Avainsana-arkisto: Monica Fagerholm

Finlandia-aineksia 2019

Suuren kirjapalkinnon ehdokkaat julkaistaan tulevalla viikolla. Siksi kokoan tänä vuonna ilmestyneitä suosikkikirjojani.

Tämä vuosi on minulle pääasiassa lyhyiden romaanien vuosi. Tiiviissä kerronnassa kristallisoituvat kieli, ilmaisu ja sisältö. Siksi ehdokkaani ovat nämä (tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä):

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Cristina Sandu: Vesileikit
Pajtim Statovci: Bolla
Petri Tamminen: Musta vyö
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen.

20191102_073042_resize_94.jpg

Varapaikan jätän paksulle kirjalle tai muuten yllätykselliselle valinnalle. Minun kirjavuoteni iloisia yllätyksiä ovat olleet Kirsi Ellillän Lepra ja runoilija Jani Niemisen Komero. Yllättäjä voi olla myös toinen runoilijan romaani, Anja Erämajan sisäisesti hurja Imuri.

Tarinankerronnan luistavuudesta voi palkita JP Koskisen Tulisiiven ja liikkuvaisesta kiehtovuuskuvailusta Anna-Kaari Hakkaraisen romaanista Dioraama. Esikoisromaaneista Anna-Kaisa Linna-Ahon hieno Paperijoutsen on jäänyt oudosti varjoon, tuotakoon se siis valoon. Sen kanssa hieman samaan aihepiiriin liittyy Riitta Jalosen taidokas Tanssikaa!, sen teemoista puolestaan löydän linkkejä Sirpa Kähkösen Muistoruohoon. Ja edellisvuoden voittajan jatko-osa hullaannutti, mutta eihän nyt taas voi…

Hyvä kirjavuosi on ollut, jatkukoon se sellaisena – palkinnoin ja ilman.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm on usein kuvannut nuorten maailmaa, kaoottisen sykkivää. Lisäksi tyypilliseen Fagerholm-romaanimaailmaan kuuluu rikos. Ei niin, että kyse olisi rikosromaanista vaan ihmisistä rikkonaisina ennen ja jälkeen rikoksen. Niin tälläkin kertaa: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019).

COME ON, Gusten. Pystyt sinä parempaankin.
   Mutta ei. Hän ei pystynyt parempaan. Ei pysty.
   Kertomaan tätä ’tarinaa’.
   Se meni koko ajan rikki kun hän yritti. Palasiksi, lappusiksi. Irti revityksi.
   Niin palasiksi että teki kipeää.
   Tekee kipeää.
   Mutta totuus… totuus… kertomuksen muodossa.
   Tosikertomus vaatii jonkinlaista kittiä joka pitää kaiken koossa – sen haurauden, kaikki palaset –
   Palasina palasina palasina”

Valitsemani sitaatti kiteyttää paljon Fagerholmin kerronnasta: rikkonaisuus tallentaa todellisuutta kertojien mielikuvia seuraten. Ja mehän tiedämme, etteivät ajatukset etene siivossa, järjestäytyneessä jonossa vaan pomppien, kertautuen, hajoten. On tapahtumillakin romaanissa merkitystä mutta merkityksellisintä on kerronta. Olen aiemmin kuvannut Fagerholmin kerrontaa sydämensykkeen kaltaiseksi, mutta oikeammin siinä humisee koko verenkierto: teksti pumppaa sisältöä toisteisesti levittäen tarinan happea haaroittuvaan kokonaisuuteen.

Fagerholmin kerronta todennäköisesti jakaa lukijoita ihastelijoihin ja rasittuviin. Minä olen omaperäisestä tyylistä pitänyt, ja pidän nytkin, vaikka Bambi-kirjaa lukiessani tunnistan paikoitellen kerronnan veritulpan vaaran, eli toistot ovat jumiuttaa lukemistani.

20191014_200008_resize_90.jpg

Kerronnan nykyhetkessä keskeiset henkilöt ovat alle kolmekymppisiä nuoria aikuisia. Eniten tilaa saa Gusten, joka osallistui lukiolaisena joukkoraiskaukseen ja ilmiantoi ”nulikoiden” porukan ymmärtämättä pikkupaikkakunnan parempien piirien jälkiensiivouspelisääntöjä. Raiskatun asia jää ikään kuin alaviitteeksi, silti ratkaisevasti kaikkeen vaikuttavaksi. Gustenille teko on peruuttamaton, eikä hän ole ainoa, mutta se ilmenee asianosaisissa eri tavoin. Jokainen elää pimeäänsä ja jää omaan varjoonsa.

Romaanin ydinjoukkoon kuuluu kaksi nuorta naista, ystävystä, joiden kanssa Gusten on seurustellut ja joista hän ei pääse irti. Kiinnostavaa on, miten naisten ystävyyttä kuvataan antaumuksesta inhotukseen. Samankaltainen naisten välinen ystävyysviipperä kuvataan Gustenin äidin ja Gustenin jäätävän ystävän Nathanin äidin välillä. Eikä tässä kaikki, romaanissa on runsaasti aineksia pohtia perhe-, ystävyys- ja yhteisösuhteita.

Kihelmöivästi kirja kuvaa lasten/nuorten ja aikuisten kohtaamattomuutta, miesten ja vaimojen vilpillisyyttä ja etäisyyttä, ulkoisesti menestyvien perheiden hajaannusta. Mukana väreilee yhteiskunnassa vaikuttava häiritsevä epätasa-arvo. Fagerholm saa aikaan erityisen vieraantumisen tunnelman, vaikka teksti vyöryttää henkilöiden ajatuksia. Yhteiskunnan rakenteissa kuten kerronnan rakenteissa on asioita, jotka rikkovat. Se pistää aiheellisesti miettimään, mistä voimme löytää liimaa.

– –

Monika Fagerholm
Kuka tappoi bambin? Romaani
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2019
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirjasta kirjaan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lola, nukkearvoitus

Nuori mies murhataan. Estonia uppoaa. Mies hyppää tavaratalon sisäpihaan lytistyen. Talo palaa. Nainen lukee veneen kajuutan turvassa puutarhakirjoja, samalla kun kannelta katoavat poika ja mies. Anorektikko kuolee, perässä äiti syöpään, isä kohtaukseen. Ei kannata pelästyä: nämä eivät ole oleellisia juonipaljastuksia. Monika Fagerholmin romaani Lola ylösalaisin kertoo traumatisoivista menetyksistä, väkivaltaisistakin, mutta lisäksi: ”Ja se mikä on tuhoutunut ja mennyt palasiksi, voi tulla taas ehjäksi.” Teosta on kutsuttu trilleriksi, mutta kyllä se pursuaa lajimäärityksen yli.

Näin MTV3:n Kirjapiiri-ohjelman haastattelun Fagerholmista. Hän korosti siinä emotionaalisen totuuden ilmaisemista, eikä se luonnistu taitavin rakentein, kerrontatekniikoin tai sanailuin. Hänestä asioita ei voi oikein sanoin ilmaista. Fagerholm luottaakin kerronnassa rytmiin, oikeassa elämässä tekoihin.

Rytmi onkin romaanin leimallinen piirre: sanat soljuvat virkkeiksi, välillä riitasoinnussa, välillä tasatahtia. Emootion, rytmihäiriöisen sydämen, pomppiva syke. Minusta Fagerholm on realismiakin realistisempi kertoja, kunhan se ymmärretään totuudelliseksi tavaksi tallentaa päänsisäistä.

Eri henkilöiden virtaava tajunta pyörittää tarinaa toiston, tempoilevan etenemisen, välillä vajaiksi jäävien ajatuskulkujen avulla, sotkien asiaankuulumattomia mieleenjohtumia ja havaintoja juonen kannalta oleellisiin. Niin ihmisen mieli ja havoinnotkin toimivat, epäloogisena asiasta ja ajasta toiseen pomppivana ja palaavana sotkuna. Romaanissa sanotaan osuvasti: ”Nämä ”kuvat” siis. Esimerkiksi. Ja jos siis kuvaa kaikkea näin, tähän sävyyn, ja passiivimuodossa, niin syntyy taitavaa etäisyyttä -”

Fagerholmilla on ainutlaatuinen ote lapsuuden ja aikuisuuden rajaan. Ääritunteet ja kasvukivut valtaavat kaiken, vyöryävät, eikä niiden jäsentämiseen ole keinoja. Nuorison lähipiirin aikuiset eivät ole sen kehittyneempiä, ja usea kirjan tyttöistä on syntynyt lolitamaisista lapsiäideistä. Pikkukaupunki on sulkeutunut, kaikki luulevat tuntevan toisensa. Fagerholmin romaaneissa on twinpeaksilainen tunnelma, jotain on pintaidyllissä vähintään vinksallaan. On kuin katsoisi kalansilmäobjektiivilla, ja kuva on pullistuneen vääristynyt.

Romaani ei ole helppo, valtava henkilömääräkin sotkee sitä (ja valistunut lukija löytää henkilöluettelon vasta lopusta pinnisteltyään henkilömuistiaan koko tarina-ajan). Ehdottoman kiehtova se on. Kyllä tekstiä olisi voinut lyhentää, mutta toisaalta juuri näin todentuu vaihtuvien elämänkriisien kaoottinen kokemustapa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus