– –
Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?
– –
Näin kysyy Jarkko Laine yhdessä runossaan. Houkutteleva, himottava kysymys, samalla myös surullinen. Mitä kaikkea arvaamatonta, ennen kokematonta kaikkien kansien välissä lymyää? Mitä jos kirjaa ei löydetä luettavaksi? Mitä jos vuosientakainen kirja katoaa lukijoilta? Mitä jos etenkin runokirjat jäävät lukematta? Asialle täytyy tehdä jotain!
Tämän vuoden Runokuu-festivaali herättelee lukemaan uusia ja vanhoja runoja, jotta kirjojen sisukset välittyisivät. Minä ja muutama muu kirjabloggaaja (katso käynnistyspostaus tästä) otamme Runokuu-haasteen vastaan ja avaamme runokirjojen sisuksia pöyhien tämän vuoden teemaa, rakkautta.
Runoista
Haasteen runokirjavalintani on Jarkko Laineen kokoelma Elsassin tytön runot (Otava 2003), jossa runot otsikoidaan ytimekkäästi numeroin. Aloituskysymys on runosta numero 78. Kaikkiaan runoja on 90 ja päälle yksi bonusruno. Alkusanoissa paljastuu se, että alkupuolen runot ovat ilmestyneet jo aiemmin ja runoilija on muokannut niitä.
Mutta vielä tuosta alkukysymyksestä. Esimerkiksi tuotteliaan Laineen kirjojen sisällä muhii ajatonta ainesta, vaikkei niitä ilmeisesti enää viljalti lueta. Siellä kansien kätköissä aarteita piileksii; ovat ne olemassa, mutta pitää niitä joidenkin lukea, jotta ne ovat jaettavissa. Sillä sanoilla syntyy maailmoita, joita ei koskaan ennen.
83. RUNO
Kevät niin kuin lukutaito, peltoon joku piirtänyt, lumella multaan
tai mullan lumeen, juna kiitää, kirjaimia ei voi unohtaa
kun ne on nähnyt, mutta runous on yksinäinen paikka elää.
Vanhat puut monista vanhoista asioista viisaimmat,
itse tuntea kuin kuva vernissan alta tahtoisi vastata puheeseen,
toiset pitävät onnen aikana sitä kun suru hetkeksi unohtuu.
En yleensä siteeraa kokonaisia runoja (tunnollinen tekijänoikeusnoudattaja), mutta nyt se tuntuu pakottavalta. Ei runo 83 ole vaikuttavin kokoelman runo, mutta siinä on niin hienosti kaikkea runomaisuutta: luontosymboliikkaa, kielikuvia kielellä leikiten, monitahoisia mielikuvia, yllättäviä yhdistelyjä, monitulkintaisuuksia, avaavia ajatuksia. Koko kokoelmassa minua ihastuttaa selkeä sanominen, suoruus, tietynlainen helppous ja ankkuroituminen reaaliin, todellisuuskouraisu – eikä mitään epäilystä, etteikö sanojen painoa ole punnittu lyriikan vaa’alla.
Rakkaudesta
Elsassin tytön runot hehkuvat rakkautta. Se on jopa niin polttavaa ja kuluttavaa, että minun on pakko pitää pitkiä taukoja runojen välissä. Runon puhuja puuhaa välillä jotain muutakin kuin vehtaa rakastettunsa kanssa, muistelee rakkauttaan ja ikävöi, mutta pakahduttava tunne on keskeistä.
Miespuhujan into naiseensa hyökyy välillä jopa yli. Kestän sen, sillä siinä on aitoa iästä riippumatonta rakkaustunteen levottomuutta ja epävarmuutta varmuuden sisällä, heittäytymistä ja haavoittuvuutta. Toisaalta olen melkein kateellinen siitä, miten puhuja runojen rakastettua palvoo ja miten rakastettu on ihailtu ja hyväksytty sellaisenaan; toisaalta lemmenleiskunta äityy jopa ahdistavaksi väijymiseksi. Aivan kuin rakastettu olisi alituisen silmälläpidon alla, kaiken kestävän rakkauden pyhittämänä.
Laineen rakkausrunoissa sävyt vaihtelevat laajalla skaalalla tunteen kuolemanvakavuudesta leikkisyyteen. Runojen puhuja saattaa möyriä masennuksessa tai rakkautensa varmuudessa, toisaalla hän aloittaa runon Pusseli P.U.S. tai viittaa kevyesti populaarikulttuuriin tai tunnistettavaan aikaan ja paikkaan (katso Laineen Turku-kotiseuturakkaudesta täältä). Erotiikka on välillä suorasukaista, välillä viitteellistä. Tietyt asiat runoissa toistuvat kuten kissat, sade, kadut ja puut, mutta usein pääsen myös yllättymään arvaamattomista runokuvista.
Huolimatta runojen puhujan yksityisistä, monesti yksityiskohtaisista kokemuksista, kokoelman tunne tuntuu. Esimerkiksi seuraavan runon kieli ja kuvasto hyrisevät monin taajuuksin.
55. RUNO
Päivänvalo kielletty meiltä,
me yön asukkeja olemme, kaatosateen takana
sateenvarjotta, koskaan pysähtymättömään taksiin valmiit.Silmänräpäys, kohtaloperhosen siiveniskut kaikki.
Putoaa lehti – helähdys hukkuu haravoimattomaan nurmikkoon.
Kummastelen sitä, että kirjastosta lainaamaani kirjaan joku lukija oli tehnyt tähän runoon KORJAUKSEN. Lyijykynällä tuntematon, tyytymätön lukija oli tuhertanut ”sateenvarjotta” sanan päälle ”sateensuojatta”. Ehei, kyllä ”varjo”-sanan konnotaatiot väkeviä ovat. Pisteet Laineelle, miinukset lyijykynäeditorille.
Runokuun haastava kuumotus
Tässä pieni yritykseni palauttaa Laineen tuotantoa luettavaksi. Nyt tiedän jotain siitä, mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta. Laine kuoli kesken kirjailijauransa. Sitä suren – ja uskon runoilijan kokemukseen:
– –
olen 55 ja vasta nyt alan tietää millainen runon pitäisi olla,
kaunista kuin norjalainen villapaita, taikka pelkkä lanka –
värjätty tai värjäämätön, makuja on niin monta;
– –
Makuja on niin monta, ja hyvä niin, samoin lähestymistapoja ja katsantokantoja. Seuraapa, miten kirjabloggaajarypäs rakkausrunoja ruotii Runokuu-festareiden aikana:
21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena
27.8. avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien kirjoittaa rakkausrunoista. Haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden.
#runo100 #runokuu
– –
Jarkko Laine
Elsassin tytön runot. Runoja
Otava 2003
112 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 