Aihearkisto: spefi

Kaksi selkokirjaa kansainvälisenä lukutaitopäivänä 2021

Lukeminen on kansalaistaito, jonka merkitystä ei voi liioitella. Toisaalta ei voi vähätellä sitä, ettei lukeminen ole kaikille itsestäänselvyys. Lukeminen on eri syistä vaikeaa ainakin noin 750 000 Suomessa asuvalle. 

Kun kirjoittaja ottaa huomioon kielen saavutettavuuden, hän muokkaa sisältöä, rakenteita ja sanastoa yleiskieltä helpommaksi. Silloin viesti välittyy selkokielellä. Kaunokirjallisuus taipuu selkosuomeksi siinä kuin tieto- ja tiedotustekstitkin.

Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi esittelen lyhyesti kaksi uutta selkokaunokirjaa. Ne edustavat kahta suuntaa: toinen on alunperin kirjoitettu helpolla suomella, toinen on mukautettu eli muokattu selkokieliseksi.

Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää

Tuija Hannulan pakinakokoelmassa Minua varten ei tarvitse keittää (Reuna 2021) on 25 juttua suomalaisista ilmiöistä ja merkkihenkilöistä. Kohderyhmänä on selkeästi lukijat, jotka opiskelevat suomen kieltä. Kirjan lopussa on myös tehtäviä pakinoihin, joten kirja sopii niin itseopiskeluun kuin koulukäyttöönkin.

Suomalaislukijalle aiheet saattavat vaikuttaa kuluneilta, mutta kulttuuriimme tutustuvalle ne ehkä ovatkin aitoja ja tuoreita. Tyylilaji on selkokirjallisuudessa harvinainen pakina, joten pelkistykset ja tyylittely kuuluvat asiaan. Esimerkiksi suomalaisten onnellisuudesta todetaan:

”Suomi on ehkä onnellinen maa,

mutta suomalainen ihminen ei tunne,

että hän on onnellinen.”

Hannulan joissain pakinoissa on melko vaikeita rakenteita, ja kielellistä ketteryyttä lukijalta vaatii tekstin sanoilla leikittely. Kirjassa herkutellaan ilmaisuvoimaisilla ja merkitykseltään abstrakteilla sanonnoilla, joita pakinoissa availlaan. Kunnon kulttuurikylpy siis, ja sitä lisää kirjan loppuosan merkkihenkilöiden esittely muumeista Uuno Turhapuroon.

Tuija Hannula

Minua varten ei tarvitse keittää

Reuna 2021

selkopakinoita

128 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

George Orwell: 1984

Hannulan kirjan on julkaissut Reuna, joka on viime vuosina kustantanut useita selkokirjoja. Selkokustantajana uusin on Oppian, joka on lyhyessä ajassa lisännyt huomattavasti selkokirjatarjontaa. Se on keskittänyt voimiaan klassikkomukautuksiin, etenkin lasten ja nuorten käännösklassikoitten selkoversioihin. Tarjolla on nyt selkona esimerkiksi Pikku prinssi, Pinokkio ja Tarzan on apinoiden kuningas, mutta myös sellainen järeä klassikko kuin Franz Kafkan Muodonmuutos. Lisäksi Oppianilla on selkotietokirjat teatterista, kirjastosta ja veganismista.

Uusimpia Oppianin selkokirjoja on Tuomas Kilven suomentama ja mukauttama George Orwellin klassikko 1984 (Oppian 2021). Kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden (1949) voisi kyllä mainita.  Selkokirjaksi romaani on sivumäärältään harvinaisen suuri (204 sivua), mitä kompensoi viehättävän pieni, lähes neliskanttinen koko.

Kirja käsittelee totalitarismia, jossa yksilöllä ei ole muuta merkitystä kuin totella johtajaa. Kielellä muutetaan faktoja ja menneisyyttä. Orwell tutkii, onko diktatuurissa tilaa rakkaudelle. Heti ensimmäisessä luvussa näyttäytyy dystooppinen yhteiskunta:

”Winstonin asunto

oli seitsemännessä kerroksessa.

