Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2019

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minna Canthin juhlavuoteen sopii Tatu Kokon romaani Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos 2019), jossa nykyajan päähenkilö imaisee Canthin persoonan osaksi itseään. Lukemiseeni sekoittuvat muistikuvat Canth-elämäkerroista, juhlavuoden muista kirjoista (esimerkiksi Suvi Aholan ja Minnan Maijalan esseistiikasta) ja Minna Rytisalon romaanista Rouva C

Ehkä mielessäni käy ennen Kokon kirjan lukemista kerettiläinen ajatus: mitä vielä Minnasta? Tutusta tietoaineksesta romaani ammentaa paljon, uutta on tulkinta Canthin eroottisuudesta, mikä sujuvasti sulautuu romaanin minäkertojaan ja hänen mielentilaansa.

Kokon romaanin minäkertoja Vilja on alle kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja. Työn ohella hän intohimoisesti tutkii Canthista kirjoitettua ja kirjoittaa omaa tekstiä ihailemastaan naisesta. Hän ei vain kuvainnollisesti mene Canthin nahkoihin, se on konkreettista soluttautumista:

”Pronssirouvan käsi puristuu käteeni, sulautuu ihooni. Minnasta tulee Miinu, joka muuttuu vähitellen minuksi. Sanaleikki on kömpelö, vaikka kuvaakin tapahtumaa hyvin.
   Yhtäkkiä olemme yhtä. Minä ja Miinu.”

Edellinen sitaatti Minna-patsaan jalustalta heräämisestä on kirjan alkupuolelta, seuraava sulautuminen puolivälistä:

”Ja kun hänen valppautensa herpaantuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa. Pureudun häneen, tulvin hänen sisäänsä sieraimista, suusta ja korvista. Täytän hänet itselläni. Muutun häneksi ja niin minusta tulee Minna.”

Sitaatit kuvaavat romaanin kerronnan kehitystä. Se on alkupuolella kulmikasta, ja vähitellen sen tunnelma kiihtyy. Kertojaan kertyvä kiihko ja huuma tarttuvat tekstiin. Syitä on monia. Ensinnäkin Vilja on täynnä patoutunutta himoa mieheen, joka sikhiläisyyden vuoksi pidättäytyy seksistä, ja toisekseen raja toden ja harhojen välillä hämärtyy. Eikä lukijakaan aina tiedä, mikä on romaanitodellisuudessa totta, mikä Viljan harhaa.

20190929_105634_resize_19.jpg

Paikoitellen Kokon romaanissa on Canth-tietojen esitelmöinnin tuntua, toisaalta monesti Canthin elämänkulun ja teosten yhdistäminen Viljan näkyihin toimii tehokkaasti. Kerronnan vetävyys on parhaimmillaan siirtymissä todesta kuvitelmiin. Kiinnostavia jännitteitä syntyy eroottisesta virittyneisyydestä, jota Vilja heijastaa Canth-kuvitelmiinsa sekä arkitodellisuudessa siskon mieheen ja Kareem-poikaystävään.

Taitavasti Kokko johdattelee lukijaa vähitellen Viljan taustoihin ja hänen toimintaansa selittäviin tekijöihin. Kirjassa on paljon teemoja, ja yksi on psyykkisten sairauksien lääkitsemisen vaikutus ihmiseen. Kuka Vilja on ilman lääkkeitä ja kuka hän on lääkittynä – kuka on oikea Vilja ja voiko oikeaa olla?

”Että oli kyllä salaisuuksia, mutta, ei sellaista asiaa kuin totuus. Ei ollut totuutta löydettäväksi. Totuus on vain kuvitelmaa. Se on kuin uppoava laiva, joka vie kaiken mennessään ja jättää jälkeensä pelkkää hylkytavaraa: enemmän tai vähemmän vinoon vääntyneitä, moneen kertaan väritettyjä tarinoita. Suurin osa niistä uppoaa ajan myötä.”

Kävelevien patsaiden kaupunki uppoaa minuun monin osin nimenomaan siten, että jotkut minusta epätasaisuuksilta tuntuvat kohdat selitän päähenkilön mielentilalla. Jokaista kiihkeää nousua seuraa ohimenevä lasku, joka välittyy kerronnassa – ja heti perään nousujohde kiihtyy. Nautin romaanin paikalliskuvauksesta, mielikuvituksen voimasta ja kerrontaosuuksista kertojan mielensisäisestä, jolloin kieli taipuu tavoittamaan epätodellisen tunnelman, jossa Vilja elää.

– –

Tatu Kokko
Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019
romaani
270 sivua.
Sain kirjan kustantaja-kirjailijalta.

Muissa blogeissa: Leena Lumi heittäytyy kirjan kerrontaan ja Tuulevin lukublogissa on mainio vuoropuhelu.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Turun kirjamessut 2019: etkot

Tänä vuonna Turun kirjamessujen teemoja ovat lukutaito ja teatteri. Niiden suuntaamana ja teemoista toiseen loikkien suunnittelen kahden päivän kirjakekkereitäni. Enkä unohda Turun seudun äidinkielen opettajien haastattelupistettä, sillä siellä haastatellan kirjailijoita tuoreesti.

Turun kirjamessut 2019 b

Perjantai 4.9.2019

Ajattelen aloittavani messukokemukseni täydellisellä lauseella klo 13. Suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen pohtii aihetta (Eino 2. krs.).

Seuraavaksi voisin taltuttaa klassikkoja. Maria Laakso tarjoaa konsteja klo 13.40 Kallas-lavalla.

Sitten pitää kiirehtiä omaan osuuteeni. Keskustelen Sari Päivärinnan kanssa selkokirjallisuudesta klo 14.00 – 14.30 (Eino 2. krs.): Selkokirjallisuus apuna lukemattomille. Koska messuteemana on lukutaito, on tärkeä muistuttaa selkokirjallisuuden mahdollisuudesta innostaa kirjojen pariin. Tilaisuudessa jaetaan myös Seesam-tunnustuspalkinto selkokirjallisuuden edistämisestä. Oho: minulle.

Suuntaan auditorioon kuuntelemaan ajatuksia somelukutaidosta (klo 14.50), mukana keskustelemassa Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka -blogisti. Ehkä karkaan paneutumaan Olli Jalosen Merenpeittoajatuksiin  (klo 15.10, Agricola).

Tämä on messujen ikuinen ongelma: paljon päällekkäin mielenkiintoista ohjelmaa. Esimerkiksi ehdinkö klo 15.30 kuuntelemaan Riitta Jalosta (Fiore)? Riikka Pelon uutuusromaani kiinnostaa myös, joten viimeistään klo 15.50 parkkeeraan Fiore-lavan eteen.

Päättänen perjantain messutapahtumat runouteen: Tommi Parkko puhuu runosta klo 16.30 Kuisti-lavalla. Illalla saatan siirtyä klo 20 tuomiokirkon kirjallisuusiltaan.

Lauantai 5.9.

Minna Canth herättänee minut varhain: klo 10.20 Agricola. Sen perään siirryn runouden ilmastohuoliin (Auditorio klo 11) tai kuuntelemaan teatteriaiheisista romaaneista (Jukola klo 11). Ai, en pysty – käyn juuri silloin kirjabloggaajalounaalla. Tätä tämä messuilu on: valintoja.

Klo 12 tarjoillaa todellista spekulatiivista fiktiota, tavallaan: kirjailijat kertovat, mitä o l i s i v a t halunneet kirjoittaa (Fiore).

Klo 12.30 näen esikoiskirjailijat Anna-Kaisa Linna-Ahon ja Johanna Laitilan Eino-huoneessa (2. krs.). Sen jälkeen punnitsen, kuuntelenko klo 13 Otavan runoilijoita (oi, Alepala!) vai keskustelua Tomi Kontion ja Elina Warstan ystävyydestä (Lukulava).

Kiirehdin auditorioon kuuntelemaan Heli Laaksosta ja Lauri Tähkää (klo 14.05 – en ehkä ole ainoa kuuntelija) ja heti perään klo 15 juhlimaan Raili Mikkasen Tirlittan-palkintoa (Fiore). Mikkanen palkitaan merkittävästä elämäntyöstä. Hienoa!

Elämänsä kirjoista kertoo Elina Knihtilä Jenni Haukion haastattelemana klo 16 (Agricola), ja siellä pysyn, sillä samassa paikassa jatkavat Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjekirjastaan 7+7.

Sitten suuntaan kotiin kylläisenä kirja-annista.

Turun kirjamessut 2019

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Syyskuun runot

Omenasadon
julmuus yllättää vaan ei
elämä. Madot
kaivavat tiedon puusta,
kovertavat pehmeimpään.

Punaviininen
maisema maistuu maalta,
happamalta, myös
valon haipumiselta.
Jälkimaussa muistoja.

Vielä leikataan
ruoho, vedetään henkeen
korren vihreys.
Hengitetään kastetta,
hyvästellään hileittä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Anna Misko: Kultaokra

Usein tulee blogattua kirjoista, jotka säväyttävät ja nousevat joukosta aiheen, lähestymistavan tai kerronnan vuoksi. Lisäksi on paljon kirjoja, joita on vain viihdyttävä lukea. Tämä tuli mieleeni 1700-luvun loppupuolelle sijoitetun romaanin luettuani, sillä Anna Miskon historiallinen romaani Kultaokra (Minerva 2019) on – no – lepposteluluettavaa. Se on ajankuvaltaan luotettava ja siinä on seuraamiseen innostavia henkilöitä.

Kultaokra on jatkoa romaanille Armovuosi, mutta tarina taustoitetaan siten, että se toimii itsenäisenä teoksena. Pääosassa on hämäläinen Gottlebenin kappalaisperhe, jossa on aikuistuvia lapsia ja leskiäiti. Äiti joutuu avioitumaan uuden kappalaisen kanssa, ja perheen nuorten aikuisten on aika löytää paikkansa. Julius aloittaa kauppiasuraa Turussa, ja ajalle poikkeuksellisesti Maria pääsee Turkuun taidemaalarioppiin.

20190814_151810_resize_7.jpg

Romaanin päähenkilöksi nousee nimenomaan Maria, vaikka tarina poikkeaa myös lapsuusperheen vaiheissa. Ingrid-äidin Karhinpään maalaispappilaan melko sopimaton luonne ja uusi avioliitto saa hämmentäviä piirteitä. Kiinnostavinta on kuitenkin Marian rohkeus. Hänen välityksellään romaanissa valaistaan säätyläistytön asemaa ja ajan tapoja. Välillä tekstissä on esitelmöinnin makua, eli kirjailijan vakuuttavat taustatiedot eivät paikoitellen sulaudu fiktioon. Se ei lopulta haittaa minua.

Kultaokran tapa kuvata henkilöitään on tarkkanäköistä, samalla siinä on liikaa kiltteyttä. Kaikenlaista viettelyjä ja vaaroja vaanii, mutta etenkin Mariaa ympäröivät hyvät ihmiset. Oikeastaan kirjassa on vain yksi kunnon pahis (salaneuvos) ja yksi ajattelematon hupakko (äiti). Henkilökuvauksen harmaan alueen vähyys rajoittaa Kultaokran sävyjä, silti henkilöihin saadaan pienin keinoin tunnevaihteluita. Kirjan lopussa tulee hieman tunne, että se oli kiire saada päätökseen.

Nainen kuvataiteilijana oli pitkään kummastuksen ja väheksymisen kohde. Marian pääsy Turkuun ja jopa Viipuriin maalaamista oppimaan on herkullinen juoniaines. Romaanissa miesmaalareiden suuhun pistetään teräviä havaintoja naistaiteilijoiden asemasta ja mieskriitikoiden asenteista. Setämäisesti mutta poikkeuksellisen kannustavasti Mariaa opastetaan:

”- Neiti Gottleben, painakaa mieleenne, mitä nyt sanon. Arvostelu kuvastaa aina enemmän arvostelijaa kuin itse teosta. Kritiikki kertoo, missä kulkeva arvostelijan ymmärryksen rajat. Valitettavan usein mielipiteitään julistava maailma osoittautuu rintataskun kokoiseksi. Se ei ole lainkaan mukavaa, mutta näin vain on. Tästä huolimatta meidän on jatkettava työtämme. Teidän erityisesti, Maria Gottleben, Keckman sanoi painokkaasti ja sydämellisesti.”

Misko saa hyvin ujutettua romaaniinsa mainintoja ensimmäisestä suomalaisnaistaiteilijasta Margareta Capsianista. Maria saa hänestä esikuvan, koska pääsee ihastelemaan yhtä Capsianin maalaamaa muotokuvaa. Tulee mieleeni, että Capsianissa olisi yönaisainesta (ks. Mia Kankimäen kirja Naiset joita ajattelen öisin): nyt alkoi kiinnostaa tuo tuntematon taiteilija – sekä elämä että teokset. Romaanissa mainittiin myös varhaiset naistaiteilijat Helena Arnell ja Lovisa Charlotta Reuterholm.

Siis visiteerasin viihdyttävän tovin 1700-luvun hämäläispappilassa, turkulaisympäristössä ja viipurilaispalatsissa.

– –
Anna Misko
Kultaokra
Minerva 2019
romaani, sarjan toinen osa
170 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Armovuosi oli minulla matkalukemisena muutama vuosi sitten.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Nuotio & Soininen: Punainen vaate

Kesken Punainen vaate -dekkarin lukemista havahdun, että tämä on viihdettä minun makuuni. Minua jo nuorena kiehtoneen hienon taulun tarina kiedotaan taideväärennösten setvimiseen. Kirjan keskiössä olevan Elin Danielson-Gambogin mielenkiintoinen taiteilijaelämä on sinänsä jo seikkailukertomus, kolmiodraama silkkaa tunnepiinaa ja taiteilijuus kohtalokasta voimanmittelöä.

Olen unohtaa Salome Virran! Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedekkari Punainen vaate (Bazar 2019) on kolmas osa sarjaa, joka kertoo omapäisestä dokumenttielokuvaaja-Salomesta. Salome törmää tavan takaan taiteeseen liittyviin rikoksiin ja innostuu niitä selvittämään. Lisäksi ihmissuhteissa tapahtuu. Ensimmäisessä osassa Salome tutustuu kultivoituneeseen Arvo-herraan, toisessa osassa lähentyy Arvon pojan Tuomaksen kanssa, ja kolmannessa osassa kumpikin mies on tärkeässä roolissa Salomen elämässä. Itsellisen Salomen on vain vaikea päättää, kuinka tärkeässä.

20190921_144556_resize_79.jpg

Juonen kimmoke on Elin Danielson-Gambogin omakuva (1903), jonka väärennökseen Salome törmää Berliinissä. Romaanissa liikutaan liukkaasti ympäri Eurooppaa. Ja niin tekivät aikoinaan myös kotimaiset kuvataiteilijat. Minulle romaanin antoisinta antia on tapa, jolla taiteilijat tulevat kirjassa todeksi, vaikka pidän myös hyvänä oivalluksena, että taiderikollisuutta käsitellään jännärikirjallisuudessa.

”Salome tuntee tutun kihelmöinnin takaraivossaan, pienet niskaa ylös nousseet kipinät, jotka säteilevät sieltä sormenpäihin. Hän tietää, mitä tämä on. On turha sännätä lääkäriin valittamaan oireita ja hakemaan diagnoosia. Ei hän ole sairastunut, ei hän pode mitään vaarallista hermostollista sairautta, ehei – hän on vain törmännyt arvoitukseen, jonka hänen jokainen kihelmöivä solunsa haluaa ratkaisua.”

Salomen tutkimustouhujen lomaan sirotellaan Elinin ja hänen kymmenen vuotta nuoremman oppilas-ystävän, turkulaisen taiteilijan Dora Wahlroosin kirjeenvaihtoa. Minulle syntyy kirjassa hinku päästä lukemaan heti seuraava kirje, sillä naisten suhteen kehitys ja sävyt ilmaistaan kirjeissä vivahteikkaasti. Luottamukselliseen ja vilpittömään ystävyyteen sekoittuu kateutta, alemmuutta ja ylemmyyttä, kilpailua, haavoittavaa pettymystä, synkkää mustasukkaisuutta, epätoivoa ja torjuntaa. Harvoin saan tällaista ystävä-kollega-aaltoilua lukea. Pääsen itse tekemään tulkintoja, mitä kaikkea kirjeisiin kirjoitetun takana lymyää, mitä tunteita väreilee kahden naisen kesken. Vaikka suhteeseen sotkeutuu herra Gambogi, fokus on naistenvälisessä tunne- ja voimasuhteiden tasapainottelussa.

Myönnän: vaikka Salomen osuus on sarjan tässä osassa myös edellisiä osia uskottavampi, monipuolisempi ja sävykkäämpi, sisimmässäni toivon, että romaani olisi silkkaa Elin-Dora-tarinaa. Draaman aineksia siinä on niin taiteilijuuden kuin rakkaudessa pettymisenkin suhteen. Soininen on kirjoittanut aiemmin hienon päiväkirjaromaanin Ellen ThessleffistäVoisiko tämän jännärin jäljiltä riittää vielä näkökulmaa Elinin tai Doran kiehtovan elämän fiktioimiseen vai räjäyttääkö Salome-dekkari jo sen pankin?

En näemmä osaa Punaista vaatetta dekkarina arvioida, koska olen niin tohkeissani taiteilijaosuuksista. Ja jos et ole nähnyt Elin Danielson-Gambogin omakuvaa, käy Turun taidemuseossa ja koe, miten taulun väkevyys virtaa sinuun. Sen voima kätkee myös kaiken särkyvän, joka elämään kuuluu.

Kaikki, mitä ajattelen, näkyy omakuvasta, jonka viimeistelin eilen. Kasvoiltani näkyy, että tiedän, mitä ole tekemässä ja että seison oman päätökseni takana. – – . Puhutaan mitä puhutaan, pidän pääni ylväästi pystyssä ja jatkan luottavaisin mielin eteenpäin. Puin omakuvaan punaisen vaatteen, sillä sekin viestii mielestäni ylpeydestä, varmuudesta ja myös rakkaudesta – -.”

20190921_144232_resize_97.jpg

– –

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen
Punainen vaate
Bazar 2019
Salome Virta -jännärisarjan kolmas osa
157 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäksen romaani Sandra kertoo nuoresta naisesta, josta tulee torpan emäntä ja lapsikatraan äiti sisällissodan aikoihin. Mirjami (Otava 2019) on sen itsenäinen jatko-osa.

Romaani alkaa siitä, kun Sandra perheineen joutuu luopumaan Ruoveden kodista, muuttaa Mänttään ja rakentaa miehensä kanssa Kurjen talon. Pääosa romaania kuvaa sota-aikaa tehdaspaikkakunnalla kaukana rintamasta, mutta silti sota vaikuttaa kaikin tavoin. Sandran rintamalla taistelevista pojista monet ovat jo perheellisiä, ja äiti vilkuilee alituiseen pihatielle mustakaapuista viestintuojaa peläten. Perheessä ei silti juuri tunteita eikä ajatuksia toitoteta.

”Sodasta he eivät juuri puhu, ehkä se on olotila, jolle ei ole sanoja.”

Mirjami koostuu perheen naisten minäkerrontaosuuksista. Sandran oma ääni kuuluu silloin tällöin, vanhin ja nuorin tytär pääsevät ääneen myös, mutta eniten omia osuuksia on lempilapsella Mirjamilla. Romaanin nimi voisi silti olla ”Sandra ja tytöt”. Jokaisen kertojan omanlainen persoona välittyy, samoin eletyn elämän vaikutus tapaan kokea. Sandra on kokoava voima:

” ’Ajattelin, että Kurki saa olla sellaista mallia, johon kaikki lapset mahtuvat perheineen ja jos ei mahdu niin pannaan mahtumaan’, sanon.”

Kirjan naisista voisi eritellä monenlaista, esimerkiksi oppikoulun käyneestä Annikista luokkaloikan ja avioliiton pettymystä: kunnollisuus ei takaa elämässä onnistumista. Tavallisia, hyviä ihmisiä kirja kunnioittaa – heitä on ollut, nurkumatta sodat, menetykset ja hädät kokeneita. Sandra on hyvän ihmisen ilmentymä, jossa kirjalliseksi onneksi piilee terää ja säröjä. Esimerkiksi hän yrittää lopettaa Mirjamin romanssin suojellakseen tytärtään.

Nimihenkilö Mirjami sopii kotirintamahenkilöksi, sillä niin oman elämän alku ja nuoruus näkyvät sotaa vasten. Aikuiseksi kasvu sodan aikana on aivan toista kuin rauhan aikana. Iloinen, tanssihinkuinen ompelijatyttö seisoo lottana sankarihaudoilla kunniavartiossa, ottaa vastaan kasarmikanttiinin flirtin ja sukkuloi perheenjäsenten asioita ajamassa kuten kuljettamassa viinapulloa sotasairaalaan. Ja Mirjami rakastuu niin kuin sota-aikana rakastutaan:

”Olen isojen asioiden keskellä oman ison asiani kanssa. En ollut aavistanutkaan, miten toisen ihmisen läheisyys voi tuntua siltä kuin olisi koko ajan henki kysymyksessä, että meidät oli kuin jonkun surun kohdalta sidottu yhteen.”

Välillä romaanin kertojaosuudet menevät päällekkäin, välillä viistävät toisiaan ja paljon ne tuovat kustakin kertojasta omaa ainesta. Väliin jää aukkoja, harkittuja leikkauksia henkilöstä ja tilanteesta toiseen. Miehet näkyvät naisten välittäminä, naisten tunteet ja tulkinnat edellä.

20190922_090910_resize_53.jpg

Romaanissa on ansiokasta sota-ajan arjen kuvausta, se vakuuttaa. Myös Mirjamin romanssin kulmikas kulku monenlaisine pelkoineen ja epävarmuuksineen säväyttää. En saa silti täysin otetta kokonaisuuteen. Syynä voi olla se, että olen juuri lukenut moniäänisen Sirpa Kähkösen Muistoruohon ja hämäläiskotirintamasta kertovan Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsenet. Ei romaanien tarvitse syödä toisiaan, silti tunnen aiempien lukukokemusten vievän minulta jotain Mirjamin voimasta.

Toisaalta: Sandra-romaanin ystävät saavat romaanista varmasti paljon irti, sillä henkilöihin kiintyneillä on aitiopaikka taas eläytyä perheen elämään – siihen, mitä tapahtui kansalaissodan jälkeen ja mitä oli olla Sandran sukupolvea, joka joutui kokemaan kaikki sodat.

Heidi Köngäs käyttää sukuaan romaanitaustana. Mirjamin nimihenkilö on Köngäksen äidin (adoptioäidin ja tädin) nuoruusmuotokuva, ja se on selvää: nuoren naisen kokemukset Köngäs tallentaa eläytyen, sekä yksityisiä että ajan tunnelmia taitavasti tallentaen. Viimeisen sivun teksti on haikeankaunis sinetti nuoruudenrakkauden vaikutuksesta.

– –

Heidi Köngäs
Mirjami
Otava 2019
357 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muistutus: Heidi Köngäksen hieno esikoisromaani Luvattu liittyy Köngäksen sukuun. Siinä on Sandran anopin nuoruuskuva.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen (Otava 2019) yllättää näyttämällä sota-Suomesta sellaisia puolia, joista en ole ennen lukenut. Tuloksena on innostava esikoisromaani.

Paperijoutsen kuvaa muutaman talon väkeä hämäläiskylässä sodan loppuvuosista rauhan ajan alkuaikaan. Kotirintamakokemukset ovat pääosassa, mutta rintamalla tapahtunut vaikuttaa kaikkiin. Pääasiassa näkökulma on kylän naisissa. Anna on valloittava piika, jota tuleva Gunhild-anoppi karsastaa. Naapuritaloon asettuu pääkaupungin sotaoloista lähetetty Lydia, joka ystävystyy Annan kanssa. Joukkoon liittyy Ellen.

”Tästähän saattaa tulla vielä oikein hauska sota.”

Näin romaani käynnistyy parikymppisten kotirintamalaisten tunnelmista: ja siinä piilee romaanin etenemissävykkyys. Lyydian talon keskenään erilaiset asukit ensin liittoutuvat kestämään sota-ajan toisiaan viihdyttäen, mutta vähitellen sodan todellisuus runtelee hauskuutta, eivätkä suhteet säily säröittä.

Rakastumiset sotilaisiin ja sodan loppurytinä muuttaa jokaista paljon. Rauhan totuus paljastuu pian: henkiin jääneet, pinnalta haavoittumattomat sotilaat palaavat kotiin sisältä rikki. Linna-Aho osaa hienosti välittää parikymppisten kokemukset, sillä jokainen joutuu kokemaan ja näkemään liikaa liian nuorena. Se jättää jälkiä, vaikka osa yrittää lähteä jälkiä jättämättä. Kirjan henkilöiden kohtalot koskettavat.

20190908_201235_resize_68.jpg

”Sellaiset sanat kuin epäkelpo ja alimittainen.”

Paperijoutsenen henkilöillä on monia piirteitä, jotka muiden silmissä rajoittavat heidän sosiaalista asemaansa tai tekevät heistä normista poikkeavia. Pienen Eedlan kotioloihin vaikuttavat köyhyys ja isän alkoholismi, äveriään talon emäntä poikkeaa joukosta ruotsinkielisenä, Annan perimää varjostaa mielisairaus, Lydia on sinisilmäisen taitamaton kaupunkilainen, naapurin Kaarlo rintamalle kelpaamaton jalkavaivainen ja Ellen…

Ellenin henkilöhahmon salaisuus säväyttää. Enkä paljasta yksityiskohtia, mutta Ellenin välityksellä romaani käsittelee identiteettiä, sosiaalistumista ja sota-ajan ilmapiiriä tilanteissa, kun joku ei sovi valmiisiin lokeroihin.

“Ettei ollut mustaa eikä valkoista, ei selkeitä kuvioita tai lainalaisuuksia – -”

Edellä olevan otsikon mukaan romaanin henkilökuvauksen innostavia puolia on se, että henkilöt muuttuvat, heissä on ennustamattomuutta ja sävytys on vaihteleva. Kuin vesi.

”Sitten hän meni ulos, koska ei jaksanut kuulla niin äänekästä surua. Hän käveli ulos pihasta, polkua pitkin Lydian talon ohi rantaan katselemaan vettä, miten se laineili ja heijasti auringon säteet keltaisina ja punaisina ja sinisinä, ja omaa kuvajaistaan, joka väreili ja häilyi, venyi ja kutistui reunoiltaan ja muutti jatkuvasti ja rytmikkäästi muotoaan laineiden edestakaisessa keinunnassa.”

Kerronta tarjoaa mielikuvitusta ruokkivaa. Esimerkiksi romaanin nimeen liittyvä paperijoutsen esiintyy kolmessa kohtaa romaania, ja kaikissa niissä se toimii merkityksellisenä symbolina. Tehokas on myös loppukohtaus. Ja valitsin tahallani ”kohtaus”-ilmaisun, sillä koen romaanin muutenkin elokuvallisena. Siinä on leikkauksia tilanteesta toiseen, ja tapahtumaeditointi on tehty taiten niin, etten osaa arvata, mihin kohtaukseen minut seuraavaksi siirretään. Se tuottaa lukunautintoa.

– –

Anna-Kaisa Linna-Aho
Paperijoutsen
Otava 2019
romaani
179 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sapiens – kirja ja teatteriesitys

”Sapiensien keksimien kuvitteellisten todellisuuksien valtava moninaisuus ja tästä seuraava käyttäytymismallien moninaisuus ovat meidän ’kulttuureiksi’ kutsumamme ilmiön tärkeimmät osatekijät. Kerran synnyttyään kulttuurit eivät enää lakanneet muuttumasta ja kehittymästä, ja näitä lakkaamattomia muutoksia kutustaan ’historiaksi’.”

Näin tiivistää Yuval Noah Harari isot käsitteet kirjassaan Sapiens (Bazar 2019/2016), ja moninaisuutta lakkaamattomine muutoksineen vie osaltaan eteenpäin Kansallisteatterin näyttämöversio Hararin tietokirjasta. Näin tietokirja taipuu teatteriksi ja teatteri omaperäiseksi esitykseksi helsinkiläisessä Apinan korttelissa.

20190914_090137_resize_76.jpg

Hararin kirja on oivalluskooste yli 100 000 vuotta vierähtäneestä ihmiselämästä. Harari yhdistelee tutkittua tietoa niin, että hän rinnastaa vanhaa ja uutta, uskomuksia ja ilmiöitä, faktoja ja kannanottoja. Suuren vaikutuksen minuun tekee, miten pitkin kirjaa Harari todistelee ihmisen kykyä rakentaa todellisuutta mielikuvituksen varaan.

”Aina kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiensit ovat täten eläneet kaksoistodellisuudessa. Toisaalta jokien, puiden ja leijonien objektiivisessa todellisuudessa ja toisaalta jumalien, kansakuntien ja korporaatioiden kuvitteellisessa todellisuudessa. Kuvitteellisesta todellisuudesta on ajan mittaan tullut yhä voimakkaampi, niin että nykyisin jopa jokien, puiden ja leijonien hengissä säilyminen riippuu sellaisten kuvitteellisten olentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan, Yhdysvaltojen ja Googlen hyväntahtoisuudesta.”

Teatteri on kuvitteellisuuden ydintä, joten sinne vain sapiens, mars, mars! Näet tuhansien vuosien kehityskavalkadimme vajaassa kahdessa tunnissa. Voit kuvitella, että katsot luontodokumenttia, jota selostaa luontodokumenttien vakioääni Jarmo Heikkinen. Hänen selostusäänensä toisin on totta. Ehkä hetkittäin voit turtua puhevirtaan, sillä esityksessä ei ole repliikkejä eikä dialogeja. Vaan ei se mitään, silloin voit keskittyä silmänruokaan ja äänikarkkiin.

20190914_090315_resize_99.jpg



Lavalla on naamiokasvoisia sapiens-edustajia. He muodostavat dioraama-asetelmia, välistä liikkuvia, välistä vitriiniin pysäytettyjä kolmiulotteisia havainnekuvia. Pitkiä pysäytyksiä pidän esiintyjille vaativana, siksi katsojalle vaikuttavina. Liikkuvissa tilanteissa ilmeikäs ruumiinkieli ja osittain myös tanssillisuus elävöittävät.

Esityksen musiikki on pitkälti sävelletty Sapiensiin, vaikka joitain tuttuja melodioita voi tunnistaa yllättävissä yhteyksissä. Minä ainakin huvituin Boleron tahdeista. Äänimaailma on muutenkin kekseliäs, esimerkiksi näyttämön museovieraiden askelten narina. Ja koska teatteriesitys on kokonaisuus, puvustuksella, maskeerauksella, rakennelmilla ja valoilla on suuri vaikutus historian esillepanoon.

Nautin monista näyttämökuvista, mutta viljapellon kasvu maanviljelyksen mullistavan vaikutuksen ilmentäjänä on hienoin. Siinä edellisen kohtauksen savu leijuu hentoina pilvinä ihmisten ja vehnäpellon päällä tummaa taivasta vasten. Komea kuva on ihmisen historian kulminaatio – maanviljelyä seuraava ihmistoiminta nakertaa maapallon elinmahdollisuudet.

Kansallisteatterin, Wauhausin ja Zodiakin yhteistyönä kehittelemässä kuvittelun taideteoksessa kiinnitin huomiota Hamlet-henkiseen henkilöön, joka silloin tällöin pistäytyy lavalla pääkalloineen. Tätä on kiinnostava teatteri: se näyttää ja inspiroi katsojaa ajattelemaan ja tuntemaan. Sillä on asiaa, se keksii uusia tapoja välittää se, se lainaa konsteja sieltä sun täältä ja tekee omalakisen kokonaisuuden. Mutta tämä Hamlet-hemmo. Se ei kysynyt, ollako vai eikö olla. Ei sen tarvinnut, sillä sapiensin kohtalonkysymys siirtyi äänettömänä katsojaan, tässä maailmanajassa.

”Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan olemme menossa. Mutta koska pian saatamme pystyä manipuloimaan myös omia halujamme, edessämme ei ehkä olekaan kysymys ’Miksi haluamme tulla’ vaan ’Mitä haluamme haluta?’ Ne, joita tämä kysymys ei kauhistuta, eivät todennäköisesti ole ajatelleet asiaa riittävän perusteellisesti.”

– –

Yuaval Noah Harari
Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
suomentanut Jaana Iso-Markku
Bazar 2019, 11. painos (2016)
491 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sapiens
Kansallisteatteri, ensi-ilta ja kantaesitys 11.9.2019
Yhteistyössä Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino
Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen
Kertoja Jarmo Heikkinen
Lisää: Kansallisteatterin kotisivut.
Sain Bloggariklubi-lipun.

Blogeissa mm. Katsomossa, Kirjaluotsi ja Kirsin Book Club ja Teatterinna.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja valloitti minut jo ensimmäisellä osallaan. Tuomen perheen ja heidän kotikorttelistaan tuttujen henkilöiden kohtalot ovat koskettaneet 1930-luvun vaiheista lähtien, ja nyt kahdeksas osa Muistoruoho (Otava 2019) tuo jo 1970-luvun alkupuolelle. Romaanin henkilöt vetoavat minuun moniulotteisina – pääsen aitopaikalle heidän kokemaansa, ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, etenkin tunteisiin.

20190915_122502_resize_68.jpg

Naisten kesä

Kirjassa vietetään naisten kesää. Se vie ajatukset Hietakehtoon, jossa naisvaltainen väki vietti saaressa sota-ajan kesää. Muistoruohossa muistellaan sitä, ja muutenkin sotamuistot valtaavat kertojat, sillä Vietnamin sodan uutiset aktivoivat ne. Tärkeimmät kertojat ovat leskeytynyt Anna Tuomi, Annan ystävä Helvi ja uusina tuttavuuksina Kuopio-sarjassa Annan tyttären anoppi Ida ja Idan lapsuudenystävä Siiri. Pysähdyn hetkeksi kirjan naisääniin, palaan myöhemmin Annan ja Idan lapsenlapseen, Hilla-tyttöön, ja muihin kertojiin.

Kuusikymppisten naisten sisäinen puhe kuuluu kirjassa peittelemättömänä. Ydinkokemuksina erottuvat menetykset, ja toisaalta kaikki neljä naista on uuden edessä. Vaikutun juuri siitä, miten Kähkönen kutoo yhteen kumpaakin.

Menneen kypsyttely, sodan säilöntä

”Nyt minä määrään kaikesta. Olen talossa johon ei tule ketään. Istun ikkunan ääreen ja panen kädet ristiin. Sillä lailla istuvat vanhat naiset. Ketään ei tule, miksikään ei itse enää tule. Miehet kieltävät ja käskevät, miehet kertovat miten maailma on, miehet moittivat ja kasvattavat, miehet kuolevat, naiset jäävät maailmaan, joka on heille saari ja kivinen talo vailla ikkunoita ja miehen kasvattama puutarha. [Anna]”

Annan suruun Lassin kuolemasta sekoittuu se, että hän vihdoin saa omaa tilaa, jos osaisi sen ottaa. Kuolema ja sota vellovat mielessä mutta toisin kuin kolmella muulla naisella, joilla on takanaan evakkoreissu, Idalla ja Siirillä jopa kaksi. Idan ja Siirin menneisyyteen sisältyy ystävyyden ja sotakokemusten järistyksiä.

”Entinen tungeksii minussa kulmikkaina paloina, jotka virtaavat esiin suoraan kehosta, jäälohkareina jotka ovat lähteneet liikkeelle, karkeina ja viiltävinä. Eivät ne ole kuvia eikä niitä sanoiksikaan saa, ne vain tuntee sisiskunnassaan. [Siiri]”

Vieläkään ei ole tarpeeksi evakkoutta kirjallisuudessamme käsitelty, joten propsit Kähköselle tämän aiheen nostosta. Viime vuosien pakolaisuutisten vuoksi Karjalan ja sitä myötä kodin, omaisuuden ja tulevaisuuden menettäneet on syytä pitää mielessä. Muistoruoho-nimi viittaa konkreettisesti siihen, mitä pakoon lähtijä ottaa kiireessä mukaansa – katoavaa ja maatuvaa ainesta, silti mielessä pysyvää. Niin kauan kuin on mielessä pitäjiä.

Kun on tunteet

Kähkönen on tunteiden tulkki. Hän edustaa kertojatyyppiä, joille henkilöt ja henkilöiden sisäinen totuudellisus merkitsevät. Muistoruohon kertojien sisäinen puhe paljastaa kaiken, mitä he toisiltaan peittävät. Hienosti välittyy, miten naiset näkevät toisensa ja tulkitsevat toisiaan, eivätkä ne läheskään aina kohtaa toisen ajatuksia tai sanoja. Inhimillistä kirjoa riittää niin lämmössä kuin kademielessäkin. Esimerkiksi kahden isoäidin peitelty mustasukkaisuus yhteisestä lapsenlapsesta ei ole juuri saanut kirjallista ilmaisua. Nyt saa.

Kähkösen taito paljastaa henkilöiden ajattelua vetoaa henkilövetoisten romaanien ystäviin, koska silloin tulee etuoikeutettu olo: pääsen toisen pään sisään, pääsen elämään ja kokemaan minulle tuntematonta ja siten ehkä ymmärrykseni kanssaihmisistä kasvaa. Ja ymmärrykseni todella kasvaa näistä annoista, helveistä, idoista ja siireistä: vanhenevien naisten kriisikokemuksista, kyvystä sietää, eteenpäin elämisestä ja ystävyyssuhteiden arvokkuudesta. Ja siitä, että kaduttavaa jokaisen elämänkulussa riittää, esimerkiksi sellainen on suhde omiin lapsiin.

Lapsen henkinen perintö

Lapset ja suhtautuminen heihin on yksi Kähkösen romaanien teemoista. Muistoruohossa kaksi isoäitikertojaa pohtii paljon lapsenlasta ja omaa vaikutustaan häneen.

”Mitä Hillalle meistä jää? Jospa joku hyväkin. Ukkinsa suuret puheet, mummonsa kärsivällisyys, jolla mehua tislasi, kuumassa höyryisessä mökissä, jäätävän talven varaksi. [Anna]”

Tankkien kesästä tuttu tyttö täyttää pian yhdeksän, ja se tarkoittaa hienoista hivuttautumista ulos lapsuudesta. Hillan ajattelussa on vielä paljon konkreettista, mutta jo abstraktin ajattelun itua ja vanhojen ihmisten hoteissa kasvaneena myös pikkuvanhaa.

Liikuttavasti lapsen kerronnasta pääsee tulkitsemaan huolta kantavan ja surujaan kätkevän lapsen osaa isovanhempien ja kovin etäisiksi jäävien vanhempien välissä. Romaanin loppua kohden pääsen iloitsemaan hetkistä, joina Hilla saa ikäisensä ystävän ja hengittää ilmaa, joka on vain hänelle omaa, ei isovanhempien tai vanhempien.

Romaanissa on myös yhteiskunnallista ja poliittista. Lassi-vainaan kommunismin vaikutus ei häviä mihinkään, vaikka mies on haudattu. Aika on myös otollinen, eli ilmapiiri 1970-luvulla on vasemmistomyönteinen. Hilla pioneerileirillä on kuin viesti kuolleelle, aatteensa takia kärsineelle isoisälle: nyt voi olla avoimesti punainen. Toisaalta lasta vaivaa toisenlainen totuus aatteen palosta:

”Minä en tiedä, onko se kaikki paha ollut sitä kommunistin tointa, josta mummo on motkottanut ja sanonut että kaiken voimansa ja koko elämänsä onnen ne ovat valmiita atteellensa uhraamaan ja sille kaikki toiseksi jääpi. [Hilla]”

Päällekkäisin äänin

Se, että kertojat puhuvat lomittain, luo romaanille rakenteen. Kirjassa eri kertojien osuudet ovat peräkkäin ja kesä etenee kronologisesti, mutta se ei estä lukijaa kuuntelemasta teemoja ja sisäistä puhetta kertautuen tai päällekkäin. Edellisen moniäänisen romaanin Tankkien kesä rakenne muistuttaa rakennustaidetta ja arkkitehtuuria, Muistoruohon rakenne myötäilee sävellyksen muotoa, joissa on sooloja, kontrapunktisuutta ja välisoittoja. En itse keksi musiikkivertaustani vaan se tulee suoraan kirjan lukujen otikoista: siellä on niin fuugaa kuin interludiakin.

Viiden pääkertojan teemaääniin yhtyvät välillä muut, esimerkiksi osakeasunto ja kuu. Erityistä lisäarvoa ne eivät tuo mutta muistuttavat: muutkin voisivat kertoa. Kähkösen hieno teksti jää soimaan, ja käännän pääni sinne suuntaan, mistä kuuluu kuusikymppisten naisten ja Hillan ääni. Muistoruohossa soi suru, ikävä, haikeus, mutta myös selviytyminen, onni ja tulevaisuus. Kuten kuu toteaa: ”En minä ikinä katoa. Minä olen vain väliin pimeä.”

– –

Sirpa Kähkönen
Muistoruoho
Otava 2019
romaani
348 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Jorman lukunurkka.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Katja Seutu: Jäätyväinen

Katja Seutu vie runokokoelmallaan Jäätyväinen (WSOY 2019) veden eri olomuotoihin. Luonto on runoissa voimalla läsnä, sellainen luonto, joka on liikkeessä, koska on meidän aikamme, ilmastonmuutoksen aika. Tunnelma on liikahtanut askeleen apeutuneemmaksi kuin kokoelmassa Kuusilla mittaan aikaa.

Kokoelmassa runojen puhuja näkee vedensekaisia. Ensivaikutelmani onkin kokoelmasta sekainen.* Kokoelman runot ovat lyhyitä, joskus vain muutaman sanan mittaisia. Se sopii minulle, olen lyhyiden runojen ystävä. Joskus peräkkäiset runot ovat jatkumo, monesti aivan eripariset. Yhdestä runosta poimin säkeen ”kaikki rikkoutuu”. Siinäpä se! Luen runoja uudelleen, uudelleen. En sano, että ne loksahtavat paikoilleen, mutta kiinnityn niihin. Lähden mukaan, runosäkeen hengessä: ”En olekaan nyt kuulolla vaan liikkeellä.”

20190817_092607_resize_24.jpg

Alan viehättyä silppumaisuudesta. Runoissa on välittömien kokemushavaintojen tuntua, esimerkiksi nähdystä taidenäyttelystä, päiväkirjahenkisistä runopäivityksistä tai pistäytymisistä luonnossa. Välillä niissä kuuluu runon puhujan esiäitien rauman kieli tai lainatut sitaatit. Ja runsaasti runosykähdyksiä: kiteytyneitä ajatuksia, jotka laajentavat tajuntaa, esimerkiksi tällaisia:

”aaltoileva vesi on jäätynyt kaislojen ja kivien ympärille 
niin kuin että aika voi pysähtyä tilaksi
ja mielen säröytyväksi kerrokseksi”

Nyt joudun jo vimman valtaan. Tekisi mieli siteerata monia hienoja runokuvia, oivaltavia ja mielikuvia ruokkivia värssyjä. Kahdessa runossa mainitaan kaunein, mitä puhuja tietää. Toisessa se on hohtavat kaalit yövalossa, toisessa ydinjätteen hautausitku. Tähän on tultu: meillä on vielä lumouttavaa luontoa mutta se on uhattuna. Runot henkivät ristiriitaa, jossa tilanne on ruma, mutta maailmassa on kuitenkin kaunista.

Runot kiinnittyvät tähän reunaehtoon: ”Maapallo on koko alue, sen enempää ei ole.” Siellä on eletty sukupolvesta toiseen ja sinne sijoittuu jokaisen yksilön kokemusmaailma. Ja sitten tämä: ihminen myllää maapallolla, ”olemme ylittäneet / rajan.” Luontoilmiöt ilmenevät toisin kuin pitäisi, esimerkiksi joulukuussa raikuu lintujen sekakuoro, vuodenajan vastaisesti, ”kun ei ole sen aika”. Yhdessä runossa esiintyy voikukka, roskakasviksi kutsuttu. Voikukan roskuus on suhteellista kuten runon loppu antaa ymmärtää:

”- –
Se on keltaisessaan viehättävä, viehättävä
           erottuu edukseen muovivadista,
ihmisen jättämästä jäljestä.”

Jäätyväinen antaa sitä enemmän, mitä useammin siihen palaan. Koen, että kokoelmassa on silti jotain sisäänlämpenevää, eli kokemuksellisuutta, joka ei täysin minulle avaudu. Silti on paljon yhteistä jaettavaa, joten taas ”Lähden kuulostelemaan jäätyväisen ääntä.”

– –

Katja Seutu
Jäätyväinen
WSOY 2019
runoja.
Luin eKirjana BookBeatissa,
kirjana 65 sivua.

*Luin runoja eKirjasta, vaikka olen toisin vannonut. Verkossa runokirjan selailu ja lehteily on mahdotonta ja siten kokonaisuuden hahmotus on aivan toisenlaista kuin konkreettisen kirjan kanssa. Verkkokirjuus ei estä yksittäisiin runoihin uppoutumista, mutta kokonaiskokemus on aivan toinen kuin paperikosketuksessa.

Muita lukijoita: Raijan kirjareppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Elokuva: Downton Abbey

Vietin kesäni Downton Abbeyssa, melkein tunnin päivässä. Kahden kerroksen väen touhut vuodesta 1912 lähtien 1920-luvun puoliväliin ovat otollisia koukuttaville juonenkäänteille kartanossa, jossa on liuta naimaikäisiä tyttäriä. Lisäksi ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeinen maailman muuttuminen tuovat jännitteitä aatelisten ja palveluskunnan elämään. Vaikka sarja saatiin tyylikkääseen päätökseen, loppuhuipennukseksi loihdittiin vielä elokuva (2019).

20190913_065204_resize_99.jpg

Tarvittiinko tämä elokuva? Sanonpa ensin, että elokuva ei millään muotoa kestä tarkempaa tarkastelua, sillä juoni on kerrassaan pöhkö. Varoitan juttuni hienoisista juonipaljastuksista.

Kartano menee sekaisin, koska kuningas yöpyy maakuntamatkallaan Downton Abbeyssa. Draaman ainekset ovat aika niukat: palveluskunta terhentyy vastustamaan öykkäröivää kuninkaallista henkilökuntaa pelastaen kartanon kunnian (?) ja ex-autonkuljettaja-leskivävy pelastaa kuninkaan ja kuninkaallisen avioliiton ja tullee saamaan oman ”prinsessansa” (melkein omaa säätyään) ja puolikkaan valtakuntaa (muhkean sukuperinnön). Kaikkien päähenkilöiden elämä on kutakuinkin hyvällä mallilla tai ainakin kääntyy toiveikkaaksi – myös kauniisti kuvattu vääjäämätön luopuminen.

Vääjäämätön luopuminen. Tarkoitan yhtä henkilöhahmoa mutta tarkoitan myös koko spektaakkelia nimeltä Downton Abbey. Elokuva on sellainen, että siitä ei voi enää kartanon tarinaa jatkaa, on luovuttava: kaikki oleellinen saadaan solmittua.

Eniten yllätyn siitä, että elokuvassa siloteltiin kaikki yhteiskunnalliset teemat, mitä sarja on tuonut esille. Rojalismi saa kaikki polvilleen. Vain vähän vilahtaa jotain tasa-arvohavaintoihin viittaavaa: Edith murehti itsellisestä työstä luopumista ja palvelija-Anna ja lady Mary viittasivat säädyn ylittävään ystävyyteen silti etäisyyden säilyttäen. Branson tasaantuu luokkaloikassaan, ja homoseksuaalisuudessa näkyy myös mahdollisuus onneen, ei vain ahdistukseen.


Kuulostan ehkä hitusen happaman sarkastiselta. Mitä enemmän leffaa järkeilen, sitä tolkuttomampi se on. MUTTA Downton Abbey ei ole järjen asia. Se menee tunteisiin, sen henkilöt muuttuvat satuolennoiksi, ikonisiksi tyylikuviksi, joille toivoo hyvää. Tutut henkilöt keittiössä ja saleissa säilyttävät maneerinsa – ja se tuo hetken turvan levottomaan nykyhetkeen.

Downton Abbey on täydellinen fanielokuva: hupsua huvia, hellittämisen hetki arjessa, johon kuuluu hivelevyyttä, hihitystä ja haikeutta. Tätä ei voi luonnehtia ilman adjektiivia ihana. Saan nauttia leskikreivittären ja rouva Crowleyn tasapuolisen sivaltavasta sanailusta, nauraa vedet silmissä palvelija-Mosleyn pokkuroinnille ja huokailla romanttisille välähdyksille. Ja painaa kriittisyyteni villaisella.

Elokuvan alkaa mahtavalla kuljetuksella kirjeen mukana Lontoosta kartanolle, ja kun tutun tunnusmusiikin pauhatessa kamera-ajo tuo kartanorakennukselle, iho menee kananlihalle. Eli elokuvaporukka osaa kuvakulmin ja musiikin keinoin iskeä tunteisiin. Puvustus, ehostus ja lavastus välittävät rikkeettömästi menneen maailman loiston paraateineen, illallisineen ja tanssiaisineen.

Palveluskunta pysyy kerroksessaan ja vaalii hyviä brittitapoja. Se porukka olisi äänestänyt Brexitiä.

– –
Downton Abbey
Käsikirjoitus Julian Fellowes
Ohjaus Michael Engler
Lisää elokuvasta tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Pohjoinen maisema, mentaliteetti ja murre välittyvät Akseli Heikkilän romaanista Veteen syntyneet (WSOY 2019). Karuun perhetarinaan sekoittuu sykäyttävästi selittämättömiä aineksia.

Tapahtumat alkavat siitä, kun vuosien poissaolon jälkeen aikuinen Eeva-tytär palaa kotikylään. Syy selviää vähitellen: hampaankoloa kivistävät menneet, ja kipu pitäisi repiä juurineen pois. Mutta aloitan alusta:

”Istun veneessä keho soutamisesta raskaana, edessäni avautuu kylämaisema. On myöhäinen alkukesän ilta, ja aurinko laskee horisontin taakse rovion väreissä. Ilma on vuodenaikaan nähden viileä, mutta hengitys ei sentään höyryä. Yö ja aamu ovat lähes yhtä kirkkaat.”

Heikkilä luo romaaniin tunnelman, jossa selkeään Eevan havaintojen kuvaukseen leijuu salaperäistä. Tapahtumilla ei ole aikaa. Kyse voisi olla aikaa sitten tapahtuneesta tai tulevista vuosista, ilmastonmuutoksen pilaaman Lapin jokiseudusta.

20190901_172443_resize_31.jpg

Eevan kotikylän naiset synnyttävät veneisiin ja uskovat vedenneitoihin, ja joesta ovat kalat paenneet epäonnisen uhriteon johdosta. Ehkä. Menetetyn elinkeinon vuoksi kylän veneet on poltettava. Löydän lukuisia yhteyksiä, symboleita ja arvoituksia lopun alusta: palavien veneiden rovio kuin auringonlaskun värit; naisen palavanpunaiset hiukset päänmyötäiseksi sängeksi ajettuna; Eeva (eli alkuäidin kaima) lapsensa ja uskonsa elämään, elämänkiertoon ja äitiinsä menettäneenä. Kerronnassa ja kielessä riittää kerroksia.

Toisaalta romaanissa on yksinkertainen juoni länkkärimalliin: yksinäinen ratsastaja (lue: soutaja) tulee kostamaan. Kylässä on kyräilevää, vähäpuheista väkeä. Kostaja saa kostonsa – vaan se ei ole suloinen, eihän se koskaan ole.

Aluksi en ole päästä tarinan taajuuksille. Erehdyn ajattelemaan romaanin olevan sarjaa se tavallinen tarina, vaikka Eeva taiten kertoo olevaa ja mennyttä sekä sirottelee väliin kursivoitua äitisuhdetakaumapohdintaa. Ehkä ajattelen myös niin, että taas pohjoisesta tuuppaa arktisen kohtalokasta proosaa. Innostun romaanin edetessä, sillä tunnelma tihenee loppua kohti. Sopivassa suhteessa selittämätön ja selitetty tekevät Veteen syntyneestä kiehtovan esikoisromaanin.

– –

Akseli Heikkilä
Veteen syntyneet
WSOY 2029
romaani
86 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa, mm. Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry you.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kirje on lähtökohtaisesti intiimi teksti, yleensä vain vastaanottajalle tarkoitettu. Usein kirjeen kirjoittaja kertoo kuulumisia ja availee ajatuksiaan. Hän odottaa kirjeenvaihtokumppaniltaan vastavuoroon samaa, mutta kirjeenvaihto poikkeaa luonteeltaan somettelusta, sillä vastaukset voivat viipyä, se on luonnollista toisin kuin somen online-ympäristössä. Kirjeenvaihdossa on mahdollista kypsytellä asioita, joita kirjeessä käsittelee.

Mitä tapahtuu, kun Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat toisilleen seitsemän julkista kirjettä, joista koostuu kirja 7+7 (Otava 2019)? Ei kirjejulkaisut toisaalta harvinaisia ole, sillä monien kirjailijoiden kirjeenvaihtoa on esimerkiksi julkaistu jälkikäteen. Mutta nyt kaksi kirjailijaa on varta vasten ja tietoisesti kirjoittanut toisilleen julkaistavia kirjeitä, Westön sanoin ”avointa ja suojaamatonta virtaa ihmiseltä ihmiselle”. Tuloksena on henkilökohtaisuuden ja hiotun esseistiikan yhdistelmä. Osin spontaanilta vaikuttavaa, osin suvereenin tekstintuoton tuntua.

”Vaikka kirjeenvaihtomme käsittelee hyvinkin henkilökohtaisia asioita, kirjailija on melkein aina mukana kun kirjoitan. Menen niin syvälle itseeni kuin uskallan ja osaan. Mutta osa minusta jää ulkopuolelle.” Westö


Kaksi ammattikuvittelijaa käsittelee kirjeissään paljon kirjailijuutta ja kirjallista kenttää meillä ja muualla. Kumpaakin kritiikit ovat haavoittaneet. Sen esille tuominen muistuttaa siitä, miten kirjailijan työ on luonteeltaan raastavaa: vuosien puurtaminen, sitten antautuminen lukijoille ja julkisille arvioinneille.

Kirjassa on kiinnostavia ajatuksia autobiografian / omakohtaisuuden / omaelämäkerrallisuuden ja silkan fiktion yhteyksistä ja ristivedosta. Itkosen viimeisin romaani Ihmettä kaikki ilmestyi keskellä kirjeprojektia ja on yksi kimmoke post-Knasu-kirjallisuuden miettimiseen. Itkonen toteaakin: ”On siis paikallaan miettiä, miten ’puhtaat’ kirjat enää pärjäävät kilpailussa doupattujen teosten kanssa.” Dopingia on siis kirjojen omakohtaisuus. Kumpikin kirjailija kokee olevansa pohjimmiltaan fiktiokirjailijoita, Itkonen omakohtaiseen kallellaan enemmän kuin Westö.

”Kirjailijalle kysymys muistamisen ja keksimisen erosta on loputtoman kiinnostavaa.” (Itkonen)
– –
”Minun on uskottava edelleenkin fiktioon, mielikuvitukseen ja tarinaan, se on minulle elinehto.” (Westö)

20190907_144100_resize_33.jpg


Kirjailijat pohtivat paljon perhettä ja isyyttä. Miesten ikäero vaikuttaa siihen, että elämänvaiheet eroavat toisistaan mutta yhtymäkohtia löytyy paljon. Kirjeenvaihto sisältää lisäksi rutkasti isoja teemoja politiikasta, yhteiskunnasta, isänmaallisuudesta, kieli-identiteetistä, ilmastomuutoksesta, #metoosta, feminismistä ja patriarkaatista. Pistelevät he joukkoon sellaistakin, että varmasti löytyy tahoja mieltään pahoittamaan tai vasta-argumentoimaan. Pääaiheet poukkoilevat kirjeestä toiseen, liikkuvat tunnelmissa, joissa on tarkkanäköistä pohdintaa ja menneiden muistelua mutta myös huolta, turhautumista, kiukkua ja alistumista. Kumpaakin kirjoittajaa leimaa itsetutkiskelu. Ja eipä unohdeta toivoa eikä rakkautta – niitäkin on.

Itkosen tuotannosta en ole lukenut kaikkea, Westöltä suurimman osan, mutta nyt olin omituisena osallisena kahden kirjailijan ystävyyden syvenemisessä. Tai ”omituinen” on väärä sana, ”etuoikeutettu” on osuvampi. Ehkä hetkittäin minulle tulee tirkistelevä olo, vaan vähemmän kuin etukäteen oletin. Minulle on annettu tieten tahtoen mahdollisuus katsoa kirjailijoiden valikoimaan privaatista ja elämännäkemyksistä. Se herättää tunteita ja ahaa-elämyksiä. Minua miellyttää lukea, miten arvostavasti ja ymmärrys edellä kirjailijat tulevat toisiaan vastaan aiheiden aloituksissa ja vastauksissa. Ja viimeisen kirjeen viimeiset rivit, oho, liikuttavat.

– –

Juha Itkonen & Kjell Westö
7+7. Levottoman ajan kirjeitä
Otava 2019
esseistisiä kirjeitä
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Nina Honkasen kolmas romaani Pohjakosketus (Into 2019) kuvaa aviohelvettiä. Kirjan nimi viittaa suoraan suhteen laatuun ja sen vaikutuksista naiseen.

”Pohjakosketus kulki sen syvyydestä ja pituudesta huolimatta mukana läpi loppuelämän, ja rantakivistä saatujen haavojen jälkeiset arvet muistuttavat itsestään viimeiseen asti.”

Romaani vie tuhoavan suhteen syövereihin. Kirjailijamies nostaa pauhaavan myrskyn toisensa perään, ja nainen jää hyökyjen alle. Tarkastelutapa on psykologinen, esimerkiksi riitamekanikka ja kummankin puolison toimintatavat avautuvat seikkaperäisesti, mukaan lukien lapsuudenperheen vaikutus ja mallit käytökseen.

Tyyli ja kerronta tuo minulle jostain syystä mieleen ruotsinkieliset avioliittoromaanit (vaikkapa Vuosisadan rakkaussota). Samantyyppinen kirurgiotteinen sisuskalujen selvittäminen on luonteenomaista Pohjakosketukselle. Honkasen kirjan viisikymppisen pariskunnan yli kymmenvuotinen uusperhetaival tallentuu rakenteellisesti kiinnostavasti, sillä siinä seilataan lähiajasta suhteen muihin vaiheisiin. Kolmannen persoonan kertojalla on pääsy sisuksiin mutta pyrkii silti katsomaan kauheutta myös pienen välimatkan päästä.

20190820_121629_resize_3.jpg

 

Honkasen romaanin narsistimiehen kohtuuttomuus ja henkinen väkivalta tekevät minut välillä fyysisesti pahoinvoivaksi, sillä romaaniin kirjatut solvaukset ovat kauheita. Pohjakosketus käsittelee myös sitä, mikä pitää naisen suhteessa, jota ei olisi pitänyt edes aloittaa. Lisäksi puolisoiden omien lasten ja yhteisen lapsen osa riitaisessa suhteessa tulee esille. Mutta kokonaisuutta ajatellen keskiössä on nainen, hänen kestokykynsä, pohjalle vajoamisensa, pyörre, josta ei meinaa päästä pois eropäätöksen jälkeenkään.

”Minne tahansa katsoi, minkä tahansa kulman taakse kulki, kumman tahansa kadun puolen valitsi, miten pitkän sillan ylittikin tai mihin milloinkin päänsä päivän päätteeksi painoi, kaikkialla oli tilanteita joita ei halunnut muistaa. Heidän elämänsä miehen kanssa oli kuin potpurin lailla toistuva korvamato, jotka ei päässyt rauhaan vaikka painoi pausea. Ja aina kun tuli hetken tauko ja potpuri vaihtui armollisempaan kelaan, oli vain ajan kysymys ennen kuin nauha meni vielä tiukempaan solmuun ja rikkoi koko magnetofonin.”

Mietin välillä, olisiko kirjaa voinut lyhentää, sillä kauhutilanteet toistavat itseään. Vaan siinä on juuri se juju: niinhän ne tekevät miehen ja naisen elämässä, se on peruskuvio. Ja siksi mies ja nainen ovat kirjassa nimettömiä, sillä näitä miehiä ja naisia on – perhehelvetit eivät valitettavasti ole harvinaisia.

Tämäntyyppiset romaanit eksyttävät myös miettimään, miten omakohtaisia kirjailija sivuille suoltaa (vertaan esimerkiksi Laura Mannisen romaaniin suhteesta narsistin kanssa, Kaikki anteeksi). Mutta Pohjakosketus on romaani – se riittää, en tarvitse vahvistusta, onko sen kirjoittaminen ollut itsehoitoa tai terapeuttista. Vuorenvarmasti kirjan lukeminen on terapeuttista heille, jotka ovat vastaavaa kokeneet. Romaanista saa myös kokemuksen selviytymisestä. Ja koska kyse on romaanista, se toimii kaikille kaunokirjallisuuden tavoin eli vie eläytymään – eläytymään tilanteesiin, joita ei toivoisi kenellekään.

– –

Nina Honkanen
Pohjakosketus
Into 2019
romaani
284 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Selkotekijä: Tittamari Marttinen

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

 Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu RinneojaPekka Rahkonen ja Hanna Männikkölahti.

 Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Tittamari Marttinen, kuka olet?

Olen Rovaniemellä asuva lasten- ja nuortenkirjailija. Olen kirjoittanut lähes 100 kirjaa, valtaosan lapsille ja nuorille, muutaman aikuisillekin. Asuin pitkään Helsingissä, nyt olen viihtynyt Lapissa kolme ja puoli vuotta. Kirjoitustöiden vastapainona luonnossa liikkuminen on tullut minulle entistäkin tärkeämmäksi. Kaunokirjallisuuden lisäksi olen viime vuosina kiinnostunut yhä enemmän myös tietokirjoittamisesta.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Marttinen_Tittamari_väri copy_resize_98.jpg

Kuva: Ville Palonen

Olen kirjoittanut monia eri kirjallisuuden lajeja, ja vuosikausia sydäntäni lähellä olivat helppolukuiset eli juuri lukemaan oppineiden kirjat. Huomasin niiden tärkeyden omien lasten kanssa: lukemaan oppiminen on hieno ihme.

Osallistuin jokunen vuosi sitten Selkokeskuksen ja Kirjailijaliiton seminaariin, jossa sain tietoa selkokirjoista. Silloin päätin kokeilla sellaisen kirjoittamista. Selkokirjojen tekeminen on kiinnostava haaste, jonka avulla on hyvä pohtia myös omaa kirjoittamista sekä kirjoittamisen ja lukemisen eri muotoja.

Olen kirjoittanut selkokirjoja lapsille ja varhaisnuorille. Välituntirakkautta (Pieni Karhu 2007) oli Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnon ehdokkaana. Uusin selkokirjani on tietokirja nuorille: Selkoa seksistä (Avain 2019).

Miten selkokirja eroaa muusta tuotannostasi?

Selkokirjoista jokaisella on oma maailmansa – niin kuin kaikilla kirjoilla. Selkokirjoja kirjoittaessani ajattelen ehkä tavallista enemmän niiden lukijoita ja toivon niiden kiinnostavan monenlaisia ja -ikäisiä ihmisiä tarttumaan niihin rohkeasti. Jokainen kirja avartaa ja muuttaa lukijansa ja kokijansa maailmaa. Teksti on selkeää, mutta samaan aikaan sujuvaa ja hyvää suomen kieltä, eli sopii kenelle tahansa lukijalle. Selkokielessä on oleellista, että teksti välittyy helposti ja kommunikoi lukijan kanssa, antaa aineksia ajattelulle ja kuvittelulle.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi?

Tämä uusin, Selkoa seksistä. Uskon että aihe on tärkeä ja ajankohtainen nuorille ja kaikenikäisille, ja siksi sitä oli erityisen mukavaa kirjoittaa. Ihmiskeho on aika ihmeellinen! Halusin tuoda positiivisen näkökulman seksuaalisuuteen ja kehon toimintaan sekä seurusteluun, mutta samalla muistuttaa turvataidoista ja siitä, että aina on mahdollisuus myös kieltäytyä seksistä silloin, kun sitä ei halua. Ihmisellä on oikeus yksityisyyteen, ja toisten pitää kunnioittaa sitä. Kahden ihmisen välinen läheinen suhde on myös aivan eri asia kuin elokuvien ja videoiden seksi. Seksuaalisuus voi joskus tuntua aiheena jännittävältä, ehkä jopa pelottavalta tai nololta, ja siksi on tärkeää puhua siitä avoimesti, kevyesti ja hauskasti. Faktoja voi höystää myös huumorilla. Sanotaan, että puhuminen on tärkein seksitaito.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Suosittelen Mimmu Tihisen mainiota nuortenkirjaa Kello tuhat (Pieni Karhu 2016). Jesse rakastaa jalkapalloa ja Ninni runoja. Mitä tapahtuu, kun nämä nuoret tekevät yhdessä kirja-arvostelun? Kirjassa on sympaattista huumoria ja lämmin tunnelma.


Selkoteksti esille: Selkoa seksistä

Selkoa seksistäNuorille suunnattu tietokirja seurustelusta ja seksistä Selkoa seksistä (Avain 2019) sopii hienosti Tittamari Marttisen työksi. Hän on kirjoittamisen ohessa valmistunut seksuaalineuvojaksi, ja hän suorittaa paraikaa seksologian jatko-opintoja.

Tietokirja seksistä sisältää paljon muutakin kuin sukupuolielinten anatomiaa, seksisanastoa tai erilaisten seksitapojen esittelyä. Kirjassa korostuu arvostus, itsestä huolta pitäminen sekä hyvän olon saaminen ja antaminen.

”Jokainen voi sanoa itselleen:
Tällainen minä olen.
Olen arvokas ja hyvä,
olen juuri oikeanlainen ihminen.”

Yhtä tärkeää kuin seksin ja hyvän olon harjoitteleminen on puhuminen, turvallisuuden tunne ja omien rajojen tunnistaminen. Kirja lähestyy aihetta tunnetaitojen kannalta. Esimerkiksi rakkaushuolet ja hylkäämisen tunteet otetaan huomioon:

Sinussa ei ole mitään vikaa.
Olet mahtava tyyppi
– ihan niin kuin ennenkin.
Sinun pitää vain hyväksyä,
että rakkaus ei aina onnistu
.”

Marttisen hyväntuulinen tietokirja osoittaa, että hyväksyvä ja moniarvioinen suhtautuminen seksuaalisuuteen on oleellinen osa hyvinvointia. Kirjassa on tarpeellisia varoitusosuuksia, ja kirjan lopussa on osuvia tiivistyksiä pääasioista, mutta sen sanoma on: itsensä ja toisten hyväksyminen sellaisenaan on A ja O – ja piste I:n päälle on avoin ja turvallinen keskustelu. Hienosti korostuu, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla seksuaalinen tai nauttia seksistä yksin, kaksin – tai ei ollenkaan. Mutta kumppanin kanssa:

Seksi voi olla hidasta hyväilyä
tai villiä hauskanpitoa sängyssä:
sinä ja kumppanisi päätätte yhdessä,
mitä haluatte
ja mistä nautitte.”

Seksisanasto voi olla hankalaa, mutta sitä avataan kirjassa selkeäksi. Aiheen havainnollistaminen on mukavan arkista. Kirjan kuvitus tukee raikkaasti sisältöä, sillä Jussi Jääskeläisen kuvat ovat selkeitä, silti ilmeikkäitä. Jos  aihe tuntuu kiusalliselta, nyt on tarjolla kirja, josta saa apua niin nuoret kuin aikuisetkin. Tuloksena on joka kodin ja koulun seksikirja.


Tittamari Marttisen selkotuotanto

Selkoa seksistä. Avain 2019. Kuvitus Jussi Jääskeläinen. Kirja ilmestyy 15.9.2019.
Maalivahdin salaisuus. Opike 2017.
Kultaiset naamiot. Kirjoitettu yhdessä Ritva Toivolan kanssa. Saarnikirjat 2013.
Välituntirakkautta. Kuvitus Aiju Salminen. Pieni Karhu 2007.
Kassu vauhdissa. Kuvitus Aiju Salminen. Pieni Karhu 2006.


Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

 

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja