Aihearkisto: Draama

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Vuoden 2020 draamakuningattaria

Vuoteni 2020 on sisältänyt monenlaisia kirjoja ja tv-draamoja. Esittelen nyt joulunaikaan(kin) natsaavat koukuttavat Netflix-draamat ja bonukset päälle. Valintani eivät yllätä, aika paljon niistä on jo muuallakin juttua riittänyt.

Musta kuningatar

Shakkidraama Musta kuningatar (Netflix 2020) on kaikin puolin tyylikäs. 1960-luvun asut, sisustus, värit ja tunnelmat sävyttävät jäntevää juonta. Sarjassa seurataan orvon Bethin varhaiskypsän shakkitaituruuden vaiheita. Oudointa on se, että vaikkei shakista tietäisi tuontaivaallista, eivät pitkähköt turnauskuvaukset kyllästytä. Se tunnelma!

Olellista sarjassa on se, miten siinä väistetään monet ennakko-odotukset. Alkuun pelkäsin, että nyt viedään orpotyttö hyväksikäyttäjien höynäytettäväksi tai että pian varmaan pornostellaan. Ei. Ehkä kaikki ilmeinen nykymyyvyys ohittuu siksi, että sarja perustuu romaaniin, kirjailijana Walter Tevis. Henkilöiden väliset suhteet kuvataan ehkä pidättyvästi mutta sävykkäästi.

Asperger-tyyppinen päähenkilö kiehtoo vähäilmeisenä, tavoitteellisena, älykkäänä subjektina. Päihdeaddiktion alun traagisuus käy järkeen, samoin se, miksi se seuraa Bethiä. Suurisilmäinen Anya Tahlor-Joy saa minut uskomaan Bethin tarinaan – ja shakin vaativaan, maaniseen kiehtovuuteen.

The Crown

Taidan olla lähes fanaattinen The Crown-fani. Neljännen tuotantokauden (Netflix 2020) julkaisupäivä oli kalenteriini ympyröity, ja valmistauduin sohvallani sarjan hengen mukaisesti teekupposen ja prinsessaleivoksen voimin ahmimaan uuden kauden tuoreeltaan. Taas oli syytä luottaa ajankuvan, lavastuksen, puvustuksen ja roolitöiden taitoon.

En ole koskaan erityisemmin ollut Dianan ja Charlesin suhteesta kiinnostunut, ja olinkin huojentunut, että tuotantokaudessa se oli vain yksi juonne. Kummankin henkilön haavoittuvuus, ristiriitaisuus ja epämiellyttävyys välittyivät – ja myös syyt. Pariskunnan häähumu ja -tragedia veivät minut lähinnä nostalgoimaan kielikurssikesääni Eastbournessa kyseisenä hääkesänä. Tv-sarjassa kuvattu aika olikin osa minua, vaikka kuningasperhetodellisuus minusta kaukana.

Sarjan sydän on Elisabeth, jota Olivia Colman näyttelee niin, että uskon häneen hyvässä ja pahassa. Kylmäävin on jakso, jossa kuningatar katsoo tarpeelliseksi tutustua aikuisiin lapsiinsa. Parhaiden osien teho perustuu kuitenkin siihen, miten jokin yhteiskunnallinen teema kulkee kuningasperheen jonkun tai joidenkin jäsenten kuvauksen rinnalla.

Sarja tehoaa minuun siinä, miten se kertoo vallasta, velvollisuuksista, sukupolvista muuttuvien aikojen paineissa. Elisabeth tarvitsee draaman kaareen aina vastavoiman, nyt se on Margaret Thatcher (Gillian Anderson), joka on sarjassa valitettavan tökeröksi kuvattu, sen suhteen en oikein sulattanut käsikirjoituksen yksioikoisuutta vaikkei minulla ollut juurikaan karikatyyristä näyttelemistä vastaan. Mutta aina voi tukeutua Elisabethin mikroilmeisiin, jotka eivät petä odotuksia.

Bonukset

Moniin jouluihini on kuulunut BBC:n Jane Austen -sarja Ylpeys ja ennakkoluulo, eli kaikkien sinkkujen lemmenetsinnän ja chicklittien esiäiti, joskin se on seuraajiaan terävämpi säätyläis- ja tapatarkkailu. Siitä onkin hyvä hypätä Bridget Jonesiin ja sen vaikutuksiin lukuisiin variaatioyrityksiin. Nyt löysin sympaattisen norjalaisversion: Jouluksi kotiin (kaksi tuotantokautta: Netflix 2019 ja 2020).

Joulun romanttinen draamasarja on norjalaisen raikas. Paljon on ennalta-arvattavia käänteitä ja hahmoja, mutta aina epäilyn noustessa mieleeni, kantani keikahtaa plussan puolelle. Sarjassa kolmekymppinen sairaanhoitaja Johanne (Ida Elise Boch) kokee kovia pariutumispaineita, ja sulhaskandidaatteja riittää vaihtelevalla menestyksellä. Viihdyttävää, kevyttä, jouluhenkistä – eli harmitonta ajankulua. Yhtä vain mietin: miten sairaanhoitajalla on varaa isoon puutaloidylliasuntoon (vaikkakin alivuokralaisineen)? Ehkä norjassa on. Ja jos ei nuoresta ruotsalaisesta Felix Sandmanista ei tule maailmantähteä, syön kopallisen prinsessaleivoksia. (Tosin voin syödä muutenkin.)

Jos kaipaa arkisempaa parinetsintädraamaa, kannattaa kääntyä Areenan puoleen. Ruotsalaisessa Rakasta mua -sarjassa on särmää, kun se kuvaa yhden perheen leski-isän ja aikuisten lasten rakkauselämää. Sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut sekä yhtä pääroolia näyttelevä Josephine Bornebusch osuu hermoon monta kertaa siinä, miten eri-ikäisten tunne-elämää sorkitaan. Yle Areenassa on siis vapaasti katsottavissa ensimmäinen tuotantokausi ja jaksan odottaa toista kautta sinne, joskin Viaplayssa se jo on.

Ja jos hermo kestää kurkkia pohjoismaisen hyvinvoinnin tuolle puolelle ja jos kiinnostaa dokumentaaristyylinen rikostutkinta, Areenasta löytyy ruotsalainen Tappajan kantapäillä. Se on hidas ja eleetön, myös tunteilematon viemättä pois vastenmielistä totuutta kuvattujen rikosten kauheudesta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Aleksis Kivi: Kullervo

Hyvää Aleksis Kiven päivää 2020! Kiven Kullervo voitti SKS:n näytelmäkilpailun 160 vuotta sitten ja tähtäsi osoittamaan, että kyllä näilläkin leveyksillä taivutaan tragediaan. Palkitsijataho tosin esitti lukuisia korjausehdotuksia, joten vasta vuonna 1864 Kullervo julkaistiin. Ensimmäisestä versiosta on tallella muutama rivi, mutta julkaistua näytelmää voi lukea yhä (SKS 1922, näköispainos ntamo 2012), ja siitä on esitetty lukuisia kertoja erilaisina tuotantoina.

”Kiusa ja kuolema!”

Kullervo toden totta on tragedia. Siitä ei onnellista kohtaloa löydy. Kalevalan Kullervo-runoelma muokkautuu Kivellä neljän näytöksen hurmehyökyyn, jonka kantava voima on nuoren miehen monomaaninen kosto. Näytelmässä on kaikki kuohuttavan murhenäytelmän ainekset: kaltoinkohtelu, sukuriita, kostoa peräävä viha, harhaan johtavat salaisuudet, hulluus ja väkivaltaiset ratkaisut.

”Tässä tukehtua tahdon ja sen tähden raikasta ilmaa himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata siihen tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin.”

Kivi on tehnyt mielenkiintoisia linjauksia. Tässä pari niistä. Kivi ei korosta Kalevalan tapaan Väinämöisen (tai Lönnrotin) opettavaista rautalangan vääntöä siitä, miten lasten huono kohtelu tuottaa kullervoitumista. Myös Kullervon siskon turmelussa on toisenlaisia ratkaisuja. Kalevalassa Kullervo vokottelee ensin kahta muuta tyttöä rekeensä, vasta kolmas houkuttuu Kullervon lupaamista kalleuksista. Kiven Kullervossa on selvemmin sattumanvaraisen raiskauksen henkeä. Lopputulos on kyllä sama: siskoksi osoittautunut neito hyppää kuohuvaan jokeen.

”Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla, kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli!”

Aikalaistulkinnoissa oli sellaista henkeä, että orjuutettu Kullervo kävisi allegoriasta eli Suomen asemasta Venäjän vallan alla. Nykytulkinnassa kallistun psykologian puolelle. Kullervo näyttäytyy nuorena miehenä, jonka psyykkinen kehitys on jäänyt murrosikäisen tasolle kasvaessaan vihassa ja tukea vailla, eikä nuorukaisella ole välineitä tunteiden käsittelyyn eikä hallintaan.

Väkivalta ongelmien ratkaisijana ei ole näinäkään päivinä vierasta, joten Kiven näytelmän päähenkilön välityksellä voi pohtia pakkomielteisten ajatusten kierrettä, jotka johtavat vain ja ainoastaan tuhoon. Pohtia voi myös sitä, miksi Kullervo ei osaa tulkita muiden tunteita tai puheiden sävyjä, lisäksi voi analysoida rakkauskäsityksen ja seksuaalisuuden kehittymättömyyttä.

”Mun murhe voittanut on. Mihin astelen nyt?”

Pidän Kullervoa suomalaisen kirjallisuuden yhtenä häiriintyneimmistä hahmoista. Jollain tapaa hänessä on kuitenkin äärimmäisenäkin uskottavuuden häivää, ja se syntyy tasapainottoman luonteen ailahdusten kuvauksesta. Niin elävää, niin tolkutonta. 

”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”

Kiinnostava taso näytelmästä löytyy irreaalista, sillä yliluonnollisilla voimilla ja metsän hengillä on osansa tapahtumissa. Niitä ei kyseenalaisteta kristillisyyden nimissä, vaan niiden osallisuus on vallitseva olotila kuten antiikin tai monessa Shakespearen draamoissa. Kirpaisevaa on näytelmän äidinrakkauden kuvaus. Minkälaista on olla väkivaltaisen sekopään äiti, tuntea syyllisyyttä ja rakastaa, vaikkei voi hyväksyä yhtäkään lapsen teoista?

”Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on kirouksen sumu ja kaasu.”

Kivellä on aina silmää komiikalle, ja välillä Kullervon paatokselliset uhopuheet menevät huumorin puolelle, joskaan teot eivät naurata. Aika ympättynä näytelmässä on kännikohtaus, jossa Kivi tosin tallentaa ajattomasti humaltumisprosessin. Siinä olutta kittaavat miehet ensin nousuhumalassa kaveeraavat tunteet koholla ja päätyvät laskuhumalan käsirysyyn.

Ja Kiven kieli! Muuhun tuotantoon verrattuna Kullervossa aistin tietynlaista pinnistelyä. Suomenkielisiä esikuviahan ei juuri ollut, joten Kivi on tainnut tavoitella kultivoitunutta vaikutelmaa taiteilemalla kielen kovin koukeroiseksi. Näytelmän lukeminen vaatinee hienoista pinnistelyä, mutta on se myös elämyksellistä. Kuvailevuus ja virkerakenteen rönsyilevyys on omintakeista – ja kovaa kuin Kivi.

”Oi! Nyt öitten yö on tullut, kaikki kansat maata menneet ja ainiaksi nukkuneet; minäpä vaan valveille jäin, omistajaksi asuttoman mailman, jossa suukaimaa ei löydy, ei kylänmiestä, jonka luoksi menisin hämärän-aikaa viettämään. Ja täällä yöllä ei tuuli käy, ei metsä humise, eikä kehräile siikko sammaleisella kalliolla; sen tyyneys on ikuinen, ja pimeys tyyneyttä syleilee. Oi aamuton yö!”

Aleksis Kivi

Kullervo. Näytelmä

1860 / 1864 / SKS 1922

Eripainos Aleksis Kiven koottujen teosten II osasta

ntamo 2012

106 sivua.

Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi

Saksilaisten ja viikinkien valtataistelussa 800-luvulla on päästy neljänteen tuotantokauteen. Yhä elää Wessexin Alfred-kuninkaan haave Englannin yhdistyneistä kuningaskunnista, mutta Alfredin kuoltua mailla ja mannuilla kumisee valtatyhjiö, joka tietää epävakautta ja juonittelua.

Olen kirjoittanut sarjan ensimmäisestä ja kolmannesta tuotantokaudesta, ja mielikuvat kolmannen kauden viimeisen jakson monitasoisuudesta vaikuttavat yhä väkevästi. Ne nostavat odotukset, jotka ovat vääjäämättömästi ylimitoitettuja yksinkertaisesta syystä. Sarjan perusjännite on nojannut pakana-Uhtredin ja kiihkojumalisen Alfredin suhteeseen. Nyt Alfred on vainaa, ja jopa ennen niin kaunainen kuningatar on leskeydessä jonkin verran laimentunut.

Vaikkei neljäs tuotantokausi yllä sarjan huipputunnelmiin, vetää se silti minua puoleensa ja koukuttaa ahmimaan jakson toisensa perään. Tutuksi tulleet henkilöt vaativat seuraamaan kohtaloitaan. Tosin Wessexin uusi nuori kuningas Edward riepoo yksitotisena, ja aiemman suosikkini Bridan taantuminen yksisilmäiseksi koston pimeäksi enkeliksi harmittaa. Ymmärrän kyllä kummankin motiivit, mutta silti toivon moni-ilmeisyyttä.

Ja juonikaava on hieman liian ilmeinen: taistelut viikinkejä vastaan, käärmemäiset juonittelijat, valtataisteluja saksilaisten kesken, taas taisteluita viikinkejä vastaan jne. Ehkä pitää muistuttaa itseäni, että historiallisesta seikkailusarjasta on lähinnä kyse, ei syväluotaavasta psykologisesta tutkielmasta.

Kiinnostavia feministisiä viritelmiä liittyy Alfredin tyttäreeseen Aethelflaediin. Silti yllätyn, miten valinta rakkauden ja vallan välillä näyttää käyvän helposti. Ylipäätään vallanhimon vaikuttimet nousevat tuotantokauden pääteemoiksi. Vallanhaluun kilpistyy kaikkien toiminta – tai melkein kaikkien.

wp-1588489832755.jpg

Uhtredin (Alexander Dreymon) valovoimainen hahmo jaksaa kantaa sarjaa. Kohtaloaan seuraava superurho uskollisine seuralaisineen vastaa jälleen kerran kiinnostavimmista hetkistä. Sarjassa joutuu sietämään veriroiskeisia taisteluita ja päänleikkuita, mutta keskityn muuhun pääantiin. Niitä ovat pysähdykset, joissa uskon ja velvollisuuksien valintatilanteet vaikuttavat yksilöiden lisäksi yhteisöön. Lisäksi tuotantokauden isyystematiikka ja lasten pelinappula-asema korostuvat.

Niissä Uhtred – yllätys yllätys – esiintyy ratkaisijana. Ja hyväksyn sen. Ja sarjan lavastajat, puvustajat ja valaisijat tietävät vaikutuksen. Taitavasti valo saadaan kimmeltämään Uhtredin lampisilmistä vetoavasti välkkyen, ja kuvakulmat valitaan myös tehoavasti. Uhtredista ei onneksi muodostu yksiviivaista sankaria, sillä menetykset ja tavoitteiden mureneminen mahtuvat mukaan juonenkäänteisiin ja henkilökuvaan.

Aate- ja valta-asetelmien ikiaikaista raadollisuutta kuvaava sarja on aina parhaimmillaan, kun se tuo yhteen luonteikkaita vastapareja. Sarjan uusi viikinkipäällikkö Sigtryggr (Eysteinn Sigudarson) osoittautuu melkoiseksi karismakiteytymäksi, ja siksi kohtaamisissa Uhtredin kanssa välähtää jännitettä, jota kaipaisin enemmän koko tuotantokauteen. Silti pidän kuningaskuntasaagaa yhtenä tenhoavimmista keskiaikaa ja viikinkiaikaa kuvaavista sarjoista.

– –

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi
Netflix 2020
Traileri: tässä.

Sarja perustuu Bernard Cornwellin kirjasarjaan.

Koronakriisin vuoksi viidennen kauden kuvaukset ovat keskeytyneet.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

The English Game

Olen katsellut useat jalkapallon EM- ja MM-kilpailut, mutten ole mikään kovan luokan fani. En ymmärrä pelikuvioita enkä fanaattista tähtikulttia, huippupelaajien miljoonatuloista puhumattakaan. Ymmärrän kuitenkin kilpailun jännittävyyden ja pelaajien ponnistelun taitureiksi. Kun jalkapalloilu yhdistetään epookkiin, en voi vastustaa.

Kiinnostustani Netflixin sarjaan The English Game ei vähennä se, että sarjan takana on Downton Abbey -mies, Julian Fellowes. Ja kyllä, lavastukseen, puvustukseen ja kaikkeen ajankuvaan kuuluvaan voi luottaa. Myös kuvaus ja valaistus huokuvat laadukkuutta.

Kuusiosainen draama sijoittuu aikaan, jolloin jalkapallo kääntyi yliopistojoukkueiden keskinäisestä kivasta työväenluokan huviksi. Samalla laji muuttui ammattimaiseksi. Eletään siis 1880-lukua, ja pääosissa ovat oikeastikin jalkapalloa pelanneet ja lajia kehittäneet miehet. Toinen on työväenluokkainen, glasgowlainen Fergus Suter, jota pidetään yhtenä ensimmäisistä ammattipelaajista. Toinen päähenkilö on Etonin eliittiä, ensimmäisiin tähtipelaajiin lukeutuva pankkiiri ja jalkapalloliittopomo Arthur Kinnaird.

wp-1585478330381.jpg

Sarjassa on kyse rakkaudesta jalkapalloon, mutta ei vain siitä. Teemapainotuksia löytyy monia, esimerkiksi muutokset ystävyydessä ja vaikeat isäsuhteet. Näitä käsitellään sekä Suterin että Kinnairdin näkökulmista. Myös rakkaussuhteissa on puitavaa, ja yhtenä sarjan alateemana on lapsettomuus vs. aviottomat lapset. Luonnollisesti luokkajako heijastuu kaikkeen, etenkin henkilöiden mahdollisuuksiin tehdä valintoja.

Kiihkeästi toivon, että sarja osuisi maaliin, mutta ylärimasta pomppaa. Odotukseni ovat ylimitoitetut, mikä vaikuttaa pelin tehoon. Mielestäni roolitus ei ole täysin onnistunut, etenkin Arthurin ja Alma-vaimon kemiat eivät kohtaa. Kipeät asiat jäävät pinnalle kellumaan koko sarjassa. Eniten kuitenkin häiritsee se, että henkilöt ovat aika yksiulotteisia. Sarjassa on sankareita ja paljon hyvä ihmisiä, kovin, kovin hyviä. Yksi silkka pahis löytyy myös. Naisroolit eivät pääse loistamaan, vaikkei pelkkää äijäpalloilua kuvata.

Suurin ongelma oikeastaan on se, että kaikki on kovin vakavaa, jopa tosikkomaista. Henkilöihin piirtyy silloin sävyttömyyttä, ja DA-tyyppinen kahden kerroksen väen persoonarakentelu jää puolitiehen. Poissa piileskelee myös perusbrittiläinen, sarkastinen sanallinen laukoja. Ikävä tulee DA:n riemastuttajaa, leskiherttuarta.

Kaikesta huolimatta jään koukkuun, ja ahmaisen sarjan parissa päivässä. Eläydyn työläisten tilanteeseen, puuvillatehtaiden paineisiin ja jalkapallon viihdeluonteen kehittymistarinaan. Symppaan Arthur Kinnardin (Edward Holcroft) suoraselkäisyyttä, kyllä vain, kaikesta överiksi vedetystä reilu mies -tyypittelystä huolimatta. Mutta on jotain, jota varauksettomasti ihastelen: kevytrakenteisen ketterän keskushyökkääjän Fergus Suterin (Kevin Guthrie) lammenläikkyvät silmät ja skottiaksentti.

– –

The English Game
Netflix 2020
Traileri: tässä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Kansallisteatteri: Sinivalas

Ei ole tavatonta, että romaanista muokataan teatteriesitys, mutta se ei ole tavallista, että teatterilavalla ON romaani. Näin minä näen Kansallisteatterin Sinivalas-esityksen. Siitä kohta lisää, mutta varoitan lukijaa tulkintapaljastuksista.

Tempaisen päätarinan alta pois. Suvun saarimökille kokoontuvat päähenkilön Annan 35-vuotisjuhlille synttärisankarin lisäksi Annan mies, isä, mökkinaapuri, liuta sisaruspuolia ja yhden velipuolen kirjailijaystävä Laura. Syntymäpäivien vieton lisäksi perheen pitää päättää mökin kohtalosta. Perhe tapaa muutaman kerran myöhemminkin.

Väki kuuluu luovaan (ylä)luokkaan, ja problematiikka liittyy toisille nähdyksi tulemiseen. Perheteemasta on siis kyse: kuka muistaa mitäkin, mikä on kellekin ollut tärkeää tai ei, ketä on rakastettu, kuka rakastaa ja ketä sekä miten yksinäiseksi kukin kokee itsensä. Sen lisäksi mielenterveyden, riippuvuuksien, jaksamisen, syyllisyyden, pettämisen, kohtaamattomuuden ja ihmissuhteiden ongelmat resonoivat ilmastokriisiin.

”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.” Joonan kirja 1:12

Kunnianhimoinen toteutus asettelee modernin romaanin keinoja lavalle eli eri näkökulmia ja kestoltaan manipuloituja, eripituisia tilanteita. Näyttämön valtavien videoskriinien livevideot, näyttämön pysäytyskuvat ja hidastushetket sekä etenkin niiden sanottaminen sisäisellä puheella tuntuvat esityksessä myös proosatyyppiseltä.

Katsoja (kuten lukija) tietää henkilöistä enemmän kuin muut henkilöt toisistaan, koska videokuvat näyttävät muilta näytelmähenkilöiltä piilossa olevia tapahtumia. Nämä keinot ohjaavat katsojan näkemään valikoituja asioita kuten proosa lukijaa. Vaikka esitys on myös elokuvallinen, en pääse eroon tästä romaanipäähänpinttymästäni.

Esityksessä on kaikkiaan paljon kirjallista ainesta. Välillä skriinille välähtää proosalauseita, ja etenkin henkilöiden monologipätkät kalskahtavat romaanitekstiltä. Esitys jakautuu osiin eli kirjatapaan lukuihin, jotka otsikoidaan kahden sanan voimin, usein sanapareissa käytetään perisyntejä.

Alan jo ensimmäisessä näytöksessä ounastella, että kyse on näytelmän kirjailijahenkilön, Lauran, romaanista. Saan tälle vahvistusta toisen näytöksen aikana. Laura ottaa haltuun näyttämön ja ilmaisee rakastavansa tekstinsä henkilöitä kaikkine vajavaisuuksineen ja hajanaisuuksineen. Alussa Annan ja Lauran katseissa hehkuu rakastuminen, ja esityksen lopussa koen, että Anna on Laura ja Laura on Anna – tai toinen heistä on luomus mahdollisuudesta elää epätäydellisesti, yhdessä muiden kanssa vaikka välillä syvää yksinäisyyttä tuntien.

Kehyskertomus on myös kirjallinen, Raamatun tarina Joonasta valaan vatsassa. Siihen kytkeytyy sanomalehtijuttu valaan vatsasta selviytyneestä miehestä 1800-luvun lopulta, ja ehkä jossain mielenpohjilla aaltoilee modernistinen klassikkoromaani Moby Dick. Sinivalas symboloi kaikkea mahdollista, minkä ahmaisemaksi ihmispolo joutuu elämän (saastuttamalla) merellä – ehkä siitäkin, mitä suurta tuntematonta jokaisen pinnan alla liikkuu.

”Sinivalas kysyy miten kohdata vääjäämätön muutos itsessä ja ympärillä.” Paavo Westerberg

Näytelmä on vakava katselmus muutoksesta ja sen vaikeudesta. Vain ihminen voi muuttua, esimerkiksi olemalla itsensä. Ihminen muuttaa ympäristöään, niin ihmisiä kuin luontoakin. Ekokatastrofiosuuksia pidän pakollisena ajankohtaisena pahana, eli hieman päälleliimattuna kuten hetkiä, joissa huumori haetaan perinteisestä humalatoikkaroinnista.

Äänitehosteina esitys hyödyntää esimerkiksi sukupuuttoon kuolleiden lintujen ääniä. Selkouutisiakin kuullan. Virkistäviä välikkeitä tarjoavat muutamat liioitellut ääniefektit tai lavastusratkaisut, esimerkiksi suorat osoitukset katsojille siitä, että NYT ESITETÄÄN. Sellaisia ovat tekolinnun lento narua nykien tai Annan veneily, jolloin näemme, miten lavastemiehet heiluttavat venettä ja heittävät vettä Annan päälle.

Vieraannuttaminen on yksi teatterin tehokeinoista. Sitä mielestäni esitys käyttää jonkin verran. Toisaalta hahmot tuodaan lähikuvin tykö. Etenkin Laura (Emmi Parviainen) saa vaativan roolin seurata (tai johtaa) tapahtumia toisessa näytöksessä jumalankaltaisena päällekatselijana, ja se välittyy livevideoinnin massiivisina kolmikertaisina (kolmiyhteyden) lähikuvina. Kyllä Parviaisen mikroilmetaito sen kestää, samoin Annan (Elena Leeven) monet lähikuvat. Heidän roolityönsä vakuuttavat, monen muun myös, vaikkei heille ole oikein esityksessä tilaa.

wp-1583435295022.jpg

Saari joka liikkuu

Olin puoliajalla hämmentynyt, ja se tunne jatkui esityksen jälkeen. Asetelmien pohjustus kestää turhan kauan, enkä saa otetta ahdistuksen määrästä, joka perheenjäsenistä huokuu. Asioita jää selittämättä ja auki, mikä ei toisaalta ole huono juttu. Toivon pilkahduksia bongaan, mitä pitemmälle esitys etenee. Ei sekään ole huono juttu. Koen silti kohtaamattomuutta.

Hämmästelen kuitenkin sitä, että mitä kauemmin esityksestä on, se pulpahtelee ajatuksiini – ja sitä paremmalta se tuntuu. Näin todentuvat Kansallisteatterin johtajan sanat, jotka hän lausui ennen esitystä: ”Taide auttaa muistamaan, viihde unohtamaan.”

– –

Sinivalas
Kansallisteatteri
kantaesitys ja ensi-ilta 4.3.2020
Teksti ja ohjaus Paavo Westerberg
Esityksestä ja siihen osallistuvista lisää Kansallisteatterin sivuilla: tässä.
Kiitos bloggariklubille!

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Vuosikatsaus 2019

Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.

Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.

Kotimainen proosa

Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja  Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalle Bollalle!

Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.

Taitelilijaromaani

Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti Tuurin Levoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.

20191109_071821_resize_81.jpg

Käännöskirjat

Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasin ja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi  Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.

Runous

Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.

Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.

Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).

Draamat

Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.

20190914_090315_resize_99.jpg

Kulttuurimatkat

Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.

Matka Islantiin oli  kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.

Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck.

Oma tuotanto

Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja AgneksenHannasta kustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.

Tunnustuspalkinto

Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).

Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.

Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.

Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.

Kiitän blogini seuraamisesta.

Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.

On erityistä, että saan jakaa niitä kanssanne.

Toivon elämyksellistä vuotta 2020!

 

18 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kulttuurimatkailu, Listaus, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Taiteilijaromaani

The King

Shakespearen monesta kuningas Henrikiin liittyvästä näytelmästä (Henriadi) on koostettu Netflixin elokuva The King (2019). Se vastaa mieltymyksiini leffoista tai sarjoista, jossa historialliset sankarit ratsastavat tukka hulmuten. Paitsi että kuningas Henrikin tukka keritään keskiaikatyyliseksi patamalliksi, kun hän jättää hummailuvuotensa.

wp-1577428109524.jpg

Ehkä shakesperilainen tausta estää käsikirjoituksen pöhköytymisen, sillä pitkä elokuva pitää otteessaan, vaikkei sen sanoma ole järin omaperäinen. Ei ehkä tarvitse, sillä toteutus ratkaisee. Samoin on uusimmassa Macbeth-elokuvassa (2015, pääosassa loistava Michael Fassbender, HBO). Siinä sekä kaluttu tarina että toteutus yhdistyvät säväyttävästi. Uustulkinta viimein avaa minulle Macbeth-näytelmän hienoudet. Aiemmat teattereissa näkemäni versiot ovat tuntuneet ohuilta osoituksilta vallanhimosta. Justin Kurzelin ohjaamassa nummitragediassa ihmismielen pimeys sävyttyy monin tummin sävyin.

Takaisin kuningas Henrikin ympärille kehiteltyyn The King -elokuvaan. Juoni rakentuu kovin tavalliseksi: hulttioprinssi nousee vastentahtoisesti valtaan ja pyrkii toisenlaiseen hallitsijuuteen kuin isänsä. Tarvitaan kuitenkin sota, jotta Henrik ymmärtää vallan todellisen merkityksen: valtaapitävä on yksin ja aina altis hämärien intressien kuiskutuksille. Harvaan asiaan voi vallan harjalla luottaa tai vaikuttaa niin, ettei sillä olisi kauaskantoisia vaikutuksia. Elokuva päättyy houkuttavasti siten, että se antaa odottaa jatkoa. Ehkä macbethiaanista sellaista.

Elokuva on kaikin osin hienosti toteutettu. Elokuva koukuttaa heti seuraamaan Henrikin/Harryn/Halin kehityskaarta. Nuori, hentoinen Timothée Chalamet sopii rooliin loistavasti, samoin muu roolitus onnistuu. Halin ystävä Falstaff (Joel Edgerton) on mainio, samoin ällöttävä ranskalaisprinssi (Robert Pattison). Muu hoviväki asettuu osuvasti Halille ja Falstaffille sopiviksi vastakohdiksi. Neuvonantaja (Sean Harris) tekee hienon roolin harmaana eminenssinä. Naisrooleilla ei tässä leffassa juhlita: yksi ranskalaisprinsessa (Lily-Rose Depp) saa elokuvan loppuun muutaman repliikin.

The King on komeasti kuvattu. Ajankuva puvustuksineen ja lavastuksineen vie menneeseen. Silti eniten vakuuttaa riisuttu, sujuva tapa kuljettaa tapahtumia eteenpäin. Ratsastajien rapa roiskuu, ja ihmisten asema vallan jaloissa näkyy likaisena – niin kuin pitääkin. The King kestää jäntevästi yli kahden tunnin pituutensa.

– –

The King
Netflix 2019
Käsikirjoitus Joel Edgerton ja David Michod
Ohjaus David Michod
160 minuuttia.
Virallinen traileri.
Ks. Netflix.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Kansallisteatteri: Lokki

Teatteri tarjoaa yksittäisiä lumohetkiä. Sellaisia näen Kansallisteatterin Lokki-esityksessä. Ne ovat sellaisia, joissa ilmaisu ja esillepano on osiaan enemmän.

Kaksi niistä on samanlaisia, keskiössä on eri kertoina eri nainen. Nainen on lavan keskellä ylhäältä suunnatun valojuovan rajaamana ja hänen päälleen sataa. Muuta ei tarvita, katsoja lukee siitä henkilön pohjattoman epätoivon tunteet. Myös kohtaukset, joissa henkilöt kiipeilevät (kipuilevat) tikkailla, jotka eivät johda mihinkään, riittävät kertomaan sisäisestä tilasta, joka ei johda mihinkään. Ja rakkaudessa hyväksikäytetyn nuoren Ninan nukkemainen asettelu esityksen lopussa – se kouraisee.

Toisen näytöksen alku jää mieleen erityisen hienona: Maša laulaa pianon päällä raatelevan kauniisti espanjalaista laulua. Musiikki kuulostaa siltä, että se on sävelletty vain ja ainoastaan Mašalle ja häntä esittävän Emmi Parviaisen äänelle. Muut lavaelementit tukevat tunnelmaa. Kaikkiaan Lokki on lavastuksen, valaistuksen ja puvustuksen juhlaa.

20191019_101309_resize_8.jpg

Lokki on näytelmä, jossa tšehovilaiseen tapaan haikaillaan aina sinne, missä ei olla. Traagisesti se kertoo myös siitä, miten vaikuttaa kohtaamaton rakkaus, vastarakkauden puutteen riipivyys. Kovaa on vanhemman ja lapsen välisen rakkauden muuttuminen valtasuhteeksi, etenkin äidin omaneduntavoitteluksi. Esitys pistää miettimään valintoja sekä niiden vaikuttimia ja seurauksia.

Lokissa käsitellään paljon taiteilijuutta (näyttelijät, kirjailijat) ja sitä, mistä se koostuu. Taitelijat ovat toisaalta raadonsyöjiä, jotka elävät toisilta haukatuista kokemuksista ja itseen kohdistuvasta ihailusta. Toisaalta he näyttävät peilin, jota ilman ei ole ihmisyyttä. Taiteilijoiden lisäksi erilaiset maailmat mahtuvat samaan tilaan: arkiset opettajat ja tilanhoitajat, filosofiset valtio-oppineet ja realistiset luonnontieteilijät. Vaan kohtaavatko maailmat? Miksi kysyä? Kohtaaminen ei ole tšehovilaisen elämän tarkoitus.

Kiinnostavaa on miettiä Kolmen sisaren ja Lokin yhteyksiä, sillä Kolmen sisaren esityksistä ei ole paljon aikaa vierähtänyt. Samaa haikailua, sama rakkaudentunteiden kohteisiin osumattomuutta, samaa elämänpettymystä, sama tohtorismies muuhun melskeeseen häviävänä järjen äänenä (Tšehovin siviiliammatti oli lääkäri). Kummassakin on vanhan ja uuden ilmaisumuodon välistä rajankäyntiä, mikä jo teemana on Lokin ydintä. Kansallisteatterin lavatoteutukset ovat olleet kummassakin tyyliteltyjä mutta hyvin eri tavoin. Osittain Lokissa on perinteistä, osin modernia – ihan niin kuin näytelmän taidepohdinnoissakin.

Käsiohjelmassa Lokin näyttämökieltä luonnehditaan fyysiseksi ja visuaaliseksi. Kaikin osin Lokin tyylittely ei minuun osunut, mutta ne kohdat, jotka iskivät, löivät tosissaan.

– –

Kansallisteatteri
Anton Tšehov: Lokki
suomennos Jalo Kalima
ensi-ilta 18.9.2019, esitys 18.10.2019
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lisätietoja toteutuksesta ja roolituksesta: esityksen kotisivut.

Muualla mm. Paljon melua teatterista ja Reader, why did I marry him?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Sapiens – kirja ja teatteriesitys

”Sapiensien keksimien kuvitteellisten todellisuuksien valtava moninaisuus ja tästä seuraava käyttäytymismallien moninaisuus ovat meidän ’kulttuureiksi’ kutsumamme ilmiön tärkeimmät osatekijät. Kerran synnyttyään kulttuurit eivät enää lakanneet muuttumasta ja kehittymästä, ja näitä lakkaamattomia muutoksia kutustaan ’historiaksi’.”

Näin tiivistää Yuval Noah Harari isot käsitteet kirjassaan Sapiens (Bazar 2019/2016), ja moninaisuutta lakkaamattomine muutoksineen vie osaltaan eteenpäin Kansallisteatterin näyttämöversio Hararin tietokirjasta. Näin tietokirja taipuu teatteriksi ja teatteri omaperäiseksi esitykseksi helsinkiläisessä Apinan korttelissa.

20190914_090137_resize_76.jpg

Hararin kirja on oivalluskooste yli 100 000 vuotta vierähtäneestä ihmiselämästä. Harari yhdistelee tutkittua tietoa niin, että hän rinnastaa vanhaa ja uutta, uskomuksia ja ilmiöitä, faktoja ja kannanottoja. Suuren vaikutuksen minuun tekee, miten pitkin kirjaa Harari todistelee ihmisen kykyä rakentaa todellisuutta mielikuvituksen varaan.

”Aina kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiensit ovat täten eläneet kaksoistodellisuudessa. Toisaalta jokien, puiden ja leijonien objektiivisessa todellisuudessa ja toisaalta jumalien, kansakuntien ja korporaatioiden kuvitteellisessa todellisuudessa. Kuvitteellisesta todellisuudesta on ajan mittaan tullut yhä voimakkaampi, niin että nykyisin jopa jokien, puiden ja leijonien hengissä säilyminen riippuu sellaisten kuvitteellisten olentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan, Yhdysvaltojen ja Googlen hyväntahtoisuudesta.”

Teatteri on kuvitteellisuuden ydintä, joten sinne vain sapiens, mars, mars! Näet tuhansien vuosien kehityskavalkadimme vajaassa kahdessa tunnissa. Voit kuvitella, että katsot luontodokumenttia, jota selostaa luontodokumenttien vakioääni Jarmo Heikkinen. Hänen selostusäänensä toisin on totta. Ehkä hetkittäin voit turtua puhevirtaan, sillä esityksessä ei ole repliikkejä eikä dialogeja. Vaan ei se mitään, silloin voit keskittyä silmänruokaan ja äänikarkkiin.

20190914_090315_resize_99.jpg



Lavalla on naamiokasvoisia sapiens-edustajia. He muodostavat dioraama-asetelmia, välistä liikkuvia, välistä vitriiniin pysäytettyjä kolmiulotteisia havainnekuvia. Pitkiä pysäytyksiä pidän esiintyjille vaativana, siksi katsojalle vaikuttavina. Liikkuvissa tilanteissa ilmeikäs ruumiinkieli ja osittain myös tanssillisuus elävöittävät.

Esityksen musiikki on pitkälti sävelletty Sapiensiin, vaikka joitain tuttuja melodioita voi tunnistaa yllättävissä yhteyksissä. Minä ainakin huvituin Boleron tahdeista. Äänimaailma on muutenkin kekseliäs, esimerkiksi näyttämön museovieraiden askelten narina. Ja koska teatteriesitys on kokonaisuus, puvustuksella, maskeerauksella, rakennelmilla ja valoilla on suuri vaikutus historian esillepanoon.

Nautin monista näyttämökuvista, mutta viljapellon kasvu maanviljelyksen mullistavan vaikutuksen ilmentäjänä on hienoin. Siinä edellisen kohtauksen savu leijuu hentoina pilvinä ihmisten ja vehnäpellon päällä tummaa taivasta vasten. Komea kuva on ihmisen historian kulminaatio – maanviljelyä seuraava ihmistoiminta nakertaa maapallon elinmahdollisuudet.

Kansallisteatterin, Wauhausin ja Zodiakin yhteistyönä kehittelemässä kuvittelun taideteoksessa kiinnitin huomiota Hamlet-henkiseen henkilöön, joka silloin tällöin pistäytyy lavalla pääkalloineen. Tätä on kiinnostava teatteri: se näyttää ja inspiroi katsojaa ajattelemaan ja tuntemaan. Sillä on asiaa, se keksii uusia tapoja välittää se, se lainaa konsteja sieltä sun täältä ja tekee omalakisen kokonaisuuden. Mutta tämä Hamlet-hemmo. Se ei kysynyt, ollako vai eikö olla. Ei sen tarvinnut, sillä sapiensin kohtalonkysymys siirtyi äänettömänä katsojaan, tässä maailmanajassa.

”Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan olemme menossa. Mutta koska pian saatamme pystyä manipuloimaan myös omia halujamme, edessämme ei ehkä olekaan kysymys ’Miksi haluamme tulla’ vaan ’Mitä haluamme haluta?’ Ne, joita tämä kysymys ei kauhistuta, eivät todennäköisesti ole ajatelleet asiaa riittävän perusteellisesti.”

– –

Yuaval Noah Harari
Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
suomentanut Jaana Iso-Markku
Bazar 2019, 11. painos (2016)
491 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sapiens
Kansallisteatteri, ensi-ilta ja kantaesitys 11.9.2019
Yhteistyössä Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino
Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen
Kertoja Jarmo Heikkinen
Lisää: Kansallisteatterin kotisivut.
Sain Bloggariklubi-lipun.

Blogeissa mm. Katsomossa, Kirjaluotsi ja Kirsin Book Club ja Teatterinna.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja

Elokuva: Downton Abbey

Vietin kesäni Downton Abbeyssa, melkein tunnin päivässä. Kahden kerroksen väen touhut vuodesta 1912 lähtien 1920-luvun puoliväliin ovat otollisia koukuttaville juonenkäänteille kartanossa, jossa on liuta naimaikäisiä tyttäriä. Lisäksi ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeinen maailman muuttuminen tuovat jännitteitä aatelisten ja palveluskunnan elämään. Vaikka sarja saatiin tyylikkääseen päätökseen, loppuhuipennukseksi loihdittiin vielä elokuva (2019).

20190913_065204_resize_99.jpg

Tarvittiinko tämä elokuva? Sanonpa ensin, että elokuva ei millään muotoa kestä tarkempaa tarkastelua, sillä juoni on kerrassaan pöhkö. Varoitan juttuni hienoisista juonipaljastuksista.

Kartano menee sekaisin, koska kuningas yöpyy maakuntamatkallaan Downton Abbeyssa. Draaman ainekset ovat aika niukat: palveluskunta terhentyy vastustamaan öykkäröivää kuninkaallista henkilökuntaa pelastaen kartanon kunnian (?) ja ex-autonkuljettaja-leskivävy pelastaa kuninkaan ja kuninkaallisen avioliiton ja tullee saamaan oman ”prinsessansa” (melkein omaa säätyään) ja puolikkaan valtakuntaa (muhkean sukuperinnön). Kaikkien päähenkilöiden elämä on kutakuinkin hyvällä mallilla tai ainakin kääntyy toiveikkaaksi – myös kauniisti kuvattu vääjäämätön luopuminen.

Vääjäämätön luopuminen. Tarkoitan yhtä henkilöhahmoa mutta tarkoitan myös koko spektaakkelia nimeltä Downton Abbey. Elokuva on sellainen, että siitä ei voi enää kartanon tarinaa jatkaa, on luovuttava: kaikki oleellinen saadaan solmittua.

Eniten yllätyn siitä, että elokuvassa siloteltiin kaikki yhteiskunnalliset teemat, mitä sarja on tuonut esille. Rojalismi saa kaikki polvilleen. Vain vähän vilahtaa jotain tasa-arvohavaintoihin viittaavaa: Edith murehti itsellisestä työstä luopumista ja palvelija-Anna ja lady Mary viittasivat säädyn ylittävään ystävyyteen silti etäisyyden säilyttäen. Branson tasaantuu luokkaloikassaan, ja homoseksuaalisuudessa näkyy myös mahdollisuus onneen, ei vain ahdistukseen.


Kuulostan ehkä hitusen happaman sarkastiselta. Mitä enemmän leffaa järkeilen, sitä tolkuttomampi se on. MUTTA Downton Abbey ei ole järjen asia. Se menee tunteisiin, sen henkilöt muuttuvat satuolennoiksi, ikonisiksi tyylikuviksi, joille toivoo hyvää. Tutut henkilöt keittiössä ja saleissa säilyttävät maneerinsa – ja se tuo hetken turvan levottomaan nykyhetkeen.

Downton Abbey on täydellinen fanielokuva: hupsua huvia, hellittämisen hetki arjessa, johon kuuluu hivelevyyttä, hihitystä ja haikeutta. Tätä ei voi luonnehtia ilman adjektiivia ihana. Saan nauttia leskikreivittären ja rouva Crowleyn tasapuolisen sivaltavasta sanailusta, nauraa vedet silmissä palvelija-Mosleyn pokkuroinnille ja huokailla romanttisille välähdyksille. Ja painaa kriittisyyteni villaisella.

Elokuvan alkaa mahtavalla kuljetuksella kirjeen mukana Lontoosta kartanolle, ja kun tutun tunnusmusiikin pauhatessa kamera-ajo tuo kartanorakennukselle, iho menee kananlihalle. Eli elokuvaporukka osaa kuvakulmin ja musiikin keinoin iskeä tunteisiin. Puvustus, ehostus ja lavastus välittävät rikkeettömästi menneen maailman loiston paraateineen, illallisineen ja tanssiaisineen.

Palveluskunta pysyy kerroksessaan ja vaalii hyviä brittitapoja. Se porukka olisi äänestänyt Brexitiä.

– –
Downton Abbey
Käsikirjoitus Julian Fellowes
Ohjaus Michael Engler
Lisää elokuvasta tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Kesäni Downton Abbeyssa

Pysähdyn miettimään, mitä on hukkaan heitetty aika. Kuuluuko siihen lukuaika kirjoihin, joiden lopussa kadun, etten jättänyt niitä kesken jo alkuvaiheessa? Entä iltalöhöily sohvalla selaten somekanavia? Vaaka kallistuu noiden puoleen turhuustuntien mittaamisessa, ei Downton Abbeyn uusintakatselun.

Olen katsonut jokaikisen Downton Abbey -epookkisarjan uusintajakson. Asiasta tietämättömiä valistan: Yle on esittänyt joka päivä yhden jakson, joka on pituudeltaan vähintään 50 minuuttia, tuotantokausia kertyy 6, jaksoja kuutisenkymmentä. En tohdi laskea minuutteja, joita draamasarja on kesästäni vienyt. Tai sille antanut.

Osa tuotantokausista uppoaa minuun jo kolmannen kerran (ks. juttuni vuodelta 2015). Ei haittaa. Saan epookkinautintoa koko rahan (YLE-veron) edestä: miljöö, lavastus ja puvustus. Kaikki toteutuu huolitellusti ja ajankuvaa vahvistavasti. Kun katselukertoja on takana useita ja juoni tuttu, voin kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, niin toteutuksen kuin roolituksenkin. Nyt seuraan roolihahmojen mikroilmeitä ja ovelia virityksiä juonenkäänteissä tai lausahduksissa, joiden asiantilan tiedän laukeavan tuotantokausien päästä. Käsikirjoituslaatu ihastuttaa!

Miksi 1900-luvun alun luokkayhteiskuntakuvaus vetoaa näin? Sarja kuvaa mennyttä maailmaa, jossa autoritaarinen aateliselo vetelee viimeisiä henkäyksiään. Teollistuva ja kaupallistuva maailma ei elä jäykän tapa- ja sopivaisuuskulttuurin ehdoilla, mutta aateliskartano vielä hetken. Yläluokan arroganssin kritiikki on kilttiä, mutta välillä siitä tuntee ailahduksia.

Sarjan imu herättää minussa myös paljon kysymyksiä. Alakerrassa on väkeä, joka noudattaa yläkertaa tiukemin sääty- ja käytöstapoja. Vasemmistolaisvirtaukset suodatetaan sopeutumiseen tai sillä tavoin hankala henkilö häivytetään sarjasta. Ja tämä: Kun kartanon yläkerrassa tapahtuu traaginen kuolemantapaus ja palvelusväki parkuu, miespalvelija-Thomas paheksuu purkauksia jäätävästi: ei yläkerran väki ole sen arvoista, ei se arvosta alakertaa. Miksen nyökkäile hyväksyvästi luokkatietoiselle heitolle? En, sillä minut on koukutettu symppaamaan kumpaakin kerrosta, yksilöitä roolien yli.

Kyllä sarjassa on paljon riepovaa. Yläkerran jaarli on rouvineen kilteimmästä päästä kaltaisiaan, hitusen liian symppiksiä, eikä lady Maryn kylmäkkötason vetovoima tehoa minuun. Lisäksi perheen tytärten naimapuuhat junnaavat. Jahkaaminen Branson-poloisen perhesopivuudesta toistaa itseään, enkä alunalkaenkaan tunnistanut kemiaa autokuskin ja lady Sibylin välillä. Alakerranväen Thomas on yksioikoisen häijy, vaikka ymmärrystä siihen haetaan ”erilaisuudella”, ja Batesin pariskunnalle kasataan liikaa järeitä vastoinkäymisiä. Nämä asiat eivät silti torppaa intoani, ja annan anteeksi myös viimeisten tuotanokausien löystymisen.

Monet sarjan kohtaukset jäävät mieleeni ikonisina. Useissa niissä leskikreivitär Violet lohkaisee jotain viiltävää, niin myös hänen vastaparinsa alakerrassa, rouva Hughes. Onnettoman lady Edithin kehityskaari kiehtoo minua, ja samoin hänen vastaparinsa alakerrassa eli Dasyn. Myös mrs Pattmoren hahmo miellyttää. Mosley-hahmo herättää sääliä ja silti myös huvittuneisuutta, häntä vastaa yläkerroksen touhukas rouva Crowley. Mutta tätä hellin pitkään: hovimestari Carsonin ilme kosinnan ja aidon avioliiton lupauksen jälkeen.

Vielä on kesää jäljellä – ja muutama jakso Downton Abbeyta!

Downton Abbey

Käsikirjoitus: Julian Fellowes

Tuotanto: Universal Pictures, Carnival Films, Britannia, 2010 – 2015

Jaksot Yle 1 9.6. – 3.8.2019

Info Ylen sivuilla: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/05/24/downton-abbey-komea-kartano-avaa-jalleen-ovensa-brittiepookki-alusta-alkaen

Sarjaan pohjautuva elokuva on tuloillaan!

10 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Vantaan Näyttämö: Rehu-Virtanen

”On juhannusyö vuonna 1928. Professori Artturi Ilmari Virtanen ja hänen apulaisensa tekevät läpimurron koenavetassa ja onnistuvat valmistamaan AIV-rehua, joka takaa nautakarjan hyvinvoinnin ja vitamiinipitoisen maidon ympärivuotisen tuotannon ihmislajin iloksi. Tieteen vastaisilla voimilla, haltijaväellä ja laulavilla lehmillä on myös sorkkansa pelissä tässä Shakespearen Kesäyön unen inspiroimassa maagisessa koko perheen tiedekomediassa.”

Tuolla tekstillä heittää Vantaan Näyttämön teosesittely sisään Juha Hurmeen kirjoittamaan ja ohjaamaan kesäteatteriesitykseen Rehu-Virtanen (kantaesitys 2019)Näyttämönä on Vantaan koenavetta, jossa Virtanen aikanaan työskenteli. Ainakin näytelmä saa minut niin uskomaan, vaikka kaikkea uskomatonta siinä tapahtuu. Eivät sentään lehmät lennä, laulavat kyllä.

20190721_095238.jpg

Puoliajalla sanon seurueelleni, että näytelmässä on jotain lapsellista, ja se on eri asia kuin satumaisuus. Vasta jälkipuoliskolla käsitän, että ”koko perheen tiedekomedia” asettaa tiettyjä vaatimuksia tekstille ja esittämiselle, esimerkiksi rautalankaa, jotta kaikki pysyvät laulunäytelmän laitumella. On siinä piikkilankaakin: se piikittelee hallintoa, joka ei ymmärrä tiedettä, taidetta eikä luontoarvoja.

Hallitseva tyylikeino on se, että AI Virtanen tivaa assistenteiltaan tiede- ja kulttuuritietämystä kaavamaisella, katekismustyylisellä suora kysymys – sanatarkka vastaus -tekniikalla. Siihen tottuu. Ja jos tuntee Hurmeen hurtin tietämysvyörytystavan (mm. NiemiLemminkäinen), käy se laatuun, käypä se. Aleksis KiviShakespeare ja monet muut kulttuurisuuruudet lainaavat lauseita Hurmeelle katsojan huvitukseksi.

AIV-rehun keksimispulmat ovat tarinakehys, johon Shakespearen Kesäyön uni tarjoaa pikantteja juonilainoja. Roolitus on epätasainen, mutta ymmärrän tyylittelyn ja yksiulotteisten hahmojen kuuluvan tämän näytelmän keinovarantoon. Tehokkaita esityshetkiä on, esimerkiksi maahisten loitsiminen ja epäsuhtaisten rakastavaisten mimiikka.

Paikoitellen töksähtelevää replikointia halkovat lauluosuudet. Etenkin lehmäkuoron yhteislauluissa on mukavaa sointia, jonka luojana on toiminut säveltäjä ja musiikkia johtava Tuija Rantalainen. Kirkkolaululta kuulostava lehmien sielukkuutta todistava ”Lehmien hymni” kiinnostaa sävel-sana-yhteensopivana. Ja oi, Shakespearen sonetti on kaunis.

Ei leppeä kesäiltani hukkaan mennyt Rehu-Virtasen seurassa, sillä löydän siitä paljon hurmetyylisesti viihdyttävää, ja aistin työryhmästä vilpitöntä esittämisen iloa. Ja sanomatäkyt miellyttävät minua: epätäydellisyys kuuluu tieteen ja taiteen tekoon; hetki seuraa toistaan arvaamattomana.

Rehu-Virtanen
käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme
sävellykset Tuija Rantalainen
työryhmästä ja esityksestä lisää: https://www.vantaannayttamo.fi/
Esityksiä on 24.8.2019 saakka.
Olin esityksessä 20.7.2019.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Sivuun ensemble: Yhteinen iho

Elämä kaartaa syntymästä kuolemaan, ja sen jälkeen seuraava sukupolvi jatkaa elämää. Tästä kehästä Sivuun ensemble on toteuttanut esityksen Yhteinen iho (Kanneltalo 2019– ja joissain kohdin katsojan iho menee vaikutuksesta kanalihalle.

Aihehan ei ole omaperäinen, mutta toteutuksessa on puolia, joissa ilmaistaan ihmisen elämän vaiheita kekseliäästi, ja tanssipainotteisuus musiikkitaustoineen virittää tunnelmia. Siellä täällä puhe sanottaa tilanteita lyyrishenkisesti.

Tulee tämänkin päivä, jolloin totean: liikekielen puhuttelevuus peittoaa sanat. Kahden hengen lavantäyttö liikkein ja elein viestittävät äidin ja pojan vaiheet synnytyksestä ja syntymästä äidin ikääntymiseen ja kuolemaa sekä jälkeen jääneen tunnelmiin.

Pojan (Oskari Turpeinen) pikakelaustyyliin ilmaistu varhaiskehitys teiniksi ja pojan tuska äidin hapertuessa painuvat mieleeni, koska Turpeisen liikekielen elävyys ja elastisuus vakuuttavat. Äidin (Minna Puolanto) luopumisen tunteet pojan aikuistuessa säväyttävät, samoin vaikeus löytää yhteyttä aikuiseen lapseen. Elämästä irtautumisen hetket liikuttavat.

Esitys välittää tiiviisti kiperiä kasvatuskysymyksiä, ristiriitaisia äiti-lapsi-tunteita, perheenjäsenten erillisyyttä ja viestintävaikeuksia. Lavastukseksi riittävät harsoiset pienhuoneet, oviaukot ja avoin tila. Yksi pyöräilykypärä saa eri elämänvaiheissa symboloida sitä, miten haluamme suojella rakasta. Joskus sille on sanoja, usein ei. Joskus pääsemme lähelle, usein emme. Jälkiä toisiimme jätämme. Aina.

20190228_202651.jpg

Joka katsoja voi tunnistaa esityksestä elämänvaiheitaan. Vielä ehtii jakaa niitä Yhteisen ihon kanssa: katso Kanneltalon esitysajat tästä.

– –

Yhteinen iho
Sivuun ensemble
Kanneltalo, ensi-ilta 27.2.2019
Esiintyjät: minna Puolanto ja Oskari Turpeinen
Käsikirjoitus: Veera Tyhtilä
Koreografia, ohjaus: Ninni Perko
Työryhmästä ja esityksestä lisää tässä.

Kiitos lipusta, Sivuun ensemble & Kanneltalo.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, tanssi, teatteri

Avoimet ovet: Loviisa ja Heta

Järkälemäiset hämäläiset talollisdraamat yhdistyvät Heini Tolan käsittelyssä parituntiseksi esitykseksi. Kunnioitan Loviisa ja Heta -esityksen tiivistämisen taitoa. Avoimien ovien karsitussa esityksessä mahdollistuu menneen maailman maalaisnaiskohtaloiden koskettavuus tämänpäiväiselle näkijälle.

20190216_093918.jpg

Ensimmäinen puoliaika keskittyy Loviisan asettumiseen Niskavuoren emännäksi. Se käy kovien pettymysten kautta: Juhani on nainut Loviisan rahojen takia, sillä miehen tosirakkaus roihuaa meijerin Malviinaan. Kummankin Juhanin naisen luopumisen tunteet välittyvät väkevästi, samoin Juhanin heikkous. Loviisa lunastaa paikkansa mutta raskain kompromissein.

Toinen näytös keskittyy kovis-Hetaan, jonka osaton asema selviää jo ensimmäisessä näytöksessä. Talontyttären menestys rajautuu naimakauppaan. Kun kopea Heta ei saa haluamaansa, loppu on vain ylpeyskuoren säilyttämistä. Muun hyvän ymmärtäminen tapahtuu liian myöhään. Hetaa ei ole helppo ymmärtää, toisaalta on, silti renkipohjainen aviomies-Akusti on jo muinaisessa elokuvaversiossa sulattanut sydämeni.

Kolme näyttelijää selviää kahden näytelmän koosteesta ja monista rooleista uskottavasti: näyttelijät ilmaisevat hienosti eri henkilöiden kokemus- ja tunne-elämää. Roolien vaihto onnistuu hyvin huivin tai hatun vaihdon ansiosta, muuta ei tarvita.

Musisointi mietityttää minua. Tunnelmia korostava taustasäestys toimii, mutta jotkut päällekäyvät estradilaulut raikuvat siten, etten oivalla yhteyttä näytelmäteemoihin. Ymmärrän ”Work, work, work” -gospelsoundin korostavan työteliästä puurtamista, mutta jollain tavalla se raikaa räikeästi, koska samalla toistuu hieman maneerimainen tuolien siirtely liukuhihnatyyliin. Eli musiikkityylivalintoja en täysin käsitä, en myöskään taustamaalauksen merimaisemaa (voi se toisaalta olla henkilöitä toisistaan erottava hämäläisjärvi). Sivuhenkilöistä on tehty tauluraamit, ja ainakin ennakkoesityksessä niiden liikuttelu käy kömpelöhkösti. Tähdennän: marinanaiheeni eivät esityskokonaisuutta horjuta.

Heini Tolan aika on ilmeisesti päättymässä Avoimissa ovissa. Viime vuosina kotimaiset naiskirjailijat ovat saaneet teatterissa rooleja, joihin mahtuu ajatonta ja vaikuttavaa. Hieno, arvostettava asia –  ja päätös toteutuu mallikkaasti.

– –

Niskavuori: Loviisa ja Heta
Avoimet ovet, ennakko 11.2.2019, ensi-ilta 19.2.2019
Teksti: Hella Wuolijoki
Sovitus ja ohjaus: Heini Tola
rooleissa Ella Pyhältö, Mirva Kuivalainen, Jukka Pitkänen
musiikki Salla Matkkanen
skenogragia Ia Ensterä
valosuunnittelu Jere Kouhia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri