Avainsana-arkisto: Kazuo Ishiguro

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko & elokuun kirjapiiri

Sovimme kolmihenkisen lukupiirimme kesäkirjaksi Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (Tammi 2021). Olemme lukeneet tätä ennen tahoillamme erinäisen määrän Nobel-voittajan kirjoja tai katsonut kirjailijan tuotannosta tehtyjä elokuvia, joten tiedämme, että monissa niissä on spekulatiivisen fiktion tyyliä ja unenomaisuutta.

Klara ja aurinko kertoo hamasta tulevaisuudesta jossain päin Pohjois-Amerikkaa. Teknologia on kehittynyt siten, että eliitillä on mahdollisuudet geeniparannella jälkeläisiään ja varmistaa lasten etenemisen elämässä. Ne, jotka ovat pudonneet yhteiskunnalliselta asemaltaan alaspäin, menettävät laadukkaan koulutuksen ja menestyksen mahdollisuudet.

Ishiguro sohii siten eriarvoistumista. Romaani näyttää varjopuolia kuten sen, ettei geeniparantelu takaa lapsille tervettä, pitkää elämää tai sosiaalista hyvinvointia. Nuorisolle täytyy varta vasten järjestää vuorovaikutusharjaantumista, ja yksinäisyyttä paikkaillaan keinoystävillä (KY) eli tekoälyn huipputuotteilla, ystäväroboteilla.

Ishiguron romaanin tekoälyrobotti Klara päätyy sairaalloisen Josien KY:ksi. Romaani kerrotaan Klaran näkökulmasta. Hän on onnistunut yksilö robottien tuotesarjassa, joka on vanhentumassa – uudet mallit pukkaavat jo markkinoille. Romaani kuvaa Klaran myymäläaikoja sekä aikaa Josien kotona ja kodin jännitteitä.

Meillä kirjapiiriläisillä – Johannalla, Tarulla ja minulla – oli kaikilla sama kokemus: romaani käynnistyi hitaasti, ja sekä kuuntelu- että lukukokemus tuntui laahaavalta, kirjan jatkaminen jopa pakotetulta. Hämmästelimme, että jälkitunnelmat muuttuivat meillä kaikilla: romaanin hienous ja monitasoisuus alkoi aueta pikkuhiljaa kirjan lukemisen jälkeen. Päädyimme yhteisymmärryksessä siihen, että kerronnan tarkkuus ja tarinoinnin taito jättivät hyvän jälkimaun.

Pidimme siitä, miten robottimainen yksioikoisuus ja toisaalta inhimillinen tunnepuoli yhdistyvät Klarassa. Oman sävynsä tuo se, miten Klara puhuttelee kaikkia kolmannessa persoonassa kuin korostaen koneen ja ihmisen eroa ja tarkkailevaa etäisyyttä. Silti monesti Klaran inhimillisyys ohittaa ihmisten käyttäytymisen. KY saa meidän sympatiamme ja empatiamme puolelleen. 

Romaani pistää miettimään tietoisuutta ja sitä, miten kukin sitä käyttää. Keskustelimme myös siitä, miten nöyräksi palvelijaksi ohjelmoitu Klara on romaanin ”hyvis”, eikä romaani perusdystopian tapaan hekumoi uhkakuvilla vaan keskittyy henkilöiden (ja robotin) tunnepuoleen. Huomasimme, että tässä Ishiguron tieteisdystopiassa on kohteliaan palvelijan kuvauksessa oudosti yhteyksiä ehkäpä kirjailijan realistisimpaan kirjaan (ja elokuvaan) Pitkän päivän ilta.

Romaanin isoja teemoja ovat yksinäisyys, ystävyys, rakkaus ja kuolema. Romaani käsittelee esimerkiksi äidinrakkautta ja teinien ensirakkautta. Ishiguro valitsee keskiöön ihmisen välitilan, murrosiän, jossa Josie ja hänen ihmisystävänsä Rick elävät. Teinien tunne-elämässä vaappuvat ehdottomuus ja hauraus, ja niitä voimistaa kuoleman tai hiipumisen läsnäolo. Aika muuttaa romaanin henkilöiden sitoumuksia ja tunteita, ja kaikkien täytyy sopeutua muutokseen, myös ystäväksi ohjelmoidun robotin.

Ishiguron romaanissa auringon merkitys energialähteenä ja mystisenä ihmeenä ihastutti meitä. Sen sijaan kuu nimeltä Wilson jakoi rajusti mielipiteitä – kas kun Kari Enqvistin romaani Wilson oli toinen kesäkirjamme. Taru ei syttynyt kosmologin esikoisromaanista lainkaan, mutta Johanna löysi etenkin romaanin loppupuolelta kömpelyyden lisäksi joitain kiinnostavia puolia. Minä viihdyin Wilsonin seurassa parhaiten.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko, suomentanut Helene Bützow, Tammi 2021, 232 sivua, 11 t 33 min äänikirjana, lukija Krista Kosonen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Olen Kazuo Ishiguroa lukenut aiemminkin, muun muassa lähiaikoina Silmissä siintävät vuoret ( 1984). Kirja on ahmittavan merkillinen. Lyhyt romaani on sakeanaan tunnelmia, ja kun henkilöistä on saada otteen, se lipsahtaa. En kyennyt kirjoittamaan kirjasta, ihailen vain.

