Päivittäinen arkisto: 8 elokuun, 2018

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Avioliittosimulaattori lähestyi lukijaa suku- ja heimohuumorillaan, joten muisto siitä heijastuu Veera Niemisen uutuusromaanin odotushorisonttiin. Ei muisteta pahalla (Tammi 2018) alkaakin romanttisen komiikan hengessä, mutta käänteisesti. Nyt ei seurata suhteeseen solahtamisen tiukkoja paikkoja vaan romaani käynnistyy nuoren pariskunnan erosta.

Heti alkuunsa paljastan, että Niemisen romaani yllättää. Ensin menen heheh-hauska-ansaan, mutta sitten huomaan olevani tuskan sekä julman ja nolon kiusaamisen keskellä. Vautsi: viihdemielellä lähtenyt lukija pistetään myötähäpeämään, kiusaantumaan, hermostumaan, suuttumaan – ja myötäelämään. Loppu äkkikääntyy toivoon, ihan jopa opetukseen, kasvun mahdollisuuksiin, ymmärryksen syttymiseen. Eli Ei muisteta pahalla on poikkeushömppää, kieroa kepeyttä synkin sävyin.

”Herään aamulla tekstiviestiin. Vaikka olen poistanut Jurin numeron, tiedän heti, että viesti on siltä. Muistan kolme viimeistä numeroa ulkoa. No, viisi. Seitsemän, itse asiassa. Muistan siis koko numeron, en tiedä mitä järkeä sen poistamisessa oli, koska voisin soittaa Jurille koska tahansa ulkomuistista.
Ihan vitun lapsellista. Katokin että oli tasan viimeinen kerta.
Ihan vitun lapsellista? Kerronko minä sinulle, Juri Sakari, mikä on ihan vitun lapsellista? Ja mikä on ihan vitun raukkamaista? Ja mikä on ihan täydellisen, paskamaisen petturimaista? Se, että mies jättää jonkun luvattuaan, ettei koskaan jätä tätä! Mikä se sellainen mies on?
Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?”

Tästä on kyse: Piipe ei jättämistä hyväksy, vaikka suhde on ollut riitainen. Erotragedian ydin on se, että Piipen hauras itsetunto on saanut Jurilta tukea – ja sitten se on poissa. Usein nuorten naisten erokuvauksissa päähenkilö nielee suruaan vaan ei tässä kirjassa: harvinaisen hurjana Piipe oksentaa sitä ympäriinsä – ylittää reippaasti pettymyksen ilmaisun naisrajoja.

Piipen ikiystävä Eetu (Jurin nimeämänä Panostaja) toimii kannatteluhenkilönä, kun Piipe päättää kostaa (mm. räjäyttely), ja toinenkin jäynäavustaja ilmaantuu, kun Piipe kuvittelee Jurille uuden romanssin (kurkkunainen). Nyt käydään kovilla kostokierroksilla!

Piipellä on muitakin purkautumiskeinoja, kuten kirjoittaminen (runot, kirjevuodatukset), muttei pettymys- ja riittämättömyysvatvonta vähene. Hajoamisen merkkejä on monia, ja komeinta Piipen säröpersoonassa on se, että mielenterveysjärkynnät (mm. läpinäkyvä kissa) Piipe selittää omasta näkökulmastaan selväjärkisesti. Niin myös Juri oman kantansa. Hän koettaa selvitä eroratkaisunsa ja sen seurausten kanssa, mutta käyhän se psyyken päälle.

20180808_165349.jpg

Romaani tarjoaa kaksoisvalaistuksen. Välillä kertoo Piipe, välillä Juri. Samalla selviää suhteen alku, vetovoima ja vaikeus. Ja niin selviää myös paljon perusinhimillistä, sitä, miten ihminen selittää ääliömäisyydet aina parhain päin, miten aina löytyy teoille ja tunteille oikeutus. Se on kauheaa ja vähän hauskaa, harvoin kauhean hauskaa.

Kirja kertoo arkisesti: ihmiset yrittävät hoitaa töitään ja näyttää normaaleilta, vaikka kaikki on pielessä. Kerronta luistaa liukkaasti, kirjan lukeminen on joutuisaa – Nieminen taitaa vilkkaan virkkeen. En sano, että Ei muisteta pahalla olisi kirjavuoteni ikimuistoisin lukukokemus, mutta en muista sitä pahalla. Ihan hyvänä muistan.

Veera Nieminen
Ei muisteta pahalla
Tammi 2018
(hömppä)romaani
126 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Johanna Valkama: Metsän ja meren suku I ja II

Kesähupiini kuuluu ehdottomasti historiaviihde. Olen viettänyt viime vuosina kesäaikaa muun muassa Paula Havasteen ja Kristiina Vuoren historiallisia romaaneja lukien tai kuunnellen. Leimallista kotimaiselle naishistoriaviihteelle on tarkka muinaissuomalasen elinpiirin ja uskomusperinteen kuvaus, mutta juonet punoutuvat rakkaustarinoiden ympärille. Tänä kesänä korkkaan Johanna Valkaman pohjoishämäläiseen rautakateen liittyvän tuotannon, jossa nuo samat ainekset vaikuttavat.

Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta on ilmestynyt kaksi osaa: Itämeren Auri ja Linnavuoren Tuuli (Otava 2016 ja 2017). Ensimmäisessä osassa nuori Auri on isoäitinsä parantajaopissa ja pelastaa hämäläisille salomaille harhailleen viikinkinuorukaisen, Haakoniin. Heti alusta on selvää, että pari heistä tulee, mutta siihen tarvitaan monet vaaralliset matkat aina norjalaiseen viikinkikylään asti. Lisäksi Aurin täytyy käydä sisäinen kamppailu, ollako mahtava parantaja vai vaimo. Aluksi ei näytä olevan vaihtoehtoa, voiko olla sekä-että.

Itämeren Auri kulkee sujuvasti ja sopii hyvin äänikirjaksi: juoni etenee, toimintaa katkovat päähenkilöiden tunneluonnehdinnat ja paikoin erittäin tehokkaat ymäpäristö- ja elintapakuvaukset. En ole yhteensattumien ystävä, mutta suon ne Aurin tarinaan, vaikka välillä tuntuu uskomattomalta, miten Auri selviää merimatkoista, kaappauksista ja muusta kuohuttavasta. Viihdyin silti neidon reissussa, ja myönnettäköön tässä se, että olen aina ollut heikkona viikinkeihin.

Jo sarjan aloitusosassa naisnäkökulma erottuu, mutta Aurin tyttärestä kertova Linnavuoren Tuuli on astetta feministisempi. Viikingin ja parantajan tytär uhmaa sukupuoliodotuksia ja karkaa hämäläiseksi kilpineidoksi viikinkinaisten tapaan. Romaanissa on oivaltavia kohtia sukupuoliodotuksista, esimerkiksi Tuuli ihmettelee kansanrunolaulujen miesten ja naisten roolimallien eroja. Myös perheen odotukset sekä tytölle että pojalle ovat kapeita, eikä nuorten ole helppo pullikoida niitä vastaan tai saada omaehtoisuudelle hyväksyntää. Riittääkö Tuulin jääräpäisyys muutokseen?

Tuuli jäykistyi, kun kuuli veljensä toiveikkaan puheen. Häpeä punoitti yhä näkyvämmin poskilla.
– Parhaimmille tai pahimmille – en minä tänne miesten perään lähtenyt!
Keulassa Tommo nojautui heitä kohti ja laski käsivartensa polvien varaan. Miehen katse oli utelias.
– Niin, miksi sinä oikeastaan lähditkään mukaamme?
Unti [veli] jatkoi soutamista. Tuuli tarttui kuuton laitaan, kun venho notkahti eteenpäin. Toisten lailla Untikin odotti hänen vastaustaan. Tuuli nosti leukaansa ja kohtasi Tommon niin vakaasti kuin saattoi.
– Minä lähdin omista syistäni. En ryhdy enää sivustaseuraajaksi, enkä katsele jäljestä, kun miehet niittävät kunniaa, seikkailevat sanansaattajina ja kohtaavat vastustajansa silmästä silmään.

Romaanissa Linnavuoren Tuuli on hienoja havainnollistuksia, kun kesä kääntyy syksyksi ja ensimmäiset pakkaset saapuvat. Kulkeminen vesireiteillä ja ratsain kuvataan niin, että tilanteet välittyvät väkevinä. Sotakuvaus yllättää minut, sillä verevästi ilmaistu kuvitelmien ja todellisuuden ristiriita on kaikkea muuta kuin romantisoitua taisteluseikkailua. Kirjassa on paljon erilaisia teemoja ja juonenmutkia, etenkin valtaan, sukulaisuuteen ja valintoihin liittyviä, lisäksi kiehtoo Tuulin veljen ja nuoren Arijoutsi-noidan suhde. Ennalta-arvattavuuksia on, kulunuttakin, silti juoni vetää.

Vaikka Tuuli on sarjan toisen osan selvä päähenkilö, on romaanissa paljon Aurin osuuksia, joissa tulee vanhemmuuden ja ikääntymisen tuntojen ohella esille luonnonuskon merkitys. Lisäksi eri heimojen kohtaamiset kertovat hämäläismetsien siimesten monikulttuurisuudesta: joka heimolla (hämäläiset, viikingit, tulilappalaiset) on omat jumalansa, noitansa ja parantajansa. Kukin uskoo tavallaan, mutta Tuonela, Alinen tai Valhalla taitavat sittenkin olla sama paikka.

Juonessa oleellista on, miten kiukutteleva hämäläislikka potee sovittamatonta syyllisyyttä, heilahtelee tunteissaan ja löytää rakkauden odottomattomalta taholta. Lukija kyllä arvaa lemmenaikeet jo varhain, mutta ehkä se on tämän lajityypin yksi peruskeinoista – ilman muuta haluan selvittää, millaisten vaiheiden kautta tunteiden täyttymys saavutetaan. Mielenkiintoisia hahmoja kirjassa on monia, esimerkiksi Tuulia opastava ikääntynyt pohjanmiesten joukoissa taisteleva kilpineito, joka antaa tärkeän ohjeen taistelukeihään käytöstä:

Tuuli katsoi Alvaa kummissaan, mutta vanha kilpineito vain kääntyi, nosti vesurin vyöltään ja katkaisi polun viereltä nuoren pajupuun:
– Tämä saa kelvata nyt. Ja se olkoon ensimmäinen oppisi: älä kiinny varteen. Vain terävällä päällä on merkitystä – sama pätee miehiin.

Kuulkaa, hullaannuin aivan matkasta levottomiin hämäläismetsiin ja vesistöihin Tuulin mukana! Keinuin kesän kuumimpana päivänä varjoisassa teiskolaispihakeinussa ja SIIRRYIN tuhatkunta vuotta taaksepäin, kun lähialueilla juoniteltiin ja taisteltiin Hämeen herruudesta. Valkama elävöittää minulle tuttujen seutujen historiaa. Ajatella, synnyinseutuni on saanut nimensä lappalaisilta, jotka asuttivat näitä alueita. Ajatella, pirkanmaalaissukuni asuintienoilla ovat pikkukuninkaat tapelleet vallasta, ja jälkiään ovat jättäneet mahdollisesti jopa viikingit. Historiaviihde on parhaimmillaan tällaista: se saa uskomaan fiktion todeksi, virittää mielikuvitusta ja voimistaa ymmärrystä siitä, miten on (ehkä) eletty ja tunnettu ennen.

Voi olla, että nimenomaan lähialueyhteydet lumosivat minut. Odotan, miten käy sarjan kolmannessa osan kanssa, joka ilmestyy elokuussa. Siinä Aurin nuorin poika seikkailee Fär-saarille saakka. Se on vielä sanottava, että toivoisin kirjoihin vähemmän kiiltokuvamaisen kaunisteltuja kansia.

– –

Johanna Valkama
Itämeren Auri. Metsän ja meren suku I
Otava 2016
historiallinen seikkailuromaani
äänikirjana 15 t 25 min, lukijana Petriikka Pohjanheimo
Kuuntelin BookBeatissa

Johanna Valkama
Linnavuoren Tuuli. Metsän ja meren suku II
Otava 2017
historiallinen seikkailuromaani
252 sivua eKirjana BookBeatissa.

Katso kirjailijan monipuoliset kotisivut.

Retkipaikka-sivustolla kirjailija valaisee Sarsan alueen historiaa ja yhteyksiä kirjaansa.

Itämeren Aurista voi lukea esimerkiksi blogista Kirjasähkökäyrä ja Lukujonossa.

Linnavuoren Tuulista on kirjoittanut mm. Oksan hyllyltä, jonka postauksessa on linkkejä muihin blogeihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani