Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi järisytti, toinen romaani Musta satu hämmensi, joten jännittyneenä, toisaalta mieli avoinna tartun uutuuteen Pastoraali (Siltala 2018). Se vie yhden kesäpäivän kulkuun itäisen Suomen metsämailla. Se ihastuttaa, ihmetyttää, myllertää. Jo on romaaniksi tiivistä runsautta!

 ”Hiljaisuus kulki yli ruovikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian – suuren hauen molskahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta. Linnut lauloivat läpi yön tuntien, myös tämän pienen sinisen hämärän hetken ajan, yrittäen etsiä itselleen kumppania, jonka kanssa lisääntyä. Ja toisaalla, jossain tämän laajan järven rannalla, sisäistä valoaan etsivät ihmiset olivat kokoontuneet hiljaisuuden retriittiin kuuntelemaan, kuinka monella tavalla Jumala osaa olla vaiti.” 

Pastoraali tarkoittaa paimenrunoa tai -idylliä, joka ihannoi paimenten yksinkertaista elämää maalaismaisemassa. Pastoraali voi olla myös paimenrunosävellys, mutta Ollikaisen luomus lähenee sinfoniaa, sillä kirjassa soi äänien ja sävyjen paljous. Lyhyesti: tarina punoutuu metsäisen järvimaiseman luontokappaleiden ohella kymmenkuntaan henkilöön. Romaanissa katsotaan sutta silmiin, varjellaan lammaskatrasta, kuullaan Odinin korppeja ja paljastetaan epäluotettava kertoja. Idylliksi en varsinaista sisältöä juurikaan tunnista, ja se lienee tarkoituskin. On siinä silti monia lämpimiä arjen hetkiä, jollaisia jokainen elämäänsä kaipaa. Tai elämän ihmeitä:

Kimalainen kierteli kukka-amppelia. Reino seurasi sen lentoa.
”Oliko se niin, ettei tuonkaan kimalaisen pitäisi fysiikan lakien mukaan lentää alkuunkaan?”
”Niin kai ne ovat tiedemiehet räknänneet”, Vilho vastasi. ”Jos Jumalasta jonkin todisteen tästä maailmasta löytää, niin se on minusta kimalainen.”
”Taitaa sen Jumalan kaikki aika mennä kimalaisen kannattelemiseen”, Reino pohdiskeli.

Ensinnäkin erotan Ollikaisen romaanista leikittelyä, mikä ainakin minusta tuntuu odottamattomalta. Hyvä niin. Toisekseen siinä lyhyesti ja ytimekkäästi kuvataan arkisia toimia niitä taitavasti kiteyttäen. Kolmanneksi: kuvaus huikaisee kauniilla luontopysäytyksillä. Neljäntenä kirjan kärkenä mainitsen ehkä edelliseen viitaten perinnetietouden, joka sulautetaan kerrontaan ja tarinaan. Mielessäni ailahtaa sillanpääläinen luontoluonnehdinta tyylin Ihmisiä kesäyössä. Välistä vilahtavat kansanuskomukset tai antiikin hahmot, vaikkapa Kronos-niminen hauki tai karitsa nimeltä Pan – tai jumalille (karhu) uhrattu lammas, mikä menee lähes raamatullisuuden piikkiin. Jumalan läsnäolo ja läsnäolottomuus, sekin. Eihän tästä tule loppua. Sakeanaan on sisältöä.

Vielä yksi puoli romaanista: henkilögalleria, kolme polvea sukulaisia ja naapurustoa. Heistä irtoaa tarinaan elämän käymisvoimaa ja lopun lähestymistä, seksiä ja kuolemaa. Ja niiden välissä on monenmoista elämää. Vaikka alussa olin seota, kuka on kuka, lopussa totean kaiken hahmohamuilun olleen tarpeen. Käsissä on elämän koko kuva ensimmäisenä kesän kuumana päivänä ja yönä säävaihteluineen. Joukkoon mahtuu sydämeen käyviä kohtaamisia ja kylmääviä kokemuksia – paljon avaruutta ja salaisuutta, jota ihmisten välillä aina on.

Ja koska en malta lopettaa, vielä tämänkin tuikkaan mukaan. Luen romaanista kommenttia susihysteriaan ja mitä siitä seuraa. Jokin siinä sekä huvittaa (tästä tunnustuksestani saattaa seurata nuijintaa) että hirvittää.

Saatan usein todeta kirjasta, että siinä on liikaa aineksia. Niin on nytkin. Silti olen oudon täpinöissäni Pastoraalista, sen kirjallisesta leikistä, jossa on totuuden siemeniä elämänkaaren kesantopellolta. Teksti ja sen vihjeet ovat tiheänhiottuja, joten luen Pastoraalin heti toistamiseen. Jokin siinä iskee järjen taa: taivalluksessamme idylliä ikävämmässä maailmassa meitä piirittävät luonnonlait, sukupolvet, kulttuurikerrokset, myytit ja uinuvat vaistot.

– –

Aki Ollikainen
Pastoraali
Siltala 2018
romaani
160 sivua (eKirjana 62 sivua).
Luin BookBeatissa.