Markku Aalto: Muistoa kunnioittaen

”Ja kuitenkin Niemisen kuolema, josta minun olisi kohtuuden nimessä pitänyt vain iloita, osui sekin minussa johonkin kipeään kohtaan, kiihdytti jotakin muodonmuutosta, jonkin uuden heräämistä sisälläni.”

Markku Aallon romaanissa Muistoa kunnioittaen (Aula & Co 2020) toimistotyöläinen Jeremias löytää pomonsa Niemisen kuolleena työpaikan vessasta. Siitä seuraa Jeremiaan korpivaellus mielensä ryteikköön.

”Jos haluaa, tätä voi toki hyvinvointivalmentajien tsemppihehkutusten tapaan sievistellen nimittää henkilökohtaiseksi elämänmuutokseksi tai miksi lie löytöretkeksi sisimpääni. – – Mutta en minä ollut unelmakarttaani seuraamassa, yritin vain pysytellä hengissä painajaisteni keskellä.”

Tiiviissä romaanissa on taitavasti eri tasoja. Pääosin kertojana toimii Jeremias, ja juonen voi tiivistää niin, että kertoja rakastuu surevaan leskeen. Tämä tarkoituksellinen banaalius kannattelee juonta, mutta tarinassa on kyse muusta. Iso osa on sitä, mistä Jeremias ei kerro tai heittää vain muutaman viitteen.

Se, mistä Jeremias kertoo ja miten hän kertoo, ottaa vallan. Tämä katkera miekkonen ei säästele sappinesteen verbaalia virtausta. Sisäinen paha puhe ja intentioiden rapainen ketju vyöryvät vetävästi, myös tragikoomisesti, eikä kertoja kiertele epämiellyttävyyttään. Kertojan mustavalkoinen ajattelu siirtyy sivuille vaivattomasti. Luulen lukeneeni, että lehtikritiikissä kertojaa on tituleerattu epäluotettavaksi kertojaksi. Päinvastoin: hän on täysin luotettava siinä, miten hän näkee ja kokee asioita vain omalta kannaltaan.

On täysin toinen tarina, minkälaisena muut näkevät ja kokevat Jeremiaan – tai mikä on totta kenenkin kannalta. Kirjan viime sivut valaisevat sitä, ja onhan lukija voinut rivien välistä jo jotain tulkita ja ennakoida.

Jeremiasta ovat jäytäneet niin perhe- kuin työasiatkin ennen ja nyt. Kyse on sairaskertomuksesta, jollaisia tukahdutetut tunteet, surut, pettymykset ja näkymättömyys tuottavat. Ja on muisto, jota kertoja on kunnioittanut. Kyllä siinä voi alkaa viirata. Outona sattumana pidän sitä, että luin lähes peräkanaa J. P. Laitisen Lumeen ja Aallon Muistoani kunnioittaen. Niitä yhdistää kajahtanut kertoja, joka upottaa maailmaansa.

Aallon romaanin nimeä pohtien pysähdyn jokaisen kertojan, meidän, jämähtäneisiin, värittyneisiin muistoihin sekä tulkintoihin tilanteista ja muista ihmisistä. Mietin myös kirjan myötä kunnioittamisen rajoja: miten pitkälle jokaisen oma totuus voi viedä kohtaamatta muiden totuutta ja mitä siinä on tehtävissä.

– –

Markku Aalto
Muistoa kunnioittaen
Aula & Co 2020
romaani
166 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.