ääniteitä, ehkä jo liikuntavarusteitakin. En missään nimessä vastusta kirjaston laajenevia palveluita, olen monessa asiassa sekä-että-tyyppiä. Kirjasto jo sanajohdannaisena muistuttaa minua silti siitä, että se on ensisijaisesti kirjojen koti: suosittujen, harvinaisten, yllättävien ja arvaamattomien maailmojen pistäytymispaikka lainavierailujen välissä.

En epäröinyt sekuntiakaan osallistumista kirjastohaasteeseen. Kaikille tasa-arvoinen ja ilmainen sivistyspalvelu on kulttuuriarvona ylittämätön. Sitä ei sovi horjuttaa.

Ensimmäisten vuosikymmenieni tärkeät kirjastot ovat parinsadan kilometrin päässä Tampereen ja Turun seuduilla. Jo parikymmentä vuotta minua ovat auliisti ja ammattitaitoisesti palvelleet Helsingissä Kannelmäen ja Pohjois-Haagan kirjastot. Kummassakin on positiivinen pore ja bestsellereiden nopea kierto. Kuvauskohteeksi valitsin Pohjois-Haagan sivukirjaston, ensimmäisen kirjastotukikohtani Helsingissä. Toivon, ettei keskuskirjastohanke syö pieniä lähiökirjastoja, jotka ovat ympäristönsä sydän ja keuhkot.

Parimeitsie Pohjois-Haagan kirjaston kanssa.

Parimeitsie Pohjois-Haagan kirjaston kanssa.

Kiitos kirjastot ja ammattitaitoiset kirjastolaiset!


Ilman linkkejä tässä on lista kirjastohaasteeseen osallistuvista kirjablogeista:
Ajatuksia kirjamaasta
Booking it some more
Dysphoria
Ei vain mustaa valkoisella
Eniten minua kiinnostaa tie
Erjan lukupäiväkirja
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
Kaikkea kirjasta
Kannesta kanteen
Kirjainten virrassa
Kirjakaapin avain
Kirjakirppu
Kirjakko ruispellossa
Kirjallisena
Kirjanurkkaus
Kirjasfääri
Kirjava kammari
Kirjojen keskellä
Kujerruksia
Kulttuuri kukoistaa
Luetaanko tämä?
Lumiomena
La petite lectrice (linkki haastepostaukseen)
Leena Lumi
Lukutoukan kulttuuriblogi
Mustikkakummun Anna
Nenä kirjassa
Nannan kirjakimara
P.S. Rakastan kirjoja
Pinon päällimmäinen
Satun luetut
Tarukirja
Todella vaiheessa
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

11 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Lukemisasiaa kouluista ja Poika joka katosi

Palaan blogissani säännöllisesti nuorten lukuharrastuksen hiipumiseen. Tällä viikolla Helsingin Sanomien pääkirjoituskin (13.5.2015) käsitteli aihetta. Näkökulma siinä oli lähinnä lukioon sunnattu: on herännyt huoli, että uudessa opetussuunnitelmassa ei mainita kokonaisteoksien lukemista.

En usko, että lukiossa kukaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja jättää luetuttamatta nyt ja tulevaisuudessa kokonaisia kauno- tai tietokirjoja. (Toinen juttu on, lukeeko lukiolainen vaan nappaako tehtävävastauksia leffojen ja blogien avulla.) Outoa sen sijaan on ikäluokan toisen puoliskon unohtaminen sankassa huolestumisen ilmapiirissä.

Ammattikoulutuksessa opetusmahdollisuudet ovat niukat, vaikka lukutaidoltaan ja -tahdoltaan haastavat nuoret hakeutuvat usein ammattiopintoihin. Kirjallisuus on opetussuunnitelmassa marginaalinen sivumaininta mutta silti osa opetusta. Lukuinnon ja -taidon nostattamiseen eivät rakenteet tarjoa kummoistakaan tukea. Kun lukiolainen saa opintojensa aikana yli 200 tuntia pakollista äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta, saa ammattikoululainen äidinkielenopetusta noin 70-90 tuntia, ja se määrä sisältää kaiken ammattitaitoa tukevan pakollisen äidinkielen lähiopetuksen (OPS:n paikalliset, vaihtelevat toteutukset elokuussa 2015). Kumpikin toisen asteen koulutus mahdollistaa silti hakeutumisen jatkokoulutukseen. Huolestuisin todella koulutuksellisesta ja alueellisesta eriarvoisuudesta, jos olisin päättäjä, työnantaja, vanhempi tai tulevaisuuttaan pohtiva nuori.

Nämä toisesta asteesta. Varsinainen murheen aihe on jo peruskoulussa alkanut pitkäjänteisen lukemisen karttaminen. Tiedämme tutkimuksista, että peruskoululaisten asenne etenkin kirjallisuuden lukemiseen on muuttunut aiempaa negatiivisemmaksi, taitomittaustulokset heikentyvät vuosi vuodelta ja sukupuolien taitoerot ovat kasvaneet siten, että suuren pokajoukon lukutaito on hälyttävän huono.

Toiset nuoret kiinnostuvat kirjallisuudesta, ahmivat sitä, ja usein kodin malli tukee tätä empatiaa, ajattelutaitoja ja sivistystä ruokkivaa harrastusta. Iso osa nuorista sen sijaan jää osattomaksi opettajan houkutteluyrityksistä huolimatta. Taustalla on nuorten aikapula, haluttomuus, huonot lukukokemukset tai heikko luku- ja keskittymiskyky.

Usein valitetaan, että kiinnostavaa luettavaa on vaikea löytää. Lukijaksi voi nimittäin ajautua: porttiteoria on totta tälläkin elämänalueella. Kun otolliseen aikaan saa käteen imaisevan kirjan, voi lukuharrastukseen jäädä koukkuun.

Muistutan, että viime vuosina on ilmestynyt hyviä selkokirjoja, jotka voivat tarjota positiivisen lukukokemuksen nuorille lukijoille, joilla aiemmin on ollut sellainen kokemus, etteivät he jaksa lukea ”paksua” kirjaa loppuun. Syynä voi olla kärsivällisyysvaje tai lukemiseen liittyvät vaikeudet. Tämän pitkän johdattelun jälkeen esittelen yhden uusimmista selkokielisistä nuortenromaaneista.Poika joka katosi

Marja-Leena Tiaisen selkoromaani Poika joka katosi (Avain 2015) perustuu kirjailijan samanaiheiseen yleiskieliseen nuortenkirjaan. Hannan veli katoaa, mikä vaikuttaa väkevästi 17-vuotiaaseen tyttöön ja hänen perheeseensä.

Selkoromaani kertoo eleettömästi mutta tunteisiin vetoavasti epätietoisuuden ja surun eri vaiheista. Aihe ei ole helpommasta päästä, mutta se tarjoaa välineitä vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Kaikeksi onneksi aihetta lähestytään myös siten, että tuskaan ei vajota. Romaanin voima on etenkin se, että elämä etenee: saa edetä, saa toivoa ja olla onnellinen.

Poika joka katosi on mielestäni enemmänkin tyttöihin vetoava kirja. Lukuhaluton poika voi nujertua tämän vakavan aiheen alle. Selkokirjasta hyötyvälle nuorukaiselle voi sen sijaan tarjota Tiaisen viimevuotista selkokirjaa Kyttäyskeikka. Lisää selkokirjavaihtoehtoja löytää tuoreimmasta selkokirjaesitteestä.

Oma kokemukseni selkokirjojen tarjoamisesta syystä tai toisesta vähän ja vaivalloisesti lukeville ihan tavallisille yli 15-vuotiaille nuorille on toiveikkaan myönteinen. Jo nuoren elämys siitä, että jaksaa lukea kirjan loppuun voi olla itsensä huonoksi kokevalle lukijalle kohottava. Selkokirjojen helppo virkerakenne ja tarinan johdonmukainen eteneminen helpottavat lukuprosessia, jolloin juoneen, henkilöihin ja sanottavaan pureutuminen mahdollistuu.

Selkokirjoja on monenlaisia, sillä osa on täsmäsuunnattu erityisryhmille, mutta monet sopivat aivan tavallisille tallaajille. Siksi ”selkosta” on karsittava joitain karkottava leimaava sävy. Se, että teksti on helposti lähestyttävä, jopa yksinkertainen, ei ole huono tai väheksyttävä asia. On hyvä, että on valinnanvaraa: toisille lukijoille alastalon saleja ja toisille selkoromaaneja.
– – –
Marja-Leena Tiainen
Poika joka katosi
selkoromaani
Avain 2015
88 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Lukuviikon loppukatsaus

Kuluneen viikon ajan kirjabloggaajat ovat esitelleet kokemuksiaan (lasten)kirjallisuudesta. Lukuviikko 20. – 26.4.2015 on luonnollisesti haasteen perusta.

En olisi lukija ilman lastenkirjallisuutta ja lukumalleja. Isäni ja setäni olivat luonnoltaan lukijoita, ja se siirtyi minuunkin. Alle kouluikäisenä odotin päivät isää töistä kotiin, jotta pääsin seuraamaan hänen vapaasti kertomiaan hölmöläistarinoita tai kuuntelemaan lempikirjojani kuten Nunnua, Kana Karoliinaa ja Kun elefantti Kyösti puistotädin ryösti. Setä puolestaan varmisti, että sain joululahjaksi vuoden kärkikirjan tai klassikon. Näin tuli tutuiksi muun muassa Lindgrenin Eemelit ja Tolkienin Lohikäärmevuori. Lukuintoilun nurjana puolena ahmimisiässä oli äidin epäily alkoholismin kaltaisesta kirjariippuvuudesta.

En usko, että perusta on miksikään muuttunut: tänäkin päivänä kipinä lukijaksi syttyy pääsääntöisesti kotoa. Tarvitaan vielä muutama mielikirja omassa kirjahyllyssä, ja lisäksi vaihtelua tuovat säännölliset kirjastovisiitit sekä kirjastonhoitajien viisaat lukuvinkit. Yhteinen iltasatu olkoon lainkaltainen läheisyysvelvoite, jotta sähköinen häly hetkeksi hiljenee ja antaa tilaa tarina-ajatuksille. Myös päiväkoti ja koulu voivat tukea kirjailoa ja opettajat johdatella mieltymyksiin sopiviin kirjoihin. Tästä on porttiteoria rakennettu: lukija on saatu kirjakoukkuun.Kirjakaappi

Harrastuksia on monenmoisia, lukeminen niistä yksi. Minut kirjallisuus on kasvattanut arvostamaan kielellä ilmaisun voimaa. Kirjallisuuden tarjoama mahdollisuus päästä ihmisen, elämän, kulttuurin ja ajan ihon alle on antanut korvaamattomia elämyksiä ja tukipuita maailmankuvan rakentamiseen. Siksi on helppo suositella lukuharrastusta. Vaikka elämä heittelee ja ajankäyttömahdollisuudet vaihtelevat, lukeminen lisää hyvinvointia vailla suorittamispakkoa.

Liitän lopuksi vielä koosteen lukuviikon postauksistani. Suuri osa on lapset/nuoret-osastoa, mutta viikon loppua kohti siirryin aikuispuolelle päätyen lukupiireihin. Lukuiloa!


 

Lauantaina Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja
Perjantaina Kari Hotakainen: Kantaja
Torstaina Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Keskiviikkona Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni: Maami mustikka
Tiistaina Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Ikioma perheeni
Maanantaina Kalle Veirto: Shell’s Angles & Jyri Paretskoi: Säbätalvi
Sunnuntaina lukuviikkovinkit.


 

Ompun blogissa on linkkejä muiden kirjabloggaajien lukuviikkosaaliiseen.Lukuviikko2014_logo_pieni

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Lukupäiväkirja

Inspiraationi lähteillä

kirjatTilanteiden jatkumoista vaihtuvat päivät toisiin. Muiden silmin ihmisestä näkyy toiminta ja ulkokuori, tietysti puhe voi täydentää syntyvää käsitystä. Kokemus itsestä puolestaan pohjaa päässä pyöriviin ajatuksiin, tunteisiin, mielikuviin, havaintoihin – tajunnan melskeeseen. Muut eivät sitä näe. Keskustelut voivat avata näkymiä ajatteluun, mutta silti paljon oleellista jää piiloon.

Minua inspiroi ihmisen ihmeellinen kokonaisuus, arvaamaton ja salaperäinen sisin. Se on varmasti pohjimmainen kimmoke myös lukea romaaneita. Vaikka hamuan rakenteeltaan ja kerronnaltaan tuttuja tapoja laistavia teoksia, minua kuitenkin eniten innostaa ihmisyys, kielellä konstruoidut elävänkaltaiset hahmot. Eipä sitä taida voida paremmin sanoa kuin tuore Finlandia-palkittu Jussi Valtonen Aamulehden (28.11.2014) haastattelussa ”Lähemmäksi ajatustenlukua ei voi nyt päästä”:

– Toinen syy [kirjoittaa] tulee siitä, mitä on itse saanut lukijana niistä kirjoista, joita on eniten rakastanut. Niin intiimiä kokemusta toisen henkilön sisäisestä todellisuudesta kuin kaunokirjallisuuden kautta on vaikea muuten saavuttaa.
– – Kaunokirjallisuus on ylittämätön tapa välittää ihmisen sisäistä, subjektiivista kokemusta siitä, minkälaista on olla ihminen, elää juuri tänä aikana ja kamppailla niiden asioiden kanssa, joiden kanssa kamppaillaan.

Lukuharrastusta ja inspiroitumista sysäsi minut pohtimaan Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, joka ilahduttavasti ja häkellyttävästi haastoi minut mukaan poimimaan kolme innostavaa blogia. Vain muutaman valitseminen korventaa, mutta koska Liisa ja muut haasteessa mukana olleet ovat valintoihin taipuneet, teen minäkin niin.

Kun aloitin kirjablogikirjoittelun, vasta vähitellen ymmärsin olevani yksi monista. Valitsen siis blogit, joita aikoinaan aloin ensimmäisten joukossa seurata, ja niiden myötä innostuin ja ymmärsin olevani osa antoisaa nettikirjallisuuskeskustelua. Jos kaunokirjallisuus on tähystysaukko ihmiseen, kirjablogit ovat sitä suhteessa lukukokemukseen.

Arjan Kulttuuri kukoistaa on jäsentelevän kirjoittajan blogi. Arja poimii oleellisuuksia, tekee johtopäätöksiä ja myös taustavalottaa valloittavasti. Kiinnostavaa on myös kirjavalintojen monipuolisuus. Arjan tekstistä välittyy innoittuneisuus.

Erjan lukupäiväkirja on tekstiin uppoutuvan kirjoittajan kokoelma. Lukukokemus välittyy vilpittömästi, ja tekstin tulkinta lomittuu siihen. Elämys ja perusteleva käsitys kulkevat käsi kädessä siten, että tekee mieli tarttua Erjan avaamaan kirjaan.

Mari A:n kirjablogiin huomaan törmääväni todella usein, kun olen kirjoittanut lukemastani ja selailen, mitä muut ovat kirjoittaneet. Mari kirjoittaa napakasti. Hän menee lukemaansa tunne edellä, perustelee ja ilmaisee kokemuksen havainnollisesti.

Arja, Erja ja Mari – yhdessä ja kukin erikseen: sinä inspiroit minua. Olette haastettuja, eli ”Sinä inspiroit minua” -tunnustus on tarkoitus jakaa kolmelle inspiraation lähteelle!Hyvässä seurassa

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pieniä puroja kirjavirrassa

Suomessa on suurten kustantamojen rinnalla paljon pieniä. Esimerkiksi Suomen kirjankustantajat -yhdistys ajaa yli 50 pienkustantajan etuja. Lisäksi on uutteria omakustannejulkaisijoita. Kirjoja ilmestyy paljon, ja koska isojen kirjatalojen on vaikeuksia saada teoksiaan esille, pienkustantajilla se on vielä vaikeampaa. Ei riitä, että kirja on hyvä, ainakin jokusen pitäisi lukea se ja levittää ilosanomaa.

Nettiaika tuo uusia julkaisumahdollisuuksia. Esimerkiksi runoihin keskittynyt Poesia julkaisee teoksiaan myös netissä luettavaksi, mikä lisää laadukkaan runouden saavutettavuutta, ja toivottavasti se siinä sivussa lisää myyntiä. Erkka Filanderin esikoiskirjapalkinto 2013 oli runoudelle ja varmasti Poesiallekin onnenpotku, sillä sitä seurannut julkisuus lisäsi kiinnostusta. Paraikaa esikoispalkintoehdokkaana on Poesian Reetta Pekkanen. Ei kustantajan koko lopulta ole ratkaisu vaan yhteistulos: kirjan laadukkuus, kiinnostavuus ja mediahuomio.

Ylitän mediakynnyksen ja tutustun tuiki tuntemattoman kustantajan tarjontaan. Neiroil on pienkustantamo, joka julkaisee käsikirjoituksia, jotka eivät ole muuten päässeet kirjaksi. Siinä on omakustannetyylinen tuntu. Sain luettavaksi kaksi Neirol-kirjaa, Ann Vidgrenin romaanit Isäni Ivan. Kotirintaman arkea (2012) ja Matkakumppanit (2013).Ann Vidgren

Tuomas Kyrön Liitto-romaani (WSOY 2005)  käsittele mieleen painuvasti (ei mielensäpahoittaen, hah) sotavankeutta, mutta muuten tästä kiinnostavasta aiheesta on kaunokirjallisuudessa kirjoitettu erikoisen vähän, vaikka se sisältää roimasti jännitteitä ja draaman aineksia. Isäni Ivan kertoo maalaiskylän ja etenkin yhden talon sota-ajasta. Pääosassa on sotaleskeksi jäänyt nuori Martta ja talon töihin kytketty venäläisvanki Ivan.

Vidgrenin kirjassa on osuvia kuvauksia kotirintamaoloista, talon töistä ja kyläyhteisöstä. Se kuvaa hyvin kyläläisten äärioloelämää, kun nuoret miehet ovat henkensä uhalla kaukana poissa. Kirja on yhdistelmä ajasta koottua tietoa ja ihmiskohtalokatsausta. Välillä osaset irtoavat toisistaan, jolloin fiktio ei nouse lentoon. Kaipasin fokusointia Marttaan ja Ivaniin. Kokemus ristiriitaisista tunteista, joita yhteiselo kantaväestön, vankien ja evakkojen kesken tuottivat, jäi ehkä etäälle.

Matkakumppanit kertoo elämänkriiseistä. Eläkeikäinen Jenni-äiti ei ole toipua puolisonsa kuolemasta, ja Ida-tytär etsii elämänvoimaa vaikean avioliiton jälkeen. Kummankin tuttavien ja Idan työn kautta käsittelyssä on muitakin kriisejä. Etenkin jumittavat leskeyden tunnot koskettavat. Havainnollista on kuvaus Idan vammaistyöstä. Vidgrenin vahvuuksia ovat tunnelmaväläykset ja tilannetta hahmottavat ympäristökuvaukset.

Mutta synkänkin yön jälkeen ikivanha aurinko jaksoi nousta udun takaa. Taivaanranta värjäytyi hiljalleen vaaleanpunaisella ja raskaan pilviverhon harmahtavilla sävyillä. Ei tullut komeaa auringonnousua, tuli pilvinen päivä. Pihan puut seisoivat liikahtamatta. Mutta yön varjot väistyivät valon tieltä. Tuli sellainen sää, jota Jenni inhosi – vaikka mikä hän oli säätä arvostelemaan. Taivas jökötti harmaatakin harmaampana. Hituloi lunta tuulen kanssa, vinosti ja hypnoottisesti. Maata peitti muutaman sentin valkoinen kerros, joka ruokakauppaan mennessä liukuisi ja lipsuisi jalan alla.

Matkakumppaneiden nykyaikakuvaus sopii minusta Vidgrenille paremmin kuin kotirintamahistoria. Voisi luonnehtia, että tuorein teos on vakavansävyistä ”kaurapuuroproosaa”, sillä se kuvaa tavallisten ihmisten arkisia ongelmia ja niistä selviytymistä. Tyylissä ei ole humoristista kepeyttä (vrt. aiemmin luokittelemani kaurapuurokirjallisuus blogissani 23.8.2014), vaan totisuutta toiveikkuuden lisämausteella. Matkakumppanit-kirjassa jään hieman haikailemaan samaa kuin Isäni Ivan -romaanissa, syventymistä päähenkilöihin, elämän makua täyteläiseksi haudutettuna.

– –
Sain kirjat kirjailijalta, kiitos!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjabloggaajat kirjamessuilla ja vuoden lukukipinät

KirjamessutKirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.

Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.

Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.

Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.Agredointi


Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.

Esikoissuosikkeja
Neljäntienristeys
Kultarinta
Kissani Jugoslavia
Elävän näköiset
Amerikkalainen

Romaanijysäyttäjiä
Graniittimies
Valkea kuulas
Miehiä ja ihmisiä
Särkyvää
Wenla Männistö

Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Bongaa bloggaajat: Kannelmäen kirjasto 30.9. klo 18

Kannelmäen kirjasto järjestää kirjablogiaiheisen Mitä tänään lukisin? -keskustelutunnin tiistaina 30.9. klo 18. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen ja minä kerromme harrastuksestamme. Julkaisemme tänään hieman esimakua tulevasta.

KIRJABLOGGAAMISESTA

Arja: Alun perin blogini piti kertoa elokuvista, teatterista ja mistä vain – kunnes tajusin realiteetit. Kirjat ovat minun juttuni. Blogista tuli lukemisen erottamaton lisäosa ja huonon muistin tuki. Ajatukset kirjasta säilyvät tallessa, ja olen aina pitänyt kirjoittamisesta.
Tuija: Minulle kirjabloggaaminen on elämänikäisen lukuharrastuksen lisämauste, väylä pohtia kirjakokemuksia. Joukossa on joskus juttuja taiteesta, draamasta ja musiikista. Jaan kirjavinkkejä ja saan niitä muilta, se on lisäbonus.
Arja: Aloin itse myös etsiä kirjasuosituksia blogeista, kun lehdissä kirja-arvosteluja on aika vähän. Bloggari ei korvaa ammattikriitikkoa, mutta jos lukee paljon, jostain on hyvä saada tietoa siitä, mitä kannattaisi lukea.

MITEN KIRJOITAMME?

Tuija: Blogeja välillä parjataan juoniselosteista ja hehkutuksesta. Minusta blogeissa todella vaihtelevalla tavalla tartutaan luettuun, yleistää ei voi.
Arja: Se onkin blogien suola; jokainen pitää niitä omalla tavallaan. Lukijana kannattaa etsiä blogeja, josta itse saa eniten, koska valinnanvaraa on. Minä pyrin kertomaan kirjan herättämistä ajatuksista, myönteisistä ja myös kielteisistä, liittyvätpä ne kirjan sisältöön, aiheeseen tai tekstin tasoon. Otsikoinnissa käytän kirjan nimeä, jotta postaus olisi helpompi löytää. Lisäksi käytän kirjan kansikuvaa. Tietysti pyrin lukemaan sellaisia kirjoja, joista luulen pitäväni. Siksi painotus on myönteiseen suuntaan.
Tuija: Pyrin perustelemaan innostukseni, ja perustelen myös, miksi jokin juttu lukemassani kirjassa ei nappaa. Juonesta kerron joskus jopa vähemmän kuin kirjan mainostekstit. Otsikoin ja rakentelen postaukseni vapaasti, minulle ei ole niissä tiettyä sapluunaa. Luetun tunnelma vaikuttaa omaan kirjoittamiseen. Sen mukaan otan myös itse kirjakuvat – kuvaaminen on minulle lisäpiriste.
Arja: Tunnelma on tärkeä – joku kirja vie mukanaan ja joku ei. Nimenomaan siitä pyrin sanomaan jotain. En anna kirjoille tähtiä enkä tee rankkausta, sillä hyvin erityylisiä kirjoja on minusta mahdoton verrata. Mo Yang vastaan Arne Nevanlinna? Antti Heikkinen vastaan Paul Auster?

LUKEMISESTA

Arja: Luen kaunokirjallisuutta, muistelmia ja tietokirjoja. Romaanissa monikerroksinen tarina, joka jättää lukijalle mielikuvituksen varaa, on parasta. Suomalaisista uutuuksista ilahdun erityisesti. Meillä on hienoja kotimaisia kirjailijoita, mistä olen todella iloinen.
Tuija: Minä luen eniten kaunokirjallisuutta ja etenkin proosaa. Tarinat ja ihmiskohtalot vetävät puoleensa. Odotan hyvältä proosalta kerronnalla ja henkilökuvauksella säväyttämistä. Jokusen runo- ja tietokirjan luen vuosittain. Postailen myös selkokirjoista.

KULUVAN VUODEN KIRJASUOSIKEISTA

Tuija: Olemme lukeneet kuluneen vuoden aikana aika paljon samoja kirjoja. Ainakin Donna Tarttin Tiklistä innostuimme molemmat. Siinä sekoitetaan häpeilemättä ja viihdyttävästi eri lajityyppejä.
Arja: Tikli ja Donna Tartt ovat huippuja! Niitä, joihin voi uppoutua kuin lapsena Anna-kirjoja ja Viisikoita lukiessa.

Tuija: Kate Atkinsonin Elämä elämältä teki myös suuren vaikutuksen. Mahdollisten maailmojen luominen antoi ajateltavaa. Kirjan teema ja rakenne yllätti, siksi ilahdutti.
Arja: Pidän näistä vähän kokeilevista kirjoista: ei niitä aina jaksaisi lukea, mutta välillä. Kotimaisista esimerkiksi Minna Lindgrenin Sivistyksen käsikirja oli sellainen aikanaan. Hän on muuten kirjoittanut mainiot Ehtoolehto-kirjat. Tuo vanhuusteema taitaa nyt olla aika tapetilla?
Tuija: Tänä vuonna on ilmestynyt hienoja esikoisromaaneita. Vaikea on valita yhtä suosikkia, joten latelen neljä, joissa kaikissa on persoonallista ja taitavaa kerrontaa ja kiinnostava rakenne: Neljäntienristeys, Kultarinta, Kissani Jugoslavia ja Elävän näköiset.
Arja: Anni Kytömäen Kultarinta on minulle ollut vuoden paras kotimainen. Se sai minut katsomaan luontoa uudella tavalla. Jos Tuntematon herätti sodanvastaisuuden, Kultarinta näyttää, miksi luonto on suomalaisille tärkeä. Enkä minä edes pidä luontokuvauksista!

SYKSYN ODOTETUT

Arja: Syksyltä odotan Antti Heikkisen Juice Leskisen muistelmia. Asko Sahlbergilta, Tuomas Vimmalta ja Antti Tuurilta on syksyllä tulossa kirjat, jotka luen varmasti. Ja Per Pettersonilta! Anna-Leena Härkösen, Olli Jalosen ja Leena Lehtolaisen uusimmat olemme jo kummatkin lukeneet. Ja monta muuta on kirjastojonossa. Kiitos Helmetin, uutuudet saa nopeasti lukuun, kun varaa ajoissa.
Tuija: Kirjaston varaussysteemi on tosiaan loistava! Best seller -hylly on sekin kovassa kulutuksessa. Syksyn kirjoista odotan Haruki Murakamin ja Sirpa Kähkösen uutuuksia. Murakamissa minua viehättää arvaamaton reaalifantasia. Värittömän miehen vaellusvuodet sijoittuu osin Suomeen ja se on ensimmäinen suoraan japanista käännetty Murakami, se lisää mielenkiintoa. Kähkösen Kuopio-sarja on komeaa kotimaista historiaproosaa, jossa yhden perheen kautta katsotaan itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten elämää läheltä ja koskettavasti. Graniittimies vie rajan taa, eli aika käsittelemätön kaunokirjallisuusaihe Neuvostoliittoon loikanneiden kohtaloista kiinnostaa minua kovasti. Ja onhan muitakin odotuksia syksylle, varmasti joitain odottamattomia kirjoja!
Arja: Historia on alkanut kiinnostaa iän myötä yhä enemmän, ja jopa sotakirjat. Äskettäin luin Antero Raevuoren kirjan Helsingin pommituksista.
Tuija: Kyllä, historia kiinnostaa, ja kiinnostaa myös oleva ja tuleva ja… Lukeminen ja bloggaaminen vie mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin.

Tule kuulemaan lisää Kantsun kirjaston kulmahuoneeseen ensi tiistaina!unnamed
Kirjabloggaajia pääsee tapaamaan myös Helsingin kirjamessuilla Boknäsin osastolla, jonka sohvalla päivystää messupäivinä aina joku noin paristasadasta kotimaisesta kirjabloggaajasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja, Sekalaista

50 parasta kirjaa

Linnasta humisevalle harjulle (Avain 2014) esittelee 50 kaikkien aikojen parasta kirjaa. Ainakin ne ovat kirjabloggareiden 500 ehdotuksen listasta äänestetty parhaimmiksi. Pitää tietysti suhtautua suhteellisuudentajuisesti kirjojen parhauslistaukseen. Tämä julkituodaan myös Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen kokoaman teoksen esipuheessa.

Onko järkeä koota kirjaksi rajatun joukon äänestämät suosikkikirjat? Järjestys ja valinnat voisivat olla tänään erilaiset kuin syksyllä 2013, jolloin äänestys oli käynnissä. Kirjan luettuani tunnustan auliisti julkaisujärjen. Tämähän on mainio kirjavinkkikooste, käsikirja ja kirjan ystävän lahjakirja. Linnasta humisevalle...

Esitysjärjestys on hauskasti käänteinen, sijalta 50 aloitetaan ja ensimmäiseen lopetetaan. Puran teosta kuudella otannalla.

49. Yann Martell: Piin elämä

Esittely alkaa teossitaatilla, kirjan juonta juoksutetaan aika tarkkaankin, teemaa ja kerrontatapaa kuvaillaan napakasti. Lisäksi tarjotaan tietoa kirjan taustasta ja vastaanotosta sekä filmatisoinnista. Lopuksi kerrotaan, kenelle kirjaa voi suositella ja annetaan lisätietolähde.

Likipitäen edellä kuvatusti jokainen 50 kirjaa esitellään. Piin elämään ei ole muita populaarikulttuurikytkentöjä kuin elokuva, mutta moneen muuhun 50 kirjaan liittyy kulttuuri- ja musiikkituotteita, ja niiden tiedot on hienosti kaivettu esille. Tekijöiden tapa esittää asiat on asiantunteva, sujuvasti tietoa ja tulkintaa yhdistelevä.

Luin Piin elämän 2003 ja ihastuin kovin. Siksi oli kiinnostava muistella kirja- ja elokuvakokemusta tämän esittelyn avulla. Romaanin uskonnollinen osuus oli vaipunut minulta unholaan, nyt se otettiin elävästi esille ja näin palautuu sekin osa lukutunnelmaa. Listauskirja siten virittää kirjamuisteluun ja kokemusvertailuun, parhaassa tapauksessa kirjakeskusteluun.

36. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Olen lukenut Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan. Knausgårdin tarkkuustyyli ja tinkimättömyys vetivät väkevästi, mutta lukukokemus myös uuvutti, siksi tämä toinen osa jumittaa hyllyssä.

Linnasta humisevalle harjulle -kirjan ihastuttava puoli on juuri siinä, että se innostaa tarttumaan kirjaan, jota on vältellyt, josta ei ole tiennyt tai jonka olemassaolon on unohtanut. Taisteluni-kirjan esittely on asiallinen ja analyyttinen, osuvasti erittelevä ja taustoja avaava, lisäksi se kiteyttää tunnelmia: ”Knausgårdin onnistuu välittää tekstissään kaikki se ilo, kauneus, suru, alakulo, huoli ja toiveikkuus, joiden keinoin hänestä ja hänen läheisistään tulee lukijalle totta.” Kyllä, lupaan lukea ”Knasu” 2:n viimeistään kesällä.
50 parasta Nälkävuosi ja Knasu

24. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

50 suosikin joukossa on useita melko uusia kirjoja. Ollikaisen sijoitus ei yllätä minua, itsekin innostuin siitä erikoisen paljon. Savolaisen/Jalkasen esittely Nälkävuodesta on hyvä esimerkki kirjan tekstistä parhaimmillaan: tieto, tiivistys ja tulkinta limittyvät informatiivisesti ja ilmeikkäästi. Kirjan vastaanotosta tekijät poimivat mainintoja sekä päivälehtikritiikistä että blogeista. Se on tekijöiden tietoinen, arvovapaa valinta: osuva kommentti kirjan ytimestä ei ole julkaisutavasta kiinni.

Joidenkin kirjojen esittelyn päätteeksi kerrotaan kirjan sopivuudesta kirjapiirikirjaksi. Tätä mainintaa ei Nälkävuoden yhteydessä ole, mutta voisi olla. Oman lukupiirini kirjana tämä teos herätti paljon keskustelua yhteiskunnasta, säädyistä, sukupuolesta, kieliryhmistä, henkilökuvauksesta, kerronnasta ja taiturimaisesta tunnelmatavoittamisesta.

16. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Esipuheessa arvioitiin, että kirjaäänestyksen lanseeraus kaikkien aikojen kirjan etsimisenä innosti äänestäjiä valitsemaan erityisiä lukuelämyksiä, ja usein mieleen painuva kokemus on syntynyt lapsuudessa. Siksi 50 kirjan joukossa on useita lasten- ja nuortenkirjoja.

Pikku Prinssiin liittyy minullakin tukuittain hyviä tunnemuistoja. Isän kainalossa katselin jännittäviä kuvia ja kuuntelin lukutaidottomana tarinaa, joka oli salaperäinen ja surullisen lumoava. Nyt kun isäni muisti on hiipunut vaikeasti tavoitettavaan hämärään, minä muistan vielä, muistan boan, ketun ja ruusun, muistan turvallisen tavan kohdata käsittämätöntä.

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

50 kirjan joukossa on odotetusti klassikoita, erityisen monta tyttö- ja naisklassikkoa johtuen kirjabloggareiden naisvaltaisuudesta (jos näin seksistisesti uskallan sanoa). Kirjan suosikkilistassa on minulle useita yllätyksiä. Niitä on hauska bongata ja arvuutella, miten lista varioituisi erilaisia lukijaryhmiä äänestyttämällä.

Austenin säätykuvaus loistaa Kersti Juvan uutena suomennoksena. Minulle se on tämän kevään yksi tärkeimmistä lukuhuipuista. Austenin kirja ylsi vanhana suomennoksena listan kakkossuosikiksi. Savolainen/Jalkanen tavoittavat kirjan kerrontatavan ja ajankuvan, mutta myös tyyppikuvauksen ajattomuuden, kaiken taitavasti kontekstiin upottaen.

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Lukioikäisenä koin yhteiskuntaherätyksen Linnan kirjojen avulla. Kahden aikuistuvan pojan äitinä en kyennyt toissa talvena katsomaan Koivusalon elokuvan Koskelan poikien ampumiskohtausta tai kuolinviestin viemistä Koskelan torppaan. Liian koskettavaa, liian kovaa. Linnan luoma historiallinen tosi fiktiossa elää. Ymmärrän hyvin, miksi trilogia on listan ykkösenä ja vastaan sanomaton kansalliskirja.50 parasta Linna ja Pikku Prinssi

En paljasta, millä sijalla ovat Sinuhe egyptiläinen, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, Rikos ja rangaistus, Kurjat, Kotiopettajattaren romaani, Ronja Ryövärintytär ja… Millä sijalla tai ovatko ollenkaan listalla minun suurimmat suosikkini ‒ tai sinun? Linnasta humisevalle harjulle -kooste antaa lukuideoita, sen pohjalta voisi järjestää seuraleikkinä oman lukulistaäänestyksen tai tietokilpailun tai…
– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Risteytyvät tienhaaratarinat

Olen halunnut olla kuin aution saaren ainoa lukija Tommi Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeys (WSOY 2014) kanssa. Olen vain silmäillyt Antti Majanderin HS-kritiikin, enkä ole lukenut kirjablogeja. Tietysti jotkut kuulopuheet ja Hesarin ylistävä kritiikkiotsikko vaikuttivat tähän eristäytymispäätökseen ja antoivat odotuksille suuntaa.

”On hyvin terveellistä ja kasvattavaa todeta, kuinka suunnaton määrä kirjoja kirjoitetaan, ja kuvitella mielessään niitä valoisia toiveita, joita niiden julkaiseminen herättää asianomaisissa kirjailijoissa, sekä niiden lopullista kohtaloa. Mitä mahdollisuuksia yhdellä kirjalla on päästä esiin tuon paljouden keskeltä? Ja menestyskirjatkin ovat yleensä vain yhden kauden kirjoja.

Näin voisi kirjoittaa tänään, vaan ei: näin kirjoitti W. Somerset Maugham 1919 ilmestyneessä romaanissa The Moon and Sixpence (Kuu ja kupariraha, suom. 1948). Neljäntienristeyksestä tuli menestyskirja yhden valtamediakritiikin myötä. Siitä on otettu jo useampi painos, ja kirjaston varausjonossa on satamäärin väkeä. Sattumanvaraistahan se on, mikä teos pääsee esille, miten laajan huomion se saa ja miten kauan se kestää. Otanta iski kunnolla Kinnuseen. Eikä syyttä. Ihmettelen, jos tämä romaani jää vain kausituotteeksi.

Vahvat naiset ja valokuvaus sekä erilaiset risteyskohdat ovat romaanin ydintä.

Vahvat naiset ja valokuvaus sekä erilaiset risteyskohdat ovat romaanin ydintä.

Neljäntienristeys jää mylläämään mieleen ja tunkee uniin. Siinä on kaikkea sitä, mikä minua kaunokirjallisuudessa koskettaa: moniulotteinen henkilökuvaus, pinnan alle menevä elämänkuva, tarinassa useita tasoja, ennalta arvaamattomia käänteitä, historia ja ympäristö rajaamassa oleelliseen, omaääninen kerronta ja askarrusta antava rakenne, joka jättää tilaa tulkinnoille.

Kokonaisen vuosisadan ajan tarkennetaan neljän henkilön elämänkulkuun ja heidän risteyskohtiinsa. Rakenne tukee sisältöä ja sanottavaa, ja yksityiskohdissa on henkilöitä ja toimintaa viitoittavia oivalluksia, jopa romaanin osien mottoja myöten. Suvun kantaäitiin Mariaan zoomataan ensin, sitten Lahja-tyttäreen, jonka jälkeen suunnataan Lahjan miniään Kaarinaan. Viimeisenä on Lahjan miehen Onnin kuvakooste. Valokuvan tapaan napataan kustakin vain väläyksiä vuosien varrelta. Tallennetut otokset ovat yhtä oleellisia kuin poistetut, revityt tai epätarkat kuvat.Neljäntienristeys 2

Ennakolta ei tapahtumakulkuja kannata arvailla, eikä nimi ole enne: esimerkiksi Onnin osa on onnettomuudessaan riipaiseva. Olen haluton kertomaan mitään juonesta tai tapahtumista. Niiden selvittäminen saa jäädä jokaiselle lukijalle. Sen sijaan haluan hetken viipyä ihmisen osassa.

Anoppi huomaa, että Onni katselee häntä. Se nousee ja ottaa kattilan laudalta, kallistaa sitä ja kaapii lopun keiton kokoon.
– Se taisi olla Lahja aamulla pahana, se kysyy mutta ei katso päin.
– Kuuluiko se teille asti?
– Minkäs sitä itselleen mahtaa.
Anoppi kaataa lopun keiton lautaselle. Hän horjahtaa ja ottaa tukea Onnin olkapäästä, taputtaa sitten sitä.
– Jokainen on mitä on.
Onni miettii, tarkoittaako anoppi Lahjaa vai itseään vaiko häntä.

Ihminen on osiensa summa, vaan jakojäännöksiä jää, eivätkäkä yhtälöt ratkea. Osaset loksahtelevat paikoilleen tai vinksalleen koetun ja eletyn mukaan. Ratkaisevaa on se, miten tulee muiden hyväksymäksi ja miten laskee lähelleen muut ihmiset. Romaanin perhe pitää yhtä ulospäin mutta heidän on vaikeaa ja osin mahdotonta näyttää toisilleen, mikä heitä pitää yhdessä.

Lopulta jokainen istui vuoteensa reunalla kuuntelemassa toisten varovaisia liikkeitä ja odotti, tulisiko joku käymään. Istuisi vaikka sängyn reunalle ja kysyisi, miten päivä on mennyt. Mutta kukaan ei koskaan tullut eikä kukaan kysynyt, vaan he kaikki olivat suljettujen, kiinnityönnettyjen ja lukottomien ovien vankeja.

Häkeltyneenä ihailen Kinnusen taitoa etenkin naiskuvaajana sekä sukupolvien ja elämänkaaren eri vaiheiden tavoittajana. Lahjan rooli on taidolla rakennettu: hän on jokaista romaanin osaa toisiinsa sitova yhdyshenkilö. Isättömästä tytöstä, jonka perustarpeena on se, että hänestä pidetään huolta ja häntä pidetään hyvänä, kehittyy pettynyt, Muumien Mörön kaltainen ympäristön jäädyttäjä. Kuvauksessa ei sorruta yksioikoisuuteen, uskottavuus säilyy ja loppua kohti koskettavuus sen kuin kasvaa. Kaarina-miniän osuus on vastakuva anopille, ja samalla se on kunnianosoitus kovien ihmissuhdekompromissien tekijöille ja ihmisten erilaisuuden ymmärtämiselle.

Kova houkutus olisi ruotia jokaista henkilöä sekä heidän haaveitaan ja haavojaan. Kirjan ”puutteeksi” voisikin laskea sen, että jokainen henkilö on niin kiinnostava, että hänestä olisi irronnut oma romaaninsa. Hassasiko Kinnunen komean sukusarjaromaanin mahdollisuudet ja räjäytti potin yhdellä kertaa? Miten vain – Neljäntienristeys on sellaisenaan hieno romaani. Vaikutus on jopa sellainen, että jään edelleen omahyväisesti muhittamaan lukutunnelmaani, enkä tohdi kurkata vielä muiden kokemuksia (vaikka jaan omani). Tämä romaani oli myös kirja, jota halusin lukea hitaasti, loppumista vältellen.

– –
Sain romaanin kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Juurilla juhlapäivänä

"Paras oli se päivän hetki jolloin portit syytivät asuntoihinsa kiiruhtavia työläisiä. Neljän aikaan aurinko paistoi portille. Tuntui hyvältä tietää tehneensä päivän työn, olevansa valmis sen päivän osalta, vaikka kotona oli pesemättömiä paitoja ja kalsonkeja, kaupassakäynti ja ruoanlaitto. Oikeastaan ehtoo pääsi arvonsa vasta kun sen sai käyttää työntekoon." Kuva Amurin työläismuseosta, jonka tyyppisessä kortteerissa Eeli veljineen majaili.

”Paras oli se päivän hetki jolloin portit syytivät asuntoihinsa kiiruhtavia työläisiä. Neljän aikaan aurinko paistoi portille. Tuntui hyvältä tietää tehneensä päivän työn, olevansa valmis sen päivän osalta, vaikka kotona oli pesemättömiä paitoja ja kalsonkeja, kaupassakäynti ja ruoanlaitto. Oikeastaan ehtoo pääsi arvonsa vasta kun sen sai käyttää työntekoon.” Kuva Amurin työläismuseosta, jonka tyyppisessä kortteerissa Se tavallinen tarina -romaanin Eeli veljineen majaili.

Valitsin tämän päivän postaukseen juuriproosaa sen kunniaksi, että tänään täyttyy kolme vuotta bloggaajana. Valitsemani juhlapäiväteos  ilmestyi tovin ennen syntymääni, eli en ihan pääse numerologiapohjalta fiestaa viettämään, mutta muuten se sopii tunnelmointiin. Lisäksi on paikallaan pidentää kirjan elinkaarta ja palata välillä vanhoihin teoksiin.  

Se tavallinen tarina on Hannu Salaman esikoisromaani (Otava 1961). Se ponnistaa hämäläisestä työläisproosaperinteestä, mutta realismi repeilee Salaman käsissä näkökulmaimpressioiksi, jotka ovat tarkkanäköisiä ja tehokkaita. Arkiankeuskuvauksen tapahtumataso näyttää monenmoisia eläjiä, syvämietteitä ei heistä heruteta mutta kokemisen ja ajattelun tapoja kylläkin. Henkilöt eivät pyri minnekään, kukin elää, miten kykenee. Salama kuvaa välitilaa: eletään maaseudun ja kaupungin välissä, eletään suunnittelemattomuuden ja ajautumisen kuilussa.

Eelin eli Eeli on teiskolaistorpan tyttö, jonka elämästä kerrotaan rippikouluiästä aikuisuuteen. Salaiset mielenliikkeet lukija saa nähdäkseen. Erikoisia ei tapahdu, sitä ikävän tavallista: aliarvostusta, rumia sanoja ja yksi epäonninen naiivin tytön lemmenhetki. Sen verran tapahtuu, että herkkä mieli järkkyy. Etenkin Eelin ajatukset hulluuden tiedostamisesta koskettavat.

Kotiolot ovat karut, eikä elämänsä aikana Eeli montaa hyvää hetkeä koe. Eelin veljet välähtävät tarinassa erilaisina tyyppeinä. Teksti erkaantuu Eelistä välillä äijäproosaksi, niitä tavallisia viina- ja hameenaluspyrkimyksiä. Se mielenmaisema irrallisine juttuineen on tyyppi-Salamaa. Hän tavoittaa muutenkin maiseman. Niukin sanoin Salama saa miljöön eläväksi, niin teiskolaismaaseudun kuin Tampereen kaupunkikuvankin.

Kesät meni parin holskeviikon kautta kesäksi. Kaupungin kesä alkoi aikaisemmin kuin maalla. Kadut olivat jo kuivat, kun takapihoilta vielä löytyi likaisia jääksi tamppautuneita lumipättäröitä, joita isännät ja talonmiehet lapioivat pienemmiksi ja palastelivat rautakangilla.

Juhannustansseista tuttu suojeluskuntatalo vilahtaa tapahtumissa. Se tavallinen tarina onkin tapailua tulevaan: sama ympäristö, sama henkinen ilmapiiri.

"Kirkonkylää ei oikeastaan ollut. Mäellä olivat kirkko ja tapuli, rannan puoleisella rinteellä hautuumaa, maantien takana seurakuntatalo, läheisessä rinteessä kanttorin asunto ja Kirkkojärven rannassa pappila."

”Kirkonkylää ei oikeastaan ollut. Mäellä olivat kirkko ja tapuli, rannan puoleisella rinteellä hautuumaa, maantien takana seurakuntatalo, läheisessä rinteessä kanttorin asunto ja Kirkkojärven rannassa pappila.”

Ja nyt palaan juttuni otsikkoon, juuriin. Ensimmäiset parikymmentä vuottani elin Teiskossa lähellä Salaman romaanien tapahtumapaikkoja. Kuulin juttuja, kuka on kukin näissä teksteissä ja tosielämässä. Paikannimet ovat paikallisia, osa henkilöistäkin, jotkut omilla nimillä. Omassa teiskolaisnuoruudessani touhut ja henki tosin vaikuttivat kovin kesyiltä salamalaiseen fiktioon verrattuna.

Mikä on kirjallisuudessa totta ja mikä sepitettyä? Kyllä kutkuttaa aina arvailla totuuspohjia, ei uteliaisuudelle mitään voi. Salama, niin kuin monet muutkin kirjailijat, ovat käyttäneet suvun ja tuttujen kokemia kerrontansa pohjana. Jopa hyytävyyteen asti on tosiolevaisuudesta kirjallisuutta tehnyt norjalainen Karl Ove Knausgård, jonka ihon alle vievän haastattelun ”Kirjallinen itsemurha” sain viikonvaihteessa Teemalta katsoa.  Knausgård vaikutti aika rikkirevityltä eettisen pohdiskelun jäljiltä: oma totuudellisuus kirjallisuutena voi vaikuttaa meteriaalina käytettyihin ihmisiin tavalla, josta kirjailija ei ole vastuussa – vai onko? 

Jo on kirjailijaan verrattuna helppoa olla tällainen harrastesepittelijä – aineksena ovat muiden teokset (vaikka niiden taustalla olisikin vereslihainen elämä). Siispä bloggailu jatkuu, koska koko ajan tulee tulvimalla kirjoitusmateriaalia uusista ja vanhoista teoksista! Siitä tietysti voisi ahdistua…

PS. Pahoittelen tavutus- ja rivitysongelmia. WordPress ei kunnioittanut juhlapostaustani, vaan ryhtyi temppuilemaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja