Kuukausittainen arkisto:elokuu 2018

30 elokuun, 2018 · 5:39 am

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Jari Järvelän romaani Kosken kahta puolta (Tammi 2018) tarjoaa uudenlaisen näkökulman sisällissotaan, sillä tässä kirjassa sota koetaan kolmannen polven päästä. Lievetekstin mukaan Järvelän isoäidit asettuivat aatetaustaltaan vastakkaisille puolille. Romaanissa kirjailija käyttää lapsuuskokemuksiaan ja mummujen tarinoita. Näistä aineksista rakentuu romaani, jossa 7-vuotias Jari Järvelä viettää  kesälomaa Vammalassa ensin punalähtöisen äidinäidin luona ja sitten virran toisella puolella valkoisen isänäidin luona.

”Kuljen takaperin ja vilkutan, Voiton-mummi [Aino] vispaa ison tuomipuun vieressä kättään niin kovaa että taivas halkeaa siltä kohtaa.
   Sitten se lopettaa äkkiä. Me ollaan saavuttu sillan puoliväliin.
   Toisella puolella odottaa Sofia, mun toinen mummi. Mummit tuijottaa toisiaan yli kosken, kumpikaan ei nosta kättään.”

Kansalaissotahistoriaa tunteva tietää, että Vammalassa liipasinsormi oli herkkä ja  kauppala poltettiin. Aino- ja Sofia-mummit olivat vuonna 1918 lapsia mutta osallisina julmuuksissa. Se vaikuttaa heidän näkemyksiinsä, mikä välittyy romaanista hienosti. Välillä kerronta siirtyy suoraan isoäitien tyttöaikojen kokemuksiin. Lisäksi kantava aihelma on Jari-pojan löytämät kapinarunot.

20180829_193226.jpg

Järvelä onnistuu erittäin hyvin lapsen maailman kuvaamisessa. Romaanin Jari viettää paljon aikaa yksin tai aikuisten seurassa, kuulee kaiken, lukee paljon ja tekee lapsenomaisia johtopäätelmiä. Mielikuvitus laukkaa villinä, ja hänelle yhtä todellisia leikkikavereita ovat niin ärsyttävän ilkeät ja ylimieliset serkut kuin kansalaissodassa vatsaan ammuttu poika.

Nautin lapsen silmin nähdyistä 1970-luvun ilmentymistä, joista aikuinen lukija pääsee tekemään johtopäätöksiä esimerkiksi sukulaissuhteista ja isoäitien erilaisuudesta. Sodat vaikuttavat Jaria edeltävissä sukupolvissa. Silmiinpistävän runsaina aikuisten puheissa vilisee varotteluja, jotka liittyvät vahingoittumiseen tai kuolemanvaaraan. Kuolema on konkreettisesti läsnä niin kirjan alussa kuin loppupuolen toukkien tuhoamisessa – ja monessa yksityiskohdassa niiden välissä.

Kirjan luoma maailma tempaa mukaansa. Sävyt vaihtelevat, ja lapsikertojan terävyys ja huomiokykyisyys tarjoavat huvitushetkiä sen ohella, että taattuun Järvelä-tyyliin sotatapahtumat esitetään niin karmaisevina kuin ne vain voivat olla. Romaanin loppuluku ja viimeiset kappaleet kohottavat tunnelman. Jo on romaanilla oiva päätös ja tyylikäs kannanotto kansalaissotakaunojen kuittaamismahdollisuudesta. Jääköön tämä päätöshuomio härnääväksi lukukoukuksi.

– –

Jari Järvelä
Kosken kahta puolta
Tammi 2018
romaani
200 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirjavinkit on myös postannut Järvelän kirjasta.

Muuten: toisenlaisella otteella Vammalan kauppalan (ja läheisen Tampereen) sisällissotatunnelmia kuvaa  Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

27 elokuun, 2018 · 6:07 am

Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

”Talouselämä-lehdessä pitäisi olla enemmän tällaisia juttuja. Tarinoita rakastamisesta ja  rakkaudettomuudesta. Hylkäämisistä ja kuolemista. Menetyksistä ja häpeästä, sillä niistä voittajat nousevat. He ovat niitä, jotka kaikista voimakkaimmin pyrkivät täyttämään itseensä kovertuneita koloja.”

Näin tuumii yksi kolmesta päähenkilöstä Jarmo Ihalaisen romaanissa Oikea elämä (Atena 2018). Sitaatissa kiteytyy minusta melkoisesti romaanihenkilöistä ja kirjan yhteiskunnallisesta taustahuminasta. Vaikka kotimainen kirjallisuutemme on koloutuneista kovasti jo kertonut, ei mitta ole täynnä, vallankin kun kielenhallinta on Ihalaisen tasoa.

Aluksi kolme keskushenkilöä saavat nimetyt lukunsa: Juri, Lotta ja Antti. Antti kertoo minänä, muut ovat hän, mutta läheltä nähtyinä. Rankka lapsuus ja myllertävä nykyhetki kulkevat päähenkilöissä rinnakkain. Kirjan keskivaiheella lukujen rytmi muuttuu ja samalla selviävät henkilöiden yhteydet sekä virittyvät lopputarinan jännitteet. Juoneen ketjuttuu aukkoja, arvoituksia ja ratkaisuja. Jätän ne kirjan lukijoiden selvitettäväksi.

Koska päähenkilöitä on kolme, heidän välityksellään nyky-Suomesta ja ihmiselämästä irtoaa runsaasti tematiikkaa. Tärkeimpiä minulle ovat lapsuuden vaikutus elämänkulkuun ja ihmisten välimatka toisistaan. Paikoitellen aiheet ruuhkautuvat, ilmeisimpinä koulukiusaus, perheväkivalta, murkkulapsien huoltajuus, nykytyöläisyys, yt-konsultaatiot ja valtiohallinnon sanahelinä. Moniaineksisuuden ja tunnelman tavoittaa myös Elina Warstan hienosta kannesta.

20180826_112021.jpg

Toteamani aiheruuhkan sopisi lukea marinaksi, jollen tähdentäisi tätä: kerronta ja sanallistaminen pelaavat kirjan pussiin. Tekstin aforismitiheys taitaa olla aika tiuha, siis sattuvasti sanottua on paljon, tarkkanäköisen rytmikästä verbalisointia. Mainitsen esimerkiksi Jurin tiiviintehokkaan peruskoulukuvauksen ja lapsuuden mäenlaskun, Antin huikeat itsestäirtautumiset universumiin sekä Lotan säästeliäät flashbackit ex-liitosta.

”Kiuas sihauttaa vuosia pois välistämme ja itsestämme, vaikka lauseissa se ei vielä kuulukaan.
– En tiedä, sanon [Antti]. – Tuntuu, että maailma on karuselli. Me vaan pyöritään siinä, pidetään kiinni ja vauhti kiihtyy koko ajan.
– Totta, Juri toteaa ja nyökkää.
– Ne, jotka ovat lähimpänä keskipistettä, pysyvät paremmin kiinni, mutta laidoilla vauhti on kovempaa ja siitä singahtaa tosi helposti pois.
– Noin se menee.”

Romaani osoittaa eritasoisia syrjäytymistekijöitä. Syynä voivat olla perheolot tai taloudellis-tekniset valta-asetelmat. Romaanin kolmikko edustaa sitä, miten taustasta riippumatta tahdon kasvattaminen voi pitää mukana vauhdissa. Silti Oikea elämä kuvaa pitkälti resignoituneiden keski-ikäisten ihmisten välitilinpäätöstä, jolloin selviytymisvaihtoehtoja on yksi: sisäinen muutos. Romaanin avainsana sen sijaan on elämänkulkuun vaikuttava sattumanvaraisuus. Sitä Ihalainen vyöryttää tehokkaasti, välillä myös kovin raskaasti, sillä kaikki kirjan henkilöt ovat saaneet sattumalta  kantaakseen melkoisia taakkoja.

”Mitä sitten. Ei kaikissa tarinoissa ole onnellista loppua. Melko harvassa on. Loppu on loppu ilman adjektiivejakin.”

Tiedän Ihalaisen taitavan huumorin. Sitä ei kirjassa viljalti ole, mutta uskallan luvata ymmärrystä ihmisen osasta JA toivoa:

”Ihmislajin evoluutiossa on tapahtunut vuosimiljoonien aikana jonkinlainen mutaatio, geenivirhe, aivojen sähkökemiallinen piuhojen väärinkytkeytyminen, joka saa uskomaan muutokseen.”

– –

Jarmo Ihalainen
Oikea elämä
Atena 2018
romaani
299 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta. Kiitän.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

26 elokuun, 2018 · 6:30 am

Elokuinen runosunnuntai

Syksyn lähestyminen vie mielen laarin pohjalle ja sadonkoruseen. Että sellainen runokuun runosunnuntai.

inCollage_20180811_092957764.jpg

Sulkeviin silmiin
jää tuulen aallottama,
valon kultaama.

•

Jyvitysaika,
tuulentumisen tulos,
satoarvio:

viiltäviä vihneitä.
Jotain jauhettavaa jää.

•

Jos en kuitenkaan
kypsy, kelpaa korjuuseen.
Raakana maadun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

25 elokuun, 2018 · 8:38 am

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena Sinervo, Arto Lappi, Saila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.

Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma

Avainsanat: , , , ,

23 elokuun, 2018 · 6:23 am

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Peter Sandströmin kirjoissa Valkea kuulas ja Laudatur Peter-niminen mies harhailee Turusta Uuteenkaarlepyyhyn, jossa mennyt ja nykyisyys solahtavat romaanimuotoon. Uusimmassa kirjassa Äiti marraskuu romaaneista tuttu hahmo Peter Sandström kulkee Turussa ja Uudessakaarlepyyssä, mutta nyt kirjan muotona on pohdinto. Kirjan alaotsikko on Kahdeksan pohdintoa (S&S 2018).

Huomaan, etten juurikaan mieti, onko teksti omaelämäkerrallista vai ei, vaikka kahdeksaan osaan jaetussa kirjassa kertoja kuvaa vaihtelevin tilantein äitiä, siskoa, vaimoa, lapsia ja edesmennyttä isää – kirjailijaa itseään unohtamatta. Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.

20180821_200130.jpg

Nautin kerronnasta, sen poukkoilevasta katsantotavasta. Voisin ruotia kyllästymiseen asti jokaista kahdeksaa pohdintoa, nostaa hämmentäviä, monitulkintaisia, naurattavia ja liikuttavia kohtia sekä ällistellä nyrjähtäneisyyttä. Tai heltyä monisanaiseksi lämmöstä, jolla kertoja lähimpiään tarkastelee. Ei, mutta tämän verran raotan lukukokemustani:

  1. Äiti marraskuu välittää saavuttamattomuutta, vaikka läheinen on lähellä ja läheinen. Voi tuntea yhteenkuuluvaisuutta, ja jotain voi jakaa vieressä, vaikkei välttämättä ole yhteistä tai näe ja koe samaa.

 ”Aurinkoon päästyämme pysähdyimme. Äiti katsahti taivaalle aivan kuin olisi etsinyt jotain. Minäkin vilkaisin ylös mutten nähnyt muuta kuin sinisen taivaan, joka kaartui yllämme kuin telttakangas joka suojeli meitä avaruuden äärettömältä tyhjyydeltä.”

  1. Tunnekirjo poreilee pinnanalaisesti – sitä eivät pysty peittämään jonninjoutavilta vaikuttavat arkipuheet tai -rutiinit. Kirjassa kertoja katselee muita siinä kuin itseäänkin melko etäältä, usein huvittuneesti, osoittaen, miten ihminen on itselleenkin lähinnä arvoitus.

”Totanii, en muute oikeen tiärä mitä niille veteraaneille pitääs puhua.
Spåra vaihtoi pienemmälle ja hymähteli.
No, hän sanoi, turha siton murehtia. Siälä ollahan yleensä tyytyväisiä vähään. Pääasia on notta tuut paikalle ittenäs.
Niin, sanoin, mutta siinä se ropleemi ehkä justhinsa onki. Emmä oikeen tiärä mimmoonen moon omana ittenäni.”

  1. Tekstissä on tasoja, se on tasokasta. Virkistyn, vaikutun.

 ”Mutta kaikki oli ollut pelkkää fiktiota. Kuvia ohimenevistä hetkistä jotka me luulimme tunnistavamme, puolittain varjoon kätkeytyviä välähdyksiä jotka katosivat taas.”

Kannattaa lukea.

– –

Peter Sandström
Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa
käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2018
215 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Sekalaista

Avainsanat:

21 elokuun, 2018 · 5:25 am

Taina Latvala: Venetsialaiset

”Tämä on tarina kolmesta sisaruksesta, jotka yrittävät hyvästellä kesän.”

Taina Latvalan romaani Venetsialaiset (Otava 2018) rakentuu tunnelmalle: päättyvän kesän luopumisen henki, väreilevä vaaran tunne ja hienoinen unenomaisuus pistävät ahmaisemaan kirjan, jossa painottuvat kolmen sisaren suhteet ja kehityskaaret.

Jos olet lukenut postauksiani, tiedät, että minua miellyttää kirjojen palastelurakenne. Venetsialaiset siis sopii makuuni, sillä siinä hypitään ajasta toiseen. Joka sisaresta paljastetaan epäkronologisesti tilanteita lapsuudesta nykyisyyteen, jolloin he ovat 33-44 -vuotiaita. Lisäksi kertoja säännöllisesti vihjaa ja ennakoi, että jotain peruuttamatonta tapahtuu elokuun viimeisenä viikonloppuna pohjalaisella sukumökillä. Pilvenreunalla keikkuva kaiken tietävä kertoja vie kovin tietoisesti tarinaa eteenpäin. Pidän tuon tarinanahallitsijan väliintuloista.

20180818_104957.jpg

”Heillä oli yhteinen isä ja erilaiset muistot. He ajattelivat isää joka päivä, silloinkin kun eivät edes huomanneet sitä.”

Kehitysromaanin tapaan romaani avaa siskosten elämänkaarta. Iiris on isän esikoinen, mielisairaalaan suljetun äidin levoton ja salaperäinen tytär. Isän toisesta avioliitossa on syntynyt kaksi tytärtä: Paula esitellään järkevänä, vakiintuneena lakinaisena, ja introvertti Elina liihottelee taiteilijahaaveissa. Elinan häiden suunnittelu tuo sisaret yhteen lapsuuden kesämökille.

Tavanomaista romaanissa on se, että heti alkuunsa tiedän sukusalaisuuksia piilevän. Harmikseni jokunen niistä on ennalta-arvattavissa, ja tytärten tyypittely tuntuu tavanomaiselta. Täytynee varmaan kerrata Tsehovin Kolme sisarta, ja mitä siitä irtoaisi verrokiksi. No, tottahan bongaan romaanista paljon hienoja hetkiä, sellaisia, joina terävin, tarkoin verbaalivedoin maalataan tilanne tai kullekin naiselle persoonaa. Niistä nautin.

”He uivat kaukana toisistaan.
   Paula liukui rintaa tasaisin, rauhallisin vedoin. Hän eteni vedessä hyväksi havaitsemallaan tavalla, niin kuin elämässäkin, eikä tuo tyylilaji koskaan pettänyt häntä. Elina pysytteli rannan tuntumassa kuin olisi odottanut äidin ja isän istuvan terassilla valvomassa hänen liikkeitään. Hän kääntyi takaisn heti kun ei tuntenut pohjaa.
   Iiris kauhoi pisimmälle järven mustimpaan kohtaan. Hän ei nähtävästi pelännyt virtausta eikä voimien loppumista vaan halusi päästä mahdollisimman kauas rannasta. Oli hankalaa arvailla hänen ajatuksiaan; hänen päänsä sisään ei kukaan voinut nähdä, ei edes Paula jolle Iiris oli uskonut melkein kaikki salaisuutensa.
   Oli kuitenkin asioita, joita Iiris ei Paulalle kertonut – ja Paula asiti sen niin kuin linnut aistivat myrskyn.”

Siskosten isä kuoli 50-vuotispäivänään, mutta isän muisto ja piilottamat asiat vaikuttavat tytärten nykyisyydessä. Isästä en saa muuta irti kuin sen, että vanhempien valinnoilla on aina seurauksensa ja että selvittämättömyydet rassaavat jälkipolvea. Vaikka äidit jäävät tässä tarinassa statisteiksi, on romaanissa heistä elävöittäviä väläyksiä, etenkin mieleeni jää tilanne Iiriksen ylioppilasjuhlista, joissa Iiriksen isä ja äiti tapaavat vuosien tauon jälkeen. Huimasti kuvattu!

”Kaikki oli jollain tavalla vinossa, eikä mitään voinut korjata.”

Romaani todistaa sitä, että menneisyydelle ei voi mitään mutta se vaikuttaa. Tulevaisuuteen voi joiltain osin puuttua valinnoin – jollei kuoleman äkki-ilmaantumista lasketa mukaan. Venetsialaisten juhlinta pysäyttää sisaret, jokaisen eri tavalla arvioimaan menneisyyttään ja tulevaisuuttaan.

Päätän siihen, mistä aloitin: kirjan tunnelma vetoaa minuun. Elokuun loppupuolen lämpimänä lauantaina imeydyn romaanin pysäytyskuvilta vaikuttaviin tilannetaltiointeihin. Myönnän silti kaiherruksen: odotin Venetsialaisilta vielä enemmän kuin sain. Silti tarina tenhoaa ja huomaan siskosten pompahtelevan mieleeni tuon tuostakin kirjan lukemisen jälkeen.

– –

Taina Latvala
Venetsialaiset
Otava 2018
romaani
123 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

20 elokuun, 2018 · 6:07 am

Tommi Kinnunen: Pintti

”Maaston tasaamiseksi tehtaalta on ajettu jokirantaan hevoskuormittain pinttiä, lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia – -. ” 

Tommi Kinnusen romaani Pintti (WSOY 2018) saa poimimassani sitaatissa nimelleen selityksen. Rikkoutunut jätelasi. Lasinkirkkaan symboliseltahan se tuntuu, sillä sirpaleisista ihmisistä romaani kertoo. Ihmiselon vertauskuvia on romaanissa rutkasti, esimerkiksi

”Joka kivessä on oma erikoislaatuinen piirteensä, joka erottaa sen muista ja tekee ainutlaatuiseksi muihin verrattuna.”

Kinnunen osaa kuvailla tunteisiin vetoavasti, samoin hän on taituri vetämään yleisestä yksityiseen, kun on kyse elämän merkityksellisyydestä olosuhteiden ankaruudessa. Romaanin alkuluku huimaa hienoudellaan, koska sen tunnelma koskettaa yhdistelmänä kauneutta ja melankoliaa. Varsinainen sisarustarina käynnistyy kouraisevasti kerrotusta jokitilanteesta. Komeasti kirja myös päättyy unenomaisen jokikuvaan. Mitä siinä välissä?

Pintti kertoo kolmesta sisaruksesta kolmena eri päivänä 1949 – 1951. Joka luku avartaa vuorollaan Jussin, Helmin ja Railin kannalta senhetkistä tilannetta lasitehtaan työläisinä ja muuta heidän keskenään erilaiseen elämäntapaansa vaikuttavaa. Tämä romaani on vakava, jopa raskas, sillä helppoa ei sisarusten elämä ole. Jussin kehitysvammaisuus vaikuttaa kaikkiin, ja siskoilla riittää omia ongelmia. Myös lapsuusperheen lähtökohdat vaikuttavat asemaan yhteisössä ja elämässä yleensä.

20180819_204325.jpg

Koska Pintti sijoittuu sodanjälkiseen lasitehdasyhteisöön, romaanista välittyvät ihmisten elinolosuhteet vaikeiden taisteluvuosien jälkeen. Lasitehtaalla on jyrkkä hierarkia, joka kätkee sen, että henkisesti haavoittuneet sotaveteraanit ovat ottaneet tehtaalta takaisin työnsä, joita kotirintamanaiset hoitivat sodan aikana muiden töiden ohella. Kaikki vaikenevat vaurioistaan, myös siitä, ettei kansalaissota eivätkä pettuleipäajat ole kaukana. Kaikilla on paikkansa, kaikki tuntevat toisensa – toistensa kaltaisia pitäisi olla, sillä erilaiset jauhetaan juorujen hampaissa. Romaanin sisarukset ovat erilaisia – joen toisistaan poikkeavia kiviä, pinttisälän säröisiä palasia.

Hienosti luonnehdittujen tilanteiden ohella Kinnusen romaani junnaa. Tarinassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, se vain jymähtää. Kuvaillut työtavat ja kovat kohtalot hakevat käänteitä, ja tuleehan niitä jokaisessa kolmessa luvussa, mutta ne lisäävät hippunen kerrallaan kuormitusta.

”On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisestä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaa aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan. Niitä edeltävä aika oli kaunista ja valoisaa, mutta seuraavat ilottoman tummia.”

Kinnunen eittämättä on täysiverinen romaanikirjailija: hän hallitsee rakenteen, juonenkuljetuksen, ajankuvan ja henkilöhahmotuksen, mutta lukukokemuksestani tarinoinnin taika silloin tällöin haihtuu elämyksellisen alun ja lopun välissä. Kokonaisuus on selvästi tarkan taustatyön tulos, ja uskon kaiken. Silti jonkinlainen lasi jää minun ja henkilöiden väliin.

•

Tommi Kinnunen
Pintti. Kolmenpäivänromaani
WSOY 2018
romaani
156 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muissa blogeissa: hullaantunut Kirjasähkökäyrä ja pikkuriikkisen varautuneemmin Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 elokuun, 2018 · 7:01 am

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Versio-1B-6-1-768x1038.jpgKaija Rantakarin runokirja Koko meren laajuus (Poesia 2018) aaltoilee halun ja läheisyyden laineilla. Säkeitä lukiessani ajattelen, että kirja sopii rakastuneille ja kaikille, jotka haluavat palauttaa mieleen, miten imu rakastetun iholle ja ihon alle on vastustamaton mutta silti siinä on mukana loitontumisen mahdollisuuden kirvelyä.

Rakastuminen ja siihen liittyvä psyykkinen ja fyysinen yhteyden kaipuu kuuluvat perustarpeisiin. Tärkeästä aiheesta on kyse, ja pahoittelen ajatuksia, että alkuunsa tunkee mieleeni kysymys: onko tämä kulunutta. Se, että metaforana on meri – sen laineet, aallot, vellovuus, vuorovesi ja kaikki vesivaikutteinen.

”haluaminen / merkitsi alkuaan virtaamista”

Miksi kulunutta olisi sellainen, joka on ollut aina ja on yhä? Vesi on elämälle edellytys, alkumerestä on kaikki lähtenyt, ja mertahan tulee piisaamaan, jos jäätiköt tätä menoa sulavat. Meri saarineen, rantoineen ja hiekkoineen ja muu vesistökuvasto on näiden runojen peruselementti, aiheena on rakkaus –  ja sillä selvä.

”meri anastaa vääjäämättömästi, /
hioo kaiken vastaantulevan /
tai murtaa rantavallit”

Runoissa on paljon yötä, hiilenharmaata, mustaa, jopa mustelmia. Intohimossa välkkyy varjoja ja valoja, myös jotain pimeää. Yö sytyttää intohimon, kun taas 

”päivä barrikadi yön välissä / 
silmän tottuminen valosta pimeään siirryttäessä / 
tai päinvastoin”.

Pidän runoissa tekstin aaltoilusta ja siitä, että kieli pelaa aika konkreettisin meri- ja yökuvin, ja yhtäkkiä siirtyy kommentoimaan jotain sellaista, minkä ymmärrän kahden ihmisen tilaksi tai puhujan tunteeksi.

”seuraat sormellasi ihon läpi kuultavia suonia, /
perustat kaupunkeja merkittäviin joenhaaroihin”

Runokirja jakautuu viiteen osaan, josta vain kolme on nimetty: ensimmäinen, kolmas ja viimeinen. Hmm, vain parittomia lukuja otsikoinneissa, vaikka kirjassa on pariutumista. Osat, jotka kuuluisi numeroida parillisiksi, ovat – tyhjiä. Kiinnostavaa. Taitaa silti olla turhaa takertua kirjan osiin, koska minulle kokonaisuus on runoelma, sellaisena aika vaikeasti seurattava, sillä teksti tosiaan virtaa ja aaltoilee. Siinä on säkeitä, jotka liittyvät toisiinsa, sitten taas ei, ja sitten taas. Ees taas.

20180818_111030.jpg

En uppoa runojen intohimon mereen, vaan kelluskelen liian levollisesti säkeiden pinnalla, lillun joidenkin hienojen tunnelmien kannattelemana, vaikkapa näin: ”olemme ikkunoita emme peilejä”. Aistin sen, että kirjan säkeissä ollaan tosissaan, niihin on hinkattu ajatuksia niin kuin meri hioo kivet.

Syynä tyyneyteeni tai jollain lailla hahmottomaksi jäävään kokonaistunnelmaan voi olla tämä: luin kokoelman tabletilta PDF-muodossa. Taidan runojen suhteen olla ei-e-kirjaihminen. Tarvitsen runon verbaaliabstraktioihin konkreettisen kosketuspinnan, kannet ja paperisivut, plärälyselailtavuuden. Ounastelen, että lukutilanteen lisäksi lukukokemukseen voi vaikuttaa kirjamuoto. Sillä lukija on ihminen – asiat vaikuttavat.

– –

Kaija Rantakari
Koko meren laajuus
Poesia 2018
runoja
74 sivua.
Luin kirjan kustantajan PDF-versiona.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

18 elokuun, 2018 · 6:23 am

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Lukaisenpa romanttisen seikkailuromaanin, jossa matkustetaan ajassa. Matt Haigin kirja Kuinka aika pysäytetään (Aula & Co.) kertoo Tomista, joka syntyi 1581 ja elelee edelleen, noin nelikymppisen näköisenä. Hänellä on vaiva, joka merkittävästi hidastaa vanhenemisen.

”Menneisyys ei ole yhtenäinen, erillinen paikka. Se koostuu lukemattomista paikoista, jotka ovat aina valmiina palaamaan nykyisyyteen. Yhdessä hetkessä on 1590-luku, seuraavassa 1920-luku. Kaikki liittyy kaikkeen. Kaikki liittyy ajan kiertymiseen. Aika kasaantuu kasaantumistaan ja saattaa romahtaa varomattoman päälle hetkenä minä hyvänsä. Menneisyys elää nykyhetken sisällä, se toistaa itseään, nikottelee, muistuttaa kaikesta siitä, mitä ei enää ole. Se tihkuu esiin katukylteistä ja puistonpenkkien muistolaatoista, lauluista ja sukunimistä, kasvoista ja kirjankansista. Joskus pelkkä puun tai auringonlaskun näkeminen voi iskeä tajuntaan kaikkien koskaan nähtyjen puiden tai auringonlaskujen voimalla, eikä siltä voi suojautua. Ei mitenkään voi elää maailmassa, jossa ei ole kirjoja tai puita tai auringonlaskuja. Ei mitenkään.”

Kirjan ajatusrakennelma on kerrassaan kiehtova. Tom on soittanut luuttua Shakespearen teatteriseurueessa, purjehtinut Cookin miehistössä ja hengaillut Joephine Bakerin kera pariisilaisissa kahviloissa. Mennyt lomittuu nykyhetkeen, jossa Tom opettaa historiaa lontoolaisille teineille. Se toimii, samoin Tomin pohdinnat ihmisen aikaan sidotusta elinkaaresta, josta poikkeaminen on uhka, vaikka luulemme noitavainojen olevan ohi. Pidän sanomapuolen tästä osasta: on tolkuttoman vaikeaa oppia menneestä, rohkaistua olla oma itsensä ja rakastaa sekä elää viisaasti nyt.

”Aivan kuten kuoleminen kestää vain hetken, eloon herääminenkin kestää vain hetken. Sitä vain sulkee silmänsä ja antaa jokaisen turhan pelon sulaa pois. Sitten tässä uudessa, pelottomassa tilassa, kysyy itseltään: kuka minä olen?”

Ja sitten tulee MUTTA. Vaikka kirjassa on joitain kauniisti aseteltuja kerrontakohtia, siinä on luvattoman paljon pintapuolista, jopa kaluttua. Turhan usein kyyneleet polttavat silmäluomia, ylpeys paisuu rinnassa, rakkaus ei koskaan kuole, ikuisuus löytyy silmistä ja sen sellaista. Toisaalta Tomin uskollisuus 400 vuoden takaiselle ensi rakkaudelle on lutuista ja Tomin vaivan perineen tyttären etsintä ymmärrettävän tuskaista, mutta on hän epäuskottavan hölmö ikääntymättömien salaseuran pomon seurassa. Se pudottaa aika alussa jo pisteitä. Ja todellako brittipedagogiikka perustuu yhä opettajajohtoiseen jorinaan? Ihmettelen, vaikka uskon, että historianopettaja saa kertomuksiinsa merkittävää uskottavuutta, jos ja kun on elänyt yli 400 vuotta.

Kaikesta marinastani huolimatta etenkin kirjan keskivaiheilla juonessa on vetoa, ja siksi luen kirjan iloisesti loppuun asti, vaikka odotusteni vastaisesti en intoudu niin kuin toivoin. Filosofeeraus silloin tällöin nolottaa jotenkin kolhona (vai jopa osin coelholaisena?). Ajattelen niin, että Kuinka aika pysäytetään on vaivatonta historia/spefi-viihdettä, jota hömpäksi kutsuttaisiin, jos se olisi naisen kirjoittamaa. Miksi sukupuolittaisin? Joten sanon kirjaa hömpäksi romanttiseksi historia/spefi-viihteeksi. Eikä minulla ole lähtökohtaisesti mitään sellaista vastaan kesäisenkuuman päivän ajankuluna. (Eikä sitä, jos mahdollisesti filmattavassa leffassa tomppailee Benedict Cumberbatch.)

Ja miten aika sitten pysäytetään? Ei anneta ajan määrätä. Se kestää aikansa.

20180731_100152.jpg

– –

Matt Haig
Kuinka aika pysäytetään
suomentanut Sarianna Silvonen
Aula & Co. 2018
221 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Esimerkiksi näissä blogeissa aika pysähtyi: Eniten minuakiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Vinttikamarissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 elokuun, 2018 · 5:05 am

Paula Havaste: Pronssitähti

Ilmar Taskan romaani Popeda 1946 sysää pohtimaan virolaisten kohtaloa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisyyden ja saksalaismiehityksen perään kansan tuli taipua Neuvosto-valtaan. Paljosta piti vaieta, paljon salata ja paljon esittää hengenpitimiksi. Taska välittää kokemuksia paljolti tallinnalaisesta näkökulmasta, joten on kiinnostavaa saada rinnakkainen kokemus maaseudulta, Saarenmaalta.

Paula Havasteen romaani Pronssitähti (Gummerus 2018) kertoo uuden vallan alla tavallisten ihmisten arjesta. Maaseudulle on perustettu kolhooseja ja sovhooseja, ja ihmisillä on työvelvoitteita yhteisten tulostavoitteiden saavuttamiseksi. Isä Aurinkoisen varjo lankeaa kaiken ylle: kansalainen on joko kukkona Neuvosto-vallan tunkiolla tai tunkion ahkera työmuurahainen, muttei missään nimessä sen kuonan pöyhijä, sillä kaiken, mitä tuotetaan, on oltava valtaapitävien silmissä kultaa.

Se yleisestä ilmapiiristä, sillä yksilöiden todellisuus mittaa elämän laadun. Havasteen romaani onnistuneesti kuvaa parin alkukesän päivän tapahtumiin keskittyen yhteen perheeseen. Päähenkilö, nuori vaimo ja äiti Vilja, pyörittää pientä saarenmaalaistilaa, joka on menettänyt muinaisen loistonsa. Mies Villem on lapsekas runoilija, ja aristokraattinen anoppi dementoituu vauhdilla. Arki sisältää silkkaa raadantaa ja pelkoa siitä, ettei kukaan mielivaltainen puolueaktiivi keksi kiusata menneillä.

Päätapahtuma on se, että Villem käy esittämässä Tallinnassa juhlarunon. Tämän matkan myötä kirja avartaa lukijan ymmärtämään kaupungin ja maaseudun eroja sekä puolue-eliitin moraalitonta juhlahumua. Viljan tallinnalaisen Anna-tädin välityksellä ne selviävät.

Kirjan kaupunkilaiset näyttäytyvät korruptoituneina hyväksikäyttäjinä, maalaiset hieman yksinkertaisina. Maalla lasketaan kananmunia ja mietitään elikoiden sisäsiittoisuuden torjuntaa. Mutta kyräilyä maallakin riittää, sillä mitenkään ei saisi erottua joukosta, muuten Siperia odottaa. Kirja välittää hyvin pelon ja epävarmuuden ilmapiirin, mutta maaseutu-kaupunki-erottelu tuntuu kärjistetyltä.

20180812_113827.jpg

Vierastan jatkuvaa laulunluritusta, mutta ymmärrän sen tarkoituksen: laulut säilyttävät alkuperäistä, virolaisille omaa, joka on uhattuna. Havaste kuvaa taitavasti ja uskottavasti työntekoa, se taito on erottunut hyvin esimerkiksi myös Vihat-sarjassa. Pidän myös siitä, miten Viljan henkilökuva hahmottuu, ja hänen kauttaan koko yhteisön pelkokulttuuri. Millaista on elää, jos muutama munatiu tai paljastus menneestä voi koitua kohtaloksi?

”Patotien tuo auto hurauttaisi hetkessä, ja yhtä nopeasti se palaisi, jos jokin olisi jäänyt miehiä askarruttamaan. Vilja lähetti kiihkeän toiveen kohti takapenkille jäänyttä naista. Älä kerro, älä sano, älä edes mainitse. anna minun elää kuten tähänkin saakka, pidetään molemmat salaisuutemme.
Vasta silloin Muri ilmestyi metsän piilosta, tuli häntä koipien välissä liehitellen Viljan jalkoihin. Kesti kauan ennen kuin Vilja pystyi kuulemaan lintujen laulun ympärillään. Hän nojasi yhä vanhaan tammaan, joka torkkui tyytyväisenä tauostaan. Ei vanhaa viisasta hevosta huolettanut mikään, sen alahuuli lerpatti, korvat olivat painuneet sivuille, ja yksi jaloista lepäsi kavion kärjen varassa. Niin vain ne linnut laulavat, Vilja vakuutti itselleen. Ei ole huolta: kesä on jo tuloillaan, ja joka siivekkäällä on pian pesässä poikaset ahnaasti ruokaa odottamassa.”

Näin käy: Pronssitähti viehättää ja kylmää ajan- ja kulttuurikuvauksellaan. Ymmärrän hyvin kirjan kuvaaman maalaiselämän yksinkertaisuuden, halun elää vain omaa pientä elämää. Ymmärrän takertumisen lähelle, sillä muu ympäröivä on vastoin ymmärrystä hyvästä elämästä.

”Mutta hän itse oli tässä näin, katseli maata jalkojensa alla ja tiesi, että tämä oli hänen oma paikkansa. Oli turha palata liikaa menneisiin tai odottaa liikaa tulevia. Kauas hän ei koskaan lähtisi vaan pysyisi tämän pienen pihan ja puutarhan luona, sylissään tämä tai joku tuleva lapsi.”

Teksti elävöittää ympäristöä. Näen heräävän kesän niityt, peltotilkkuja erottavat sammaloituneet muurikivet, kuulen mehiläisten hyrinän ja kukon kiekaisun Talvikien talolla, ja tuvan peilissä saattaa joskus vilahtaa kuva kukkahuivisesta Viljasta häivähdys hemiäispunaa huulilla.

Paula Havaste
Pronssitähti
Gummerus 2018
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 elokuun, 2018 · 7:00 am

Klaaran päivän selkokirjahaaste: koonti 12.8.2018

Maaliskuisena naistenpäivänä 2018 haastoin kirjabloggaajat ja kirjojen lukijat kommentoimaan selkokirjoista (haasteohjeet tässä). Muutama ilmoittautui etukäteen. Tämä koontipostaus kerää osallistuneiden blogilinkkejä ja kommentteja.

selkokirjahaaste2018

Sellainen hytinä minulla on, ettei osallistuminen ole valtaisan vilkasta – ja juuri siksi haasteen viritin ja aion lanseerata sen taas ensi keväänä. Tietoa ja kokemusta selkokirjoista on yhä rajallisesti, mutta sitä tarvitaan lisää ja jostain pitää aloittaa. Moni taitaa ajatella selkokirjallisuuden ehkä olevan jotenkin toissijaista, jotenkin vajavaista ja vain erityisryhmille. Ei. Selkokirjojen tarve lisääntyy koko ajan ja tarjonta monipuolistuu. Valtamedia vaikenee selkokirjoista, mutta minä siis ainakin pidän niistä ääntä – toivottavasti muut myös.

Ilman muuta revittelyrajoitteita on, sillä selkotekstin pitää olla sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan helpompaa kuin yleiskieli – eli kerronnallisesti tai ilmaisullisesti ei voi rajattomasti irrotella, helppous on päämäärä. Selkotekstin kirjoittajan ja lukijan pitää hyväksyä kielelliset ja taitolliset selkoperiaattet. Se ei estä kieli- tai kirjaelämystä, jota kaipaavat monet, joille yleiskieli tuntuu liian vaikealta.

Esimerkiksi YLE on uutisoinut (Lukutaidon rapautuminen… 17.8.2017), miten monet nuoret eivät jaksa lukea edes lyhyttä novellia ja miten kaunokirjallisuuden lukemishaluttomuus vaikuttaa tekstitaitoihin. Siksi on selkokirjoja, keinoja päästä kauno- ja tietokirjallisuuden makuun. Viikko sitten tilaisuudessa, jossa läsnä oli yli 200 äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa, jotkut opettajat ihmettelivät selkokirjaesittelypöydän vieressä, mihin ihmeeseen he tarvitsevat selkokirjoja. No nimenomaan ihmeeseen: niitä tarvitaan esimerkiksi jokapäiväiseen työhön kielen ja kirjallisuuden opettamisessa juuri siitä syystä, että niin opettajien kuin kotijoukkojenkin tehtävänä on kannustaa kirjallisuuden kimppuun – elämyksiin, kokemuksiin, joita vain kirjallisuus voi tuottaa. Eikä selkokirja ole vain kouluikäisten tai nuorten asia, sillä kuka tahansa kirjan pariin kaipaava voi hyötyä selkotekstistä, jos pitkä, vaikea teksti ei tunnu kutsuvalta. Joka lajia joka ikäluokalle löytyy.

Tietoa ja vinkkejä selkokirjoista löydät esimerkiksi

Selkokirjaesitteestä
Selkokirjatietokannasta
Selkokeskuksen sivuilta.

20180811_183717.jpg

Olen itse julkaissut jutut Klaaran päivän selkokirjahaasteen aikana seuraavista kirjoista, seuraavista syistä:

Satu Leisko: Tulin Suomeen – Selkokirjoissa on tarjolla erilaisia tietokirjoja koiranhoidosta avaruuden ilmiöihin, ja Leiskon kirja on tervetullut haastattelukirja kotoutuneista maahanmuuttajista. Selkokirjojen joukossa on paljon alun perin selkokielelle kirjoitettuja kirjoja, niin tieto- kuin kaunopuolellakin.

Nopolat: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Selkokirjoja mukautetaan jo ilmestyneistä kirjoista, ja sopivia selkokirjoja on tarjolla lapsista vanhuksiin. Hyvä, että lukemaan harjoitteleville lapsille on myös selkokirjoja kuten Heinähattu-kirja.

Miika Nousiainen: Juurihoito (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Myös uudehkoja kirjoja selkoistetaan kaikista genreistä. Paljon on ilmestynyt dekkareita ja perusromaaneita selkomukautuksina. Tänä syksynä on Juurihoidon vuoro. Esimerkiksi nuorten tai aikuisten opetusryhmässä joku lukee alkuperäisen, joku selkomukautuksen – kaikki saavat samasta kirjasta kokemuksen.

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot – Hienoa, että kirjailija itse mukauttaa kirjansa selkokielelle. Taas on mahdollista toisen lukijan lukea alkuperäinen, toisen mukautus. Nuortenkirjoissa tyypillistä on ongelmakeskeisyys, tai pikemminkin ratkaisu- ja rohkaisukeskeisyys. Siitä tämä kirja on hyvä esimerkki.

Pertti Rajala: Kalevanpoika – Monia klassikoita meiltä ja muualta on mukautettu selkokielisiksi. Kalevanpoika on hyvä esimerkki siitä, miten kulttuuriperintöä tai kokemusta toisen kulttuurin merkkiteoksesta voi selkoteksti välittää saavutettavalla tavalla.

Olen haasteeseen osallistunut myös siten, että minulta on haasteen aikana ilmestynyt selkokielisiä kirjoja: novellikokoelma Hyvä päivä ja romaani Lauralle oikea. Ja koska selkokirjoina voi lukea eri kaunokirjallisuuden lajeja, muistutan, että viime vuosina runojakin on ilmestynyt, ihan itse tein: Kierrän vuoden ja Onnen asioita.

Vuosien varrella kertyneet selkokirjapostaukseni löydät blogistani asiasanan Selkokirja avulla. Taidan olla bloggaajista vilkkain selkokirjapostaaja.

Selkokirjojen lukeminen ei haasteeseen pääty. Minä odotan syksyltä ainakin Tapani Baggen nuortenkirjaa  ja Sanna-Leena Knuutilan uutta päiväkirjaromaania sota-ajalta. Ja monia muita.

Avarra kirjallisuuskäsitystäsi – lue ja vinkkaa selkokirjoista!

Kommentteihin toivottavasti kertyy muiden lukijoiden selkokirjakokemuksia.

15 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

12 elokuun, 2018 · 6:07 am

Pertti Rajala: Kalevanpoika

Luin keväällä JP Koskisen Kalevala-mukailun Kalevanpoikien kronikka (WSOY 2017). Se jätti kipinän palata ammoisiin eepoksiin. Kalevalan sijasta käännän katseeni Suomenlahden eteläpuolelle, jossa Kalevalaamme on vastannut Kalevipoeg-eepos. Lukuhalun herätti myös Viron 100-vuotisjuhla.

Tutustun tarinan selkoversioon (mukauttanut Pertti Rajala, BTJ 1999), ja samalla myönnän, etten aiemmin ole juurikaan paneutunut virolaisen ja suomalaisen kansanrunoustarinoinnin eroihin ja yhtäläisyyksiin.

Selkokirjan tapaan Kalevanpoika tarjoaa karsitun version sankaritarinasta, joka alkaa lupaavasti. Alussa on sadunomaista lumoa kolme neitosen syntymästä. Yksi heistä on Kalevanpojan äiti. Siitä siirrytään aika suoraviivaisesti nimihenkilön syntymään ja sotaisiin seikkailuihin.

Kalevanpoika.jpg

Kalevanpojassa on hitunen Kullervoa ja Lemminkäistä, roppakaupalla omaa ja ihan pieni pisara Kristusta. Sankariksi hän sopii väkevyytensä ja uhmakkuutensa ansiosta. Kiinnostavaa on inhimillinen erehtyväisyys. Öykkäröidessään hän saa päälleen kirouksen, joka koituu hänen tuhokseen. Vielä Tuonelassakin miekkonen törttöilee toimien ennen kuin ajattelee ja saa kätensä jumiin kallioon. Siellä se on edelleen.

Kerran vielä tulevaisuudessa
Kalevanpoika pääsee vapaaksi
ja palaa maan päälle.
Hän palaa takaisin Viroon.
Silloin Viron kansalle
koittaa uusi onnen aika.

Kohta kaksikymmentä vuotta vanha selkomukautus toimii edelleen tarinan välittäjänä. Selkoistuksen lisäksi on joitain säkeitä nelipolvisena trokeena, jonka sanamuodot ja sanasto on luonnollisesti epäselkoa. Monet trokee-lainaukset ovat paikallaan, sillä ne tuovat mukanaan autenttista rytmiikkaa, mutta joltain osin niitä on liikaa. Arvioin näin puhtaasti selkolukijoiden kannalta, joille siteeraukset ovat kielellisesti turhan vaikeita.

Muuten Kalevanpoika-selkokirja puoltaa paikkaansa. Myös minä sain näin näppärästi tuntuman veljeskansan kansalliseepokseen. Selkomukautukset, joita on tehty klassikoista, ovat juuri tällaisia: ne välittävät kulttuuriperintöä helposti saavutettavasti. Sopii monelle.

Yhdistän tämän kirjan lukemisen Ompun virolaisen kirjallisuuden lukuhaasteen ja omaan selkokirjahaasteeseeni. Selkohaasteestani ilmestyy tänään myös koonti.

– –

Pertti Rajala (selkomukautus)
Kalevanpoika
BTJ Kirjastopalvelu Oy 1999
selkokirja
68 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat:

11 elokuun, 2018 · 6:02 am

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot

Tätä toivoisin lisää: kirjailija muokkaa kirjastaan selkoversion. Niin tekee Marja-Leena Tiainen toistamiseen (ks. ensimmäinen: Poika, joka katosi). Nuortenromaani Khao Lakin sydämet (Tammi 2013) ilmestyi viisi vuotta sitten ja nyt sen selkomukautus Hiekalle jätetyt muistot (Avain 2018).

”Lentokone alkoi täristä.
Katon merkkivalo syttyi.
Kapteeni puhui turbulenssista.
Emma tiesi,
että se tarkoitti ilmakuoppia.
Hän laittoi turvavyön kiinni.
Isoäiti puristi Emmaa kädestä
ja sanoi rohkaisevalla äänellä:
”Kaikki menee varmasti hyvin, Emma.”

Romaanin 15-vuotias Emma on kahdeksan vuotta sitten kokenut Thaimaan tsunamin ja menettänyt perheensä. Nyt hän on matkalla samaan paikkaan isoäidin kanssa. Matka luonnollisesti palauttaa mieleen raskaita asioita, mutta sen on tarkoitus myös vahvistaa. Lisäksi Emma haluaa kiittää hänet pelastanutta miestä. Matka merkitsee myös käännettä, uusia tuttavuuksia ja ehkä vielä jotain enemmän.

20180809_205502.jpg

Ilahduttavasti Tiainen on karsinut selkokirjaan sopivasti rönsyt, ja vaikka alun henkilöluettelo pelottaa runsaudellaan, kokonaisuus on hallittu juonenkuljetuksen ja siihen liittyvien henkilöiden suhteen. Kirjan takaumat erottuvat eri fontin vuoksi, joten ne syventävät tarinaa eivätkä sekoita. Jonkinlaisena selkopuristina bongaan kohtia, joita vielä olisi sanamuodoltaan voinut vaihtaa helpompaan, mutta miellyttävän vaivattomasti teksti kulkee. Hieman näinä someaikoina särähtää se, että kirjan nuoret viestittelevät sähköpostitse, mutta alkuteoksen ilmestymisaikaan se tietysti sopii.

Tsunamikokemukset ovat äärimmäisen järkyttäviä ja kieltämättä nykynuorisolle kaukaisia, mutta Tiainen onnistuu luomaan niistä samastuttavia. Se auttaa käsittelemään isoja ja pieniä menetyksiä, joita lukija on itse kokenut. Monet nuortenkirjat käsittelevät ongelmia juuri siksi, että kirja tarjoaa rohkaisua ja uskoa tulevaisuuteen. Niin myös Hiekalle jätetyt muistot.

Parasta kirjassa on lempeä tunnelma, jonka parissa on lukijan turvallista tuntea surua ja hyväksyä se osaksi elämää samalla, kun kirja luo uskoa siihen, ettei suru estä elämästä nauttimista. Väitän, että selkokieli pelkistää ilmaisua tässä kirjassa nimenomaan niin, että tietty eleettömyys lisää aitoutta ja siten koskettavuutta. Niin ainakin minä tunsin.

– –

Marja-Leena Tiainen
Hiekalle jätetyt muistot
Avain 2018
selkoromaani nuorille
120 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen ehtii vielä mukaan!

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

10 elokuun, 2018 · 7:06 am

Miika Nousiainen: Juurihoito (selkona)

Miika Nousiaisen romaani Juurihoito (Otava 2016, ks. postaukseni) on humoristisen lämmin, epätavallinen perhetarina, joka ylistää ylipääsyä vaikeuksista, erilaisuuden hyväksymistä, monisävyistä sukurakkautta ja anteeksiantoa. Hanna Männikkölahti on mukauttanut sen selkosuomeksi (Avain 2018).

Mukautuksen alussa esitellään tärkeät henkilöt, ja kirjan lopussa kerrataan kaikki henkilöt, mikä viisaasti selventää värikästä väkimäärää. Myös alun kartta on tarpeen, sillä kirjan päähenkilöt jäljittävät uusia perheenjäseniään eri mantereilla. Kirjan luvut on nimetty ja ovat sopivan lyhyitä. Se auttaa pitkän kirjan lukemisen jaksottamista.

Ihan selkoversion alussa en pääse alkuperäisen kirjan huumoriin kiinni, muta vähitellen sisarusten erilaisuuteen ja hammasasioihin perustuva huumori alkaa tuntua. Dialogi kulkee mukavasti, ja Nousiaisen kirjan rakkaudellisuuteen kasvava leuto henki säilyy hyvin.

Esko:
 
Veljeni Pekka on monella tavala omituinen,
mutta yhdessä asiassa hän on oikeassa.
Matkustaminen avartaa
ja auttaa ymmärtämään omaa elämää.
Sari on Södertäljessä asuva työtön kampaaja.
Fana on lukutaidoton entinen katulapsi.
Sunday kuuluu puoliksi aboriginaaleihin,
jotka Australian valtio on yrittänyt tuhota.
Ja Pekka on etätöissä mainostoimistossa.
Kaikki tämä on minulle hyvin eksoottista.
Pari valittavaa potilasta tuntuu pieneltä harmilta,
kun mietin, mitä sisarukset ovat kokeneet.

Uskon, että selko-Juurihoidon juonta on aika helppo seurata, vaikka kertoja välillä vaihtuu ja siirtymiä paikoista toiseen on runsaasti. Melko paljon kirjassa on vaikeahkoja kielen rakenteita ja sanoja, eikä vieraita sanoja tai käsitteitä aina selitetä.

Jokainen selkokieltä tunteva arvaa, että jos selkoromaani lähenee 200 sivun pituutta, ei ole kyse perusselkosta, jossa sisältöä selkeästi karsitaan. Tämän kirjan suhteen voisi käyttää luonnehdintaa helppolukuinen kirja, jota tukee normaalia isompi fontti ja kapeapalstaisuus selkoperiaattein rivitettynä. Tarkoitan sitä, että runsas selko-Juurihoito ei välttämättä sovi kaikille selkokirjallisuutta tarvitseville, vaan on omiaan esimerkiksi nuorille ja aikuisille, joilla on lukivaikeus tai lukijoille, joilla on hahmottamisen hankaluuksia tai jo hyvä suomen taito.

Selkotaitto helpottaa tekstin hahmottamista ja teknistä lukuprosessia, ja siksi se auttaa pääsemään tarinaelämykseen, jos lukeminen tavallisen kirjan kanssa tuntuu vaivalloiselta. Sellaiseen tämänkaltaisia kirjoja tarvitaan, esimerkiksi sisäänheittäjäksi kirjallisuuden kiehtovaan maailmaan. On myös tervetullutta, että melko tuoreita kirjoja mukautetaan. Näinä lukutaotohuolien aikoina tarvitaan mahdollisimman monenlaista kirjallisuutta, siksi myös selkokirjallisuuden sisällä lisääntyvät erilaisiin lukutarpeisiin sopivat kirjat.

– –

Miika Nousiainen
Juurihoito
selkomukautus Hanna Männikkölahti
Avain 2018
193 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lukukokemuksen liitän Klaaran päivän selkokirjahaasteesen.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

8 elokuun, 2018 · 8:12 pm

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Avioliittosimulaattori lähestyi lukijaa suku- ja heimohuumorillaan, joten muisto siitä heijastuu Veera Niemisen uutuusromaanin odotushorisonttiin. Ei muisteta pahalla (Tammi 2018) alkaakin romanttisen komiikan hengessä, mutta käänteisesti. Nyt ei seurata suhteeseen solahtamisen tiukkoja paikkoja vaan romaani käynnistyy nuoren pariskunnan erosta.

Heti alkuunsa paljastan, että Niemisen romaani yllättää. Ensin menen heheh-hauska-ansaan, mutta sitten huomaan olevani tuskan sekä julman ja nolon kiusaamisen keskellä. Vautsi: viihdemielellä lähtenyt lukija pistetään myötähäpeämään, kiusaantumaan, hermostumaan, suuttumaan – ja myötäelämään. Loppu äkkikääntyy toivoon, ihan jopa opetukseen, kasvun mahdollisuuksiin, ymmärryksen syttymiseen. Eli Ei muisteta pahalla on poikkeushömppää, kieroa kepeyttä synkin sävyin.

”Herään aamulla tekstiviestiin. Vaikka olen poistanut Jurin numeron, tiedän heti, että viesti on siltä. Muistan kolme viimeistä numeroa ulkoa. No, viisi. Seitsemän, itse asiassa. Muistan siis koko numeron, en tiedä mitä järkeä sen poistamisessa oli, koska voisin soittaa Jurille koska tahansa ulkomuistista.
Ihan vitun lapsellista. Katokin että oli tasan viimeinen kerta.
Ihan vitun lapsellista? Kerronko minä sinulle, Juri Sakari, mikä on ihan vitun lapsellista? Ja mikä on ihan vitun raukkamaista? Ja mikä on ihan täydellisen, paskamaisen petturimaista? Se, että mies jättää jonkun luvattuaan, ettei koskaan jätä tätä! Mikä se sellainen mies on?
Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?”

Tästä on kyse: Piipe ei jättämistä hyväksy, vaikka suhde on ollut riitainen. Erotragedian ydin on se, että Piipen hauras itsetunto on saanut Jurilta tukea – ja sitten se on poissa. Usein nuorten naisten erokuvauksissa päähenkilö nielee suruaan vaan ei tässä kirjassa: harvinaisen hurjana Piipe oksentaa sitä ympäriinsä – ylittää reippaasti pettymyksen ilmaisun naisrajoja.

Piipen ikiystävä Eetu (Jurin nimeämänä Panostaja) toimii kannatteluhenkilönä, kun Piipe päättää kostaa (mm. räjäyttely), ja toinenkin jäynäavustaja ilmaantuu, kun Piipe kuvittelee Jurille uuden romanssin (kurkkunainen). Nyt käydään kovilla kostokierroksilla!

Piipellä on muitakin purkautumiskeinoja, kuten kirjoittaminen (runot, kirjevuodatukset), muttei pettymys- ja riittämättömyysvatvonta vähene. Hajoamisen merkkejä on monia, ja komeinta Piipen säröpersoonassa on se, että mielenterveysjärkynnät (mm. läpinäkyvä kissa) Piipe selittää omasta näkökulmastaan selväjärkisesti. Niin myös Juri oman kantansa. Hän koettaa selvitä eroratkaisunsa ja sen seurausten kanssa, mutta käyhän se psyyken päälle.

20180808_165349.jpg

Romaani tarjoaa kaksoisvalaistuksen. Välillä kertoo Piipe, välillä Juri. Samalla selviää suhteen alku, vetovoima ja vaikeus. Ja niin selviää myös paljon perusinhimillistä, sitä, miten ihminen selittää ääliömäisyydet aina parhain päin, miten aina löytyy teoille ja tunteille oikeutus. Se on kauheaa ja vähän hauskaa, harvoin kauhean hauskaa.

Kirja kertoo arkisesti: ihmiset yrittävät hoitaa töitään ja näyttää normaaleilta, vaikka kaikki on pielessä. Kerronta luistaa liukkaasti, kirjan lukeminen on joutuisaa – Nieminen taitaa vilkkaan virkkeen. En sano, että Ei muisteta pahalla olisi kirjavuoteni ikimuistoisin lukukokemus, mutta en muista sitä pahalla. Ihan hyvänä muistan.

Veera Nieminen
Ei muisteta pahalla
Tammi 2018
(hömppä)romaani
126 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: