Avainsana-arkisto: Jenni Linturi

15 toukokuun, 2017 · 7:59 am

Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Edellisen kerran tapasin Ingeborgin ja Letun, kun sisällissota nyrjähdytti heitä, koko heidän perhettään, lähiympäristöään ja maata. Jenni Linturin Malmi 1917 (Teos 2013) teki suuren vaikutuksen, joten odotukseni ovat nyt kovat, kun Jälleenrakennus (Teos 2017) ilmestyy. Aluksi odotushorisontti sumentaa minut, vähitellen etenkin kerronnan taito selkeyttää hienot näkymät.

”Vuodesta toiseen sama näytelmä, jotakin oli tehty väärin, jotakin oli pilalla.”

Jälleenrakennus alkaa siitä, kun Ingeborgin pojat palaavat jatkosodan rintamalta. Kaksosista Olavi porskuttaa ylimielisenä komistuksena, mutta hauras Kalevi murtuu. Draamaqueentyylinen Ingeborg lepattaa tunteineen ja pyrkimyksineen, mutta Lettu-täti jäykistelee itselleen rakentamiensa muurien sisässä. Näistä asemista romaani kertoo syksyyn 1946 asti pääpaikkoinaan Malmin sukutalo ja Lapinlahden sairaala.

Huomaan Linturin romaanin asettuvan suomalaisten perheromaanien janalle siihen, kohtaan, jossa sukupolvien puhumattomuudet ja selvittämättömät ristiriidat sekoittavat pään jos toisenkin. Tässä on taas tarina läheisistä vieraantumisesta ja siihen reagoinnista. Toiset porskuttavat muita jyräten, toiset jämähtävät, jotkut pysyvät kypsymättöminä, aina myös joku särkyy.

Viittäkymppiä lähestyvät sisarukset jatkavat elämäänsä keskinäisen kilpailun ja kaunan epätasapainossa. Kummankin persoonallisuus kaventuu muutamiin käytösmalleihin, jotka ovat peräisin vuosikymmenten takaa. Siitä syystä en saa heistä oikein kiinni. Samoin käy aikuisten poikien suhteen: en saa selville kuilun levenemisen kaikkia puolia.

”Sillä tavalla ihminen oli paljaimmillaan, varjon kanssa, mutta ilman valoa.”

Romaanin alussa palauttelen mieleeni edellisen romaanin tapahtumia, etenkin sisarusten dynamiikka on oleellinen. Aloin vakuuttua siitä, että Jälleenrakennukseen vie tie aiemmasta romaanista, muuten eksyy. Vaikka vettä on virrannut Malmin ojissa, sisarusten pytingissä jännitteiden lähde on sama: käpristyminen kateuteen ja kaunaan. Sen heijastuminen toiseen polveen on tuhoisaa. Jälleenrakennus tuntuu kovin synkältä, muttei se kuitenkaan muodostu ylittämättömäksi esteeksi seurata suvun vaiheita – joten odotan jatkoa.

Jälleenrakennus

Vaikuttunut olen siitä, miten tärkeän henkilön poissaolo ja sen syy on avain muiden kärvistelyyn. Oivallisesti poissaolijan nimi on Oiva. Linturin tyyliin kuuluu aukkoisuus, ja siitä pidän kovasti.

Tärkeimmäksi henkilöksi nousee Kalevi, jonka kanssa käydään rintamalla ja mielisairaalassa. Niin sota- kuin sairaalatilanteet todentavat sitä, miten kunkin sisäinen kokemus on muille saavuttamaton. Näennäiset selviytyjät eivät pääse sitä lähelle, eivät edes halua. Kalevin välityksellä kärjistyy myös se, miten vastuuta läheisestä tai potilaasta kannetaan. Äärimmillään se tässä romaanissa viedään lobotomiasta päättämiseen.

”Sanoja. Niiden vuoro tulisi myöhemmin.”

Linturin kieli pitää minut pihdeissään, vaikka joistain aihelmista lipsuisinkin. Pilkuista ja nopeasti osuvista pisteistä sykkivä tekstin sydän hakkaa mieleeni sykäyksiä henkilöiden teoista, tajunnasta ja toistensa torjumisesta. Ilmaisun arvaamattomuus on samalla armotonta, ja se herättää ihailua.

Tyyliin kuuluu lisäksi se, että ulkoinen kuvaa samalla sisäistä: se sysää lukemaan kappaleita ja lyhyitä lukuja uudelleen. Lukija saa arvokkaan lahjan, mahdollisuuden tutkia ja hutkia – mahdollisuuden hulmahtaa virkkeiden väliin tulkintoineen.

Lettu käveli ikkunan luokse. Harmaa valo liukui seinäpaperin rentukoissa, ruusuissa, pysähtyi paikkan, jossa saumat kulkivat toistensa ohitse. Ruskeat ja kultaiset viivat, himmentyneet kuviot. Lettu tunsi ne paremmin kuin itsensä.

Ingeborg tunsi pienen pistoksen, kylkivälilihas, olisi pitänyt liikkua enemmän. Jotkut asiat oli niin helppo unohtaa, menneisyys surun takana etenkin. Ympärillä vieraat äänet nousivat ja laskivat, liikkuivat samaa tahtia ulkona heiluvien lehmusten kanssa.

Kalevi lipaisi huuliaan, ne maistuivat suolalta, kovin erilaiselta kuin sokerikiteet lämpimässä nisussa, hiivaa, voita, vehnäjauhoa, kovakuoriseen kestileipään leivottua sitkoa. Sitä, eikä mitään muuta Kalevi äidiltään halusi, kauppasavukkeita, puolukkasylttyä. Brän kertoi rakkauden olevan juuri sitä, sitä että halusi toiselta jotakin.

Olavi nyökkäsi aivan kuin ei olisi halunnut tuhlata äitinsä sanoja, kaivoi tupakan esille. Valo paljasti kaulan lihakset, teki nuoruudesta taidetta. Jokainen paluu oli tappio. Sillat voitettiin kulkemalla niiden ylitse. Kuka niin olikaan sanonut? Oivako?

Aika on vahaa Linturin käsissä. Entinen aika sijoittuu monesti omiin lukuihinsa. Sen sijaan muisto voi putkahtaa vaikkapa vain virkkeen väliin. Niin käy usein, kun henkilöitä kuvataan kerronnan reaaliajassa.

”Kaipa sekin oli rakkautta, että päästi toisen vapaaksi, antoi tämän pitää omat harhansa.”

Jälleenrakennus – nimen monimerkityksellisyys sopii sodanjälkeisten vuosien perheromaaniin. Raunioitunutta maata alettiin rationaalisesti kohentamaan ja yhteiskuntaluokkien rajaa sota oli rukannut – tämä on yleinen taso. Sekä yleinen että romaanin perheen yksityinen taso on se, että monen mieli sotakokemuksien jäljiltä oli jälleenrakennuksen tarpeessa, mutta siihen ei ollut voimavaroja eikä taitoa.

Romaanissa perheen tunnesuhteet tarvitsevat myös sotaa edeltävien vaiheiden vuoksi jälleenrakennusta, mutta jokainen neljästä keskushenkilöstä on niin eri vaiheessa traumojen ja pettymysten jäljiltä, ettei sellaiseen pystytä. Silti suurinta on rakkaus, se ei vain millään löydä ilmaisutapaa, jolla kohdataan, tehdään hyvää. Jälleenrakennus ravisuttaa rakkauden käyttämättömistä mahdollisuuksista.

– –

Jenni Linturi
Jälleenrakennus
Teos 2017
romaani.
232 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

23 huhtikuun, 2014 · 7:04 am

Jos metsään haluat

Metsä on minulle tärkeä pysäyttäjä ja hengähdyspaikka. Minulla on tietty metsämaisema, johon astuessa tunnen, että siirryn ajattomalle vyöhykkeelle ja hengitän vapaammin kuin muualla. Tuttu metsä on aina erilainen, sen valot ja varjot vaihtelevat. On harvinaista saada kirjallisia metsäänastumiskokemuksia, mutta sellaisia tavoitan Anni Kytömäen esikoisromaanissa Kultarinta (Gummerus 2014).metsäni

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.

Romaani on isän ja tyttären. Se alkaa Erikin lapsuudesta ja päättyy Malla-tyttären aikuistumisen aikoihin. Erikin elämää sävyttävät jännitteinen suhde isään ja äidittömyys, aikuisiällä epäpoliittisen kartanonpojan rakkaus punikkipyykkäriin, vastuu lapsesta ja tunnekriisien kestäminen. Mallankin kasvuvuodet ovat äitisuhteen kannalta poikkeuksellisia ja elämänkäänteet kuormittavia. Runsas romaani on moneen suuntaan ulottuva ihmissuhderomaani, ja siinä on voimallinen romanttinen vire olematta varsinainen rakkausromaani, vaikkakin rakkaus väreilee suhteessa luontoon ja kohtalonomaisiin kohteisiin.

Tarina on sijoitettu historiallisiin draama-aikoihin: kansalaissota ja 1930-luvun poliittiset jännitteet vaikuttavat ihmisten elämänkulkuun. Historia mahdollistaa menneeseen maailmaan ujutettuja vaiheita, jotka hipovat uskottavuuden rajoja. Esimerkiksi heikkoon asemaan joutuneiden kuuntelemattomuus selittyy osin ajankuvana. Varsinainen historiallinen romaani se ei ole; mennyt on tarinan pohja ja tausta.

Kultarinta viettelee hitaalla kerronnalla, joka on kieleltään taitavaa ja kaunista; lukeminen on kuin kielikuvasamoilua vaihtelevassa tunnelmamaastossa. Kielellä maalailussa tunnistan kyllä riskin taituruudella näppäröintiin, mutta pikkuriikkisistä herpaantumisen hetkistä huolimatta alkuun päästyäni uppoan yli 600 sivuun. Joitain selkeyden suvantoja kaipaan, sillä tietty viitteellisyys välillä heittää hetteikköön. Keskittyminen kahteen henkilöön on onnistunut ratkaisu, sillä siten monen aihelman käsittely kouraisee otteeseen, ja henkilöt risaisina ja lukijalle paljastettuina, puhkiosoittelematta, pitävät puolellaan.Kultarinta

On kumma sattuma, että Venla Hiidensalon Karhunpesä kuvaa paljolti samoja aikoja, ja karhumytologia sekä luontousko ovat siinäkin oleellisia. Siinä missä Hiidensalo haukkaa ahneesti eri aika- ja henkilöpaloja, Kytömäki keskittää ja rauhoittaa kuvatun, vaikkakin tarina vyöryttyy monisanaisena. Muutenkin naiskirjailijoita tuntuu nyt kiehtovan kansalaissodan karut ajat ja niiden varjot ihmissuhteisiin (esimerkiksi Jenni Linturin Malmi 1917). Kytömäellä on selkeästi persoonallinen ja omaperäinen kertojaääni ja taito lumota, jos lukija pitää tunteiden ja tunnelmien kautta ihmiskohtaloihin kurottumisesta.

Kultarinta on melankolinen, osin unenomainen. Ristiriitaisesti luonnontieteilijäpäähenkilö on ammattilaisen tarkka, mutta hänessä, siis Erikissä, ja sittemmin myös Mallassa, on luontoloveen lankeava puoli, jossa todellisuus haipuu sulautumiseksi metsään, eläimiin ja maisemaan. Satumaisuus tulee esille jo Erikin lapsuuden äidin tarinahetkiin eläytymisessä, ja se jatkuu myöhemmin luonto- ja rakkaussuhteissa. Saman kokemustavan perii Malla, ja Mallan kautta kansanperinteen karhumyytti herää eloon: ihmisen ja luonnon yhteys kulminoituu siinä.

Koska romaaniin vangittu henki on kiehtova, hautaan tiivistys-, yhteensattumapurku- ja uskottavuuskorjaustoiveet. Lukurupeaman jälkeen jää leijaileva olo. Ihmisen elämä on arvaamatonta, armotonta. Onnen kestävyyteen ei voi tukeutua, mutta jotain voi jäädä jäljelle. Ainakin voi yhteen asiaan luottaa: luonto pysyy, muuttuu, muovaa. Ihminen on osa sitä, ei välttämättä merkittävin osa.

Yläpihalla poikkean korkeaan heinikkoon ja löydän lipputangon rautatuen. Ikivanhan vaahteran kyljessä on laho linninpönttö, joka on kiinnitetty naruilla eikä nauloilla. Siitä tulee hyvä olo. Pihassa on kymmeniä vanhoja lehtipuita. Rungot pensovat valkoisia ruskojäkäliä, oksanhankoja päällystävät kujasammalen laikut. Istuttajista muistuttavat vain lohkotut nurkkakivet ja lahot laudat, ja nokkoset, joita ihmiselämän rehevöittävä maa kasvattaa verhokseen. Täällä kaikki on jo oikein.

metsä naava

PS. Populaari-blogi kokoaa Kultarinnasta kirjoitettuja postauksia.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

28 lokakuun, 2013 · 9:59 am

Sisarukset kapinan alla

”Jos ihmisen elo vain olisi ollut romaani. Mutta. Ingeborg ravisti nutturasta muutaman irtokiehkuran. Tietenkään elämä ei ollut romaani, eikä matka, eikä koulu, vaan tunneista koostuvia viikkoja.”

Jo ensimmäiset sivut pysäyttävät ja johdattavat kielen tuottamiin kuviin: filmi pyörii luetun tahdissa, eripitusin otoksin. On eteneviä tilanteita, mutta paljon on pysäytyskuvia tai hidastuksia, lähikuvia ja erikoislähikuvia. Näen salin, asemanseudut, teatterin takakäytävän, hiuskiehkuran, suoran nenän ja raskaan saappaan kaadetun miehen niskassa. Olen mukana elävässä kuvassa, joka on kirja: Jenni Linturin Malmi, 1917 (Teos 2013).

Linturin kieli on metaforisen kiinteää. Ilmaisut ovat tiivistettyjä, mutta ne laajenevat tilannetietoisuudeksi. Vain sanoilla tavoitetaan aika, tapahtumat ja henkilöt sekä niiden summa, kokonaisia ajatusmaailmoja. Lisäksi sanoista, lauseista ja ilmaisuista uuttuu jotain, jota on hankala sanallistaa: tunnelma, ilmapiiri, henki. Juoni etenee ennakoimattomasti, ja henkilöiden luonne, tavoitteet ja mielenliikkeet rajautuvat ja avautuvat.

”Sukat hiersivät, kertoivat omalla tavallaan siitä, että sota oli arkinen asia, ihmisen tappaminen vähemmän ikävää kuin kipu kantapäässä tappamisen hetkellä.”

Sotahan ei ole arkinen asia, mutta kokija joutuu muokkaamaan mieltään, alentamaan tai ylentämään, jotta voi kestää äärimmäisiä asioita. Malminkylän poikkeustilan jännitteisyys vaikuttaa kaikkeen kuvattuun. Lakko, levottomuudet ja sotaa enteilevät väkivaltaisuudet ovat käynnissä syksyllä 1917. Kirjassa on joitain kavahduttavan karkeita väkivaltatilanteita. Sota on Linturia askarruttava teema, edellisessäkin romaanissa se oli ihmisen ilmeinen taakka.

Kirjassa käsitellään monia teemoja, kuten väkivallan ja aatteiden sumennusta sekä niihin sytyttäviä vastakkainasetteluja. On suomenkieliset ja ruotsinkieliset, hämäläiset ja uusmaalaiset, tilalliset ja työläiset, maalaiset ja kaupunkilaiset, ja ompa vielä mustalaiset. Kärjistysten aika on monisyinen.

Linturi on osuvasti kuvannut vasta aikuisuuden alussa olevaa nuorisoa. Leimahtava yhteiskunnallinen tilanne imaisee omassa kehityksessään kuohuvat varhaisaikuiset. Kapinatekoihin – yhteiskunnallisiin tai yksityisiin – johtavat tunnevyöryt, joiden syy on jossain muussa kuin mihin toiminta suuntautuu.

Sisarussuhteita kuvataan kipeästi. Kirjan mittaan kypsytellään sitä, miten yhdessä kasvaneiden erilaisuus voi johtaa peruuttamattomuuksiin. Erilaiset pyrkimykset pyritään toteuttamaan tavalla tai toisella, mutta nuori ihminen tulee törmäämään siihen, että odotuksiin vastataan odottamattomasti. Lettu ja Ingeborg ovat kerrassaan kiehtova ja kylmäävä sisaruspari. Heidän suhteensa kipinälankana toimivat Parikan veljekset, pääosassa kaunis Oiva.Teemoista vielä: suurin niistä on rakkaus, kohteitaan ohittava.

Malmi 1917Kirja tuo kummallisesti hengeltään mieleen Ollikaisen Nälkävuoden, sisarusteemaltaan Katja Kallion Säkenöivät hetket, mutta korostettava on, että ote on Linturilla omansa. Malmi, 1917 kaappaa mukaansa ja pitää pihdeissään. Kielellisesti ja kerronnallisesti tehoavasti näkyvät ihmisen oikut. ”Ymmärräthän? Kolikossa on ehkä kaksi puolta, mutta ihmisessä niitä on satoja.”

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 huhtikuun, 2012 · 10:32 am

Hiljaisen viikon kotimaisia

Hiljainen viikko, piinaviikko – siinäpä valittavaa. Kuluneella viikolla luin kaksi viime vuonna ilmestynyttä kotimaista romaania. Teemaviikon sävyt sopivat niihin, ja kirjojen yhdisstävänä tekijänä oli miesten välinen ystävyys.

Jenni Linturin Isänmaan tähden kertoi muistista, menneestä ja menneen vaikutuksesta nykyisyydessä. Suomalaiset SS-sotilaat ovat siinä rintamalla, sodan jälkeen puolisoidensa parissa ja nykyhetkessä muistamattomina tai vanhoja muistellen. Kummalla tavalla kirja teki minuun hahmottoman vaikutelma, en saanut oikein kiinni mistään aikatasosta ja asetelmat ja henkilöt jäivät etäisiksi, koskettamatta. Aineksia muuhun kyllä olisi ollut, voi olla kyllä kyse lukuvireestänikin.

Tästä olen tekstin kanssa aivan samoilla linjoilla ja päivä päivältä kiivaammin: sotakokemukset (muutkin kokemukset) jäävät vaikuttamaan sitä seuraavaan elettyyn elämään. Lisäksi syvä sympatiani seuraa niitä, jotka joutuivat rintamalle ja sen jälkeen sopeutumaan normaalielämään. Nykymaailman terapiapuheen valtaamana voin vain ihmetellä, miten ihmiset selvisivät.

Toinen lukukokemukseni oli Tommi Melenderin Lohtu. Bel-Ami, elokuvamaailma ja Eliksen toinen elämä. Apeus ja lohduttomuus huokui elämänkuvasta. Toisaalta jotain sympaattista mutta minulle niin vierasta avautui miesten välisestä ystävyydestä: tilittämistä vailla vastakaikua tai vastavuoroisuutta, kykyä solmia rupattelututtavuuksia vaikka sisältä jäytää merkittävä vieraantumisen ja piinaava itsetarkkailun tuntu. Syvin rakkaudentunne syntyy videoblogissa lukevaan naiseen – saavuttamattomaan, etäiseen.

Ainakin kirja jäi askarruttamaan: miksi se on kirjoitettu. Haparoiva, tarkoitukseton, etääntynytkin elämä on elämää. Toiveikkuuttakin kirjassa on: ”On jatkettava elämistä, koska mikään vastaus ei anna varmuuttaa siitä, että kannattaisi kuolla.” Sanoja syytetään latteuksiksi, silti olemista puetaan sanoiksi ja ilman niitä kaikki jäisi näkymättömäksi. Sama koskee elokuvailmaisua, vaikka se voikin vangita sanattoman ilmaisun.

Onhan romaanissa näppärää kertomakerroksellisuutta: sähköposteja, artikkeleja, kohtausreferaatteja ja minäkerronnallista tilitystä. Ja sitten sitä nykyisin vieroksumaani elitistisyyttä: leffojen, ohjaajien, bändien, kirjailijoiden ja kirjojen nimien heittelyä. Eksistentiaalista elämänväymystä. Elämä alkaa, kun romaani loppuu.

Huhtikuun alun huippu minulle oli ei-kielellinen kokemus eli Suomen barokkiorkesterin konsertti palmusunnuntaina. Barokkimusan ilmavuus ja kohottava sointi toi iloa, lohtua ja kauneudenkokemuksia. Ai niin, lukaisin uusimman Donna Leonin, Kasvot kuvassa. Taas syötiin hyvin, perhe oli paras ja rikokset ja salaisuudet ratkesivat Venetsiassa. Viihdyttävää matkailua, siinä se.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,