Viikko tuon häkellyttävän kokemuksen jälkeen luen uusimman Ishiguro-suomennoksen Haudattu jättiläinen (Tammi 2016). Aika pitkään pitää vetää henkeä ennen kuin ajatukseni järjestyvät jonkinlaiseen jonoon. Kaikki Ishiguron kirjoittama tuntuu olevan arvailemattomissa. Haudattu jättiläinen huippaa: vertaisin tekstiä ohuen ilman hengittämiseen vuoristokorkeuksissa – vieraalta tuntuu, kaunista on, eikä kaikkea ympärillä näe.

Juoni on lyhyesti sellainen, että noin 500-luvulla saksit ja keltit viettävät hetkellistä rauhan aikaa, mutta jännitteet voimistuvat. Kelttiläiset vanhukset Axl ja Beatrice lähtevät etsimään vuosia sitten kadonnutta poikaansa. Saksilaiskylässä matkaan liittyvät soturi ja nuori poika, ja tämä menneisyyttään hautova joukkio kohtaa Pyöreän pöydän vanhan ritarin sir Gawainin. Matka johtaa naaraslohikäärmeen luo, mutta joka henkilöllä on taipaleeseen eri tavoitteet.

Kertoja katsoo kaukaa niin tapahtumia kuin henkilöitäkin. Tyyli hetkittäin heilahtaa, sillä joukossa on pari minäkerrontaosuutta. Valtaosan aikaa kaikkitietävä kertoja tallentaa tunnollisesti. Kuvailu on havainnollista ja henkilöiden polveileva vuoropuhelu oudon vangitsevaa: replikointi sahaa edestakaisin, päätyy hitaasti johonkin ratkaisuun, joka matkan aikana muuttuu. Kerronta pyrkii yksinkertaisuuteen, silti sisus on monimutkainen ja raskas. Luovun sodan uhkan, uskon, uskollisuuden ja koston pohdinnasta, rajaan tarkastelun muistiin.

Haudattu jättiläinen

Ei ihme, että tunnen lukijana hämäryyttä: se on keskeinen tekijä koko romaanissa. Axl ja Beatricen ongelma on muistamattomuus, sumu, jonka syyksi selviää naaraslohikäärme. Keskinäisen kiintymyksen vertauskuvaksi kohoava pariskunta haluaa sumusta eroon, otteen menneeseen.

”Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikö asia ole niin?”
”Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole yhteistä elämäämme?”

Suunnastaan monta kertaa poikkeavien Axln ja Beatricen matkassa tarvon välillä legendahengestä herkistyen, mutta myös uupuen ja täysin eksyksiin joutuen. Ishiguro kehittää todella poikkeavan road tripin. Mietin, ovatko kaikki kiemurat ja jahkailut tarpeellisia, voisiko jostain karsia. Ei kai sitten – luopumisen matkan tulee tuntua painona jaloissa ja päässä.

Allegoria Haudattu jättiläinen on. Kai. Onhan? On englantilaisten perinnedraamojen usvaa, on kuningas Arthurin myytti ja taruolentoja. On lautturi, jonka matkaan mahtuu yksi kerrallaan. On ennen kaikkea katoamisia: joka hahmolta on kateissa jotain erityisen tärkeää, jota ei saa takaisin.

Lähden siis sumealle lukutunnelmalleni uskollisena allegorian tielle. Jos harhaudun, syytän sumua. Ajattelen, että jättiläisen hautaa (menetyksiä) ei voi ohittaa ja että viimeiseen asti riittää tahtoa lohikäärmeen (muistamattomuuden) kukistamiseen, vaikka toisaalta se suojeleekin.

Muistin rajallisuus, unohdus ja kuolema ovat kaikkien kohtalona. Leikittelen ajatuksella, että naaraslohikäärme on herra Alzheimerin esiäiti. Muistin hapertumista, häilyvien muistikuvien pilkahduksia kuvataan romaanissa paljon ja armollisesti vanhan, rakkauttaan vaalivan parin kautta. Asiat, joita ei saa palautettua mieleen, vaivaavat, mutta ne eivät piinallisesti ahdista, sillä se, mikä on eletty, on eletty. Se kulkee mukana viimeiselle matkalle, sillä kaikki kadonnut on ollut olemassa, muistaa sitä tai ei. Toinen tulkintalinja voi olla, miten muistamattomuus kylvää vastakkaisasettelun ja sodan siemenet. Mutta se on toinen tarina, tämä on minun.

– – –

Kazuo Ishiguro
Haudattu jättiläinen
suomentanut Helene Bützow
Tammi 2016
romaani
378 sivua.
Lainasin kirjan kaverin kautta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus