Aihearkisto: Draama

Kansallisteatteri: Musta Saara

Kansallisteatterin Musta Saara mellastaa kirjavana kokoelmana kulttuuris-poliittisia huomioita ja hurlumhei-hetkiä. Näyttävä aistivyöry pökerryttää, ja siksi minun on pitänyt muutama päivä sulatella ensi-illassa kokemaani.

Pirkko Saision draamassa on kaksi pääpolkua: 1) romaniseurue pyrkii Transilvaniasta Ranskan rannikolle kohtaamaan pyhimyksensä Mustan Saaran ja 2) oikeistopopulistinen isä-Teräväkynä (lue: Le Pen) kisailee Ranskanmaalla puoluepomopaikasta tyttärensä kanssa. Näistä haarautuu lukuisia sivupolkuja, joissa temmeltävät sika, tanssiva karhu, kolme ikääntynyttä tanssityttöä, Dracula, rouva Ceausescu jne. Karnevaalissa ei vedetä rajaa eikä lasketa määrää – niin kuin emme tiedä Välimereen hukkuneiden pakolaisten määrää.

En ole nähnyt Homoa enkä Slavaa, sen verran kuitenkin Saisiota, että osaan odottaa moninaisuutta. Sitä saan ja hurjaa mielikuvituksen lentoa, jossa yhdistellään mitä vain – ja katsoja saa iloita yllätyksistä, arvaamattomista asetelmista.

Puoliajan jälkeen odotan innostuneesti toista näytöstä, eikä hirvitä kolmituntinen kokonaispituus, vaikka kipurajani on usein runsas kaksi tuntia. En ole vieläkään varma, johtuuko väsähtämiseni minusta vai esityksen yltäkylläisyyden kuormasta. Joka tapauksessa sian (kyllä: sian) poliittinen kiito paljoine puheineen jumittaa keskittymiseni. Mieleeni kyllä jää lentävä lause: ”Ihminen on ihmiselle ihminen.” Pystymme kaikenlaiseen hyvässä ja pahassa, ja valitettavasti paljolti pahassa.

20180914_063007.jpg

Jussi Tuurnan musiikin merkitys korostuu, ja miksipä ei, sillä ensemblen laulu- ja soitantotaito kuulostaa musikaalimaisen komealta. Kaikki lavalla esiintyvät heittäytyvät – sekin on komeaa. Haltioiduin lavastuksesta, jossa valo ja liike tukevat sakeaa toimintaa. Erilaiset pyörivät ratkaisut hallitsevat: Dracula liukuu hameenhelman alle kätketyillä pyörillä, Mad Max -tyylinen sähköprätkä leideineen pyörii, kuumailmapallo pyörii, iki-ihanat, ikääntyneet tanssitytöt liukuvat potkulaudoilla ja pyörivät… Puvustus ja maskeeraus sopivat hienosti rappion ajan tunnelmaan – ja taas tulee Mad Max mieleen. Kirpeää silmä- ja korvakarkkiahan tämä.

Eurooppa on pyörityksessä, eikä tämä teatteridraamakaan oikeastaan ala mistään, eikä tavallaan lopukaan. Se vaeltaa kuten vaeltamaan luodut romanit. Musta Saara on tietoinen esitys, jossa paljastetaan näyttelijä roolin takaa ja palataan oitis rooliin, puhutellaan yleisöä ja esitellään kukin kohtaus (juu, tiedetään: Brecht), nauratetaan, julistetaan ja välillä rauhoitetaan koskettavaksi tarkoitettuihin tunnelmiin.

Nautin esityksestä. Ehjä kokemus? Ei. Eikä sen todellakaan ole tarkoitus olla sellainen. Kokemus. Kyllä.

– –
Musta Saara
Kansallisteatteri, ensi-ilta 12.9.2018
Pirkko Saisio (draama), Laura Jäntti (ohjaus), Jussi Tuurna (musiikki)
esityksen toimijat, ks. esityksen esittely teatterin kotisivuilla.

Sain lipun Bloggariklubilta – kiitän.

Blogeissa mm. Sateenkaarenmaalari, Reader why did I marry you?

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avoimet ovet: Papin perhe

Minna Canthin (1844 – 1897) 175-juhlavuosi pohjustuu onnistuneesti Avoimissa ovissa. Pääsin näkemään Papin perheen kenraaliharjoitukset. Jäntevä ja sävykäs esitys valloitti puolelleen.

Sysään tämän heti alta pois: Canthin näytelmässä (1891) riittää ajattomuutta ja ajankohtaisuutta. Perheensisäiset aatekonfliktit tai yhden vanhemman sananvalta muiden yli ei ole nykyisinkään harvinaista. Ei meillä eikä muualla. Canthin tasa-arvojulistus ei ole aikansa elänyt, eivätkä johtoajatukset: jokaisella tulisi olla perheessä ja yhteiskunnassa avoin mahdollisuus itsenäiseen ajatteluun; jokainen ansaitsee hyväksyvän rakkauden.

20180909_091631.jpg

Heini Tola on onnistuneesti tiivistänyt Canthin näytelmää. Lisäksi siihen on liitetty maukas haukkapala kirjailijan pamflettijulistuksesta ja yksi liikuttava onnitteluvärssy. Esitys yhdistää tyylikkäästi perhetragediaan eri aineksia niin, ettei sanoma vesity tai painotu opettavaisena eikä draaman kokonaisjännite laukea.

Mietin esityksen aikana, miksi oikeastaan välillä naureskelen näytelmän pappi-isälle, joka on yksisilmäisen vakuuttunut vain oman näkemyksensä oikeellisuudesta. Voin katsoa häntä ulkopuolisena ja takertua naurettavuuksiin, vaikka papin kotiväki kärvistelee despootin ahdistusilmapiirissä. Samalla hahmon traaginen yksinäisyys ja kyvyttömyys nähdä itsensä ulkopuolelle paistaa läpi. Nauruni kirvelee, kun käännän katseeni perheenjäsenten ahdistukseen, tukahdutukseen, pelkoon ja rakkauteen. Tunnelmaani vapauttavat hymähdyttävät hetket, joissa nuoruuden vilpittömyys viihdyttää.

Tämä kaikki on mahdollista toteutuksessa, jossa jokainen rooli loksahtaa paikoilleen, paljastaa hahmoista persoonat. Nuori Maiju hehkuu raikkautta ja tunneherkkyyttä, Hanna-sisko on hukkua alistuvaan sovittelevuuteen ja Jussi-veljessä heijastuu isänsä vastakuva, jossa on kuitenkin paljon samaa kuin isässään. Jussin valoisa ystävä Rastas viehättää. Usein olen lukenut luonnehdinnan siitä, miten silmälasien takana katse välähtää, ja Papin perheen hallitun äidin tehokeinona tuo todentuu. Papista lyhyesti: perheenisä vetää vaikean roolinsa vallan vakuuttavasti. Ja kaiken kruunaava Canthin kieli kuulostaa kaikkien suussa luontevalta.

Niukka lavastus toimii. Varsin tiheään tuoleja kanniskellaan, aina en oivalla, miksi. Kekseliäs ratkaisu on ruokapöydän rakentaminen viikatun pöytäliinan avulla. Musiikki muokkaa tunnelmavaihdoksia, mutta vierastan monia musiikkivalintoja, sillä vanhat latinomelodiat eivät avaudu minulle suhteessa Canthin näytelmän teemoihin. Mutta Canth! Kyllä nyt kelpaa Avoimissa ovissa juhlia kotimaisen draaman uranuurtajaa ja tasa-arvon asiaa.

– –

Papin perhe (ensiesitys 1891)
Teatteri Avoimet ovet (6.9.2018, ensi-ilta 11.9.2018; lisää kotisivuilla)
Teksti Minna Canth
Ohjaus ja sovitus Heini Tola
Kokonaisskenografia Raisa Kilpeläinen, Veera-Maija Murtola
äänisuunnittelu Juuso Voltti
Rooleissa Mirjami Heikkinen, Seppo Mervilä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö, Outi Vuoriranta

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Goethe: Faust I. Klassikkohaaste 7

Kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen kirjani on eittämättä klassikko: Goethen draaman Faustin ensimmäisen osan suomennos vuodelta 1884 (ElisaKirja 2012). Koska nautin kesärientona Faust-oopperasta (postaus tässä), halusin tutustua alkutekstiin.

Klassikkohaaste7

Länsimaiseen kulttuuriin jo keskiajalta kuuluu tarina sielun myymisestä paholaiselle, joten Faustin idea on jo ennalta tuttu monesta erilaisesta versiosta. Goethen tekstissä minua kiinnostaa etenkin tohtori Faustin ja paholaishahmo Mefotofeleksen jännite, silti antoisimmaksi osoittautuu suomennoksen kieli. Mutta ensin tarinasta.

”Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.”

FAUST.
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink’ elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.

Kyynikkotohtori Faust möyrii eksistentiaalisessa ja elämän tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta vatvovassa kriisissä, menettää uskonsa järkeen, voimaan ja työhön ja on siten valmis paholaisen houkutuksille. Mefotofeles johdattelee Faustin järjenkäytöstä tunteen ja hekuman houkutuksiin. Pelissä on Faustin sielu, josta Jumala on jo lyönyt vetoa viekkaan Mefistofeleksen kanssa.

MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok’ aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

Draaman juoni on selkeä, mutta sitä sekoittavat sekalaiset joukkokohtaukset, jossa erilaiset yhteiskuntakerrokset ovat rekvisiittaa pääjuonelle. Niin ammattiopiskelijat kuin ylioppilaat riekkuvat rehvakkaina, porvaristo ökyilee ja erilaista naisväkeä liehuu liepeillä. Mefistofeles yllyttää Faustia monenlaiseen pahuuteen kuten Margaretan veljen tappoon. Oleellisinta on kuitenkin tohtorin ja paholaisen muodostavan parivaljakon dialogi, joka selventää tohtorin tunteilla ja sielulla leikkimisen kierrettä.

MEFISTOFELES.
Veikko!
FAUST.
Peikko!

Draama ei tarjoa erityistä ratkaisua tieto/tunne-dikotomiaan. Ihmistä ei helpota tieto muttei myöskään mielihaluihinsa heittäytyminen. Taustalla vaikuttaa kristillinen sanoma: viekoittelujenkin jälkeen voivat taivaan portit aueta. Melkein kirpaisee se, miten Faust kumisee kirjaviisautensa takana tyhjyyttä.

FAUST.
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett’ ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett’ onnen päivää joskus harvat viettää? –
Mit’ irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi – mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!

”Noin viisaan miehen eess’ oon aivan arka: / Hänt’ ei voi huvittaa mun juttu parka.”

Klassiseen viettelystarinaan kuuluu se, että Faust jallittaa paholaisen avittamana viattoman tytön, Margaretan. Huuma koituu neidon turmaksi. Faust yrittää korjata tuhojaan, muttei siinä onnistu. No, tavalliseen klassikkotapaan nuori nainen esitetään hölmönä, sekoavana uhrina.

Tämä riepoo. Margaretaa kutsutaan lapseksi, mikä tekee viettelyasetelmasta jopa pedofiilisen. Lisäksi klassikon naiskuva kaikin puolin kavahduttaa, sillä naiset näytetään ”heikkoina astioina” ja tahdottomina pelinappuloina, joita alisteisesti vedätetään miesten tarkoitusperiä toteuttamaan.

MARGARETA.
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk’ aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks’ minuun mieltynyt hän lie?

Margareta, tahrattu neitsyt, tarvitaan tarinaan lisäämään traagisia ulottuvuuksia ja uhriperinteitä. Naiskuvien yksiulotteisuus korostuu siksikin räikeästi, sillä miespääparin mittelössä on vaihtelevia sävyjä.

”Oi miksi konsana synnyin mie?”

Faust,_Titelblatt_der_ErstausgabeKaarlo Forsmanin suomentama Faust ilmestyi 1884. Runokielinen draama ei välttämättä ole mutkatonta luettavaa, sillä säemuotoinen ja melko kiemurainen sanomisen tapa on kaukana nykyproosasta. Kun pääsin tekstin rytmiin, aloin nauttia omaperäisestä ja värikkäästä kielestä. En voi vastustella, kun kielikekseliäisyys kukoistaa. Esimerkiksi näin suivaantunut Faust sivaltelee paholaistaan: ”Sä likaluonnos lieskamainen!”

Kun Faust ilmestyi suomeksi, oli Seitsemästä veljeksen ilmestymisestä kulunut vasta rapiat 10 vuotta, eikä kirjakieli ollut erityisen vakiintunut. Forsman on siten tehnyt melkoista pioneerityötä. Erityisen viihdyttävä on kirjan alun laaja esipuhe, jossa Forsman esittelee Goethen ja hänen tuotantonsa. Sen sanomisen sointi kuulostaa Aleksis Kiveltä, ja asiatekstiksi rehevää ilmaisutapaa on hupaisa lukea. Nappaan tähän esimerkiksi sen, miten Forsman kuvaa klassikkokirjailijan tyyliä:

”Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, ”jumalallisen näytelmän”, jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys.”

Faust I tarinana ei minua järin paljon kosketa, ja jumalisuus naisnäkemyksineen jopa vieroksutti – toki ymmärrän aikaan ja kulttuuriympäristöön liittyvät rajoitteet.  Sen sijaan suomentaja-Forsmanin kielikeikarius oudosti lumoaa. Koska hän kuittaa Faustin kakkososan sekavaksi allegoriaksi eikä kääntänyt sitä, jätän sen lukemisen sikseen (Otto Manninen kyllä sen suomensi 1930-luvulla). Ajatonta on tohtori Faustin ilmentämä elämän ytimen etsintä sekä ihmisen ikuinen keskeneräisyys ja erehtyväisyys. Lisäksi se vaikuttaa ikuiselta, että toiset hehkuttavat uutta ja nuijivat vanhaa:

MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill’ uutta vaan me rakastamme!

Mefistofeleksen kehotuksesta palaan taas uuden kirjallisuuden pariin. Kiitos silti ajatuksia avartavasta klassikkohaasteesta, jota tällä kierroksella kokoaa blogi Unelmien aika.
– –

Johann Wolfgam von Goethe
Faust I (alkuteos ilmestyi saksaksi 1808)
suomennos ja esipuhe Kaarlo Forsman 1884
G.L. Söderström 1884, ElisaKirjan eKirja 2012
runomuotoinen tragedia
94 sivua.
Muita Faustin lukijoita mm. Hyönteisdokumentti ja Kosminen K.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Runot

TV-kesäni 2018

Taaksepäin katsoen hämmästelen, kuinka paljon aikaa olen saanut tuhrattua tv-draamoja katsoen. Olen lojunut hellettä paossa kaupunkikodin sohvannurkassa, takapihalla tai parvekkeella sekä maaseudulla varjoisassa pihakeinussa. Lukemisen lomassa olen viihtynyt Yle Arenan keskenään hyvin erilaisten sarjojen seurassa.

Tannbach – vartioitu kylä

Saksassa vieraillessani ja saksalaista kirjallisuutta lukiessani aina pohdin, miten sodan loputtua kansalaiset saattoivat silmänräpäyksessä vaihtaa aatteesta toiseen. Tannbachin totinen draama antaa vastauksia! Sarja kertoo muutaman perheen näkökulmasta aina 1960-luvun puolelle, miten kylä jaetaan kahtia Länsi- ja Itä-Saksaksi ja miten käy ihmisille ja suhteille jaossa. Paroni menettää tiluksensa itään, sinne jää myös tytär rakentamaan vasemmistolaisvaltakuntaa. Lännen puolelle patriarkaalinen natsiperhe solahtaa uuteen yhteiskuntaa isänvaltaa ylläpitäen. Kiinnostavia, traagisia ihmiskohtaloita sarjassa riittää.

East Side

Muurista on muisto vain.

Casting onnistuu erinomaisesti, roolihenkilöt tuntuvat todellisilta – jääräpäisiltä, sopeutuvilta, ajatuksiaan hautovilta ja sukupolvien taakkoja kantavilta. Kukin kuudesta jaksoista on elokuvan pituisia, joten niissä saadaan hahmoteltua monisyisiä henkilöitä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Ympäristöä nuolevat kuvat ovat välillä kerrassaan kauniita, vastapainoa aika ahdistaville tapahtumille. Ainoa asia, joka sarjassa huvittaa on se, että tunnari kuulostaa samalta kuin Game of Thrownsin.

La Señora

Tunnustanpa tässä, että olen maaliskuusta lähtien katsonut melkein kaikki jaksot espanjalaisesta La Señora -sarjasta. Jaksot on jopa tunnin mittaisia, ja niitä on tullut kolme viikossa. Nyt kärsin kuohuttavista vieroitusoireista, koska minun draamamieltymyksissäni on selittämätön pehmeä kohta espanjankielisille saippuaoopperoille. La Señora on täysosuma: fanitan 1920-luvun tyyliä ja överiksi äityviä melodraamoja. Jättisarja etenee vuoden 1931 mullistavaan kansanäänestykseen.

Tosiaan, sarjassa on yhteiskunnallinen pohjavire: työläisten, anarkistien ja tasavaltalaisten asiaa ajavia seurataan siinä kuin kaivosten, telakoiden ja maatilojen omistajia sekä papistoa ja bordellin pitäjää. Henkilöitä on paljon, mutta pääosassa on kaivosjohtaja Victoria ja hänen papiksi pakotettu rakastettunsa Angel. Rinnalla viekastelee markiisi Gonzalo. Kolmiodraamassa riittää tunteikkaita ja vaarallisia tilanteita. Suosikkihenkilöiksini kuitenkin sarjan edetessä nousevat sivuhahmot Hugo ja Isabel, joissa tapahtuu aitoa kehitystä, samoin symppaan aulista palvelija Justoa ja Angelin veljeä Salvadoria. Hmm, ja Gonzalo on toisaalta rakkaudentuskissaan vetävä pahis.

20180615_200719.jpg

Kesän alussa seurasin sarjaa verantaolosuhteissa.

Välillä olen täysin työlästynyt paljoon puheeseen, itkuiseen tuijotteluun ja vähiin tekoihin. Liiketoimet ovat näennäisiä, etenkin kaivoksen johtajuus on yhtä jaarittelua. Pakollinen koominen osuus sijoitetaan palveluskuntaan, jossa pöljäillään mutta tunnetaan myös väkevästi. Hämmästyttävä on työläistyttö Encarnan nousu kaivossukuun ja silti itsepintainen työläisasian ajaminen. Myönnän, että monesti epälooginen tapahtumavyörytys ja kaksinaismoralismi hämmentävät. Esimerkiksi minuutissa voi lemmenleiskunta vaihtaa kohdettaan, ja kolmannen tuotantokauden ihmissusiepisodi jää käsittämättömäksi. Sarjassa sietämättömintä ovat englanniksi lauletut musiikkitaustat. Mutta kohtalokkaista tunnevyöryostä saa nauttia!

Rantahotelli

Pysytään 1920-30-luvuilla, mutta siirrytään Tanskaan. Harmiton lomahotellisarja hiekkadyyneiltä on viehättävän vanhanaikainen. Se on viehkoa nykytodellisuuspakoa herrasväen puuhasteluun ja palvelijoiden nöyryyteen puhtaiden essujen hohtaessa. Sarjassa vietetään viattomuuden aikaa, vaan silti sattuu ja tapahtuu.

Joka kesä rouva Andersenin hotelliin saapuvat samat vieraat. Olen seonnut laskuissa, kuinka monta tuotankokautta on tullut, mutta niin vain minäkin viihdyn joka kesä samaisen joukkion kanssa (no, viisi niitä on, tarkistin). Kovin tyypiteltyjä ovat niin palvelusväki kuin vieraatkin. Ei haittaa, tunnelma vetoaa. On rakkautta, syrjähyppyjä, lehtolapsia, homoutta ja natsismin nousua, ja sen lisäksi liiketoimet sotkevat suhteita. Suosikkihenkilöni on vahvailmeinen näyttelijäherra Vayse ja pätevä palvelija-emännöitsijä Fie. Vaikka asiat etenevät hitain kierroksin, kesän valo ja ajanmukainen puvustus ja lavastus miellyttävät silmäkarkkina.

20180720_192103.jpg

Viimeistä jaksoa viedään

Melk

Melk on kuin raikas tuulahdus raskaiden saksalais- ja espanjalaissarjojen siivellä. Norjalaissarjan jaksot kestävät vain parisenkymmentä minuuttia, mutta 10-osaisessa sarjassa saadaan melko täyteläinen käsitys kahden nuoren naisen elämästä, kun kummallekin syntyy vauva mutta ympärillä ei ole turvaverkkoa. He löytävät toisensa.

Kahden hyvin erilaisen naisen vauva-arjesta sikiää odottamatonta huumoria. Naisten elämäntilanne ei ole tavallinen, joten se kuvaa selviämistä ja aikuistumista epätavanomaisesti. Parasta on aitous. Viihdyin naisten kanssa yllättävän hyvin. Viimeiset tapahtumat olivat aika epäuskottavia, mutta silti sarjasta jää hyvä jälkimaku.

028

Oslossa on oltu.

Levottomat sydämet 

Pysyn nyt Pohjolassa. Tanskalainen kolmikymppisten nuorisoaikuisten elämästä kertova 10-osainen Levottomat sydämet sarja viehättää repaleisuudellaan. Sarjassa kolmea erilaista paria seurataan niin, että näkökulma on lähinnä kolmessa ystävättäressä ja heidän suhteissaan. Rose on päähenkilö, ja hänen rinnalleen ilmestyvä Tobias toinen.

Kuvaustavassa on valloittavaa ja koukuttavaa, ja uskon etenkin kolmikymppisten samastuvan hahmoihin. Sarja ei anna vastauksia suhteiden sujumisesta, se enemmänkin pistää miettimään, mikä on itsekeskeistä, mikä suhteen puolesta heittäytymisen arvoista. Itse vetäydyn nyt hiljaisuuteen miettimään, miksi Tobiaksen haavoittuvuus vetoaa minuun riipivästi ja levoton Rose enimmäkseen ärsyttää, vaikka toivon hänenkin kannaltaan romanssin onnistuvan.

045

Olisikohan tämä Rosen pyörä Kööpenhaminassa?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Listaus

Äitikortti – kirja ja kesäteatteriesitys Teiskossa

Onpa odottamatonta valita Anu Silfverbergin esseistinen kirja Äitikortti (Teos 2013) kesäteatterinäytelmäksi. Lähtökohta ei ole itsestäänselvästi kesäteatterimateriaalia, mutta Kanta-Teiskon nuorisoseura on ottanut sen ennakkoluulottomasti heinäkuun ohjelmistoonsa kirjailijan ja Olka Horilan dramatisoimana revyynä.

Silfverbergin Äitikortti

Silfverbergin Äitikortti lähtee siitä, että yksityinen on yleistä, joten kirjailija yhdistää toimittajamaisen tiedonhaun omakohtaisiin kokemuksiin raskaaksi tulemisen vaikeuksista, raskaudesta ja vauvan ensimmäisen elinvuoden vanhemmuudesta. Kirjailijan päätavoite toteutuu, sillä kolumnihenkinen teksti nappaa myös lisääntymisaikansa ohittaneen lukijan.

Feministinen, sujuvasanainen kyseenalaistaminen tuulettaa raikkaasti käsityksiä äitiydestä ja isyydestä. Äitikortti-kirjoittaja pistää itsensä likoon olematta kiusallisen paljastava, joten aidoin havainnoin kirja kuvaa sitä, miten yhteiskunnan rakenteet ja käsitykset sukupuolista vaikuttavat rajusti vanhemmuuteen. Esimerkiksi aina kiihdyttävästä imetysasiasta Silfverberg pistelee näin:

”Imettäminen on feministinen kysymys. Se on sitä ulkona liikkumisen kannalta, ja myös valinnan kannalta: on kyse siitä, mitä nainen kehollaan tekee. Lisäksi se on sitä kodin työnjaon kannalta, mikä menee jo monimutkaisemmaksi.

Ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji. Kaikista niskäslajimme käyttämistä maidoista (joihin lukeutuvat esimerkiksi lehmänmaito, soijamaiyo, kauramaito ja vuohenmaito) se on ainoa, josta ei valmisteta jälkiruokia ja jota maataloustukaiset eivät koske, mutta tämä ei tee siitä kulttuurisesti vähäisempää.

Se on symbolista. Se on konkreettista. Se on läheisyyttä ja valtaa, rooleja, toiveita ja oletuksia. Ja sellaisessa maailmassa, jossa on ravintoa yllin kyllin, se on kaikkein vähiten ruokaa.”

Vauva-arjen tavallisimpia vastakkainasetteluja (luomusynnytys vai medikalisaatio, luomuruokinta vai korvikemaidot, kesto- vai kertakäyttövaipat, äitiyspakkaussänky vai vauvatarviketaivas, kiintymyssuhdevanhempi vai ei) Silfverberg värittää mustavalkoisia asetelmia sävykkäämmiksi – välillä naurattaa, toisaalla koskettaa. Yksioikoisuuksien välttäminen tekee kirjasta oivaltavan ja kirjoitustyyli viihdyttävän. Vaan minkälainen kesäteatteriesitys tästä voi syntyä?

Äitikortti revyyksi

Pahin pekoni etukäteen oli se, että näytelmä kärjistää kirjan aiheet ja teemat mustavalkoiseksi farssiksi ja feministis-yhteiskunnallinen kärki tylstyy. Ei sentään, kyllä keskeiset näkökulmat olivat mukana dramatisoinnissa, jopa niin, että ensimmäinen puoliaika kuulosti pikemmin paperinmakuiselta kuin elävältä draamalta. Kenen hallinnassa ovat tyttöjen ja naisten kehot? Siitä draama väläytti kirpakoita kohtia. Ja osuuhan aihe keväisiin kohuihin synnytystalkoista, ensisynnyttäjien keski-iän kohoamisesta ja väkiluvun lasku-uhista.

Näyttelijäkuusikko hoiti roolinsa tarkoituksenmukaisesti. Revyymäistä revittelyä oli vain vähän, naurattamistilanteita niukalti ja puheen lisäksi vain yksi tanssi ja muutama lauluntapailu. Hyvin Äitikortti-kirjapakkaa oli sekoitettu. Pariin otteeseen mukaan tempaistiin Putin. Miksi? En tiedä, mutta satunnaiset piipahdukset tuntuivat nyt Turumputin-päivinä ajankohtaisilta. Näytelmän kantaesitys on ollut Kansallisteatterissa 2015. En ole sitä nähnyt, joten en tiedä, onko käsikirjoitus pysynyt samanlaisena.

Väliaika on mainittava, sillä lippuhintaan kuuluivat tuoreet korvapuustit ja kahvi. Ehkä siksi toinen näytös maistui selvästi paremmalta kuin ensimmäinen. Ei tietenkään vain siksi. Kohtauksien rytmi oli dynaaminen ihan viime hetkiä lukuunottamatta, sillä lopetus pitkittyi turhaan – nauhoitettu tosielämäkeskustelu oli tarpeeton ja alleviivaava kuten myös näyttelijöiden piinallisen hidas poistuminen. Mutta sitä ennen oli muutamia todella herkullisia kohtauksia, jossa mimiikka ja kehonkieli tehostivat sanottavaa. Esimerkiksi leikkipuistokohtaukseen tiivistyi kunnon äitiyden rintamalinjat ja se, kumpi on oleellisempaa: äityisonnistumiskilpailu vai lasten paras. Riemukas oli myös kohtaus, jossa demonstroitiin ”sleep like baby” -sanonnan todellisuus.

Pidän tekstivalintaa rohkeana. Niukin lavastein ja mainioin pastellisävysin puvustuksin esityksessä oli tuoreutta, jota ei perinteisissä nuorisosseuramaalaisfarsseissa yleensä ole. Kesän kuumin ilta suijui katsomossa ilman tuskan hikeä, joten Teiskon tienoilla liikkuville suosittelen poikkeamista kesäteatterimukavuusalueelta Äitikorttia vilauttamaan.

P.S. Äitiystematiikasta kiinnostuneille Yle Areenassa on pari herkkupalaa. Melk on mainio norjalaissarja kahdesta ydinperheettömästä nuoresta äidistä. Tästä päivästä lähtien Areenaan ilmestyy tiistaisin uusi jakso äitien nokkimisjärjestystä kuvaavasta brittisarjasta Motherland – äitien sota.

– –

Anu Silfverberg
Äitikortti – Kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013
esseistinen kolumnikokoelma
249 sivua kirjana.
Luin BookBeatin eKirjana.

Äitikortti – Näytelmä lisääntymisestä
Kanta-Teiskon nuorisoseuran kesäteatteri, kesärevyyn esitys 17.7.2018
dramatisointi Anu Silfverberg & Olka Horila
ohjaus Marko Taiminen
rooleissa Niklas Söderström, Tanja Järvinen, Jarno Jokinen, Virpi Naukkarinen, Taru Koivisto, Kiki Söderström
Lisätietoja ja heinäkuun esitysajat kotisivuilla (tässä).

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Esseet, Kirjallisuus, teatteri

Faust – Savonlinnan oopperajuhlat

”Haluan voimakkaiden viettien paloa / ja sydämen ja aistien hullua hekumaa!”

Tohtori Faust myy sielunsa Mefistolle hylätäkseen tiedon ja uskon. Tilalle hän tahtoo nuoruuden ja hurmion. Hän näkee haavekuvajaisen ihanasta Margaretasta, ja Mefisto junailee suhteen alkuun. Faust lähtee välillä Mefiston ohjailemana omille teilleen, palaa sitten murhaamaan Margaretan veljen, ja sen perään raskaana oleva Margareta menettää lapsensa, järkensä ja henkensä.

Siinä on Gounodin oopperan synopsis, jonka lähes nelituntiselle (väliaikoineen) tulkinnalle Olavinlinna tarjoaa vaikuttavat kulissit. Näyttämöä hallitsee valtava siipi, johon valoin saadaan heijastumaan tunnelmaan sopivia kuvia ja värejä. Muuten näyttämöä viisaasti säästellään sälältä. Kolme tanssijaa tehostaa liikekielellään tunnevirityksiä, joita erinomaisesti myös tukevat esiintyjien asujen pelkistetyt värit musta, valkoinen ja punainen. Jotkut näyttämökuvat säväyttävät symbolisina: selässään risunippu Margareta heijastuu varjokuvaksi, joka näyttää hauraalta perhoselta; raskaana oleva Margareta valkoisessa kaapuasussa kerii verenpunaista lankaa.

”Maailma pyörii ja katoaa kauas pois! / Mikä pauhu; mikä riemu / kaikkien silmissä!”

Faust on oopperana erittäin yleisöystävällinen. Tilanteen mukaan musiikki soi ilakoivana valssina, jykevänä sotilasmarssina, pakahtuvan romanttisena tai pahaenteisenä. Draamaattinen, melodinen musiikki myötäilee tapahtumia, ja niitä katkovat komeat, usean laulajan yhteislaulannat. Opperassa on myös paljon näyttäviä joukkokohtauksia, joissa kuorovoima soi mahtavasti. Ensimmäisen näytöksen Margaretan jalokiviaaria ja hänen veljensä aaria sotaan lähdön tunnelmista sykähdyttävät. Olin mukana esitysiltana, jolloin yleisö huusi bravota ja tömisteli jalkojaan juuri noiden aarioiden jälkeen.

Margaretan sopraano (Tuuli Takala) helisi säteilevästi, Valentin-veljen (Clementis Unterreiner) eläytyminen välittyi väkevänä, lisäksi Sibel-ystävä (Erica Back) ja myös Mefisto (Tuomas Pursio) vakuuttivat. Nimeäisin oopperan uudelleen Margaretaksi, sillä viattoman neidon osuus tuntui oleelliselta. Sen sijaan nimihenkilö Faust (Diego Silva) nahjusteli karismaatittomana lavalla, ja äänikin kuulosti usein voimattomalta. Ehkä se oli ohjauksen (Vilppu Kiljunen) valinta: turhautunutta hamuilijaa viedään tahdottomasti pahuuksiin. Se ei onneksi latistanut kokonaiskokemusta.

”Puhtaat enkelit, säteilevät enkelit, / kantakaa sieluni taivaan syliin!”

Faustissa on teemoja, jotka pohdituttavat yhä, vaikka Goethe 1800-luvulla kierrätti tragedian keskiaikaisista lähtökohdista. (Goethen Faustista postaan erikseen klassikkohaastepäivänä 31.7.) Turhamainen nuoruudentavoittelu ja egoistinen mielihalun seuraaminen seurauksista piittaamatta sopivat aikaamme. Jumaluuteen liittyvät teemat eivät minua niin kosketa, mutta pahuuden läsnäolo tuntuu aivan mahdolliselta. Viattoman neidon uhri rakkauden alttarilla on tietysti kovin pateettinen aihelma, mutta kokemattomien teinityttöjen viettely on valitettavan yleistä. Naiskuva mietityttää, esimerkiksi verevän lesken läheisyydenkaipuun esittäminen naurettavana kirpaisi. Nykypuumille naureskellaan samoin.

Epäloogisuuksia loppuosan juonikuljetuksessa ihmettelen, mutta siirrän turhat tuumailut syrjään. Muistelen vain kerrassaan komeaa loppukohtausta, jossa kuoro pauhaa ja Margareta pääsee erheistään huolimatta taivaan iloihin savuefektien saattamina. Kohottavista tunnelmista arkeen laskeutumista avitti valoisa, lämmin savonlinnalainen kesäyö. Ensimmäinen oopperaelämykseni Olavinlinnassa ei toivottavasti jää viimeiseksi.

– –

Faust (kantaesitys Pariisissa 1859)
Savonlinnan oopperajuhlat 11.7.2018 (ks. kotisivut)
libretto löyhästi Goethen Faustiin perustuen, Michel Carrén & Jules Barbierin näytelmä Faust et Marguerite
sävellys Charles Gonoud
ohjaus Vilppu Kiljunen
lavastus ja puvut Kimmo Viskari
valaistus Anton Kulagin
musiikinjohto Philippe Auguin
rooleissa mm. Tuuli Takala (ei ole omaa sukuani), Diego Silva, Tuomas Pursio, Clementis Unterreiner, Erica Back

Juttuni väliotsikkositaatit lainasin libretosta.

Osallistun Goethen Faust-tragedialla kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.  Kirjapostaukseni ilmestyy 31.7.2018.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Oppera

Viettelyksen asuntovaunu

Kelailen mielessäni klassikkoelokuvaa Viettelyksen vaunu, jossa väreilevää renttuenergiaa säteilevä Marlon Brando laiminlyö vaimoaan ja sekoittaa jo valmiiksi tasapainottoman kälynsä. Mitä sopii odottaa, kun tuo tapahtumasarja siirretään rähjäiseen asuntovaunuun porilaisen leirintäalueen liepeille? Odottamatonta.

Tennessee Williamsin näytelmästä hersyy Miko Kivisen ja Leea Klemolan käsikirjoittamana melkoista melskettä: Viettelyksen asuntovaunu. Brandon tilalla jännitteitä järjestää romanilaulaja Merita, jonka puoliso Teija-Teijo odottaa sukupuolenkorjausleikkausta. Pariskunnan räiskyvää arkea saapuu sotkemaan Teijon veli Kari, jolla elämä näyttää menneen raiteiltaan. Porukoissa pyörii leirintäalueen emäntä, joka valvoo äitiään itkuhälyttimen avulla.

Näytelmä sisältää sakeasti aineksia. Yksi niistä on sukupuolen ja sukupuolisuuden merkitys. Se pakenee määrittelyjä. Miehinen uho ainakin vaikuttaa merkityksensä menettäneeltä; se on hauraan psyyken rakennusainetta. Toteutus lisää moniselitteisyyttä, sillä nainen on muutoksessa mieheksi, jonka suurin toive on tulla isäksi; mies esittää näyttävänräiskyvää laulajanaista, joka on hedelmällisyyshoitojen kierteessä. Viettelyksiä riittää, toiset onnistuvat, toiset eivät. Seksuaalisuusaiheeseen kytkeytyy myös rikos. Se paljastuu äkkirysäyksellä ja muuttaa kertaheitolla käsityksiäni henkilöistä.

Liian pitkä esitys on, silti istun kiinnostuneena koko karnevalistisen kavalkadin, jossa on älytöntä järkeä. Ja tunnetta: yllätyn, ällistelen, huvitun. Monet asiat kirpaisevat. Mitään en voi etukäteen ennakoida, vaikka miten Williamsin näytelmä tai elokuvaversion dramaattiset kohtaukset käväisisivät mielessä. Välillä ihmettelen, mille nauran, sillä kaiken hurlumhein takana on vaikeaa lapsuutta, kanssaihmisten manipulointia, ahdistusta, epätoivoa, rakkaudenjanoa, elämänhallintahankaluuksia, mielenterveysongelmia ja seksuaalirikos.

 

Hulvattomuutta tukee lavastus, ja myös katsomon takatiloja käytetään hyväksi. Pimeästä huutelua ja päällepuhumista ilmenee, ja miksipä ei, arkielämästä tuttua. Omalaatuinen on klassisen musiikin äänimatto, joka on räikeässä ristiriidassa muulle toiminnalle. No, sitäkin elämä on: ylevän ja alhaisen heilahtelua. Netin esitysesittelyssä varoitetaan kiroilusta ja alastomuudesta, mutta sadattelu ja nakuhilluminen kuuluvat tämän esityksen maailmaan. Loppukohtaus on taustatraagisuudesta huolimatta vapauttavan hillitön.

Kokoan kaiken sanomalla, että näytelmän ohjannut Leea Klemola on ainutlaatuisen omaperäinen ja railakas teatterintekijä. Hänen äänenpainonsa kuulen näyttelijöiden puheesta. Otteessa on vapaata irrottelua, ei syytä hiivistelyyn. Elämä on merkillistä ja rähjäistä, ja se saa näkyä ja kuulua.

– –

Viettelyksen asuntovaunu (kantaesitys 2.12.2017)
Rakastajat-teatteri, vierailunäytös Espoon kaupunginteatterissa 20.4.2018
Käsikirjoitus Miko Kivinen ja Leea Klemola
Ohjaus Leea Klemola
Rooleissa Niina Hosiaisluoma, Miko Kivinen, Angelica Meusel ja Kai Tanner
Lavastus Annukka Pykäläinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Johannes Vartola.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kansallisteatteri: Julia & Romeo

Näit oikein. Klassikkonäytelmän otsikon henkilönimet ovat todellakin toisinpäin: Julia & Romeo. Mutta ei hätää. Ei Shakespearen tarvitse kääntää haudassaan kylkeä. Kansallisteatterin ajantasaistus Romeosta ja Juliasta kunnioittaa alkuperäistä tekstiä ja tarinaa: painotus on aivan oikein.

Esitys korostaa ajattomuutta eri aikakausien puvustuksella ja melko säästeliäällä lavastuksella – jos jätetään eleettömyydestä pois ruusuin koristellut parvekkeet ja hippipapin ripputuolivankkurit. Tanssiosuudet ovat tyyliteltyjen reivien tapaisia. Musiikki täydentää tunnelmia, ja taitava soittaja-laulaja-pari (Mila Laine ja Aleksi Kaufmann) vaihtaa suvereenisti soittimia ja tyylejä. Toisen puoliajan alun selloduetto hyrisee yhä kehossani. Eli esityksen aineelliset ja aineettomat kulissit ovat kunnossa – sitten sisältöön.

Ihailen shakespearelaisen runotekstin sujuvuutta ja sävykkyyttä. Se virtaa luontevasti näyttelijöiden puheena, ja jos joukkoon ujuttuu jokunen ”okei” tai muu uutuus, ei se korvaa kivistä. Kun luin uuden käännöksen Romeosta ja Juliasta (suomentanut Marja-Leena Mikkola), innostuin tekstin vivahteikkuudesta, jossa karkeudet vaihtuvat hetkessä herkistelyksi. Tuo tyylivaihtelu on Kansallisteatterin tulkinnassa onnistuneesti säilynyt.

Ensimmäinen puoliaika ilmentää uhittelua ja ilottelua. Lähtötilanne tehdään selväksi: kaksi sukua on vastakkain ja nuoriso käy kuumana. Viihdyttävyys korostuu, mutta överiksi ei vedetä, vaikka yleisöä nauratetaan miesmäisellä imettäjällä ja hörhöpastorilla. Toinen puoliaika keskittyy traagiseen rakkaustarinaan. Taustateemana voisi mainita aikuisten vihanpidon ja vallankäytön seuraukset.

Ja sitten pääasiaan, hehkuvaan teinirakkauteen. Kannattaa palautta mieliin, että Shakespearen Julia on 13-vuotias, Romeo vähän vanhempi. Lähtökohtaisesti ajatus lasten naimapuuhista hämmentää, mutta draama vie mennessään moiset mietteet. Näytelmää totisesti sulostuttaa pääparin raikkaus ja aitous. Ihastuneiden silmäykset, sanailut ja suukot välittävät lemmen leiskuntaa silloin, kun kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran. Kansallisteatterin päänäyttämö täyttyy näiden nuorten (Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen) läsnäolosta.

Julia & Romeo

Mutta miksi nimien vaihdos päittäin? Ihan syystä. Siinä missä Romeo on haaveileva runopoika, Julia on aktiivinen toimija. Romeo on impulsiivisten tunteiden vietävissä, esimerkiksi ihastus vaihtuu helposti toiseen ja kiukku leimahtaa harkitsemattomasti. Julia rakastuneenakin punnitsee vaihtoehtoja, haastaa ja pistää tapahtumaan. Esimerkiksi kun Julia junailee ratkaisua Veronassa, Romeo vain notkuu unelmoimassa mantovalaisella parvekkeella. Ja palautanpa mieleen teinien hääyön: kumpi on ujo herkkis, kumpi tavoitteellisen aloitteellinen?

Julia & Romeo varmasti vetoaa nuorisoon, mutta tehoaa se tällaisiin tätsyköihinkin. Ohjaaja Jussi Nikkilän ja sovittaja-dramaturgi Anna Viitalan painotukset toimivat ja tuovat tuoreutta. Perinteiseen tapaan tahdon hieman marista pituudesta, eli jonkin verran tepastelua sieltä täältä typistämällä kesto olisi supistunut reiluun kahteen tuntiin sykähdyttävyyden kärsimättä.

Näytelmän loppukuva on pitelemättömän romanttinen tähtisumuineen. Kaunista. Hieman jään miettimään, millä tavoin se glorifioi peruuttamattomat tunneteot. Shakespearen opettavaiset loppupuheet kostonkierteen tuhovaikutuksesta on jätetty esityksestä pois. Lavalle jää leijumaan päättymätön rakkaus. Suon sen. Sanoinko jo? Kaunista.

– –
Julia & Romeo
Kansallisteatteri, ensi-ilta 7.3.2018
Ohjaus Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilta: tässä.
Kiitos bloggariklubille pääsystä ensi-iltaan.

Omppu on jo postannut Julian showsta, samoin Arja.

Lisää Romeo ja Julia -aiheesta voi lukea blogistani: Shakespeare-tekstikokemukseni, kertomukseksi selkoistettu Mari Elomäen versio ja Jari Järvelän tehokas modernisaatiromaani. Shakespeare-toivioretkestäni Veronaan ja Mantovaan voit lukea tästä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kansallisteatteri: Lemminkäinen

Kävin riemastumassa Kansallisteatterissa. Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen on kekseliäs kuvaelma, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä.

Kalevalalainen Lemminkäinen hoitelee romurautabisneksiä ja kilpailee niistä Pohjan akan, Louhivuoren, kanssa. Tai Lemminkäisiä on kyllä kaksi, vetelä veli ja sisukas sisko, ja hommaa tosiasiassa pyörittää Lemminkäisen äiti luotettuine palvelijoineen. Liukkaanlaiskan Lemminkäisen turhautunut Kyllikki-vaimo kyllä uhkaa bisneksien sujumista. Keskeisen perheen/firmanjäsenen yritysloikkaus ratkaisee asian. (Miten muuten kävi firmalle nimeltä Lemminkäinen?)

En tiedä, miksi edes kerroin juonentyngän. Ei se ole oleellinen. Näytelmää vievät eteenpäin rajattujen ominaisuuksien hahmot ja heidän suhteidensa hierre – mutta se ei näytelmää nosta tai romuta. Oikeastaan moni asia  jää huitaisuksi, yhden piirteen pintaraapaisuksi ja etenkin loppupuoliskon ratkaisut turhanaikaiseksi touhuiluksi. Se ei haittaa.

Lemminkäinen on silkkaa teatteria – sanan monessa mielessä. Se on tyystin tietoinen siitä, että se on kuvaelma katsojien huviksi. Se myy itsensä minulle, vaikka siinä on kuluneita juttuja kuten ryyppyreissuilla naurattamista. Esitys juhlii esittämistä.

Näytelmä nojaa kieleen, mutta ei vain siihen. Mutta ensin kielestä. Niitä on monia. Suomen kalkatus kalevalaisesta runorytmistä aleksiskivityyppiseen sanailuun sekä Leino– ja Linna-lauseisiin sopii näyttelijöiden suuhun. Näyttämöllä näen esimerkiksi hienoja hetkiä alkusointuisesta loruttelusta. Tekstitaidon lisäksi näyttelijäjoukko ja muusikkopari välittävät liikekielellään ensembletyyppistä hioutumista ja omistautumista sille, mitä he tekevät.

Samaan aikaan toisaalla (3.3.2018): Saara Aalto kisailee itsensä kanssa, mikä kolmesta bling-bling-biisistä koketeeravine koreografioineen päästetään eurooppalaisille viisuestradeille. Istun silloin Kansallisteatterin katsomossa tuijottaen lavalle, jossa paljetit kimmeltävät ja esiintyjäjoukko huhkii sellaisia show-numeroita, että valitsisin porukan samantien laulamaan ja tanssimaan Euroopan suohon.

Tämähän on musiikkiteatteria tanssillisin korostuksin! Tämäkin. Kun on vähintään vuosikymmen kärsitty teatterin videovaltaisuudesta, nykyisin näyttämöillä lauletaan, musioidaan ja tanssitaan – on draamanlaji mikä tahansa.

Lemminkäisessä laulu, lyömäsoittimien kalisuttaminen, koreografiat ja liikkeellinen lavan hallinta ihastuttavat. En usko, että vähään aikaan verkkokalvoiltani häviää esimerkiksi luikertelevan lieto Lemminkäisen kaatuilutaituruus tai Louhivuoren kimaltava kiemurtelu ehtoisana show-emäntänä. Ja kunnia sille, että hulvattomuuksien välissä on herkkiä kalevalaisia lauluja kuten Kyllikin viisu miniän kohtalosta tai moniäänisiä, kauniisti soivia kuoro-osia. Hienoa työtä koko lavahenkilökunnalta!

Hurmeen Niemi hurmaa kirjallisena, sivistyneenä sekametelisoppana, ja sanoisin nyt näin, että Niemen nokasta irronneet irtovitsit ja ideat toimivat mainiosti näyttämöllä. Suurta sanomaa en sieltä erota paitsi tietysti sen, että kumartakaamme kulttuurihistoriallemme, älkäämme langetko bisnesjargoniin – ja eläkäämme esityksen jälkeen niin kuin ennenkin.

Lemminkäinen

– –

Lemminkäinen
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö (ensi-ilta 28.2.2018, esitys 3.3.2018)
Teksti ja ohjaus. Juha Hurme
Näyttämöllä: Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin, Oskari Lehtonen, Jesse Ojajärvi
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilla.
Kiitos lipusta Bloggariklubille!

Blogeissa mm. Kirsin Book Club.

P. S. Muista musiikkia ja tanssia draamaan ujuttavista viime aikojen esityksistä: Sudenmorsian (Avoimet ovet) ja Veriruusut (KOM).

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

KOM: Veriruusut

Näytelmä päättyy. Valkeakoskelaisen naiskaartin kuoron Veriruusut-laulu hiljakseen hiipuu teatteritalon käytäviin, mutta 100 vuoden takaisten kohtaloiden muisto jää teatterikatsomoon. Se on syytä pitää mielessä, jotta vuosisadassa saavutettu edistys kohti hyvinvointia ja tasa-arvoa jatkuu. Siksi KOM-teatterin versio Anneli Kannon Veriruusut-romaanista on ajankohtainen, merkittävä  – ja koettava.

Sata vuotta sitten sotineet olivat eläviä ihmisiä, joilla oli elämä edessä ja jotka sota perusteellisesti hävitti tai muutti. KOMin tulkinnassa välittyy etenkin nuorten naisten näkökulma. Veriruusujen paperitehtaan likat ovat vain parikymppisiä, keskushenkilö Sigrid vasta 15-vuotias. Tämän tajuamiseen draama johdattaa.

Teatteriesitys noudattaa Kannon kirjan tapahtumia siten, että näyttämöllä nähdään lähinnä romaanin Valkeakoskeen liittyvät tapahtumat. Keskittäminen on erittäin onnistunut ratkaisu, kuten on myös se, että Tampereen työväen teatterin musikaali Tytöt 1918 fokusoi Tampereeseen. Muuten en pidä mielekkäänä vertailla näitä kahta esitystä. Tampereen spektaakkeli kuuluu jättiestradin ja joukkovoiman mahdollistamaan megamusikaaligenreen, kun taas KOMin esitystä voi luonnehtia pienimuotoiseksi musiikkiteatteriksi, joka hyödyntää täysillä kymmenen näyttelijän vahvuuksia välittää väkevää draamaa.

Istuin KOMissa ensimmäisellä rivillä, pääsin sitenkin lähelle henkilöitä, tapahtumien keskelle. Näin näyttelijöiden mikroilmeet, hien ja kyyneleet. Esimerkiksi Hilja (Vilma Melasniemi) käpertyi jalkojeni eteen taistelukohtauksessa.

Monilla näyttelijöillä on kaksoisroolit, jotka onnistuivat uskottavasti. Vaikuttavien suoritusten joukosta mainitsen erikseen Sigridin (Helmi-Leena Nummela) ja Maijan (Oona Airola), joiden nuoruuden into, eläytyminen ja raikkaus heiluttavat tunteitani. Heidän ja muiden kautta hengitän tyttöjen ja naisten asemaa sekä vahvaa tahtoa tasa-arvoon. Ne konkretisoituvat housujen pukemisena ja tukan leikkaamisena vastoin kaikkia sopivaisuuden sääntöjä, mutta pohjimmiltaan kyse on sitä, että naisille kuuluu sama palkka samasta työstä kuin miehille ja mahdollisuus tehdä samaa kuin miehet – puolustaa ihmiseksi tunnustamista. Yhdenvertaisuusvaateet ovat ajattomia, mutta toivottavasti sotimaan ei tarvitse kenenkään enää lähteä. (Kirjoitan tämän tiedostaen sen, etteivät sodat ole maailmasta loppumassa.)

Veriruusut_KOM (2)

Lavastus on niukan ilmeikäs. Lavan keskellä liikuteltava pyöreä, punainen alusta muuntautuu tarkoituksenmukaisesti monenlaiseksi, esimerkiksi paperitehtaan työläisten oravanpyöräksi, työväentaloksi, sotatantereeksi tai teloituskentäksi. Siellä vietetään myös Maijan perheen lämpimiä yhteishetkiä. Näytelmässä näytetään sävykkäästi Maijan ja Sigridin kotiolojen erot ja Sigridin herkkä, orastava lempi. Tällaiset tilanteet syventävät henkilöitä ja heidän kohtaloihinsa eläytymistä. Ne riipaisevat, kun jo etukäteen tiedän, miten vasta elämän alussa olevien työläistyttöjen käy.

Akustisesti soitetut ja hienosti lauletut työläislaulut vahvistavat tunnelmaa. Valo- ja äänitehosteet tekevät samoin. Kun näytelmässä edetään teloituksiin, yksi uhri kerrallaan suoraan katsomoon katsoen, kovasti kouraisee: laukaus, kuolema. Sitä voimakkaampi on tunne, kun viimeistä teloitusta seuraa täysi hiljaisuus.

Ensimmäinen puoliaika on pitkä vaan ei pitkästyttävä, sillä siinä pohjustetaan päähenkilöiden persoonaa ja tilannetta sekä tekijöitä, jotka vaikuttavat sotaisuuteen. Toinen puoliaika on hitusen hajanainen ja jopa sen oloinen, ettei malteta lopettaa.  Näytelmä olisi voinut päättyä hiljaisuuteen, viimeiseen laukaukseen, mutta menköön: antaa vain Veriruusut-laulun jäädä soimaan, jäädä muistuttamaan. Vahva, vaikuttava draama tekee kunniaa sadan vuoden takaiselle tasa-arvotaistelulle ja Kannon romaanille.

– –

Veriruusut
KOM-teatteri, ensi-ilta 16.2.2018 (esitys 20.2.2018)
Alkuperäisteksti Anneli Kant
Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala
Näyttämöllä: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola, Eeva Soivio
Lisätietoja KOMin sivuilla.

KOM-teatterin Veriruusut-traileri: https://youtu.be/TSH1vNDsn8o

Kiitos KOM-teatterille etkoista ja lipusta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avoimet ovet: Sudenmorsian

Aino Kallaksen romaani Sudenmorsian (1928) on symbolinen kertomus naiseudesta, vapaudesta ja itsensä toteuttamisen kaipuusta. Viron Hiidenmaan kansantaruun pohjautuen nuori vaimo Aalo kuulee metsän kutsun (lue: ruumiin ikävän) ja vastaa siihen. Seurauksena on ympäristön ja aviomiehen tuomio.

Aalon tarinaa on luettu Aino Kallaksen elämää vasten. Tähän lähtökohtaan rakentuu Teatteri Avointen ovien näytelmäsovitus, jonka Heini Tola on dramatisoinut ja ohjannut. Näytelmässä Kallaksen päiväkirjatekstit kehystävät romaanin tapahtumia, jotka pelkistettyinä siirtyvät näyttämölle.

Ylöspano tavoittelee ajattomuutta, vaikka romaanin vanhahtavaa kieltä ja sen rytmiikkaa on onnistuneesti säilytetty. Ihmissusiuskomukset viittaavat menneeseen maailmaan, vaikka (luomis)vapauden ja rakkauden problematiikka eivät ajoituksia kaipaa. Aalon mies edustaa yhteisön ennakkoluulopaineisiin lankeajaa, Aalo itsensätoteuttajan ja joukosta poikkeavan kovaa kohtaloa.

Pääsin katsojaksi toisiin pääharjoituksiin, joten jotain voi vielä tapahtua ensi-iltaan mennessä. Siksi kokemukseeni sopii suhtautua sen mukaan. Kokoan ensin varuksellisia tuntemuksia ja sitten ihastustani.

Hieman häirtiseväksi koen ensimmäisen näytöksen äänimaton, joka on peittää alleen muilla keinoin ilmaistut tunnevivahteet ja suhteen kehittymisen. Vaikka musisoinnissa on kohokohtana väkevä duetto, en löydä perustelua lähes tauottomalle soitannolle ja laulannalle. Niukka lavastus sopii esityksen, kuten se, että musta harsokangas erottaa osuvasti päiväpuolen öisestä suomaailmasta. Myös Aalo toteaa repliikissään elämänsä olevan kuin harson takana. Siksi Aalon metsäinen vapautustanssi olisi voinut rajoittua vain harson taa, noin niin kuin johdonmukaisuuden nimissä.

Toimiva ratkaisu on esimerkiksi se, että lasta symboloi vain pienet kengät.  Ensimmäistä näytöstä tehostaa toiston käyttö. Siten välittyy, miten eri tavoin Aalo ja Priidik suhteen kokevat ja miten he etääntyvät – tai miten Aalo on saavuttamaton, vaikka Priidik yrittää vaikka mitä. Tämä on mielenkiintoista: näytelmässä ei ole yksioikoista näkemystä asioiden tilasta. Priidik ihailee vaimoaan, huomaa Aalon mielen harhailun, on kiinnostunut, mistä se johtuu, mutta vaimo vaikenee. Aaloa jäytää tyydyttämätön rakkauden- ja vapaudenkaipuu, eikä hän anna miehen nähdä, kuka hän oikeasti on. Toinen näytös on intensiivinen, ja miehen ja naisen konfliktin ristiriitaisuus näyttäytyy vahvana.

sudenmorsian

Maija Andesson Aalona on elastinen liikekielessään ja herkkä ilmaisussaan. Ehkä välillä päiväpuolen Aalo on turhan yksitotinen, vaikka ymmärrän syyn: sisin on suljettava, sillä siellä kytee jotain, joka on kaikkea yleisesti hyväksyttyä vastaan. Ekstaattinen metsänhengen vapauskutsuun vastaaminen tuo rooliin voimaa. Andersson onnistuu myös niukin keinoin muuntautumaan Kallakseksi. Kokonaisuuden kannata hyvä ratkaisu on se, että Kallas-osuuksia on vähän. Ehkä niitä ei edes tarvittaisi. Sauli Suonpään Priidikin tunnevaihtelu vakuuttaa: humalluttava rakastuminen, vaimon ihailu ja vähittäinen pettyminen vaimon välttelevyyteen ja lopun epätoivo välittyvät hienosti. Tunnustettakoon tämä: miehekäs komeus lisää Priidikin kiinnostavuutta. Suvi Isotalolla  on kertojan rooli, ja yllätykseksi se toimii, sillä kertojaosuus ei päälleliimaa asioita vaan juoksuttaa kallastyylistä tekstiä. Isotalo vastaa myös musisoinnista, joka toisessa näytöksessä toimii ensimmäistä tehokkaammin.

Sudenmorsiamen ilmestymisestä tulee tänä vuonna täyteen 90 vuotta ja Viro viettää satavuotisjuhlia. Dramaturgi-ohjaaja Heini Tola kertoi, että osumatarkkuus niihin on sattumaa, sillä hienon tekstin sovittaminen näyttämölle on pitkään ollut mielessä. Nyt se toteutui. Minä pidin tiiviistä näyttämösovituksesta, ja esitys jättää pohtimaan odotuksia, joita suhteille tai rakkauden määrälle ladataan, mahdollisuuksia elää suhteessa omaa elämää, tunnustella vapauden ja rakkauden rajoja.

– –

Sudenmorsian
Aino Kallaksen romaanista dramatisoinut Heini Tola
Avoimet ovet, ensi-ilta 13.2.2018 (pääharjoitus 8.2.2018)
Ohjaus Heini Tola
Rooleissa Maija Andesson, Suvi Isotalo, Sauli Suonpää
Musiikki Suvi Isotalo
Lavastus ja valot Raisa Kilpeläinen
Koreografiakonsultointi Jenni Nilolajeff
https://www.avoimetovet.fi/ohjelmistossa-nyt/sudenmorsian/

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Tampereen työväen teatteri: Tytöt 2018

Anneli Kannon Veriruusut olen julistanut kirjaksi, jonka jokaisen tulisi lukea sisällissodan muisteluvuonna. Ei ihme, että siitä on innostuttu tekemään erilaisia dramatisointeja. KOM-teatterin ensi-ilta on tulossa, Tampereen työväen teatterissa esitys jo pyörii. Aloitan siis vaikuttavan kirjan näyttämönäkymien katselmuksen Tampereelta: Tytöt 1918.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: pumpulitehtaan tyttöporukasta muotoutuu sisällissodan naiskaarti. Esitys elävöittää erilaisten naisten poliittisen aktivoitumisen syitä ja seurauksia. Naisnäkökulma pitää pintansa linjakkaasti koko esityksen ajan: halvat likat hakevat ihmisarvoaan. Kuvauskohteina ovat sekä yksilöt että kollektiivi. Muutama henkilö nousee joukosta. Minua koskettavat etenkin 15-vuotias Sigrid ja muutamaa vuotta vanhempi Lempi, piikatyttö Teiskosta. Minä olisin voinut olla Lempi 100 vuotta sitten.

Tytöt 2918

Kun luin ennakkotietoja esityksestä, pyörittelin epäuskoisena päätäni. Miten tuosta aiheesta voi irrota musikaali? En ole musiikkiteatterin suuri ystävä, ja siksi ennakkoluuloni painoivat odotuksiani. Mutta tunnustan: esityksessä on komeita joukkokohtauksia, joissa moniääninen kuoro välittää voimantuntoa ja lukuisat soololaulajat osaavat asiansa. Musiikkityyli vaihtelee protomusikaalisävelmistä rokkiin ja räppiin. Nuorten miesten sotaan lähdön symbolisesti sanoitettu Lumi-biisi soi erityisen kauniisti, sekä menevä Kumoon-rallatus ja vauhdikas Housut-laulu jäävät mieleen. Räppi toimii työväen hengennostatushetkissä, sillä ghettojen kapinakälätys sopii noin niin kuin ideologisestikin sisältöön. Muuten pidän räppiosuuksia hieman kosiskelevina, ja osin musiikin pauhu vie tilaa draamalta.

Harvoin olen ollut näin ihastuksissani lavastuksista. Yksinkertaisen toimivin keinoin loihditaan näyttämölle tehdassali, katunäkymät, kaupunkitaistelut – kaikki tapahtumataustat. Myös valot sekä säästeliäs lavastuksen ja puvustuksen värien käyttö tehostavat näyttämökuvia ja tunnelmia. Tanssillisia elementtejä vierastan, varsinkin yhtäkkisiä pakkoliikkeenomaisia yksittäisiä kouristeluja.

Sisällissotakuvaus tietysti kertoo siitä, että sodassa menetetään henkiä. Alkupuoliskon tunnelmiin mahtuu innostusta ja rakkautta, jotta loppupuolen fyysisten ja psyykkisten tappioiden karuus korostuu. Elän mukana, tunnistan paljon Kannon romaanin sykähdyttävää sisältöä ja pitkälti pidän romaaniin liittyvistä dramaturgisista ratkaisuista. Liikutun useaan otteeseen. Kokonaisuus onnistuu, ja kolmisen tuntia vierähtää nopeasti. Silti huomaan, että saisin napsittua pituudesta puolisen tuntia pois; jokunen pitkitetty biisi saisi väistyä kuten kesähääunelmointi.

Tytöt 1918 alkaa ja loppuu hienosti. Heti alkuunsa otetaan luulot pois, sillä henkilöt esittäytyvät ja kunkin kohtalo paljastuu oitis. Myös loppu on pysäyttävä: oikeuksiaan ja tasa-arvoisuuttaan äärioloissa puolustaneiden 1918-tyttöjen joukkoon saapuu vuoden 2018 tyttöjen kuoro. Viimeistään silloin katsoja herätetään ymmärtämään hyvinvointivaltiomme kehityskaari ja toivo (lue: vaara): etteivät enää minkään vuoden tytöt (ja pojat) joutuisi puolustamaan aseilla oikeuksiaan.

– –

Tytöt 1918
Tampereen työväen teatteri 2018 (esitys 10.2.2018)
musikaali
Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin ja historiallisiin dokumentteihin
Musiikki Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Esiintyjät ja muuta lisätietoja: http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Kansallisteatteri: Masennuskomedia

Tottahan juju on siinä, että on vaikea saada samaan lauseeseen saati yhteen sanaan masennusta ja komediaa. Kansallisteatterissa niin tehdään. Masennuskomedia irrottaa mielenterveysongelmista iloa niin, ettei juurikaan naureta ongelmien kustannuksella vaan omituisille olosuhteille.

Teräksinen metalliyhtiön johtaja Eeva Ahonen hajoaa tulospaineissa, ja hänet ohjataan toipumaan mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Yritysmaailman asenne ja kieli kohtaavat sosiaalityön vastaavat. Työkeskuksen työntekijät ja asiakkaat haahuilevat kiireettömässä sossusumussa – Eeva ei. Tai niin hän luulee. Tästä jännitteestä näytelmän naurut noudetaan. Uupumustaan tunnistamaton Eeva paahtaa bisnesjargonin voimin brändiä, logoa ja muuta firmapöhinää porukkaan, joka jaksaa juuri ja juuri vaihtaa ajatuksia psyykelääkkeistä.

Kärjistys tässä esityksessä osataan: vastakkainasettelu pehmeiden ja kovien arvojen välillä on ilmeinen. Hahmot tyypitellään aika karkeasti. Monessa paikkaa puhe kuulostaa luennoinnilta tai julistukselta. Ja silti dialogi useasti luistaa, esitys etenee jouhevasti ja niin kiinnostavasti, että väliajan jälkeen ilman muuta halusin nähdä, miten Eevalle ja työkeskuksen hullupupuprojektille käy.

Varmaan kaikilla on tuttava- tai lähipiirissä mielenterveysongelmia potevia, joten on paikallaan normalisoida ja kommentoida aihepiiriä komedian keinoin. On myös perusteltua, että ihmisen arvo asemasta, terveydestä ja tuottavuudesta huolimatta tunnustetaan. Toivottavasti se ulottuu Kansallisen lavalta liike-elämän ja päättäjien kabinetteihin.

Masennuskomedia

Näytelmässä yhtenä juonteena on sukupolvien ymmärryserot mielekkäästä elämästä. Äitinä Eeva painaa päälle, jotta kolmekymppinen poika ryhtyisi tavoitteellis-tuottavaan toimintaan, kun taas hipsterihemmo mieluummin ideoi, reppureissailee ja itkee orankien kohtaloa. Tämä aihepiiri jää mielestäni puolitiehen, mutta äiti-poika-keskustelut toteutuvat maukkaasti.

Masennuskomediassa on paljon puhetta ja rytmikkäästi eteneviä lyhyitä kohtauksia. Roolit istuvat esittäjilleen, mutta ei heille juurikaan anneta tilaa syventää hahmojaan. Pirjo Luoma-ahon esittämä Eeva on eittämättä keskushenkilö. Roolihahmo taiteilee hysteerisesti rajalla: meneekö yli vai ei? Täysillä menee yli – ja siksi se kantaa mainiosti esitystä. Ja asia tulee selväksi. Kuka vain voi saada särön, murtua ja kasata rosoiset palat mukavuusrajat rikottuaan.

– –

Masennuskomedia
Kansallisteatteri 2017/esitys 15.1.2018
Käsikirjoituksen alkuperäisidea: Mari Rantasila, käsikirjoitus: Kirsikka saari ja Jenni Toivoniemi
Ohjaus: Mari Rantasila
Rooleissa: Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström
Lisää Kansallisteatterin kotisivuilla.

Kiitos lipusta bloggariklubille!

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Vuosikatsaus 2017

On aika kääntää katse hetkeksi takaviistoon ennen sihtiä vuoteen 2018. Tässä palasia nopeasti kuluneesta vuodestani 2017.

Romaanielämys

Yön kantajaArpoa pitää. Tämä ei ennusta hyvää Blogistania-äänestystä ajatellen, vaikka siinä voi valita kolme kirjaa palkintopisteytykseen. Arvon siis vuoden 2017 romaanielämyksiä, osun nyt tähän. Luin tämän kirjan sellaisessa vaiheessa, että kaikki tähdet taisivat olla oikeissa asennoissa: sain uppoutua tarinaan, kerrontaan, tunnelmaan, kohtaloon. Katja Kallion Yön kantaja kantoi minut kevään elämyksellisimpään kirjakokemukseen.

Historiallinen romaani

lahtaritVaikeaa, vaikeaa. Valinta on vaikea, muttei niin vaikeaa kuin sata vuotta sitten, kun piti valita, mitä tehdä ja missä olla mukana. Olkoon: Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus 2017) on kirjallinen kaleidoskooppi kevään 1918 tapahtumista. Se välkähtelee ihmisyyttä monessa valossa.

Tietokirja

NiemiJos sie haluut kattavan katsauksen kotimaan kulttuurihistoriasta ryyditettynä maailmantapahtumilla, miljoonien vuosien perspektiivillä ja rempseällä kerronnalla, täs siul on sellainen. Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) tihkuu hurmetta, hurmaa ja hurttiutta.

Dekkari

SilmukkaPierre Lemaitren Verhooven-sarjan karkea väkivalta pisti minut epäröimään, vaikka tiedän herran oleva taitava sanankäyttäjä tilanteiden luojana. Onneksi sidoin itseni Silmukkaan (Minerva crime 2017). Sen psykologisesti piinaava ote piti, kuristi ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta henkeä pidätellen. Anteeksi, Adamsberg, salarakkaani (Neptunuksen sauva).

Runokokoelma

Saattaa, ollaKiitos Ompun runohaasteen: luin poikkeuksellisen paljon runoja. Jokainen luettu kokoelma on tarjonnut kielellis-mielellisiä oivalluksia. Jokunen kirja tarjoaa vain muutaman sellaisen, toiset useita ja yksi kokoelma sellaisia kosketuspintoja, jotka horjuttavat ja humalluttavat. Saatan olla hurahtanut: Tomi KontioSaatta, olla (Teos 2017).

Lapset ja nuoret

KoiramäenVastustan lasten ja nuorten kirjojen niputtamista samaan kategoriaan. Kumpikin ansaitsee omat kategoriansa – ja silti niputan ne nyt. Kasaan tähän kimaran. Mauri Kunnas ansaitsee kaikki ylisanat, sillä hän on siirtänyt hienosti kotimaista ja länsimaista kulttuuriperintöä kymmenissä kirjoissa. Siksi Koiramäen Suomen historia on tähän valittava. Muista lanu-kirjoista haluan nostaa selkokirjat. Huoli lukutaidosta on aiheellinen, joten siksi on tärkeää, että on helppoja kirjoja, jotka voivat madaltaa tarttumista kirjaan. Mainitsen tässä nämä: Maalivahdin salaisuus (alkuperäinen, kertomuksia), Unohtunut poika (alkuperäinen, fantasiaa) ja Kotitekoisen poikabändin alkeet (nuortenkijamukautus).

Käännöskirja

Murakami2017Tänä vuonna en innostunut monestakaan käännöskirjasta. Syy voi olla siinä, että lukemiseni painottui pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen. Painin nyt amerikkalaisen, ruotsalaisen, korealaisen ja japanilaisen kirjavalinnan välillä. Olkoon valintani tyylikäs kertomus, jossa ihmisen arvoituksellisuus menneen ja nykyisen taakkoineen välittyy eleettömästi: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017).

Kesken heitetyistä pettymyksiin

syyskuuHarvoin jätän kirjan kesken; pysyn pitkään toiveikkaana, että kyllä se tästä. Rohkeus katkaista kirjakokemus on vuosien varrella kasvanut. Tänä vuonna kannet menivät kiinni tahmean käynnistelyn jälkeen: Dan BrowninJojo Moyesin ja Sadie Jonesin uutuuskirjojen kanssa kävi köpelösti. Loppuun luin Pauliina Suden Seireenin ja Herman Kochin Pormestarin mutta huokailin pettyneenä pitkittämisen tuskaa ja fokuksen puutetta.

Draama

crown2Tätä en olisi uskonut tapahtuvan. Monien teatteriesitysten, tv-draamojen ja muutaman elokuvan nähtyäni valitsen vuoden draamaqueenikseni Englannin kunigattaren! Tuijoteltuani 20 osaa Elisabethin elämää (The Crown: juttu ensimmäisestä kaudesta; 2. tuotantokausi joulukuussa 2017) olen niiiin koukussa. Kuluneelta kuulostaa se, että sarjassa näytetään, miten kuningatarkin on vain nainen. Vain? Mutta se, miten se näytetään! Yhteiskunnan muuttuminen, poliittiset intressit, kuningashuoneen reliikit – ja pääosanäyttelijän mikroilmeet ilmentämässä mielettömiä myllerryksiä. Koukussa.

Tapahtuma

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194Vuoden aikana olin mukana monessa mukavassa. Oli Turun ja Helsingin kirjamessut, useita hauskoja kirjabloggaajatapahtumia, mielenkiintoisia Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuuskohtaamisiltoja ja Finlandia-palkintojakojuhlallisuudet. Kaikki nämä sykähdyttivät. Mieleen painuvin taitaa kuitenkin olla pienen porukan pykäämä Runokävely Suven ja runon päivänä heinäkuussa. Oli ilo olla suunnitteluryhmässä. Erinäisten mietintävaiheiden jälkeen jalkauduimme Esplanadin puistoon, ja runo raikasi kävellessämme kirjailijapatsaalta toiselle parinkymmennen osallistujan voimin. Uudestaan, uudestaan!

Kirjallisuusmedia

101_kirjablogit_pystySuomi 100 -juhlinnassa riemastutti Ylen Kirjojen Suomi -hanke. Yli 80 kirjabloggaajaa postasi Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemista itsenäisyyden ajan vuoden kirjoista. Vaikka minulle ehkä epäkiitollisesti osui kaksi jännäriä (vuodet 2016 ja 1993), mukana olo ja muiden postausten seuraaminen ilahdutti. Oli myös hienoa päästä käynnistämään hanke Ylen Kultakuumeessa, jossa tammikuun alussa keskustelin Seppo Puttosen kanssa sadan vuoden kirjoista. Toivottavasti Yle innostuu hankkeen jatkoksi nostamaan kirja-asioita primetime-lähetyksiin.

Matkalla

oopperaTänä vuonna (kuten jo seitsemänä vuotena) matkailin lähinnä Tampereella, tiheästi. Sain kuitenkin mahdollisuuden kahteen Saksan matkaan. Palaan omaan irtiottooni keväällä, jolloin kävin kääntymässä Münchenissä. Vaikka osa matkaa kului käsikirjoitusviimeistelyssä, ympäristö tuki sitä. Nautin kevään väreistä ja lämmöstä, jota Etelä-Saksa tarjosi värjöttelevälle matkaajalle. Nautintoa tuottivat kaupunkikuvan lisäksi lukuisat taidekohtaamiset, jopa Karita Mattilan näkeminen oopperalavalla. Tsüß!

Oma tuotanto

img_6809-1Elämä on sakeanaan askareita ja huolia, joten siihen on syytä saada näkökulmia, pyöristäviäkin. Niistä mietteistä ovat syntyneet runoni, jotka ilmestyivät elokuussa: Onnen asioita (Avain 2017). Kirjoitan runoni selkosuomeksi. Ensinnäkin loogiselta mahdottomuudelta tuntuva yhtälö houkuttaa haasteellisuuden takia, ja toisekseen selkoisuus pakottaa kirkastamaan ajatusta, kieltä ja havaintoja. Vaikka häviän runokeinojen monimuotoisuudelle, saavutan (ehkä, toivottavasti) sen, että tuon runon luo niitä, jotka epäilevät runojen olevan salakieltä, joka aukeaa vasta kielitulkin vastaanotolla. Runoja on monenlaisia, mukaan mahtuu tällaistakin – jokaiselle jotakin ja joillekin kaikkea.

Kiitos lukijoille, kommentoijille

ja muuten harrastukseni mahdollistajille!

Lukuisaa kohtaamisten ensi vuotta!

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Runot, Sekalaista, Tapahtuma

Kansallisteatteri: Mestari ja Margarita

Olen lukenut Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan. Siksi aprikoin, miten kirja taipuu teatteriesitykseksi. Omin silmin pääsen näkemään, että panostus visuaalisuuteen herättää romaanitunnelmia eloon. Näin käy Kansallisteatterin esityksessä Mestari ja Margarita.

MESTARIJAMARGARETA

Mielikuvituksellinen romaani sisältää sakeasti sävyjä ja lukemattomia juonenkäänteitä, joita sitovat Saatanan ja hänen apureidensa toistuva väliintulo ja tapahtumien järjestely. Tärkeitä juonisäikeitä ovat kirjailijan eli Mestarin ja Margaritan rakkaustarina, Mestarin ja runoilijan keskustelut mielisairaalassa sekä Mestarin Pilatus-kirjan käsittely. Nämä erottuvat teatteriesityksessä. Aika säästeliäästi esitykseen irtoaa kirjan karnevalistisia tapahtumamylläköitä, fantasia-aineksia ja kirjoittamisajan poliittis-kulttuurisia piikkejä, veitsenteräviä pilkkaiskuja.

Etenkin lavastusratkaisut ovat hienoja, jopa huikeita. Willensaunan pieni näyttämö ON Pilatuksen palatsi tai ratikkalinjan katunäkymä tai Moskovan yleiskuva kattojen yllä.  Musiikki, liike  ja valot tukevat hienosti tunnelmia. Kohtaukset lomittuvat sujuvasti.

Hienoja hetkiä on esimerkiksi tanssiaisissa: koko näyttämö on pelkkää lainehtivaa Margaritan kirkkaanpunaista silkkimekkoa. Myös Pilatuksen ja Jesuan poistuminen kuunsiltaa pitkin sykähdyttää. Monia hauskoja pikkuyksityiskohtia jää myös mieleen kuten kirjailijaliiton kokoustalon tupsahtaminen pienoismallina katosta. Nukketeatterielementtien yhdistäminen esitykseen miellyttää, etenkin ensimmäisen näytöksen nukkeosuudet naksahtavat paikoilleen ja edistävät juonenkuljetusta. Kaikkea en toisessa näytöksessä ymmärrä: miksi roolihahmo on esillä nukkensa kanssa, miksei roolihahmo silloin riitä? Loppupuoliskolla rakastavaisten sänkykohtaus nukke-esityksenä on kyllä hieno. Nukkeja olisi voinut hyödyntää kaikkiaan enemmän esimerkiksi lisäämään tarinan fanatasiakäänteitä.

Paikoitellen tyylittelyt huvittavat ja kirjalle ominainen hurttihuumori pilkistää, mutta muut sävyt eivät oikein erotu. Kokonaisuutena Mestari ja Margarita on kavalkadi, eikä siksi tarina nouse henkilöihin samastuttavaksi. En usko, että se on tarkoituskaan: näyttämöllä välitetään keskeisteemaa, joka kertoo ihmisistä pelinappuloina. Siitä järjestelystä vastaa Saatana apureineen – on aika tai yhteiskuntajärjestelmä mikä tahansa.

Saatanassa porukoineen on ilkikurista leikittelyä ihmispoloisten ponnisteluilla. Välillä se tehoaa minuun, hetkittäin ei, mutta sen sanon empimättä, että Saatanassa on värisyttävää viekkautta. Muuten roolisuorituksissa on epätasaisuutta, joka laimentaa teatterielämystäni. Esimerkiksi rakastavaisten leimuava lempi ei yllä kakkosrivin istumapaikkaani, vaan kaipaan lisää tulta ja välitöntä läsnäoloa.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä huusi bravota ja nousi ylös aplodeeraamaan. Sellaista kokee harvoin suomalaiskatsomossa. Vaikken syttynyt moisiin liekkeihin, vilpittömän iloisena läiskin kämmeniäni yhteen kekseliäille visualisoinneille ja hienoille näyttämökuville.

– –

Mestari ja Margarita
Kansallisteatteri 2017, esitys 16.12.2017
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Rooleissa Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Juha Varis.

Lisää Kansallisteatterin sivuilla: tässä.
Muissa blogeissa mm. Kirsin Book Club, Paljon melua teatterista, Teatterikärpäsen puraisuja ja Mannilainen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri