Jani Nieminen: Komero

On näitä kasvukertomuksia luettu, myös näitä eteläpohjalaisia, mutta nyt hykertelen romaania, jonka kerrontakikat virkistävät. Runoilijana tunnettu Jani Nieminen on ryhtynyt romaanille ja seuraa mielenliikkeitä pysähtyneessä pohjalaispitäjässä: Komero (Like 2019).

Putsaan perusasiat alta pois. Minäkertoja-Jani kelaa mennyttä kuin vouvaavaa c-kasettia, sillä päällekkäin on useita aikatasoja. Varhaisaikuinen JaniBoy on elämänavalintataitteessa, jolloin mieli liikkuu takaumissa lapsuuteen ja nuoruuteen. Romaani sijoittuu Alamoon (=Alavuteen), josta jo Seinäjoelle pääsy tekee tiukkaa. Tärkeitä ovat vanhemmat, sisko, setä, isoisä ja isoäiti, ja erityisen tärkeitä ovat ystävät Jarno ja Tiina – kolmikko Jani, Jarno ja Tiina: aina liikaa jotakin.

Kertojan persoonaan liittyvät asiat välittyvät elävästi, samoin kotiolot ja tärkeät ystävät. Ympäristö ei näkyvästi tue Janin runoilijahaaveita tai Jarnon valokuvataidetta, mentaliteetti on lähinnä: ”Mitä sanoilla, onhan meillä nyrkit, eikä syli ole paikka vaan mittayksikkö.” Se ei ole kuitenkaan koko totuus.

20190813_164212_resize_27.jpg

Ja tästä löydän kerronnan avainkohdan:

”Ja että kertojalla pitää olla oma ääni, se on paskaa sellainen. Pitää olla sellainen ääni, joka kertoo mahdollisimman monella äänellä, ’minkälainen paikka tämä maailma oikein on’. Näyttää eikä selittää.”

Nieminen kertoo monella äänellä. Dialogi on luontevaa, ja niin puhujat kuulostavat omanlaisiltaan. Jani runoilee jo lapsena ja myös lainasäkeet tarttuvat mieleen, eli miksei: sitaatit siirtyvät sujuvasti osaksi romaania. Kertojan herkkyys ja joustava mielikuvitus eivät piittaa todellisuuden rajoista, ja siksi vainajat vierailevat tässä maailmassa. Ja kertoja näyttää tätä maailmaa ja sitä, mitä se ihmisille tekee. Tekijöinä voivat olla toiset ihmiset, mielenterveys, työttömyys, menetykset tai Jeesus-usko.

Kuvauksen sävykkyys vetoaa tunteisiin: samaan aikaan vaikuttavat herkkyys ja huumori, lähes simultaanisti haikeus ja suru. Kerrontakeinot vahvistavat yhtäaikaisuuden tunnelmaa: virke voi jäädä kesken ja jatkua seuraavassa kappaleessa tai luvussa vieden uuteen tilanteeseen. Silloin tällöin tekstikappale hajoaa runon näköiseksi. Ei hätää, ei tässä romaanissa turhia helkytellä, enempi ollaan suoraviivaisia ja luetaan rivienvälejä. Kerronta tavoittaa oleellisen: näin mieli toimii loikkien ajasta, asiasta toiseen, ja Niemisellä on taito pitää lukija mielleyhtymissä mukana.

Komerossa näkyvät kielen ja mielen joustavuus ja taiten sirotellut ajatuskiteytymät. Romaanissa on myös komeita tilannekuvia, esimerkiksi sellaisia, joissa paikallisuus, elävät ja kuolleet yhdistyvät:

”Valkia paloi. Ympärillä oli miehiä, naisia, kyläläisiä. Tiina katsoi näkyä kuin lumottuna. Kipunat nousivat kohti maaliskuista yötaivasta. Tuli piti mouhuaan. Valkiaan lensi kuolleiden kyläläisten vaatteita. Lesket olivat tyhjentäneet vaatekaappiaan, ja sinne ne pyrähtivät, siksinsokin taivaalle, niin kuin sielutkin.”

Nautin tarinoista perheestä, ystävyydestä ja kasvusta; nautin Niemisen tavasta kertoa minähenkilöstä sekä minähenkilön ystävistä ja perheestä. Uhallakin totean: on Komerossa moniääninen oma ääni!

– –

Jani Nieminen
Komero
Like 2019
romaani
106 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

One response to “Jani Nieminen: Komero

  1. Paluuviite: Finlandia-aineksia 2019 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s