Aihearkisto: Draama

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (Tammi 2022) vie tulevaisuuden maailmaan, jossa pandemiakatastrofi on romuttanut sivilisaation – ei infrastruktuuria, sähköä, tietotekniikkaa, ruokahuoltoa eikä terveydenhoitoa. Noin vuonna 2040 jäljellä on joitain yhdyskuntia, joissa vanhimmat eloonjääneet voivat muistella, milloin sai viimeksi syödä appelsiinia, kenties vuonna 2018.

Kanadalaisen kirjailijan romaani ilmestyi vuonna 2014, ja koronan jälkeen se täräyttää: tutun elämäntavan katoaminen on pienestä kiinni. Asema 11 heilauttaa ajatuksia ja muistuttaa, miten riippuvaisia olemme teknologiasta ja yltäkylläisyydestä, joista nyt länsimaissa saamme nauttia – ja miten haurasta se on.

Ahmin kirjan yhtä kyytiä, koska juoni vetää tehokkaasti ja kerronnan aika- ja henkilönäkökulmavaihtelut pitävät tarkkaavaisena. Vaikkei henkilökuvaus ole erityisen syvää, henkilöiden palapeli rakentuu kekseliäästi: muutama päähenkilö kytketään toisiinsa joustavin juonilangoin.

Viisikymppinen näyttelijä Arthur Leander kuningas Learin roolissa torontolaisella teatterilavalla toimii keskuksena, ja häneen liittyvät tavalla tai toisella ystävä Carl, ex-vaimot, poika, esityksen lapsinäyttelijä Kirsten ja paparazzi-ensihoitaja Jeevan. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuvataide kulkee juonessa mukana. Ja muukin taide, sillä tulevaisuuden aikatasolla Kirsten kuuluu autioitunutta kanadalaisrannikkoa kiertelevään seurueeseen, joka esittää harvalukuisille yhteisöille vuoroin sinfoniamusiikkia ja Shakespearen näytelmiä.

”Kiertävän sinfoniaorkesterin nimi on kirjoitettu valkoisella kaikkien kolmen vaunun molempiin kylkiin, mutta ensimmäisessä vaunussa lukee lisäksi: Koska selviytyminen eri riitä.”

Selviytyminen ei riitä. Komeasti kytkeytyy taiteen sielunruoka maailmanlopun meininkiin, jossa hengissäpysyminen on uhattuna, ihmiset pelkäävät toisiaan ja väärille profeetoille tulee tila. Silti joissain yksilöissä ja yhteisöissä on toivoa – näkyy joitain valonpilkahduksia.

Romaanin juoneen ja tarinaan punoutuu jos jonkinlaista aihetta ja tapahtumaa, myös yllätyksiä. Teemojen moninaisuus miellyttää minua. Jostain syystä tämä kirja saa minut ymmärtämään, miten infrastruktuuri on erityisosaajien varassa, ja jos… Kirja pysäyttää: mitä kaikesta ja kenestäkin jäljelle jää.

Romaanin kerronnan visuaalisuus saa aikaan eläviä kuvia verkkokalvolle henkilöistä, tilanteista ja ympäristöstä. Se saa jännittämään, miten romaani siirtyy postapokalyptiseksi tv-sarjaksi Station 11 (HBO Max 2021-2022). Muutaman jakson perusteella en ole erityisen vakuuttunut. Vetävä tarina on draamana muuttunut oudon ponnettomaksi.

Emily St. John Mandel: Asema 11, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2022, 394 sivua. Lainasin kirjabloggaajakaveriltani.

Station 11, HBO Max 2021 – 2022, minisarja, 10 jaksoa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani

Brechtiä jokanaiselle

Musiikkiteatteri Kapsäkissä esitetään Sirpa Kähkösen käsikirjoittamaa esitystä Brechtiä jokanaiselle. Voisi sanoa, että esitys on biofiktiota näyttämölle. Brechtistä kertova musiikkinäytelmä ajoittuu Helsinki-vuosiin 1940 – 41, jolloin ”miljoonien runoilija” oleilee Suomessa.

Ja nyt heti oikaisu, mistä näytelmä todellisuudessa kertoo. Grete Steffin, Brechtin sihteeri ja lemmitty, usean abortin läpikäynyt nainen, käynnistää näytelmän. Kolmiodraama on kytenyt vuosia, sillä Brechtin vaimo Helli Weigel ei ole hävinnyt mihinkään: kolmikko asuu Suomessa yhdessä. Joukkoon liittyy Brechtin kolmas nainen Ruth Berlau, ja aika ihastunut taitaa olla myös Hella Wuolijoki. Oleellista on naisten estradille asettelu toimijoina ja kokijoina.

Hurtisti kuvio huipentuu kohtaukseen, jossa Brecht naisineen viettää kesää Hella Wuolijoen kartanolla. Saksalaiskirjailijan riettailu Berlaun kanssa puhututtaa kylän asukkeja, mikä välittyy railakkaasti yhteislaulusta ja laulajien eleistä.

Tunnelmat vaihtelevat esityksen mittaan tasaisesta taustoituksesta piikikkääseen sanailuun tai syvälle sukeltaviin tuntoihin. Minuun vaikutuksen tekevät laulut puoliajan jälkeen: Brechtin vaimon ahtaat tunteet kerrostaloasunnon yhteiselosta ovat väkeviä, ja Berlaun laulu lapsuudestaan ja nuoruudestaan tuo muuten lennokkaaseen henkilöön herkkyyttä – tarvittavaa taustaa rempseydelle. 

Näytelmä paljastaa miesneron, joka ei ota vastuuta mistään vaan edellyttää ihailua, huoltoa ja hoivaa. Mies marisee ja viettelee, ja sihteeri kulkee perässä kynän ja muistikirjan kanssa poimimassa jokaisen neronleimauksen. Esitys ei saanut minua täysin käsittämään, mikä oli Brechtin lumovoiman salaisuus tai miksi naiset piirittivät tai sietivät häntä.

Kaikki Brechtin naiset ovat luovia taiteilijoita, ja siksi näytelmä kuristaa kulisseihin ja herättää kysymyksiä, kenen tekstiä Brechtin nimissä julkaistuissa teoksissa mahtaa olla. Samantapaisesti teosomistajuutta kyseenalaistaa Jari Järvelän Aino A, romaani Aino ja Alvar Aallosta.

Sopivasti muut näytelmän henkilöt avartavat kokonaisuutta. Elmer Diktonius ja Elvi Sinervo esittävät suoria sivalluksia, ja heidän kauttaan poliittisesta tilanteesta on eri näkökulmia. Mainio Hella Wuolijoki touhuaa tehokkaasti monella rintamalla.

Pidin lavastusratkaisuista, ja etenkin ajankohtaan ja henkilöihin liittyvien kuvien heijastus seinän sermeihin toimi erinomaisesti. Näppärä ratkaisu oli esittää lapset puutarhatonttuina: statisteiksi jäävät lapset olivat posliinipystejä, vain äänet kuuluivat nauhoitettuna. Ja koska oli kyse musiikkiteatterista, laulun voimaa käytettiin tehokkaasti ja tunnelmia luovasti. Moniääniset osuudet hivelivät korvia. Jokainen näyttelijä veti useaa roolia, ja vaihdot sujuivat sutjakkaasti.

Kelpo esitys!

Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 2.11.2022

Käsikirjoitus: Sirpa Kähkönen

Ohjaus: Taru Mäkelä

Musiikkidramaturgia: Marko Puro, Reetta Ristimäki

Rooleissa: Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo, Hanna Vahtikari, Reetta Ristimäki, Johannes Korpijaakko, Marko Puro

Lisää Kapsäkin nettisivuilla.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Sarjatuijottelijan muistiinpanot huhtikuulta 2022

Olen jokusen kirjan huhtikuussa lukenut, mutta työt, muut puuhat ja viime päivien flunssasairastelu ovat vaikuttaneet lukutahtiin. Olen sen sijaan lepuuttanut päätäni tv-draamoilla. Tähän kohtaan täytyykin siteerata tässä kuussa lukemaani Riika Ala-Harjan romaania Tämä ei ole tv-sarja: ”Sarjat ovat paljon houkuttelevampia, mukaansatempaavampia kuin kirjat.”  Satiiria, ironiaa tai sinnepäin lohkaisu saattaa olla, mutta kyllä sarjat ovat kovia kilpailijoita kirjoille. Esittelen kolme viimeisintä sarjakokemustani.

Vallan linnake – Voima ja kunnia

Vallan linnake on vanha suursuosikkini, ja kyllä jännitti, pitääkö neljäs tuotantokausi (Netflix 2022) tasonsa. Huokaisen helpotuksesta ja kunnioituksesta: on se kova. Nyt on monia ajankohtaisia asioita esillä kuten ympäristöasiat ja suurvaltapolitiikka. Grönlannista löytyy öljyä, ja siitä kiinnostuvat muutkin kuin Tanskan hallitus. USA:n, Kiinan ja Venäjän valtataistelu ei ole ainoa selkkaus, jota Tanskan ulkoministeri Birgitte Nyborg (upea Sidse Babett Knudsen) joutuu ratkomaan.

Käsikirjoitusvelho Adam Price onnistuu rakentamaan joka jaksoon jäntevää draamaa ja sen lisäksi koko kahdeksan jakson kokonaisuuteen kaaren. Ihmettelen toistuvasti, miten sähäkkää voi saada aikaa pienen Pohjoismaan kuvitellusta politiikasta. Sarjalle tuttuun tapaan hallituspolitiikan lisäksi media on mukana lisäämässä sävyjä tuotantokauden tematiikkaan: valta ja vallankäyttö sekä mitä hintaa yksilöt ovat valmiita niistä maksamaan.

Viisikymppisen ministerin vaihdevuodet, yksinäisyys ja sen kompensointi sekä ristiriidat kuvataan läheltä niin, että on vaikea ottaa kuvaus fiktiona. Birgitte on vakuuttava jopa silloin, kun touhu on kääntyä (hieman liioittelen) lady Macbethin tyyliseksi. Uutistoimituksen johtajaksi nimetty Katrin toimii ikään kuin Birgitten rinnakkaishahmona mediatalonäkökulmasta. Mediakentän muutos tulee hyvin esille kummankin somekäyttäytymisessä.

Kerrassaan komeaa rooliosaamista! Ilahdun, kun noin kymmenen vuoden tauon jälkeen samat näyttelijät ovat tutuissa rooleissaan, ja uusina henkilöinä on muista tanskalaisista tv-sarjoista tuttuja näyttelijöitä. Jälkimmäisistä etenkin arktisten alueiden erikoislähettiläs Kierkegaard (Perilliset-sarjasta tuttu) valloitti minut.

Olen erittäin vaikuttunut, miten viimeisessä jaksossa viedään asioita päätökseen ja jätetään ovi auki viidenteen tuotantokauteen – toivon.

Kimppakämppä

Parisen vuotta sitten löysin Yle Areenasta vahingossa australialaissarjan Kimppakämppä. Siinä erinäisten sattumusten jälkeen viisi erilaista ja eri-ikäistä aikuista muuttavat kimppakämppään. Kaikenlaista sattui ja tapahtui. Sattumalta huomasin Areenaan ilmaantuneen toisen tuotantokauden.

Aikamoista ihmissuhdesirkusta sarjassa on, mutta siinä on samalla sympaattista rosoa. Kuvaus on kevyttä mutta myös koskettavaa, sillä elämään kuuluva tunnekirjo saadaan hyvin väritettyä henkilöiden tapahtumiin ja suhteisiin. 

Herkullinen sivuhahmo on kimppakämpän homokirurgin intialaismamma, ja suosikkini varsinaisista kimppailijoista taitaa olla yli viisikymppinen sairaanhoitaja, jonka on vaikea reflektoida suorasukaisten tokaisujensa seurauksia. Viihdyin.

Hotelli Portofino

Tämä onkin vähän vaikeampi pala, sillä en osaa päättää, onko Hotelli Portofino (Yle Areena) aika sietämätön vai viihdyttävän hömppä sohvamatka. Sarja kertoo idyllisen italialaiskaupungin hotellista, jota johtaa köyhtynyt brittiaatelisrouva. Myös hotellivieraat sekä henkilökunta ovat pääosin brittejä.

Sarjaan on ympätty paljon kaikkea: junailtuja naimakauppoja, taidehuijauksia, perheongelmia, salaisuuksia, kiristystä, romansseja ja luokkaeroja. Ensimmäinen maailmansota ja muut menneisyyden kokemukset painavat tunteita. Pelon ilmapiiriä lomatunnelmaan tuo nouseva fasismi.

Italialainen rantakaupunkimaisema on silkkaa silmäkarkkia, samoin ihailemani 1920-luvun puvustus. Näyttelijät ovat kelpo kööriä, mutta henkilökuvaus jää pintaan, joten kokonaisuudesta kehkeytyy puolivillainen. Ahmin sen silti.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

The Last Kingdom: 5. tuotantokausi

Olen heikkona epookeille ja historiaviihteelle, lisäksi minulla on kummallinen pehmeä kohta viikingeille ja ja muille vastaaville satoja vuosia vanhoille väkeville hahmoille sekä varhaisten aikojen tukka hulmuten ratsastajille. Tätä taustaa vasten ei liene yllätys, että olen odottanut The Last Kingdomin viimeistä, viidettä tuotantokautta. 

Innostuksestani kertovat aiempien tuotantokausien juttuni. Kausien taso on tosin vaihdellut, mutta joukossa on ollut unohtumattomia jaksoja. Viides tuotantokausi lähtee liikkeelle uhkientäyteisesti, ja täytyy todeta, että nykyaika eurooppalaisine sotauutisineen vaikuttaa vahvasti katsomiskokemukseeni: en kestä lähikuvia lukuisista taistelukohtauksista enkä niiden pitkittämistä saatikka veristä silvontaa.

Sarjassa totta on 800 – 900 -lukujen taitteen unelma yhtenäisestä Englannista, ja osa henkilöistä on tosipohjaisia. Runsaasti tarjoutuu mielikuvitukselle liikkumavaraa, kun kyse on yli 1000 vuotta vanhoista tapahtumista. Sarja perustuu Bernard Cornwellin romaanisarjaan The Saxon Stories, jota draamatuotanto on vielä muokannut omiin tarkoituksiinsa. Nostan sarjalle hattua henkilö- ja ajankuvien luomisesta, ja lavastus, puvustus sekä kaikkinainen rekvisiitta vievät katsojan uskottavasti menneeseen maailmaan.

En heti heittäydy tuttuja asetelmia veivaaviin jaksoihin. Vaan sitten jysähtää! Viidennessä tuotantokaudessa ei olekaan vain kyse Englannin yhdistämisestä ja Uhtredin ylivoimaisuudesta. Kipukohtana sykkii lojaliteetti, jota juonittelu ja katkeruus uhkaavat – niistähän on tosin sarjassa revitty kokoa ajan draaman aineksia siinä kuin kristin- ja pakanauskon vastakkainasettelustakin. Vaan ei vain niistä. Koko ajan voimistuu ”veri on vettä sakeampaa” -puoli. Nyt etenkin koetellaan vanhemmuutta.

Wessexin kuningas Edward ei menesty isänä: äpäräpojan on kasvattanut vahvaksi sankarinuorukaiseksi pakana-Uhtred, ja varsinaista kruununperijää manipuloi appiukko, joka puolestaan sössii juonitteluineen oman vanhemmuutensa. Kipeimmin koskee Uhtredin isyys, jonka hänen kiivas tyttärensä kyseenalaistaa: kumpi on vienyt aina voiton, sählääminen Wessexin valtataisteluissa vai perhe? Eikä vihansa viikinkimatriarkaksi kanavoineen Britan äitiys ole kevyintä lajia, ei myöskään sen seuraukset. Monet muut juonenkäänteet kietoutuvat myös sukusuhteisiin.

Oikeastaan osassa neljä alkaa vaikuttaa siltä, että viimeinen tuotantokausi on katsomisen arvoinen, ja tunne vahvistuu jaksossa seitsemän. Miten virkistääkin äijäilysarjaa, että kapinoivat teinitytöt kuten Uhtredin tytär ja Mercian prinsessa sekoittavat pakkaa! Eikä siinä kaikki. Pääsankarin Uhtredin piikki lihassa on kautta sarjan ollut Alfred-kuninkaan vaimo ja tätä nykyä leski Aelswith, joka vastaa viimeisen tuotantokauden yllättävimmästä annista. Naisen väliintulot naurattavat, ärsyttävät ja viimeisiin minuutteihin asti ällistyttävät. (Jostain luinkin vertailu- ja yhtymäkohdista Downton Abbeyn mainioon leskikreivittäreen.)

Juonitteluja, taisteluita, niitä riittää, mutta minua sytyttävät sarjan suvantovaiheiden keskustelut ja henkilöiden pintaa syvemmälle raapivat kohtaamiset. Vähän niitä on, mutta sarjakokonaisuus niistä vahvistuu. Draaman kaaren on tarkoitus päästä ratkaisuunsa: saako Uhtred takaisin sukuperintönsä, Bebbanburgin tilukset? Tai pysyykö hän edes hengissä uskollisine apureineen? En paljasta.

Muutamaa asiaa ihmettelen. Yhä vain koen mahdottomaksi muistaa kymmenkunnan Ae-alkuisen henkilön nimen. Ja tuotantokaudesta toiseen mukana olleet näyttelijät ovat turhan nuoren näköisiä suhteessa ajan kulkuun. Maskeeraus ei panosta vanhennusefekteihin. Uhtredin (Alexander Dreymon) puhe kulkee yhä kiehtovan kolisten ja olemus kantaa sankariroolinsa. Edward-kuningas ja Brita kuten monet muut näyttelevät yksioikoisesti, vaan ei sekään pitemmän päälle haittaa.

Tämänkin totean: alkukausien pornostelusta ei ole oikeastaan jälkeäkään. Hyvä. Minua huvittaa suomentajan sanavalinta, kun puhe siirtyy petipuuhiin: käännös on koreilemattoman epäsentimentaalinen köyriä. Sitä paitsi silkka romantiikkakin on nyt silmiinpistävän niukkaa.

Loppuminuuteille isketään muutama kutkuttava jäynä: hyvä, hyvä. Aistin siinä kaikesta huolimatta hienoista optiota jatkolle; juoniaineksia olisi ainakin yhteen filmiin. Loppukuvat myös sykähdyttävät ja saavat ajattelemaan, että voisin kerrata koko eskapismihistoriasarjan ja katsoa taas Englannin ja Uhtredin kasvutarinaa – ja viimeksi mainitun silmien kiiltoa – tunnista toiseen. Kuulisin vielä kohtalokkaan: ”The Destiny is all.”

Lisäys 21.3.2022: Luin juuri netin ihmemaasta, että Netflix on tekemässä elokuvan Seven kings must die sarjan jatkoksi.

The Last Kingdom, kausi 5. Netflix 2022. 10 osaa. Sarja perustuu Bernard Cornwellin romaanisarjaan The Saxon Stories. Viimeisen tuotantokauden traileri: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama

Kiven Kullervosta selkoa

Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä palkittiin ensimmäisenä suomalaisena tragediana, mutta SKS vaati siihen muutoksia, joten julkaisunsa se sai muutamaa vuotta myöhemmin, 1864. Kalevalan runoihin perustuvaan näytelmään Kivi teki omia ratkaisuja, vaikka juoni seuraa esikuvaa.

Kullervon hurja päähenkilö on kokenut kovia, eikä hän osaa hallita tunteitaan eikä tekojaan. Tarina on ajaton: kosto elää ja väkivalta käy ainoaksi ratkaisumalliksi. Sitä sattuu meillä ja muualla koko ajan. Kullervolla on siten yhä paljon kerrottavaa. 

Kullervon tragedian voima ei ole vähentynyt, eikä sen vaikutus laimene, kun nykylukija sen lukee. Kieli on monimutkaista ja ilmeikästä – ja siinä sen voima ja heikkous. Heikkoudella tarkoitan sitä, että monelle lukijalle voi tulla ongelmia ymmärtää kiemuraista ilmaisua. 

Siksi selkokielinen Kullervo antaa mahdollisuuden tutustua Kullervoon ja hänen tarinaansa. Kirja kuvaa esimerkiksi Kullervon mielen muutoksia, vuorovaikutuksen ongelmia ja omien tekojen kohtaamisen vaikeuksia. Väkevät voimat vievät nuoren miehen kauheudesta toiseen. Pahojen tekojen ja onnettomien yhteensattumien lisäksi tarinaan sisältyy mytologista runollisuutta.

Selkomukautuksessa tarina ja tunnelma säilyvät, vaikka kielen rakenne ja sanasto täytyy muokata helpoksi. Selkoistuksessani saattaa olla paikoitellen vanhaa sävyä tunnelman takaamiseksi, mutta tälle päivälle tuntemattomat ilmaisut ovat vaihtuneet helpoksi kieleksi. Lisäksi näytelmä on selkomukautuksessa muuttunut kertomukseksi.

Esimerkiksi Kiven näytelmässä Kullervo sanoo näin:

”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”

Selkomukautuksessa muuttuvat sanat ja lauseiden rakenne:

Kuivat männyt vapisivat vuoren päällä,

ja suuret linnut huusivat ja pakenivat,

kun kova, vihainen tuuli vinkui.

Myrskyssä kuulin koston huudon,

ja siksi minua painaa synkkä kauhu.

Kullervo-kirjaan lisäsin tieto-osuuden, joista uudet Kullervon lukijat saavat perustietoja Aleksis Kivestä, Kalevalan Kullervo-runoista ja Kiven siihen tekemistä muutoksista. Lisäksi kirjassa on lyhyt kuvaus, mitä ratkaisuja tein selkokertomuksessa.

Vaikka Kullervo ei ole mikään hyvän mielen tarina, siitä on moneksi. Siksi väkevä kertomus on nyt kaikenlaisten lukijoiden saavutettavissa. Kirjan voi ostaa kustantajan eli Laatusanan verkkokaupasta.

Kirja sopii myös koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden, suomi toisena kielenä sekä taiteen ja luovan ilmaisun opetukseen. Olen tehnyt kirjaan myös selkokielisen tehtäväpaketin, joka on tarjolla Äidinkielen opettajain liiton sivuilla jäsenille ilmaisena ja muille maksullisena.

Kullervo aloittaa Laatusanan kotimaisten klassikkokirjailijoiden teosten selkosarjan. Lisää on siis luvassa tulevina vuosina.

Aleksi Kivi

Kullervo

selkomukautus Tuija Takala

kansikuva Siru Tirronen

Laatusana 2021.

7 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Kanneltalo: Kohtauksia kerrostalossa

Kulttuuri voi tulla konkreettisesti lähelle. Ei ole kauaa, kun kuljeskelin Maununnevalla ihmetellen purettavaa kerrostaloa. Siitä on kivenheitto Kanneltaloon, jossa on esitetty draamakomediaa Kohtauksia kerrostalosta. Ensinnäkin ilahduttaa se, että teatteria tapaa lähiössä ja toisekseen on helppo eläytyä purkukerrostalon asukkaisiin, josta näytelmä kertoo.

Näytelmän alussa samastuminen minulta luontuu: myös minä niin kuin näytelmän Essi olen huolehtinut laitoshoidossa olevalle vanhemmalle omat makkarat hoitopaikan jääkaappiin, josta ne ovat jonnekin hävinneet eivätkä hoitopaikan sijaiset tunne vanhusta eivätkä makkaroita. Joten näytelmässä on arkista tarttumapintaa. On siinä muutakin.

Kerrostalomiljöö on oiva paikka tuoda yhteen erilaisia henkilöitä. Keski-ikäinen Essi unohtaa elää tai pakenee omaa elämää, kun hän touhuaa eri laitoksissa asuvien vanhempiensa hyvinvoinnin puolesta. Essin lapsuudenystävän, näyttelijädiiva-Helkan työura ja elämänhallinta ovat romahduspisteessä, ja hän pakenee Essin luo.

Ella Pyhältö näyttelee Essin lisäksi kaikkien kerrostalojen kauhuasukasta, kyttäävää ja joka asiaan puuttuvaa vanhaa rouvaa Margaretaa ja suuntaa vailla pulputtavaa siivoja-Sannaa. Miia Nuutilalla on Heljän roolin lisäksi vloggaaja Helena ja Sannan siivousfirman pomo Tuula. Luistavasti näyttelijät liukuvat tyypistä toiseen.

Näytelmä kertoo naisista elämäntilanteissa, jotka odottavat ratkaisua. Kaikilla kipupisteet tykyttävät. Naisilla on keskinäisiä jännitteitä, mutta yhdistäviä tekijöitä on myös, etenkin yksinäisyys, joka peittyy esimerkiksi tositeeveetuijotteluun, hyvinvointituotteiden markkinointiin tai hoivahysteriaan. 

Komediallisuus edellyttää tietynlaista kärjistävyyttä ja tyylittelyä. Se ei häivytä henkilöiden tragedioita. Esimerkiksi todellisuutta peittelevän Heljän suulla puhuu keski-ikäinen naisnäyttelijä, joka jää tyhjän päälle roolituskilpialussa, ja Margaretan raivostuttavuuden takana lymyää kipeitä avioasioita. Jos Essi hoivaa rakkaudenkaipuusta, Margaretalle halvaantuneen aviomiehen kotihoito merkitsee kostoa. Margareta on näytelmän herkullisin hahmo, joka loppuhuipennuksessaan saa katsojan puolelleen.

Virpi Haatainen on käsikirjoittanut ja ohjannut pinnistelemättömästi etenevän esityksen, jossa tilanhallinta ja roolien vaihdokset toimivat sujuvasti. Näppärästi roolista toiseen vaihdettava puvustus tukee hahmojen karaktääriä. Melko riisuttu lavastus on ilmeikäs ja taipuu hyvin tilanteiden vaihteluun.

Näytelmän arkiset asetelmat eivät ole tylsiä vaan harkittuja valintoja väläyttämässä aikuisten naisten elämäntilanteita. Siksi Kohtauksia kerrostalossa on piristävää lähiöteatteria, jonka soisi päätyvän monen kulttuuritalon estradille.

Kanneltalo

Kohtauksia kerrostalossa (ensi-ilta 27.10.2021, esitys 2.11.2021)

Kösikirjoitus ja ohjaus: Virpi Haatainen

rooleissa: Miia Nuutila ja Ella Pyhältö

valosuunnittelu: Mirkka Saari

äänisuunnittelu: Lauri Kalo

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kansallisteatteri: Pintaremontti

Miika Nousiaisen Pintaremontti-romaanista olen kirjoittanut jutun, ja sen lopussa ounastelin kirjan siirtyvän elokuvaksi tai kesäteatteriesitykseksi. Ehei. Kansallisteatteri ehti ensin. Ensi-illan yleisö otti elämänlaatukomedian raikuvin aplodein vastaan. Ilo siitä, että taas ollaan teatterissa, sai minut läiskimään kämmeniäni, ja intoa lisäsi esityksen keveä inhimillisyys.

Romaanissa on monta minäkertojaa, ja esityksessä henkilöt kääntyvät usein yleisön puoleen kertomaan. Kyllä se toimii, myös dialogi vie henkilöitä ja tapahtumia eteenpäin. Keskeistä on perhe, ystävät, rakkaus, parisuhde ja lapset. Niistä näytelmä kirjoo värikkään kudelman, jossa huumori höystää arjen murheita ja iloisia yllätyksiä.

Sami (Juha Varis) etsii taukoamatta elämänsä naista ja äitiä lapselleen, ja Samin sisko (Annika Poijärvi) kipuilee lapsettomuuttaan, jonka painetta lisää äidin (Tiina Weckström) utelut lapsenlapsista. Samin ystävät Markus (Pyry Nikkilä) ja Pesonen (Heikki Pitkänen) edustavat kahta äärilaitaa: Markus tuskailee pienten tyttöjen yksinhuoltajana ja Pesonen saattohoitaa eronneita vanhempiaan. Viehättävästi kuvataan nelikymppisten miesten ystävyyttä, joka on kantanut lapsuudesta lähtien. 

Muiden henkilöiden touhuilu peilautuu säihkyvän elämäntapabloggaajan (Katja Küttner) ihanuuspuheisiin. Bloggaajan osuus toimii näytelmässä paremmin kuin kirjassa: nyt se onnistuu sävyttämään hauskasti toden ja mielikuvien ristiriitaa, ei vain irrallisen osoittelevasti. Oman säikeensä tapahtumiin tarjoaa Samin sattumayhteys liivijengiin. Siitä irtoaa jokseenkin kliseistä vitsiä, mutta se korostaa Samin hyväntahtoista höpsöyttä.

Mitään syväluotauksia ei elämänsekoilusta tai henkilöistä synny, eikä ole tarkoituskaan: romaanin pääanti siirtyy teatterilavalle kepeästi. Mausteena on ripaus musiikkiteatteria tanssahduksineen. Koen joitain kohtauksista toisiin siirtymisiä jähmeiksi, joitain kohtauksia turhan viivytteleviksi tai jopa turhiksi. Pieni karsiminen tehostaisi tempoa ja vauhtiin pääsyä. Näyttelijät kyllä heittäytyvät rooleihinsa, osa vetää mainiosti usean tyypin repertuaarin.

Lavastusratkaisu toimii hienosti. Näyttämöllä on yhdeksän huoneen kuutio, jonka asunnot muuntautuvat tilanteen mukaan. Valaistus tehostaa tilojen taipuisuutta eri tilanteisiin. Myös puvustus tukee tunnelmia. Näytelmän alkaa hautajaisista ja päättyy ilojuhlaan, jonka asujen värit tarjoavat silkkaa silmäkarkkia.

Korona-ajan karkiksi kutsuisin esitystä kaikkineen. Se on hyväntahtoinen hupailu, jossa inhimillisiin sotkuihin suhtaudutaan lämmöllä. Hyviä ihmisiä kaikki ovat pintansa alla, rakkauden ja läheisten tarpeessa. Hieman jää hiertämään lopun asetelma, jossa kaikki pareittain katsovat onnellisina tulevaisuuteen. Joku olisi voinut riittää ihan itsenään.

Kansallisteatteri

Pintaremontti, ensi-ilta 27.10.2021

ohjaus Irene Aho

Dramatisointi Minna Leino Miika Nousiaisen romaanista

Muut tekijät Kansallisteatterin sivuilla.

Kiitos: sain lipun Bloggariklubilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Romaani, teatteri

KOM: Lou Salomé

Oletko kuullut kirjailijasta ja psykoanalyysin kehittäjästä Lou Salomésta, tunnettu myös nimillä Louise von Salomé ja Lou Andreas-Salomé? Minä en ole kuullut naisesta (1861 – 1937), vaan olen ohittanut hänestä maininnat, joita on ehkä ollut liittyen Friedrich Nietzscheen, Rainer Maria Rilkeen ja Sigmund Freudiin. Siis unohdettu suurnainen maailmankuulujen miesten häivyttämänä? Niin on ollut, ei enää, ei KOM-teatterissa.

Aina Bergroth on kirjoittanut näytelmän Lou Salomésta, ja ilman muuta se käsittelee sukupuolittuneisuutta ja miesvaltaista yhteiskuntaa. Tällä kertaa ei naista kuvata miesten kautta vaan nainen elämäkertadraaman pääosassa ottaa estradin. Loun elämään liittyy naisia ja miehiä, mutta fokus on Loun innostuksessa, ajattelussa ja elämäntapahtumissa.

Innostus mainittu! Lou (upea Vilma Melasniemi) pulppuilee intoa ja iloa. Etenkin nuoren Loun tiedonjano ja onni jakaa ajatuksiaan Paul Réen ja Nietschen kanssa ohittaa hurmaavasti kaikki aikansa sopivaisuussäännöt. Loun suhteet sotkeutuvat, muttei näytelmä niihin kompastu, vaan näyttää vapauden, riemun ja murheen väläyksinä. Miehet vaihtuvat, Ellen Key pysyy ystävänä ja aviomies Friedrich Carl Andreas säilyy jonkin sortin turvasatamana. Vaihtelunhaluisen ja elämänsä suuntaa etsivän Loun viimeisin löytö on 50-vuotiaana Freud ja psykoanalyysi, jota Lou harjoittaa työnään lopun elämäänsä.

Kaiken tuon koen episodimaisesti. Esitys etenee kronologisesti kavalkadina, jossa kohtaukset liittyvät joustavasti toisiinsa. Muut näyttelijät (Ella Mettänen, Eero Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen) vaihtavat lähes lennossa rooleja, kun Lou säkenöi tauotta lavalla, hallitsee sitä.

Huumori ja hilpeys taittavat saarnan sukupuolten epätasa-arvosta, ja se tekee kokonaisuudesta raikkaan ja puhuttelevan – myös ajattoman. Kohtaus, jossa äijäkööri huutelee haukkumasanoja Loulle, on sitä samaa, mitä some-maalitetut naiset saavat osakseen.

Esityksen rönsyilevä, symboleja syöksevä lavastus riemastuttaa, valaistus ihastuttaa ja Eva Louhimiehen musisointi tukee hienosti tunnelmia. Riikka Oksasen ohjaus ja ensemblen panostus vakuuttaavat: elähdyttävä, mainio teatterikokemus!

Kotimaisessa kirjallisuudessa on viime aikoina ilmestynyt poikkeuksellisen paljon romaaneja, joissa romaanihenkilö on oikeasti elänyt ihminen, eli kyse on biofiktiosta. Näytelmä Lou Salomé sopii joukkoon (Aina Bergrothin näytelmän on julkaissut ntamo), ja esitys olkoon sitten bioteatteria.

Se täytyy vielä todeta, että Heikki Kännön romaani Runoilija on oiva johdattelija etenkin näytelmän Nietzschen ja hänen sisarensa piireihin. Ja tämä vielä: jos Mia Kankimäki kirjoittaisi jatko-osan kirjaan Naiset joita ajattelen öisin, siihen ehdottomasti kuuluisi Lou Salomé; ainakin minun yönaislistani päivittyi KOMin näytelmän myötä.

KOM-teatteri

Lou Salomé

Näytelmäteksti: Aina Bergroth

Ohjaus Riikka Osanen

Muut tekijät KOMin sivuilla.

PS. Huomasin, että Lou Salomésta on myös saksankielinen elokuva Lou Andreas -Salomé, The Audacity To Be Free. Tässä sen traileri.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kansallisooppera: Tosca

Olenko muuttunut oopperakatsojana? Viimeiset kymmenkunta vuotta olen totutellut tähän itselleni perin vieraaseen taidelajiin: musiikin johdatteleman laulukerronnan kulttuuriin. En ole kummoinenkaan musiikin tuntija vaan pikemmin tarinoista ja kerronnasta kiinnostunut. 

Jollain lailla ooppera alkaa totuttelun jälkeen vetää puoleensa, mutta musikaalit ovat minulle edelleen mysteeri. Musikaaleissa puheen perään lauluun puhkeaminen tuntuu minua lähinnä huvittavan. Alan kuitenkin viehättyä oopperan tinkimättömään laulu- ja soitantailmaisuun.

Olen kyllä hämmästellyt oopperoiden pöhköjä librettoja, mutta alan selvästi antautua. Joko teksti ontuu ja musiikki tehoaa tai päinvastoin mutta mitäpä siitä. Joskus natsaa kumpikin.

Kansallisoopperan Toscan näin pitkän koronatauon jälkeen, joten kulttuurinälkään ahmin tämän väkevän tulkinnan lähes pureskelematta. Esityksessä on jopa useita kohtia, jotka liikuttavat.

Toscan juoni on sinänsä ajankohtainen #meetoo-aineksineen. Tulinen Tosca rakastaa taidemaalari Cavadossia mutta juonitteleva Scarpia haluaa Toscan hetken huvikeseen. Scarpia pidätyttää Cavadossin ja kiristää Toscaa seksillä. Tapahtuu oopperassa muutakin, mutta traaginen rakkaus ja valta -teema väkevöittää kaiken.

Camilla Nylund ja Tuomas Pursio. Kuva: Emma Suominen, Kansallisoopperan nettisivu

Puccinin Tosca taitaa soida oopperan popimmassa päässä: musiikki on helppoa, nautinnollista kuunneltavaa sellaisenkin korviin, joka ei ole klasariaktiivi. Oopperan orkesterin sointi hivelee, mutta todellisen vaikutuksen tekee pääkolmikko. Saan ihailla voimallisia aarioita ja duettoja.

Tosca (Camilla Nylund), Cavadossi (Andrea  Carè) ja Scarpia (Tuomas Pursio) heittäytyvät rooleihinsa ja antavat palaa. Väkevä eläytyminen tekee vaikutuksen, mitä lisää laulajien äänten vahvuuden ja herkkyyden vaihtuva tunnevoima.

Pidän esityksen selkeästä ja ilmeikkäästä lavastuksesta, mutta puvustus kokonaisuudessaan hieman hämmentää, sillä osin se viittaa 1950-lukuun, osin barokkiin. Kiinnostavasti kehitelty säpinä ja liike joukkokohtauksissa tehoaa, ja ohjaus on kaikkiaan linjakas. Siispä pudotan suojukseni ja totean: Tosca lumoaa.

Fiilistellä voi vielä kotona.

Tosca

Kansallisooppera, esitys 30.9.2021 (ensi-ilta 7.9.2018)

Ciacamo Puccini, sävellys; libretto Victor Sardoun näytelmän pohjalta: Giuseppe Ciacosa ja Luigi Illica

Muut esitystiedot Oopperan sivulta. Katso myös kuvat ja traileri.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Oppera

Kansallisteatterin Dosentit

Kaiken maailman dosentit ovat olleet ahtaalla yliopistoissa säästökuurien ja tiedettä aliarvioivan ajanhengen vuoksi. Viime aikoina olen seurannut tviittejä #tutkin, joissa tutkijat ovat kertoneet aiheistaan. Nämä asiat mielessäni astuin Kansallisteatteriin – ensimmäiseen teatterikokemukseeni sitten koronasulun.

Juha Jokelan näytelmän Dosentit pääosassa sosiaalipsykologi Johanna Virtanen (Ria Kataja) tutkii yliopistotutkijoiden työhyvinvointikokemuksia ja vetää tutkimukseen mukaan kärjekkään nuoren tutkijan Fiona Eskolan (Marja Salo). Pitkään tutkimusjumissa nuhjannut ex-mies (Hannu-Pekka Björkman) yrittää päästä myös osingoille kiinnostavasta tutkimusaineistosta. Yliopiston rehtoria (Maria Kuusiluoma) kiinnostaa vain julkisuus, ei tutkimustulos, ja dekaani (Tommi Korpela) edustaa johdon pelinappulaa.

Näytelmän ytimen voi kietoa vastapariin luottamus-epäluottamus. Voiko tutkija luottaa työnantajaansa? Voiko luottaa, että tiedolla sinänsä on arvoa? Voiko tiedeyhteisössä luottaa tutkijan etiikkaan? 

Näytelmän katsoja voi täysin luottaa draamataitoon. Dosentit on rohkeasti tarttunut näennäisen marginaaliseen aiheeseen, kammioissaan nysvääviin akateemikkoihin, mutta lopputuloksena on samastuttava tutkielma siitä, miten liike-elämän toimintatavat ja kieli järsii aloja, joihin ei sovi bisneksen voitontavoittelu ja kilpailukykyjargon. (Teen töitä opetusalalla, ja paraikaa on käynnissä innokas tuotteistamistoiminta liike-elämän termistön siivittämänä: minullakin kai on opetukseeni tuoteomistajuus.)

Draaman toteutus suhteessa aiheeseensa onnistuu hienosti. Johanna Virtanen pitää meille katsojille luentoa, johon lomittuu takautumatapahtumia. Ria Kataja on koko ajan lavalla, hallitsee sen suvereenisti: hän tekee antaumuksellista, ihailtavaa, vaikuttavaa lavatyötä. Terävän ja sujuvan Katajan pariksi sopii hyvin someaktiivi, kulmikas, töksäyttelevä Fiona – Marja Salo – hyvä niin. 

Kuvat: Kansallisteatteri

Tutkijoiden vastakkaisuus yliopiston johtoon osuu, samoin sammuvan tutkijan (miehen) aseman säilyttäminen. Kotoiset kohtaamiset aikuistuvan pojan (Otto Rokka) kanssa puolestaan näyttävät tutkijan privaattia vakuuttavammin kuin välttelevät facetime-puhelut rakastetulle (videolla Snezhina Petrova).

Tekstin selkeys hivelee esityksen seuraajaa: puhuttuun sulautuu valtava määrä tietoa ja silti se sopii näyttelijöiden suuhun. Yliopiston kirjastoa muistuttava lavastus taipuu valojen ja heijastuskuvien ansiosta moneksi. Kansallisteatterin esityksissä on jo lähes tavaramerkiksi tullut se, että apuhenkilökunta hoitaa hommiaan näkösällä, ja tähän näytelmään se sopii erittäin hyvin: huonekalujen siirtäjät ovat samalla yliopiston ulkopuolista väkeä, johon tulee kuitenkin vaikuttamaan se, jos tutkimukselta ja tiedolta viedään pohja pois.

Miksi me nauroimme, kun näytelmä alkaa käyräkuvilla tutkimusrahoitukseen käytetystä rahoituksesta? Suomen satsausten jyrkkä lasku verrattuina muihin Pohjoismaihin on niin absurdin räikeä, että naurulla yritämme selvitä epäuskosta ja kauhusta. Näytelmässä on muitakin huvitusta tuottavia tilanteita, mutta draaman vakavat aiheet eivät pariin nauruun katoa: tutkimuksen tukeminen, tutkimustulosten käyttö, somenostojen vaikutukset ja työssä jaksaminen. 

Dosentit on kunnianhimoinen esitys, ja sitenkin se tukee tutkimuksen tarkoitusta, totuuden tavoittelua. Se on ajankohtainen ja yhteiskunnallinen kannanotto. Tätä lisää.

Kansallisteatteri

Dosentit

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Muut tiedot: Kansallisteatterin nettisivut 

Esitys 16.9.2021.

Kiitos bloggaajalipusta!

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club ja Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Vuoden 2020 draamakuningattaria

Vuoteni 2020 on sisältänyt monenlaisia kirjoja ja tv-draamoja. Esittelen nyt joulunaikaan(kin) natsaavat koukuttavat Netflix-draamat ja bonukset päälle. Valintani eivät yllätä, aika paljon niistä on jo muuallakin juttua riittänyt.

Musta kuningatar

Shakkidraama Musta kuningatar (Netflix 2020) on kaikin puolin tyylikäs. 1960-luvun asut, sisustus, värit ja tunnelmat sävyttävät jäntevää juonta. Sarjassa seurataan orvon Bethin varhaiskypsän shakkitaituruuden vaiheita. Oudointa on se, että vaikkei shakista tietäisi tuontaivaallista, eivät pitkähköt turnauskuvaukset kyllästytä. Se tunnelma!

Olellista sarjassa on se, miten siinä väistetään monet ennakko-odotukset. Alkuun pelkäsin, että nyt viedään orpotyttö hyväksikäyttäjien höynäytettäväksi tai että pian varmaan pornostellaan. Ei. Ehkä kaikki ilmeinen nykymyyvyys ohittuu siksi, että sarja perustuu romaaniin, kirjailijana Walter Tevis. Henkilöiden väliset suhteet kuvataan ehkä pidättyvästi mutta sävykkäästi.

Asperger-tyyppinen päähenkilö kiehtoo vähäilmeisenä, tavoitteellisena, älykkäänä subjektina. Päihdeaddiktion alun traagisuus käy järkeen, samoin se, miksi se seuraa Bethiä. Suurisilmäinen Anya Tahlor-Joy saa minut uskomaan Bethin tarinaan – ja shakin vaativaan, maaniseen kiehtovuuteen.

The Crown

Taidan olla lähes fanaattinen The Crown-fani. Neljännen tuotantokauden (Netflix 2020) julkaisupäivä oli kalenteriini ympyröity, ja valmistauduin sohvallani sarjan hengen mukaisesti teekupposen ja prinsessaleivoksen voimin ahmimaan uuden kauden tuoreeltaan. Taas oli syytä luottaa ajankuvan, lavastuksen, puvustuksen ja roolitöiden taitoon.

En ole koskaan erityisemmin ollut Dianan ja Charlesin suhteesta kiinnostunut, ja olinkin huojentunut, että tuotantokaudessa se oli vain yksi juonne. Kummankin henkilön haavoittuvuus, ristiriitaisuus ja epämiellyttävyys välittyivät – ja myös syyt. Pariskunnan häähumu ja -tragedia veivät minut lähinnä nostalgoimaan kielikurssikesääni Eastbournessa kyseisenä hääkesänä. Tv-sarjassa kuvattu aika olikin osa minua, vaikka kuningasperhetodellisuus minusta kaukana.

Sarjan sydän on Elisabeth, jota Olivia Colman näyttelee niin, että uskon häneen hyvässä ja pahassa. Kylmäävin on jakso, jossa kuningatar katsoo tarpeelliseksi tutustua aikuisiin lapsiinsa. Parhaiden osien teho perustuu kuitenkin siihen, miten jokin yhteiskunnallinen teema kulkee kuningasperheen jonkun tai joidenkin jäsenten kuvauksen rinnalla.

Sarja tehoaa minuun siinä, miten se kertoo vallasta, velvollisuuksista, sukupolvista muuttuvien aikojen paineissa. Elisabeth tarvitsee draaman kaareen aina vastavoiman, nyt se on Margaret Thatcher (Gillian Anderson), joka on sarjassa valitettavan tökeröksi kuvattu, sen suhteen en oikein sulattanut käsikirjoituksen yksioikoisuutta vaikkei minulla ollut juurikaan karikatyyristä näyttelemistä vastaan. Mutta aina voi tukeutua Elisabethin mikroilmeisiin, jotka eivät petä odotuksia.

Bonukset

Moniin jouluihini on kuulunut BBC:n Jane Austen -sarja Ylpeys ja ennakkoluulo, eli kaikkien sinkkujen lemmenetsinnän ja chicklittien esiäiti, joskin se on seuraajiaan terävämpi säätyläis- ja tapatarkkailu. Siitä onkin hyvä hypätä Bridget Jonesiin ja sen vaikutuksiin lukuisiin variaatioyrityksiin. Nyt löysin sympaattisen norjalaisversion: Jouluksi kotiin (kaksi tuotantokautta: Netflix 2019 ja 2020).

Joulun romanttinen draamasarja on norjalaisen raikas. Paljon on ennalta-arvattavia käänteitä ja hahmoja, mutta aina epäilyn noustessa mieleeni, kantani keikahtaa plussan puolelle. Sarjassa kolmekymppinen sairaanhoitaja Johanne (Ida Elise Boch) kokee kovia pariutumispaineita, ja sulhaskandidaatteja riittää vaihtelevalla menestyksellä. Viihdyttävää, kevyttä, jouluhenkistä – eli harmitonta ajankulua. Yhtä vain mietin: miten sairaanhoitajalla on varaa isoon puutaloidylliasuntoon (vaikkakin alivuokralaisineen)? Ehkä norjassa on. Ja jos ei nuoresta ruotsalaisesta Felix Sandmanista ei tule maailmantähteä, syön kopallisen prinsessaleivoksia. (Tosin voin syödä muutenkin.)

Jos kaipaa arkisempaa parinetsintädraamaa, kannattaa kääntyä Areenan puoleen. Ruotsalaisessa Rakasta mua -sarjassa on särmää, kun se kuvaa yhden perheen leski-isän ja aikuisten lasten rakkauselämää. Sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut sekä yhtä pääroolia näyttelevä Josephine Bornebusch osuu hermoon monta kertaa siinä, miten eri-ikäisten tunne-elämää sorkitaan. Yle Areenassa on siis vapaasti katsottavissa ensimmäinen tuotantokausi ja jaksan odottaa toista kautta sinne, joskin Viaplayssa se jo on.

Ja jos hermo kestää kurkkia pohjoismaisen hyvinvoinnin tuolle puolelle ja jos kiinnostaa dokumentaaristyylinen rikostutkinta, Areenasta löytyy ruotsalainen Tappajan kantapäillä. Se on hidas ja eleetön, myös tunteilematon viemättä pois vastenmielistä totuutta kuvattujen rikosten kauheudesta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Aleksis Kivi: Kullervo

Hyvää Aleksis Kiven päivää 2020! Kiven Kullervo voitti SKS:n näytelmäkilpailun 160 vuotta sitten ja tähtäsi osoittamaan, että kyllä näilläkin leveyksillä taivutaan tragediaan. Palkitsijataho tosin esitti lukuisia korjausehdotuksia, joten vasta vuonna 1864 Kullervo julkaistiin. Ensimmäisestä versiosta on tallella muutama rivi, mutta julkaistua näytelmää voi lukea yhä (SKS 1922, näköispainos ntamo 2012), ja siitä on esitetty lukuisia kertoja erilaisina tuotantoina.

”Kiusa ja kuolema!”

Kullervo toden totta on tragedia. Siitä ei onnellista kohtaloa löydy. Kalevalan Kullervo-runoelma muokkautuu Kivellä neljän näytöksen hurmehyökyyn, jonka kantava voima on nuoren miehen monomaaninen kosto. Näytelmässä on kaikki kuohuttavan murhenäytelmän ainekset: kaltoinkohtelu, sukuriita, kostoa peräävä viha, harhaan johtavat salaisuudet, hulluus ja väkivaltaiset ratkaisut.

”Tässä tukehtua tahdon ja sen tähden raikasta ilmaa himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata siihen tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin.”

Kivi on tehnyt mielenkiintoisia linjauksia. Tässä pari niistä. Kivi ei korosta Kalevalan tapaan Väinämöisen (tai Lönnrotin) opettavaista rautalangan vääntöä siitä, miten lasten huono kohtelu tuottaa kullervoitumista. Myös Kullervon siskon turmelussa on toisenlaisia ratkaisuja. Kalevalassa Kullervo vokottelee ensin kahta muuta tyttöä rekeensä, vasta kolmas houkuttuu Kullervon lupaamista kalleuksista. Kiven Kullervossa on selvemmin sattumanvaraisen raiskauksen henkeä. Lopputulos on kyllä sama: siskoksi osoittautunut neito hyppää kuohuvaan jokeen.

”Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla, kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli!”

Aikalaistulkinnoissa oli sellaista henkeä, että orjuutettu Kullervo kävisi allegoriasta eli Suomen asemasta Venäjän vallan alla. Nykytulkinnassa kallistun psykologian puolelle. Kullervo näyttäytyy nuorena miehenä, jonka psyykkinen kehitys on jäänyt murrosikäisen tasolle kasvaessaan vihassa ja tukea vailla, eikä nuorukaisella ole välineitä tunteiden käsittelyyn eikä hallintaan.

Väkivalta ongelmien ratkaisijana ei ole näinäkään päivinä vierasta, joten Kiven näytelmän päähenkilön välityksellä voi pohtia pakkomielteisten ajatusten kierrettä, jotka johtavat vain ja ainoastaan tuhoon. Pohtia voi myös sitä, miksi Kullervo ei osaa tulkita muiden tunteita tai puheiden sävyjä, lisäksi voi analysoida rakkauskäsityksen ja seksuaalisuuden kehittymättömyyttä.

”Mun murhe voittanut on. Mihin astelen nyt?”

Pidän Kullervoa suomalaisen kirjallisuuden yhtenä häiriintyneimmistä hahmoista. Jollain tapaa hänessä on kuitenkin äärimmäisenäkin uskottavuuden häivää, ja se syntyy tasapainottoman luonteen ailahdusten kuvauksesta. Niin elävää, niin tolkutonta. 

”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”

Kiinnostava taso näytelmästä löytyy irreaalista, sillä yliluonnollisilla voimilla ja metsän hengillä on osansa tapahtumissa. Niitä ei kyseenalaisteta kristillisyyden nimissä, vaan niiden osallisuus on vallitseva olotila kuten antiikin tai monessa Shakespearen draamoissa. Kirpaisevaa on näytelmän äidinrakkauden kuvaus. Minkälaista on olla väkivaltaisen sekopään äiti, tuntea syyllisyyttä ja rakastaa, vaikkei voi hyväksyä yhtäkään lapsen teoista?

”Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on kirouksen sumu ja kaasu.”

Kivellä on aina silmää komiikalle, ja välillä Kullervon paatokselliset uhopuheet menevät huumorin puolelle, joskaan teot eivät naurata. Aika ympättynä näytelmässä on kännikohtaus, jossa Kivi tosin tallentaa ajattomasti humaltumisprosessin. Siinä olutta kittaavat miehet ensin nousuhumalassa kaveeraavat tunteet koholla ja päätyvät laskuhumalan käsirysyyn.

Ja Kiven kieli! Muuhun tuotantoon verrattuna Kullervossa aistin tietynlaista pinnistelyä. Suomenkielisiä esikuviahan ei juuri ollut, joten Kivi on tainnut tavoitella kultivoitunutta vaikutelmaa taiteilemalla kielen kovin koukeroiseksi. Näytelmän lukeminen vaatinee hienoista pinnistelyä, mutta on se myös elämyksellistä. Kuvailevuus ja virkerakenteen rönsyilevyys on omintakeista – ja kovaa kuin Kivi.

”Oi! Nyt öitten yö on tullut, kaikki kansat maata menneet ja ainiaksi nukkuneet; minäpä vaan valveille jäin, omistajaksi asuttoman mailman, jossa suukaimaa ei löydy, ei kylänmiestä, jonka luoksi menisin hämärän-aikaa viettämään. Ja täällä yöllä ei tuuli käy, ei metsä humise, eikä kehräile siikko sammaleisella kalliolla; sen tyyneys on ikuinen, ja pimeys tyyneyttä syleilee. Oi aamuton yö!”

Aleksis Kivi

Kullervo. Näytelmä

1860 / 1864 / SKS 1922

Eripainos Aleksis Kiven koottujen teosten II osasta

ntamo 2012

106 sivua.

Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi

Saksilaisten ja viikinkien valtataistelussa 800-luvulla on päästy neljänteen tuotantokauteen. Yhä elää Wessexin Alfred-kuninkaan haave Englannin yhdistyneistä kuningaskunnista, mutta Alfredin kuoltua mailla ja mannuilla kumisee valtatyhjiö, joka tietää epävakautta ja juonittelua.

Olen kirjoittanut sarjan ensimmäisestä ja kolmannesta tuotantokaudesta, ja mielikuvat kolmannen kauden viimeisen jakson monitasoisuudesta vaikuttavat yhä väkevästi. Ne nostavat odotukset, jotka ovat vääjäämättömästi ylimitoitettuja yksinkertaisesta syystä. Sarjan perusjännite on nojannut pakana-Uhtredin ja kiihkojumalisen Alfredin suhteeseen. Nyt Alfred on vainaa, ja jopa ennen niin kaunainen kuningatar on leskeydessä jonkin verran laimentunut.

Vaikkei neljäs tuotantokausi yllä sarjan huipputunnelmiin, vetää se silti minua puoleensa ja koukuttaa ahmimaan jakson toisensa perään. Tutuksi tulleet henkilöt vaativat seuraamaan kohtaloitaan. Tosin Wessexin uusi nuori kuningas Edward riepoo yksitotisena, ja aiemman suosikkini Bridan taantuminen yksisilmäiseksi koston pimeäksi enkeliksi harmittaa. Ymmärrän kyllä kummankin motiivit, mutta silti toivon moni-ilmeisyyttä.

Ja juonikaava on hieman liian ilmeinen: taistelut viikinkejä vastaan, käärmemäiset juonittelijat, valtataisteluja saksilaisten kesken, taas taisteluita viikinkejä vastaan jne. Ehkä pitää muistuttaa itseäni, että historiallisesta seikkailusarjasta on lähinnä kyse, ei syväluotaavasta psykologisesta tutkielmasta.

Kiinnostavia feministisiä viritelmiä liittyy Alfredin tyttäreeseen Aethelflaediin. Silti yllätyn, miten valinta rakkauden ja vallan välillä näyttää käyvän helposti. Ylipäätään vallanhimon vaikuttimet nousevat tuotantokauden pääteemoiksi. Vallanhaluun kilpistyy kaikkien toiminta – tai melkein kaikkien.

wp-1588489832755.jpg

Uhtredin (Alexander Dreymon) valovoimainen hahmo jaksaa kantaa sarjaa. Kohtaloaan seuraava superurho uskollisine seuralaisineen vastaa jälleen kerran kiinnostavimmista hetkistä. Sarjassa joutuu sietämään veriroiskeisia taisteluita ja päänleikkuita, mutta keskityn muuhun pääantiin. Niitä ovat pysähdykset, joissa uskon ja velvollisuuksien valintatilanteet vaikuttavat yksilöiden lisäksi yhteisöön. Lisäksi tuotantokauden isyystematiikka ja lasten pelinappula-asema korostuvat.

Niissä Uhtred – yllätys yllätys – esiintyy ratkaisijana. Ja hyväksyn sen. Ja sarjan lavastajat, puvustajat ja valaisijat tietävät vaikutuksen. Taitavasti valo saadaan kimmeltämään Uhtredin lampisilmistä vetoavasti välkkyen, ja kuvakulmat valitaan myös tehoavasti. Uhtredista ei onneksi muodostu yksiviivaista sankaria, sillä menetykset ja tavoitteiden mureneminen mahtuvat mukaan juonenkäänteisiin ja henkilökuvaan.

Aate- ja valta-asetelmien ikiaikaista raadollisuutta kuvaava sarja on aina parhaimmillaan, kun se tuo yhteen luonteikkaita vastapareja. Sarjan uusi viikinkipäällikkö Sigtryggr (Eysteinn Sigudarson) osoittautuu melkoiseksi karismakiteytymäksi, ja siksi kohtaamisissa Uhtredin kanssa välähtää jännitettä, jota kaipaisin enemmän koko tuotantokauteen. Silti pidän kuningaskuntasaagaa yhtenä tenhoavimmista keskiaikaa ja viikinkiaikaa kuvaavista sarjoista.

– –

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi
Netflix 2020
Traileri: tässä.

Sarja perustuu Bernard Cornwellin kirjasarjaan.

Koronakriisin vuoksi viidennen kauden kuvaukset ovat keskeytyneet.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

The English Game

Olen katsellut useat jalkapallon EM- ja MM-kilpailut, mutten ole mikään kovan luokan fani. En ymmärrä pelikuvioita enkä fanaattista tähtikulttia, huippupelaajien miljoonatuloista puhumattakaan. Ymmärrän kuitenkin kilpailun jännittävyyden ja pelaajien ponnistelun taitureiksi. Kun jalkapalloilu yhdistetään epookkiin, en voi vastustaa.

Kiinnostustani Netflixin sarjaan The English Game ei vähennä se, että sarjan takana on Downton Abbey -mies, Julian Fellowes. Ja kyllä, lavastukseen, puvustukseen ja kaikkeen ajankuvaan kuuluvaan voi luottaa. Myös kuvaus ja valaistus huokuvat laadukkuutta.

Kuusiosainen draama sijoittuu aikaan, jolloin jalkapallo kääntyi yliopistojoukkueiden keskinäisestä kivasta työväenluokan huviksi. Samalla laji muuttui ammattimaiseksi. Eletään siis 1880-lukua, ja pääosissa ovat oikeastikin jalkapalloa pelanneet ja lajia kehittäneet miehet. Toinen on työväenluokkainen, glasgowlainen Fergus Suter, jota pidetään yhtenä ensimmäisistä ammattipelaajista. Toinen päähenkilö on Etonin eliittiä, ensimmäisiin tähtipelaajiin lukeutuva pankkiiri ja jalkapalloliittopomo Arthur Kinnaird.

wp-1585478330381.jpg

Sarjassa on kyse rakkaudesta jalkapalloon, mutta ei vain siitä. Teemapainotuksia löytyy monia, esimerkiksi muutokset ystävyydessä ja vaikeat isäsuhteet. Näitä käsitellään sekä Suterin että Kinnairdin näkökulmista. Myös rakkaussuhteissa on puitavaa, ja yhtenä sarjan alateemana on lapsettomuus vs. aviottomat lapset. Luonnollisesti luokkajako heijastuu kaikkeen, etenkin henkilöiden mahdollisuuksiin tehdä valintoja.

Kiihkeästi toivon, että sarja osuisi maaliin, mutta ylärimasta pomppaa. Odotukseni ovat ylimitoitetut, mikä vaikuttaa pelin tehoon. Mielestäni roolitus ei ole täysin onnistunut, etenkin Arthurin ja Alma-vaimon kemiat eivät kohtaa. Kipeät asiat jäävät pinnalle kellumaan koko sarjassa. Eniten kuitenkin häiritsee se, että henkilöt ovat aika yksiulotteisia. Sarjassa on sankareita ja paljon hyvä ihmisiä, kovin, kovin hyviä. Yksi silkka pahis löytyy myös. Naisroolit eivät pääse loistamaan, vaikkei pelkkää äijäpalloilua kuvata.

Suurin ongelma oikeastaan on se, että kaikki on kovin vakavaa, jopa tosikkomaista. Henkilöihin piirtyy silloin sävyttömyyttä, ja DA-tyyppinen kahden kerroksen väen persoonarakentelu jää puolitiehen. Poissa piileskelee myös perusbrittiläinen, sarkastinen sanallinen laukoja. Ikävä tulee DA:n riemastuttajaa, leskiherttuarta.

Kaikesta huolimatta jään koukkuun, ja ahmaisen sarjan parissa päivässä. Eläydyn työläisten tilanteeseen, puuvillatehtaiden paineisiin ja jalkapallon viihdeluonteen kehittymistarinaan. Symppaan Arthur Kinnardin (Edward Holcroft) suoraselkäisyyttä, kyllä vain, kaikesta överiksi vedetystä reilu mies -tyypittelystä huolimatta. Mutta on jotain, jota varauksettomasti ihastelen: kevytrakenteisen ketterän keskushyökkääjän Fergus Suterin (Kevin Guthrie) lammenläikkyvät silmät ja skottiaksentti.

– –

The English Game
Netflix 2020
Traileri: tässä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama