Luin jokunen aikaa sitten Anna-lehden haastattelun Peter Sandströmistä. Haastateltava kehui viisikymppisten naisten upeutta ja pitkän liiton kestävyyttä. Nauratti tuo kosiskeleva täysosuma ajatellen meitä 50+ -naisia, jotka tunnemme itsemme näkymättömiksi. Romaanissa Rakkaus on kesy eläin (S&S 2020) minäkertoja Peter S antaa samanlaisen haastattelun samansorttiselle naistenlehdelle.
Sandströmin uutuuskirjan mainosteksteihin on präntätty periaatteet: raamit kirjailija lainaa niin sanotusta todellisuudesta, muu on muuta, sitä itseään, kuviteltua kaunokirjallisuutta. Hyvä on, lähdetäänpä härnäämään autofiktiota. Siispä edellisten sandströmien tapaan heittäydyn matkaan: raamit ovat vinossa mutta kuvasta peilautuu tarkkoja havaintoja.
”Viimeinen kirjani oli likimain virheetön mutta kuollut.” Irrotan kirjasitaatin toden raameista, ja huomautan, että minulle Äiti marraskuu kyllä tarjosi eloisuutta kirjan päähenkilön äidistä ja muista perhesuhteista. Samasta aihepiiristä on taas uutuusromaanissa kyse, mutta välillä ailahtaa, että ei sentään kuollutta mutta nyt on aika väsynyttä: kohta 60-vuotias mies torjuu vanhenemista ja tyhjää kotipesää viinin ja naisseikkailuiden voimin. Juttuni alussa mainitsemani naistenlehtijuttu nimittäin poikii aakkosten verran yhteydenottoja Peteristä kiinnostuneilta naislukijoilta. Peter ottaa tilaisuudesta vaarin (mikä sanonta!).
Minähenkilön impulssikontrollin puute vie hänet esimerkiksi porilaiseen hotelliin tapaamaan neiti S:n, mutta pitempiaikainen suhde jyllää Karhu-nimisen rouvan kanssa. Kotona jatkuu rauhanomainen kohtelias rinnanelo paljon reissaavan vaimon kanssa, vaikka etäisyys alkaa muistuttaa kuilua. Tiivistän: ilottomuus riivaa kotona ja sieltä poissa. Jatkan: kertoja on kaikkiaan aika pihalla viinipulloineen ja poukkoiluineen. Ironia välillä piristää:
”Oikeastaan minun olisi pitänyt työstää käsikirjoitusta, jonka nimi oli ’Naisen sielu’, kyse oli projektista, joka oli mennyt karille aiemminkin mutta jonka olin päättänyt saada valmiiksi syyskuuhun mennessä. Tilanne ei näyttänyt lupaavalta.”
Kirjan tematiikkaa on muutoksen välitila, ja se saa monenlaisia ilmentymiä. Aikaisemmissa kirjoissa esimerkiksi kertojan vaimoa ei juuri mainita vaimoksi vaan Seepraksi. Tässä kirjassa hänet nimetään toisin: hän on vaimo ja Darling, siis selvästi suhderaamitettu tilanteessa, jossa
”Pelkäsin, että etäisyys välillämme olisi tästäedes pysyvä, että hän tulisi takaisin mutta tuntuisi silti etäiseltä. Pystyikö rakkaus katoamaan sillä tavalla? En usko.”
Mutta tämä Karhu! Karhu haukkaa kertojasta palan, mutta eihän karhu ole kotieläin vaan villieläin. Kirjan otsikon mukaanhan rakkaus on kesy eläin, Kärleken är ett tamdjur.
Tähän mennessä lukijani voi jo päätellä, että ehtaa Sandströmiä uutuuskirja tuuppaa tekstimaailmaan: levotonta, vinksahtanutta, ärsyttävää ja kiehtovaa. Jätän Peter S:n naissotkut muhimaan ja siirryn suhteeseen, josta muodostuu kirjan varsinainen kehikko. Juoniainekseen kuuluu se, että Sandströmin kirjoista tuttuun tapaan Peter S ajaa Uudenkaarlepyyn lapsuudenkotiin. Nyt on tilanne eri: yli yhdeksänkymppinen äiti ei enää pärjää yksin.
Äidin hauraus siirtyy kirjan sivuille siten, että vanhempiensa hiipumisen kokeneet sen tunnistavat, ja eiköhän se kouraise kaikkia. Vaikutun siitä, miten aiemmin pystyvän läheisen auttamista kuvataan. Vanhemman avuttomuus muuttaa maailman asennon.
Äidin tilanteen ja äitisuhteen muutos on peruuttamaton. Myös siskon tukipilarius heiluu aiempaa huterampana. Kirjan päätunnelmaksi tunnistan melankolian.
Rakkaus on kesy eläin on romaani, jossa ei oikein mikään ala eikä lopu. Se kuvaa hallitsemattomia tilanteita, jotka etenevät omalla painollaan tai joiden kertoja taitaa haluta edetä omalla painollaan.
Taito siirtyä samassa virkkeessä asiasta toiseen avartaa sisältöä ja tarjoaa tulkintalöytöjä. Lisäksi mukana on lukuisia hienosti hahmoteltuja tilanteita, siirtymisiä ajassa ja tunnelmissa. Alussa mainitsin väsähtäneisyyden, ja kyllä vain, sitäkin lukiessani tunnen. Silti Sandströmin omaperäisyys kertojana pitää minut kirjan mittaan hereillä. Ja tällaiset kuvaukset pitkään valveilla:
”Kerran tyttäreni oli kysynyt minulta, miten tarinat syntyivät. Se oli mielestäni kaunis kysymys. En kuitenkaan tiennyt mitä vastata. Sanoin, että tarinat olivat oikeastaan aina olemassa, valmiina ja kokonaisina. Oli vain tutustuttava niiden sieluun, sisäistettävä ne, minkä jälkeen ne piti toistaa mahdollisimman uskollisesti. Sanoin, että kaikissa tapauksissa se ei onnistu. Mitä silloin tehdään, hän kysyi. En tiedä, vastasin.”
Ja lukekaapaa, miten teksti jatkuu sielun tarinasta. Se on sivulla 18.
Peter Sandström
Rakkaus on kesy eläin. Romaani
suomentanut Outi Menna
S&S 2020
204 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muut juttuni Sandströmin kirjoista:
Äiti marraskuu
Laudatur
Valkea kuulas.
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Nyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.
Romaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.
Nostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.
Kaksi vuotta sitten listallani oli 
Kuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.
Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.
Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.
Öö.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 