Päivittäinen arkisto: 2 huhtikuun, 2020

Brunetti vs. Kolme evankelistaa

Olen tottunut lukemaan vuosittain yhden Donna Leonin ja yhden Fred Vargasin dekkarin. Ei tämäkään vuosi tee poikkeusta. Vargasilta lämmittelen vanhaa kirjaa, ja Leonilta nappaan uusjulkaistun kirjan.

Leonin kirja Anteeksiannon houkutus (Otava 2020) kertoo muistisairaiden vanhusten huijaamisesta, Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa (Gummerus 2020/2003) puolestaan lievästi kehitysvammaisen henkilön hyväksikäyttöä. Kirjat antavat pientä lohtua siitä, että ainakin joskus väärinkäyttäjät paljastuvat. Leonin kirjassa ei ole mustavalkoinen tilanne, mutta Vargasin tarinassa touhuaa selkeä pahis.

wp-1581857149214.jpg

Kumpikin kirjailija on mielistynyt akateemiseen sivistykseen. Vargasin Kolme evankelistaa -sarjassa toimii useita tutkijoita, joiden erityisalaa on keskiaika tai ensimmäinen maailmansota – silti he tuuppaavat arvokkaita havaintoja oman ajan murhatutkintaan. Leonin Brunetti-sankarin rouva on kirjallisuudentutkija, jolle puoliso pulisee tutkinnan yksityiskohtia. Myös Brunetti ihailee vanhaa sivistystä, reflektoi sitä, esimerkiksi Antigonea lukiessaan näin:

”Antigone on päättänyt, että veli on haudattava ja että hän tekee sen itse. Hän pyytää siskoaan auttamaan, mutta Ismene – varovainen Ismene-raukka – ei suostu. Laki on vahva. ’Me kärsimme ja tuhoudumme kauhealla tavalla, jos muutamme lakeja väkisin.’
’Enpä usko’, Brunetti sanoi ääneen.” – -.
Brunetti jatkoi lukemistaan ja pääsi pian Antigonen kohtalokkaaseen julistukseen, että hänen oli tehtävä niin kuin omatunto sanoi.”


Vargasin dekkari Ei takkaa, ei tupaa lönkyttelee eteenpäin pilke silmäkulmassa ja originellit henkilöt herättävät kiinnostuksen. Vaikkei silmiini syty ihan samalaista hohtoa kuin Adamsberg-sarjaa lukiessa, nokkelaa sanailua ja juonenkuljetusta seuraan mielenkiinnolla. Humaani henki leijuu, vaikka murhia setvitään. Juoni on lyhykäisyydessään se, että heikkolahjaista nuorukaista lavastetaan murhaajaksi, joten hyväsydäminen entinen ilotyttö kääntyy Louis Kehweilerin puoleen, hän puolestaan ränsistyneen talon asukkien eli ”evankelistien” – johan kelmintouhut ratkeavat, eivät helposti eivätkä suoraviivaisesti vaan viihdyttävän mutkikkaasti.

Leonin Anteeksiannon houkutus veivaa tuttuja juttuja Brunettin kotona ja töissä. Välillä tuumailen Brunettin suhdetta sihteeri-Elektraan, välillä vaimoon – ja etenkin vaimoon suhtautumisessa on jotain oudon varovaista, vaikka liitto on kestänyt parikymmentä vuotta.

Aika pitkitetyksi Leonin kirja venyy, ja tutkittava juttukin muuttuu matkan varrella. Huoli nuorista ja huumeiden leviämisestä hukkuu realiteetteihin, ettei asialle voi oikeastaan tehdä mitään. Eikä vanhojen eikä vammaisten asema ole kunnallisissa palveluissa kummoinen, ja yksityiset kynivät omaiset vararikkoon. Joten yhteiskunnallisia virtauksia pulppuaa taas Leonin venetsialaisista kanavista, ja se on minusta ihan oikein. Muuten ei uusin Leonin dekkari ihmeesti hetkauta, mutta eihän tätä vuosirutiinia voi katkaista. Italialaisuus, eri kielet tahi murteet nousevat tärkeiksi pohdinnan kohteiksi – vähän niin kuin Ferranten Napoli-sarjassa korostuu, mitä kielimuotoa milloinkin puhutaan.

Paria asiaa vielä ihmettelen. Onko Vargasin Adamsberg-sarja jumissa, kun vanhoja suomennoksia julkaistaan uusintapainoksina? Miten Brunettin vaimo ehtii yhä vain kokata monen ruokalajin lounaat ja päivälliset yliopisto-opetuksen ja tutkijahommien lomassa?

– –

Donna Leon
Anteeksiannon houkutus. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2020
dekkari
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Fred Vargas
Ei takkaa, ei tupaa. Kolme evankelistaa -sarja
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2003/2020
271 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus