Avainsana-arkisto: Juha Seppälä

29 huhtikuun, 2023 · 7:30 am

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi & hitusen Juha Seppälän Merille-romaanista

Markku Aallon esikoisromaanista Muistoa kunnioittaen pistin merkille sarkastisen otteen ja pelottomuuden kuvata epämiellyttäviä henkilöitä. Romaanissa Turvallinen katastrofi (Warelia 2023) samantyylinen meininki jatkuu.

Kerrontajuju piilee siinä, että itsensä ympärillä kiemurtelevat kertojahenkilöt näkevät toimensa ja touhunsa omalla tavallaan, ja lukija näkee itseriittoisen sepustamisen taakse. Rakenneratkaisu tarjoaa lukijalle lisäksi kurkitsusaukkoja henkilöihin, sillä kolmiosaisessa romaanissa joka osan kertoo eri henkilö. Romaanin aloittaa katkeroitunut wanna be -kirjailija Pentti ”Pena” Hopeavuori, keskimmäinen tarina nähdään varttuneen menestyskirjailijan Antti-Kalevi ”Antsa” Horttanaisen näkökulmasta, ja jälkisanat kuittaa kustantaja Hanna-Riitta.

•

Kirjan kolme kertojaa on kirja-alalla, joten kertojilla on sana hallussa, mitä kirjassa hyödynnetään monin tavoin: ruoditaan omaa tekemistä ja toisten. Kertojien kannalta kunkin kirja-alatulevaisuus kulminoituu Aurinkorannikolle, jossa tapahtuu odottamattomuuksia. Siinä nimenomaan kertojien ristivalotus toimii hyvin.

Pilkkaa sinkoaa niin kustannusalan, kirjatrendien kuin kirjailijoidenkin suuntaan. Joitain kirjailijoita mainitaan suoraan, joitain salanimin. Jälkimmäisiä hykertelen. Tiivistäen kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita. 

Aallon tyylillä teksti vyöryy. Tämä sitaatti ei ole runsaimmasta päästä, mutta kuvastaa Penan dilemmaa:

”Kevään koittaessa lähdin sieltä [kirjoittajakurssilta] maailmalle jo rutinoituneena alkoholistina, jolla oli hallussa paitsi itse juominen myös erinomaiset itsepetoksen ja oman sekoilunsa oikeuttamisen taidot. Jos saman haluaa sanoa kauniimmin, voi todeta, että kirjailijaelämän johdantokurssi oli tullut suoritettua intensiivimuodossa ja enää puuttuivat vain ne kirjat.”

•

Aallon romaanissa yllätysyhytetään epäonnistunut yhden kirjan kirjoittaja suosikkikirjoja suoltavan konkarin kanssa. Miesten makumieltymykset menevät pitkälti ristiin. Penalla on kotimaisessa kirjallisuudessa vain yksi suosikki, tinkimätön Juha Seppälä. Kuinka ollakaan myös Seppälältä on tänä keväänä ilmestynyt kirjailijaromaani Merille (Siltala 2023).

Merille on lähiaikadystopia, jossa kirjallisuudella ei näytä olevan sijaa. Nimetön, vanheneva mieskirjailija vetäytyy kirjailijaystävänsä mökille hautomaan katkeruuttaan ja hautaamaan kirjastoaan. Eli se on ilmeinen seuraus kulttuurielämän tilasta.

Satiiria luen Seppälän kirjasta, mutta en yhtä rehvakasta kuin Aallolta. Luonnehtisin Seppälän teosta pikemmin tympääntyneeksi näkemykseksi sivistysalennuksesta.

Kummassakin romaanissa on kyse miesten suhteesta kirjallisuuteen, kollegoihin ja naisiin. Tarttumapinnat toisiin ihmisiin eivät ole kummoisia, kukin puuhailee lähinnä päänsisäisiään. Seppälän teoksen loppua pidän aika arvoituksellisena, Aalto on sitä suoremmin asialla – omalla tavallaan kumpikin kierteisesti kirjallisuuden asialla.

•

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi, Warelia 2023, 193 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Juha Seppälä: Merille, Siltala 2023, 96 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

3 joulukuun, 2020 · 7:00 am

Pakopiste – esseitä pysähtymiskohdista

Perspektiiviin liittyy se, että kohteet näyttävät kutistuvan pakopistettä kohti. Eli pakopiste on siinä, kun kaksi viivaa yhtyvät horisonttiin. Siitä syntyy syvyysvaikutelma. Näin ainakin kuvataiteissa, mutta tämä kaikki sopii symboliikaksi esseekokoelmalle. Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen ovat ideoineet ja toimittaneet kymmenen eri kirjoittajan esseekokoelman Pakopiste (Into 2020).

Toimittajat saivat sysäyksen kokoelmaan keväisestä pysähtymisen tunteesta. Björkmanin ja Honkasen lisäksi kokoelman kirjoittajia ovat Annina Holmberg, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä ja Helena Sinervo. Toimittajia lainaten joka esseessä ”on oma pakoton kohtansa”.

•

Monissa kirjan esseissä pysähdytään sairauden tai kuoleman äärelle. Tai sanavalintani ovat vääriä, mieluummin näin: sairaus ja kuolema pysäyttävät kohtaamaan muutoksen tai rajallisuuden, ne seisauttavat kiireen ja touhun. Se ei ehkä ole lopullista luopumista ympäristön tai omista paineista suorittaa tai kiirehtiä, mutta pysähtyminen liikauttaa merkityksiä. Sairastuminen tai kuolema ovat voimakkaasti läsnä Björkmanin, Honkasen ja Holmbergin teksteissä. Nylénin esseessä läheisen kuolema kietoutuu siihen, miten nykyihminen on ”häilyvän mielekkyyden vartija”.

Aihepiiriä aktivoi koronavuosi, mutta toisaalta sairaus ja kuolema ovat ikuisia teemoja. Korona toimii myös signaalina. Helena Sinervon mukaan: ”Korona paljasti viihtymättömyyteni tässä ajassa, kaipuuni ’takaisin perusasioihin’, jonne kuoleman läheisyys vie.” Monessa muussakin esseessä käy niin, että yksinkertainen elämä, rutiinit ja hiljentäminen tuntuvat tärkeiltä.

•

Juha Seppälän mukaan kommunikatiivisuus kirjallisuudessa ei ole dialogia lukijan kanssa. Koen, että kokoelman esseet puhuvat kiinnostavasti keskenään ja puhuttelevat lukijaa.

Teksteissä on kiinnostavia yhtymäkohtia. Esimerkiksi Honkasen ja Seppälän esseissä käsitellään yhteiskunnallisia aiheita ja kirjallisuutta nykyaikana, ja lisäksi Nylén ja Holmberg sivuavat kirjailijuuttaan. Kirves ja Raittila viittaavat sotavuosiin, vaikkakin eri painotuksin: Kirves vetää yhteyksiä koronaan, Raittila sattumanvaraisuuteen. Raittilan ja Melenderin esseissä yllättää yhteys öisen valvomisen merkityksiin. Monia muita eri esseiden yhteysailahduksia löydän sieltä täältä.

Melenderin esseessä minua kiinnostaa, miten kirjoittaja siirtyy oman romaaninsa anekdootista autenttiseen nuoruudenkokemukseen. Juha Hurmeen villi kaunokirjallinen monologi puolestaan on kuin Hullu-romaanin jälkinäytös. Raittilan esseestä luen novellistisuutta. Tekstien vaihtelu, otteiden ja sävyjen kirjo on kokoelmakirjan etu.

•

Nämä niukasti kertomani esimerkit osoittanevat, miten monipuolinen Pakopiste on ja minkälaisia syvyysvaikutelmia kirja voi antaa. Uskon, että joka lukija löytää omiin horisontteihinsa sopivia ja niitä liikauttavia perspektiivejä. 

Esseitä virittää henkilökohtaisuus sekä tapa yhdistellä yksityisiä huomioita ja ajankohtaisia tai yleisiä aiheita. Tekstien kerronta-aitous sopi juuri minun tämänhetkiseen lukutilanteeseeni: suoruus ja koristelemattomuus vapauttavat vastaanottamaan sanottava.

”Ihminen katsoo maailmaa siitä, missä seisoo”, kirjoittaa Björkman. Myös kirja voi seisauttaa.

•

Pakopiste

Toimittaneet: Hannu-Pekka Björkman & Nina Honkanen

Kirjoittajat: Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä, Helena Sinervo

Into 2020

esseitä

181 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet

Avainsanat: , , , , , , , , ,

13 toukokuun, 2017 · 7:22 pm

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälän alkutuotannon kirjoja olen lukenut, mutta sitten ne vain jäivät väliin. Niin kävi myös Suomen historian ensimmäiselle tulemiselle (1998), mutta nyt korjaan tilanteen: ilmeisesti itsenäisyyden juhlavuoden vuoksi kirjasta ilmestyy uudistettu laitos (WSOY 2017). En tiedä, mitä on uudistettu, joten otan kirjan tällaisenaan, tässä ja nyt.

Kirjan alaotsikko on trilogia, mutta neljä osaa siinä on. Alussa on kertojan sukuselvityksiä. Varsinaisessa trilogiassa alku- ja loppuosa koostuvat lyhyistä henkilökuvista, ja välissä on ”Hovimarsalkka”, joka on Mannerheimin suulla kerrottu minielämäkerta.

Aloitan Mannerheimista, joka selostaa asenteella ”Aikamoinen kollo ja kusipää minusta tuli.” Varmasti marsalkan elämässä etenemisen faktat ovat paikoillaan, vaan painopisteet ja tyyli ovat kirjailijan valintaa. Tiivis kerronta tallentaa karusti ulkopuolisuuden ja valottomuuden kokemuksia. Marskin kiillotetuttu pronssipatsas kolisee jalustaltan ja kolhiintuu. Kiinnostun jylhästä illuusiottomuudesta.

Suomen historia_Seppälä

Muuten trilogiassa on lyhyitä juttuja, monet niistä tunnetuista henkilöistä. Joku juttu on kahden virkkeen pituinen, joku toinen ehtii jopa toiselle sivulle. Luonteenomaista Seppälälle on kaihtelemattomuus, rupisen elämän hiertäminen tekstiksi. Sykkivä virkerytmi lyhyehköine lauseineen hakkaa säälimättömästi. Esimerkiksi tarina Isontalon Antista päättyy näin:

Vanhana miehenä Antti oli pappien ystävä. Nämä eivät koskaan jättäneet poikkeamatta Isossatalossa, kun pitivät sillä suunnalla seuroja. Ne tiesivät että myös Jumalan vilja vaati sontaa väkevästi kasvaakseen.

Asioita ei kaunistella, mutta joukossa on kuin onkin kauniita kohtia. Jokin luontohuomio tai oivallus välissä pehmentää muuten ankaria elämänkuvia. Viimeinen tarina äidin hanuristienoista liikuttaa. Lisäksi yllätyn, sillä välillä käydään fantasian puolella, liioitellen ja kärjistäen, esimerkiksi yhdessä hurjassa sankarihiihtäjässä on sellaista, kuten myös Saima Harmajan totuudesta poikkeavassa pystyyn kimpoamisessa.

Alkuvuodesta ilmestyi Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017), joka samannimisenä ja osin samansorttisena lyhyiden kertomusten kavalkadina vertautuu Seppälän kirjaan. Tamminen kokoaa itsenäisyyden ajan yksittäisten ihmisten muisteloita. Ei hänkään kaunistele tai sievistele, ja hallittu kerronta synnyttää inhimillistä rivienvälien proosaa. Selvä ero Seppälään on siinä, ettei Tamminen varta vasten hakeudu karkeuksiin.

Kuvaavat verrokit löytyvät Armi Kuusela -aiheesta. Seppälällä lähtökohta on tällainen, satiirisesti oletan: ”Universumin kaunein nainen Armi Kuusela loukkasi Suomea antamalla vierasrotuiselle.” Tammisen kirjan jutussa naiskertoja karkasi rippikoulusta Armia katsomaan ja suututti kanttorin: ”Missit ne vaan kiinnostaa mutta kirkkomusiikista ei tiedetä mitään.” Jospa kiteytän näin: Tammisen teksteistä kuulen itkunsekaisen naurun, Seppäsen sanominen tuntuu tirskahtavan iskusta munuaisiin tai munaskuihin.

– –

Juha Seppälä
Suomen historia. Trilogia
WSOY 2017, uudistettu laitos (1998)
kertomuskokoelma
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,