Jokaisella porrastasanteella

oli sama juliste.

Viiksekkään miehen kasvojen alla

luki suurin kirjaimin

ISOVELI VALVOO.”

Mukautukset ovat usein vaikeahkoa selkokieltä, osin myös 1984, mutta se on myös leimallisen lyhytlauseinen. Rivitys on omaperäinen, sillä riveillä ei ole pääsääntöisesti koko lausetta vaan 2 – 4 sanaa. Se saa aikaan hakkaavan rytmin, mikä tosin sopii sisältöön. Kirja on nopealukuinen, koska joka sivulla on vain pari  kapeapalstaista kappaletta. Joskus kappalejako on unohtunut ja sivulla on vain yksi pitkä kappale.

Toiminnan ja ympäristön kuvailu on havainnollista. Myös alkuperäisen kirjan tunnelma ja sanoma säilyvät niin kuin olla pitää. Juonesta on jäljellä oleellinen, eikä selko vie mitään pois kirjan ahdistavasta maailmasta, jossa ihmisiä valvotaan, tyhmistetään ja alistetaan.

Ajatusrikollisia uhkaa raskas rangaistus tai kuolemantuomio – muistuttaa toisinajattelijoiden tilannetta esimerkiksi Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Afganistanissa. Kirja on pelottavan ajankohtainen, ja siksi on tärkeää, että siitä on nyt myös selkoversio.

George Orwell

1984

suomentanut ja mukauttanut Tuomas Kilpi

Oppian 2021

selko-dystopia

204 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Viimevuotisessa lukutaitopäiväjutussa käsittelen ylipäätään selkokirjoja, vähän omianikin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, spefi

Margaret Atwood: Testamentit

Muistan jysäyksen, kun spefiin tottumattomana parikymppisenä luin Margaret Atwoodin Orjattaresi. Nuoren naisen näköalaan se repi lisää aukkoja nähdä sukupuolittumisen ja totalitarismin vaarat, hengenvaarat.

En ihmettele, miksi vuosikymmenten jälkeen Atwood kirjoitti jatko-osan Testamentit (Otava 2019): maailma on muuttunut ja monilla kolkilla Orjattaresi-dystopian suuntaan. Kiitossanoissaan Atwood itse toteaa yhteiskunnan ja ihmisten paineiden kasvaneen. Ja totta kai HBO-menestyssarjalla on oma osuutensa.

Olen katsonut HBO-sarjasta vain ensimmäisen tuotantokauden, sillä hyydyin toisen kauden jähmeästi etenevään pimeässä tuijotteluun. Siinä mielessä minulla ei ollut mitään ennakkoaavistuksia Testamenteista.

Kirjan päähenkilöistä Lydia-täti on ennestään tuttu. Gileadin kauhuvaltion tapahtumista kertoo myös nuori Agnes, josta koulitaan kunniallista tätiä. Kanadan puolella Gileadin maanalaiseen vastarintaliikkeeseen saadaan värvättyä 16-vuotias tyttö.

20191009_200007_resize_42.jpgJuoni rakentuu rutinoituun kikkaan vuorotella kertojia. Se houkuttaa ahmimaan ajatuksella: mitä sitten tapahtuu? Valitettavasti Testamentit ei kaunokirjallisesti häikäise. Se on nuorisokirjamainen – siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kokonaisuus on tapahtumakeskeinen ja ennalta arvattava.

Lydia-tädin osuus tuntuu joiltain osin epäuskottavalta. Uskottavinta hänen osuuksissaan on se, miten kuvataan järki-ihmisten liittyminen osaksi misogyynista luokkayhteiskuntaa, eli mekanismi, miksi totalitarismi on mahdollinen:

”Mitä hyötyä on siitä, että heittäytyy höyryjyrän alle moraalisten periaatteen vuoksi ja antaa murskata itsensä litteäksi kuin jalaton sukka? On parempi sulautua joukkoon, hartaasti ylistävien hurskastelijoiden ja vihanlietsojien joukkoon. Parempi heitellä kiviä itse kuin olla muiden kivittäjien kohteena. Ainakin silloin on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä.”

Ja nyt pääsen siihen, miksi Testamentit piti kirjoittaa ja miksi se pitää lukea (eikä juuttua muutamaan moitteen sanaani). Ei ole yhtään kirjaa liikaa varoittelemassa siitä, mitä tapahtuu, jos valtaa pidetään yllä epädemokraattisten, kaksinaismoralististen, korruptoituneiden ja ihmisarvoa alistavien rakenteiden varassa. Eikä ole yhtään turhaa kirjaa, joka kertoo yhteiskunnan vinoutumisesta, jos tyttöjen ja naisten pukeutumista, käytöstä ja koulutusmahdollisuuksia aletaan rajoittaa. Eikä ole yhtään kirjaa liikaa siitäkään, miten kriittinen luku- ja kirjoitustaito sekä lukutaito ylipäätään suojaa alistavilta voimilta.

”Luku- ja kirjoitustaito eivät antaneet vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Ne johtivat uusiin kysymyksiin ja sitten taas uusiin.”

Siksi kaikki merkit lukutaidon, sivistyksen, humanismin ja tasa-arvon väheksymisestä on otettava vakavasti. Siksi Atwoodin Testamentit puoltaa paikkaansa.

P.S. Atwood palkittiin puolikkaalla vuoden 2019 Booker-palkinnolla.

– –

Margaret Atwood
Testamentit
suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava 2019
romaani
489 sivua.
Lainasin bloggaajakaverilta.

Muualla mm. Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Punaisen luostarin kronikoiden kolmas osa Maresin voima (Tammi 2018) päättää Maresin tarinan, joka alkoi sarjan ensimmäisessä osassa. Toinen osa Naondel kuvaa aikaa ennen Punaista luostaria, mutta kolmas osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Maresi päättyy.

Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.

Maresi saapuu luostarissa vietettyjen oppivuosien jälkeen kotikylään perustamaan koulua. Ajatus ei alkuun ota tulta maaseutupitäjässä, joka elää valtaapitävien veronkeruukurimuksessa. Maresin äiti suhtautuu ristiriitaisesti kouluajatukseen, ja muutenkin tyttären ja äidin välejä hiertää. Yksi keskeisistä kirjan teemoista on vieraus, jota voi kokea myös läheisten keskellä. Tärkeitä ovat myös koulutuksen ja kirjallisuuden arvostuksen teemat.

20181116_114545.jpg

Maresin voima on kirjeromaani, ja huomaan sen sopivan erittäin hyvin äänikirjana kuunneltavaksi. Maresi kirjoittaa luostariin kirjeitä elämästään kotikylässä. Kirjeitä saavat luostarin oppiäiti ja ystävät. Mielenkiintoisesti kirjeiden asiat valikoituvat vastaanottajan mukaan. Fantasiatraditioviitteitä punoutuu juoneen monin kohdin, esimerkiksi loppuosaan on lainattu yksi käänne Taru sormusten herrasta, mutta se syventyy ihan omanlaiseksi.


Kirjan nimi viittaa siihen, miten Maresi on yhteydessä elämän ja kuoleman voimaan, jota Akaksi kutsutaan. Vaikutun uskomus- ja kulttuuriperinteiden kuvauksesta. Lisäksi kirjassa kuvataan komeasti, miten Maresi kasvaa voimiensa tuntijaksi ja hallitsijaksi.

”En halua olla se, joka avaa oven kuoleman valtakuntaan muuten kuin auttaakseen ihmistä, joka ansaitsee hyvän kuoleman.”

Romaanin tärkeässä taistelutilanteessa Maresi muistuttaa Orleansin neitsyttä, joka nousee kunniakkaaseen vastarintaan sen puolesta, mihin uskoo. Paitsi että Maresi ei ole neitsyt eikä koe neitsyen kohtaloa. Ja siinä yksi romaanin taidokas taso. Romaani kertoo monin tavoin itsensä tuntemisesta. Siihen kuuluvat omien taipumusten tunnistaminen, perheen, kulttuurin ja koulutuksen aikaansaannokset persoonakehityksessä sekä seksuaalisuus.

Maresin voima välittää viisaasti, miten aistillisuus ja ruumiillisuus eivät katoa mihinkään, vaikka Maresi on vannonut tehtäväkseen muun kuin vaimon ja äidin osan. Myös tähän naisten ikuisuuskysymykseen haetaan vastausta: voiko elämäntehtävää ja rakkautta yhdistää?

”Minä, kuten Kuun palvelijat, voin kantaa kaikkea itsessäni. Olen tarpeeksi vanha siihen. Tarpeeksi voimakas. On omituinen tunne tietää se. Tuntuu siltä kuin kakki olisi mahdollista. Mutta selvitäkseni siitä ja jaksaakseni tarvitsen jonkun, joka rakastaa minua, joka tahtoo kulkea kanssani ja auttaa. Silloin jaksaa kantaa kaiken.”

Mieleenpainuvia jaksoja Maresin voimassa ovat esimerkiksi sellaiset, joissa läheisiin sallitaan jäädä salaisuus. Maresi oppii ymmärtämään, että vanhemmat ovat muutakin kuin hänen vanhempansa. Pitää myös oppia luopumaan. Kirjan loppuosa nousee monisävyiseksi ja tunteikkaaksi. Se myös sulkee kauniisti Maresin tarinan.

– –
Maria Turtschaninoff
Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita
Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö
fantasiaromaanisarjan kolmas osa
Tammi 2018
äänikirjana 11 t 30 min, kirjana 384 sivua
äänikirjan lukija Marja Kyrö
Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Kolme kompaktien kertomusten kirjaa

Kun toivot erityisen tiivistä, välipalaksi maittavaa kirjaa, täs siul on sellaisia. Koostan kolmen kirjailijan novellikokoelmista pikapohdinnat.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

En ensin löytänyt koko kirjaa kirjaston varaushyllystä, koska en odottanut sen olevan cd-kokoinen ja -paksuinen.

Hirviöasiakaspalvelu.jpeg

Anni Nupponen leikkii sympaattisesti Hirviöasiakaspalvelu-tarinoilla. Joka juttu alkaa samalla tavalla: asiakaspalvelija tervehtii palveluhenkisellä lauseella ja asiakas esittää ongelman. Koko juttu survoutuu 100 sanaan, raapaleeksi. Muoto sopii minijuttuihin. Niin myös estyy pidennetyn vitsin vaara.

Nupposen asiakaspalveluraapaleissa tosielämästä tuttuun tilanteeseen liittyy jokin pulma mytologia- tai fantasiakirjallisuushahmon kanssa: päätön ratsumies tuleekin juhliin päällisenä, Minotaurus ei käyttäydy oletetusti, Lohikäärmevuorella on tilanne päällä tai Loch Nessin hirviön serkku näyttäytyy.

Onneksi olkoon, mielikuvituksenne on herännyt.
Kirjallisuus saattaa aiheuttaa sellaista.”
”Miten sen saa pois päältä?”
”Ei mitenkään. Mielestänne hirviöt sikiävät, mutta myös kaikki kaunis, outo ja ihmeellinen. Nauttikaa olostanne ja kiitos asioinnistanne hirviöasiakaspalvelussa.”

Machado De Assis: Kuuluisuus ja muita kertomuksia

Toinen cd-kotelon kokoinen kirja Kuuluisuus ja muita kertomuksia koostuu kolmesta novellista, jotka ovat kotoisin 1800-luvun lopun Brasiliasta. Machado de Assis on kirjan esipuheen perusteella maansa kuuluisin kirjailija.

Novelli ”Kuuluisuus” kertoo polkkasäveltäjästä, joka kärsii riittämättömyydestä, ”Diplomaatti”-novellissa saamaton mies menettää naimalykyn, ja novellissa ”Korteista ennustaja” keskushenkilö on täysin vietävissä: ”Häneltä puuttui kaikenlainen kokemus ja oivalluskyky.”

Ajan ja paikan kaukaisuus eivät estä nauttimasta viihdyttävistä kertomuksista. Ne on soljuvasti suomennettu, ja niiden viehätys perustuu tyyliin. Pisteliäs näkökulma miesten ajatusmaailmaan ja sosiaalisiin käytäntöihin välittyvät elävästi ja sävykkäästi. Pieni kirjanen on mukava välike, joskin se jää kirjakesässäni kuriositeetiksi.

Petri Tamminen: Miehen ikävä & Elämiä

Petri Tammisen kokoelma on edellisiä kirjamaisempi: pokkariversioksi yhdistellyt kaksi kirjailijan ensimmäistä novellikokoelmaa, satakunta lyhyttä novellia (Otava 2001). Jostain syystä kirjat ovat pokkarissa käänteisessä järjestyksessä verrattuna alkuperäiseen ilmestymiseen.

Novellit näyttävät henkilöiden elämästä keskeisiä kohtia pääselausevoittoisen nykivästi. Ne eivät ole kohokohtia, vaan usein tragikoomisia pysäytyskuvia elämänkulun kipupisteistä. Pisteen aikana lukija täydentää tapahtumat ja tunnelmat. Taidokasta.

Miehen ikävä on nimeensä sopien äijäilyä tai lähinnä sen piinaavaa yritystä novellihenkilöiden kannalta. Elämiä koostuu pääasiassa rapian sivun pituisista elämäntarinoista, jotka on nimetty päähenkilöiden etunimin. Harvalle kirjojen henkilölle käy elämässä hyvin. Tiivistystyyli estää rypemisen epäonnessa, ja siksi leijonanosan usein ottaa elämän epäkohtiin kätkeytyvä naurettavuus.

Tyyli ja tapa kuvata yksitysiä yleisen lomassa on hioutunut sittemmin Suomen historia -kirjan (2017) välähdyksenomaisiksi elämänkuviksi. Tämä vielä: kummassakin pokkarin kokoelmassa on novellejeja tilanteista, jotka liittyvät samantapaiseen maalaistaloon ja sukuun kuin Tammisen romaanissa Enon opetukset (2006). Niissä kertojan tarkka sivustakatsojan havainnointitaito kuultaa kirkkaana.

Anni Nupponen
Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016
lyhytproosaa, 19 raapaletta
33 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirsin kirjanurkka esittelee mukavan kirjamakupalan lisäksi ”raapale”-lajia ja Kirjakko ruispellossa nauttii pikkuherkusta.

Machado de Assis
Kuuluisuus ja muita kertomuksia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Prometheus 2010
kolme kertomusta
69 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Petri Tamminen
Miehen ikävä & Elämiä
Seven / Otava 2001
novelleja (alunperin ilmestyneet 1997 ja 1994)
301 sivua.
Sain kirjan kierrätyshyllystä.

Muut lukijat, esimerkiksi Sanarakkautta ja Lurun luvut (Miehen ikävä ja Elämiä)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, spefi

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Mikä lumoava alku! Korvissani hyrrää kirjailijan pehmeä ääni, joka vie maailmoihin, joihin vain kirjallisuus voi viedä. Siellä on rajana vain mielikuvitus.

Mereltä nähtynä Joonaanmäki on suolapärskeen syliin piiloutuva kallioluoto,
tuulen kynsimä metsäinen näppylä
jonne Suomenlahden rantaa seuraillen voi seilata
Porvoon edustalta, kunhan luovii äkkisumut, karikkoiset
matalat ja sietää syväuomien suurten tankkerien
torvien ja pillistöjen haikean kutsun.

Vanhanajan seikkailukertomuksen tapaan A. W. Yrjänän ensi romaani Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017) maalaa ensin maiseman ja tunnelman, johdattelee henkilöihin ja vie sitten yllättäviin tilanteisiin. Lyhykäisesti kuittaan juonen: pikkuruisen porvoolaissaaren yhteisön yllättää valas, aluslöytö ja aikakone. Se johdattaa seikkailuun, jossa liikutaan liukkaasti ajassa ja paikassa. Etelänavalta Marsiin ei ole mahdoton matka, kun sen saan tehdä Yrjänän kertojaäänen kanssa.

Joonaanmäen valaat

Kuuntelin äänikirjana, miten Joonaanmäen kirjava väki ottaa haltuunsa ihmealuksen ja toimivat yhteistyössä yksilöinä. Kirjailijan kertojaäänen matala hyrinä vaivuttaa miellyttävästi transsinomaiseen tilaan, mikä auttaa mainiosti uskomaan kirjan fantasia-aineksiin. Lisäksi perinnetietoinen kerronta ja kielen vivahteikkuus viehättävät. Tarinan alkunousu kohottaa odotukseni, ja vaikka tarina puolivälin jälkeen hajoaa taivaan tuuliin (konkreettisestikin) – ei se mitään.

Jo kirjan nimi viittaa MelvilleenVerne-yhteyttä ei peitellä, Pikku Prinssiin on selvä kimppa – vain muutamia mainitakseni. On filosofiaa, kulttuurihistoriaa ja maailmankaikkeustietämystä. Natsikorttikin vilahtaa. Joonaanmäen valaat vilisee viittauksia: se on sivistynyt aikuisten satu.

Meri kiilteli auringonkilossa kuin sula metalli ja
Kaukaa erottui salamointia pilviverhon ja ulapan välillä.
Antoine [de Saint-Exupéry] kaatoi laseihin lisää viiniä ja puhui kuin itsekseen:
”Ehkä tämä näkyvä maailma, joka vaikuttaa niin pysyvältä,
rakentuukin ihmisajatusten varaan. Eikä ihmisten,
jotka tämän tietävät, pitäisi tavata toisiaan, vaan olla kuin
katulyhtyjä tai radiomastoja, joiden välillä siirtyy ajatusten kajoa,
ja muut seuraavat heidän mielensä näkyjä.”

Vaikka kuuntelin kirjan, on se minulla myös painettuna. Sisällön lisäksi kirjan ulkoasu kunnioittaa vernemäistä perinnettä. Kaunis kuvitus viehättää vanhahtavana. Vaan eniten minua innostaa taitto. Teksti on selkokielityylisesti jaettu lyhyisiin, selvästi erottuviin, liehureunaisiin kappaleisiin. Se sujuvoittaa lukemista – jollei halua nauttia kirjasta kuunneltuna. Kumpikin parempi. Ja lisää seikkailukertomuksia on tulossa Vernen tapaan – niin kirjailija on luvannut.

– –

A. W. Yrjänä
Joonanmäen valaat. Seikkailukertomus
Johnny Kniga 2017
äänikirja 4 t 47 min, lukija A. W. Yrjänä
227 sivua.
Kuuntelin BookeBeatissa, sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.
Muissa blogeissa mm. Hemuli, Kujerruksia, Mannilainen ja Suketus.

P. S. Jouduin poistamaan tämän kirjan aamuisen postauksen, johon oli tullut jo kommentteja ja jakoja. Jostain syystä siinä oli jokin bugi, joka poisti etusivultani sivupalkit.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Kirjan taajuudella: kirjatärppejä

Kirjastokaista ja Kirjasampo käynnistävät tänä keväänä kirjallisuusaiheisten podcast-lähetysten Kirjan taajuudella -sarjan, jonka toimittaa Tuomas Aitonurmi. Hän kutsuu joka lähetykseen keskustelemaan yhden kirjaihmisen. Ensimmäisen lähetyksen aiheena on viime vuoden ja tämän kevään kirjatärpit. Minulla on suuri ilo olla ensimmäinen juttuvieras.

Kirjastokaistan podcastaamuKeskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.

Laadimme ensiksi viisikohtaiset listat viime vuoden kirjoista, ja juttelimme valinnoistamme. Jälleen kerran seulonta tuotti vaikeuksia, joten oli pakko turvata intuitioon. Minä eksyin valinnoissani koko vuoden puolelle, Tuomas pysyi syksyn kirjoissa. Lisäksi Tuomas sijoitti valintamme käynnissä olevan Helmetin lukuhaasteen kohtiin.

Koska virkatyönsä ohella Tuomas bloggaa (Tekstiluola),  linkitän viime vuoden valintakoosteeseen kummankin blogipostaukset. Rupattelumme näistä kirjoista saat kuunnella podcastista tästä linkistä.

VUODEN 2017 KIRJOJA

Anneli Kanto: Lahtarit (Tuijata / Tekstiluola)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Tekstiluola / Tuijata)
Tomi Kontion: Saattaa olla (Tuijata)
Pierre Lemaitre: Silmukka (Tuijata)
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Tekstiluola / Tuijata)
Eino Santanen: Yleisö (Tekstiluola)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Tekstiluola)
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Tuijata)
Petri Tamminen: Suomen historia (Tuijata)
Angie Thomas: Viha jota kylvät (Tekstiluola)

BONUKSET

Juha Hurme: Niemi (Tuijata /Tekstiluola)
Sanna Karlström: Multaa sataa Margareta (Tekstiluola / Tuijata)
Marianna Kurtto: Tristania (Tekstiluola / Tuijata)

KEVÄÄN 2018 ODOTUKSIA

Esittelimme kirjakeskustelussamme myös kevään 2018 odotuksia. Tuomaksen tulevaisuudessa siintävät Hang KanginHarry SalmenniemenSara StridsberginPatti Smithin ja Saara Turusen keväällä ilmestyvät kirjat. Otan oikeuden esitellä muutamalla sanalla omat valintani.

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia). Kustantaja lupaa vakavanhauskaa proosarunoelmaa, outoa epätarinaa. Odotan tältä siis kummia.  Runokategoriaan minulla on myös vaihtoehto, sillä aiempien kokemusten perusteella kiehtoo Saila Susiluodon (Otava) uutuuskokoelma Metropolis – runoja kaupungin kerrostumista. (Luinkin Susiluodon kokoelman heti äänityksen jälkeen: hienoa lyriikkaa.)

Olli JalonenTaivaanpallo (Otava). Historiallisten romaanien ystävään tämän kirjan markkinointitekstit uppoavat: luvassa on tähtitieteilijän oppipojan matka Saint Helenalta Lontooseen 1600-luvulla. Aikamoisia aiheita, alueita ja aikoja. Jalosen aiemmat romaanit eivät ennustaneet mitään tällaista tulevan, ja sekös vasta kiinnostavaa onkin!

Satu Leisko-JärvinenTulin Suomeen – maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista (Avain). Selkokielisessä kirjassa on yhdeksän haastattelua maahanmuuttajista, jotka ovat aloittaneet uuden elämän Suomessa. Onkin aika, että maahanmuuttajien oma ääni kuuluu, ja on hienoa, että se kuuluu selkokielisenä. Kaiken kirjahihkunnan keskellä on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita, joten tarvitaan kirjoja myös heille, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi on – ja pitää olla – selkokirjoja.

Sally SalminenKatrina (Teos), suomentanut Juha Hurme. 1930-luvun menestysromaanin uusi tuleminen kiinnostaa: miten puree ahvenanmaalaiskuvaus vuonna 2018? Myös suomentajaksi tempautuneen Hurmeen panos herättää uteliasuuden.

Pirkko SoininenEllen (WSOY). Kati Tervon Iltalaulajan perään saadaan heti toinen Ellen Thesleff -romaani.  Soinisen romaanissa on luvassa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä, kuin siveltimenvetoja Firenzestä. Ja Soininen sopii myös runoilija romaanikirjailijana -teemaan. Muuten: Ellen kirjoitti runoja, ja niitä on aikanaan julkaistu.

Ollaan siis kuulolla – kiitos Kirjastokaistan ja Kirjasammon!

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Novellit, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, spefi, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 

Pasi Ilmari Jääskeläinen ruopii kissanhiekat silmilleni uutuudessaan Väärän kissan päivä (Atena 2017). Tarkennan: yhdenpäivänromaanista sinkoilee tunnelmia, juonenkäänteitä ja käsittelytapoja niin, että silmät on sumentua. Se, mitä näen, on kiinnostavaa.

Kissa vie nyt kieleni, enkä paljasta kirjasta paljoakaan. Romaanissa kertoo kissankokoinen ympäristösuunnittelija Kaarna Marrasvirran kaupungin karnevaalipäivänä, jolloin Kaarnalla on puistonavauspuhe ja vaimolla on tutkimuksensa julkistamispäivä. Onnistuneen päivänalun vaimon ja tyttären kanssa keskeyttää puhelu Kirsikkapuistosta, jossa muistisairas, Kaarnan ammoin maailmankuulu psykoterapeuttiäiti vetelee viimeisiään. Ja siitä käynnistyy vaiheikas matka menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan.

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

En ehdi kissaa sanoa, kun mieleeni vyöryy valtoimenaan ajatuksia, joita Väärän kissan päivä herättää muistista ja muistoista. Mikä ihminen on itselleen ja muille, kun hän ei enää muista? Mitä ihminen muistaa, kun hän muistaa: omia tulkintojaan, todella tapahtunutta vai muiden syöttämiä vaihtoetototuuksia? Miten paljon toisista on tarpeen tietää tai muistaa? Miten voi lähentyä loitonneita? Nämä kirjan keskeiset teemat koen itselleni tärkeiksi ja teemojen käsittely fantasiaverhottunakin vaikuttaa. Siksi suosittelen humpsahtamista Jääskeläisen kaivamaan kaninkoloon – ups – virittelemään kissankehtoon.

Kissa vieköön, miten Jääskeläinen leikkii allegorioilla ja nimillä. On lapsuusmielikuva ystävästä nimeltä Oberon, keijujen kuninkaana tuttu; vaimon nimi on Minerva, viisaaksi tiedetty; äiti-Alicen nimi tunnetaan ihme- ja peilimaasta. Ja niin edelleen. Pitääkö vielä avata Marrasvirta tai Kirsikkapuisto? Tai murakamilaiset pakkomielteet (tässä pisamat, Murakamilla korvanlehdet) ja kissat? Tai kaikki muut kirjan kissamaisuudet, jotka ovat saaneet alkunsa sanalaskusta: ”Kulje vaikka virsta vaaraa, mut älä katso kissaa väärää.” Ihan kuin Jääskeläinen irrottaisi kaikki esteet ja antaisi vain mennä. Aiemman tuotannon hallitut spefi-maailmat (postauksiani tässä ja tässä) väistyvät karnevalismin tieltä.

En voi sanoa viettäneeni löysiä kissan päiviä Jääskeläisen kirjan seurassa, sillä kyllä lukiessa pitää skarppina pysyä. Spefi-faneille kirja on ehdoton. Samoin lukijoille, jotka pitävät arvoituksellisen unenomaisista romaaneista, jossa on kuitenkin realismin päiväpuoli. Myönnän osaltani, että kirjan alkupuolella närkästyin ”ja sitten heräsin” -tyyppisissä kohdissa, ja joissain kohti työlästyin, kun kertojan päivä vain venyi ja samat mokat toistuivat, mutta helpotuksekseni ne saavat selityksensä kirjan loppusivuilla. Yhden perusarvoituksen keksin aika alussa, ja DDR-kytköksiä pidän tarpeettomina, mutta riittää kirjassa kylliksi mieltä kiehtovia selvittämättömyyksiä.

Fabulointi pitää pitkään pääni pyörällä. Taisin sittenkin liikaa katsoa kirjan kissoja silmiin, varoituksista huolimatta… Tai sitten on syytä lopettaa ja tehdä se Väärän kissan päivää siteeraten:

Anteeksi, olen väsynyt. Ajatukseni harhaa, sanat järjestyvät suussani kummallisilla tavoilla ja tarina suistuu raiteiltaan. Kissoilla tunnetusti on sellainen vaikutus ihmisiin eikä niistä siksi pitäisikään puhua.

Väärän kissan päivä

– –

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena 2017
spefi-romaani
342 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muualla: maagisuus lumosi Leena Lumen.

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi