Olli Jalonen: Merenpeitto

Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin Angus on yksi kiehtovimmista romaanihenkilöistä, joista olen lukenut. Merenpeitto (Otava 2019) jatkaa hänen tarinaansa.

Merenpeitto ei ole vain henkilövetoinen juoniromaani, vaan siinä on oleellista tiedon ja ymmärryksen teemat. Monipuolisesti tulee esille luonnontieteellisen empirismin kehitys ja sen alisteinen suhde kristinuskon opinkappaleisiin. Lisäksi 1600-luvun lopun yhteiskuntaa hallitaan uskonnon ja valtiovallan hierarkisin järjestelmin, joissa asemaa ja mahdollisuuksia määrittelevät sukutausta ja varallisuus. Valistus koskee vain harvoja.

Romaania voisi tarkastella myös Edmond Halleyn henkilökuvana sekä kuvauksena uraauurtavan tutkijan asemasta ja vaikeuksista tiedeyhteisössä, jossa menestys edellyttää taiteilua kirkon ja kruunun kysymyksissä, arvovaltaisia suojelijoita ja myötäilijöitä. Kirjassa on kiinnostavia autenttisia Halleyn tekstejä.

Monista näkökulmavaihtoehdoista teen valintani. Tämä juttu kertoo minäkertoja-Anguksesta. En pidä silti tarpeellisena toistaa Angukselle tapahtuneita, en ruodi elämää Lontoossa ja sen liepeillä, merillä tai Saint Helenalla. Tämä on kokemus Anguksen tarinasta.

”Jotenkin olen jäänyt sivuun tai keskelle, olen yksinäni siinä välissä enkä kenenkään kanssa täysin yhtä.”

Romaani seuraa Anguksen vaiheita 16-vuotiaasta kolmekymppiseksi Halleyn ruokakunnassa. Hänessä versoo lapsuuden oppi-isän pastori Burchin istuttama opinhaluinen, nöyrä puoli ja Halleyn innoittama näyttämishaluinen nuori, joka kuitenkin joutuu tukahduttamaan kunnianhimoaan ja osaamistaan.

Angus ei tunnu aikuistuvan eikä pääsevän eteenpäin vaan hän sokeasti uskoo: ”Niin olen herra Halleyn jatke ja hänen oikea kätensä.” Näin ei nuorukaisen oma identiteetti tai seksuaalisuus kehity.

Angus häärii viitisentoista vuotta Halleyn palkattomana palvelijana sekä nimeämättömänä tiedeapulaisena. Jälkimmäisessä roolissa hän on hukkua ja menettää jalkansa, mutta kunnon koulutusta tai asemaa hän ei saa. Kyse ei ole Halleyn pahantahtoisuudesta tai piittaamattomuudesta vaan yhteiskuntajärjestyksestä, jossa ei alhaalta nousta ylös. Angus ymmärtää sen koko mittakaavassaan vain vähitellen – kuten Halleyn ja Anguksen keskustelussa:

”Siksi että jos kuoltuamme meistä jotain jää niin tieto. Ja ehkä nimi tiedon luona. Miten luulet että on?
   Ei minun nimeni mutta teidän, vastaan siihen.”

Mieleeni piirtyvät kohdat, joissa Angus kuvailee kokemuksiaan sukelluskellossa, havainnollistaa moniulotteisen kartan tekoa ja selostaa kipuamistaan jäiselle vuorelle. Pettymyksen tunteet, joita kaikista ponnisteluista seuraa, siirtyvät lukijaan. Niin romaanin tunnelma sukeutuu vähintään melankoiseksi ja myötäeläminen jopa pakahduttavaksi.

”On kerroksia pelkoa ja hyvää, kaikkea on sekaisin, ne menevät palana toistensa sisälle – -”

Merenpeitto ei millään muotoa ole juoniromaaniksi rajattavissa, vaikka siinä on selkeä ja kronologinen kulku. Oleellista on, miten se kerrotaan. Monitulkintaisen ja taitavan kerronnan avulla syntyy ymmärrys nuoren miehen ajattelutavan kehityksestä. Näkeminen ja sokeus ovat romaanissa merkityksellisiä siinä kuin monenlainen mittaaminenkin.

Kertojan sisäinen puhe kuulostaa alkupuolella romaania isännän ihailun sokaisemalta. Silloinkin siinä on runsaasti iätöntä ja ajatonta viisautta, joka syntyy suorista havainnoista. Havainnoista kehittyy ajatelmia, vaikuttavia elämännäkemyskiteytyksiä.

”Niin painoa on ainakin kahdenlaista. Että mikä on ja mikä tuntuu. Voi olla että ihmisessä ei riitä niin monenlaista tuntemista että jokaiseen asiaan olisi omansa. Siksi ikävä olo ja painava tunne on vähän samanlaista joka kohdasta puristavaa kuin istuminen liian ahtaassa sukelluskellossa kun sitä hiissataan laskuköysillä yhä alemmas.”

Anguksen kehityskaari etenee siihen, ettei hän pelkää omia ajatuksiaan luonnon omavaltaisuudesta ja Jumalan epävarmasta roolista siinä, ja se laskeutuu tietoisuuteen: maanpäällisen, merenalaisen ja tähtitaivaan tutkimisessa hänellä on oma osansa, vaikka se jäisikin vain hänen tietoonsa. Hän aikuistuu vasta, kun joutuu luopumaan, jopa luovuttamaan. Traagisuudessaankin se sisältää mahdollisuuksia. Silmä- ja jalkapuolena Anguksen ”aika taittuu ei katki eikä uudestaan alkuunsa vaan uuteen alkuun”.

”Sillä lailla muistaminen tapahtuu, että hetkessä on silta toiseen ja ne molemmat ovat yhdessä muistamista.”

En tahdo päästä millään irti Merenpeiton tunnelmasta ja kielestä. Selailen muistilaputtamiani kirjan sanomishienouksia. Voisin siteerata lukuisia kohtia. Suuren vaikutuksen minun tekevät esimerkiksi romaanin ajan ja muistamisen teemat. Etenkin osuvat Anguksen ajatukset ikääntymisestä, poissa olemisesta, paluusta ja ajan suhteellisuudesta.

”Ehkä näin on koko ajan ja koko ajan enemmän kun muistamista on enemmän, että menettää pois eikä sitten jotain paikkaa ja aikaa enää itsellä olekaan eikä sitä saa takaisin vaikka kuinka etsisi koska sitä ei ole. Mietin näin mutta onko se ollenkaan totta koska aikaisemmin olen ajatellut niin että kaikki mitä on ollut on yhä vaikka sitten kuinka peittyneenä uudemman alle.”

Merenpeiton anti on niin runsas, että kaikki siitä kirjoittamani tuntuu riittämättömältä pintaraapaisulta. Olli Jalonen luo maailman, ajankuvan ja kohtalot, jotka otan todesta. Sellaista on elämyksellinen kirjallisuus, joka liikauttaa ajatuksia ja tunteita uuteen asentoon. Jalonen teki sen taas.

– –

Olli Jalonen
Merenpeitto
Otava 2019
romaani
462 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.