Avainsana-arkisto: Sirpa Kähkönen

Tankkien kesä (Otava 2016) jyrää tunteella. Annan mennä, niin on antanut Sirpa Kähkönenkin: häpeämättömän emotionaalinen ja harkitun rakennelmallinen on Kuopio-sarjan uusin osa. Tehoaa minuun, totta tosiaan.

Edellinen Hietakehto (Otava 2012) ihastutti kamarinäytelmätyylisenä teoksena, joka kokoaa sarjan keskeiset henkilöt samaan saareen elokuussa 1943. Tankkien kesä yllättää: henkilöt kertovat itse, vaikka taas rajataan kerronta-aika muutamaan päivään Kuopiossa elokuussa 1968. Minäkerrontaan Kähkönen kääntyi jo hienossa Kuopio-sarjaa sivuavassa romaanissa Graniittimies (Otava 2014), mutta nyt kertojien sisäinen puhe viedään lähes äärirajoille.

”Hän on niin äkkiä elävänä edessäni – -.”

Romaanissa on toistakymmentä kertojaa, iältään noin 4-80 -vuotiaita. Jokaisella on menneisyytensä, tapansa katsoa muita ja itseään. Subjektiivisuus korostuu, ja kertojien yksilölliset tulkinnat rajaavat kokemuksia:

– –  että olen oma ihmiskokeeni ja havainnut miten psykologinen tila voi vaikuttaa aistimuksiimme. Ja päätellyt siitä, että maailma saattaa jopa olla pelkästään oma mielteemme.

Kirjan rakenne myötäilee kahden henkilön unelmaa: Juho Tiihosen arkkitehtuurinäkemyksessä rakennuskannan aikakerrokset käyvät vuoropuhelua eikä vanhaa saisi hävittää; Stella Mertanen haaveilee museosta, jossa magnetofonille tallennetut haastattelut soivat limittäin ja näytillä on kuvia eri aikojen ihmisistä ja eletyn elämän esineistä. Näistä – päällekkäisistä kerroksista ja äänistä – on Tankkien kesä tehty.

Tällainen saattoi olla Tuomien puutalopihapiiri. (Kuvan otin Tampereen työläismuseon sisäpihalta.)

Äänikirjo vaikuttaa ainoalta oikealta rakenneratkaisulta. Se inventoi itsenäisyyden ajan virtauksia ja siitä, miten historia, asema ja kohtelu ovat vaikuttaneet yksilöihin. Näin ei kerrota tapahtumia vaan kokemuksia, ja juuri se vie tarinoita ihon alle. Lisäksi kerronnassa viehättävät ristiriidat: asiat ja ihmiset näyttäytyvät erilaisina kertojasta riippuen.

”Ei ole ollut lupaa puhua vaikeasta.”

Kielen ja kerronnan tyyli on muuttunut Kuopio-sarjassa, nyt tunnepuhe jopa runollisesti punkee pintaan. Kertojina on myös puro, puita, taloja ja tankkeja. Ne olisin jättänyt pois, mutta kertojien reflektoinnin haluan säilyttää, vaikka niissä voi olla koristellen ilmaistuja tuntoja.

Keskeiset henkilöt sijoitetaan kynnykselle, jossa katsotaan sisälle – arvioidaan omia toimia ja muiden. Se tuntuu kirjallisen asetelmalliselta, mutta se repii rakoja ajattelutapoihin ja avaa ymmärrystä kunkin kohtaloon. Esimerkiksi Lassi Tuomen pohdinnat osastaan puolisona, isänä ja isoisänä riipivät. Samoin se, ettei mikään horjuta hänen puna-aatettaan, ei edes tankkien vyöry Prahaan.

Kirjailijan alter ego Hilla – Anna ja Lassi Tuomen tyttärentytär – ilmestyy yhdeksi kertojaksi. Tämä isovanhempiensa ilo tarjoaa pikkulapsen katsantokannan maailmaan ja kuvastaa jatkuvuutta, eteenpäinmenoa. Se on myös vastaus Hilda Tuomen kysymykseen: Kuka menneitä meijän jälkeen oottelee? Ja se vahvistaa teemaa:

– – mutta lapsena tarttuu parhaiten aatteet ja kielet ja asenteet ja murheet.

Kähkönen on etenkin edellisessä sarjan osassa näyttänyt lasten kokemuksen ja osan aikuisten maailmassa. Nyt potkii pintaan vaiettuja asioita, lähinnä se, miten aikuisten valta lapsiin vaikuttaa. Esimerkiksi häädetty Charlotta muistuttaa vastuusta, jota lapsista tulisi kantaa, ja fataaleista virheistä, joita aikuiset tekevät.

Tällaisia saattoivat Tuomet olla Hillan isovanhempina. (Kuvan nappasin muutama vuotta sitten kirjailijan aikakauslehtihaastattelusta.)

”Minkä sille mahtaa. Elämä menee niin.”

En tiedä, minkälaista olisi lukea Tankkien kesä, jollei ole lukenut kuutta aiempaa osaa. Ehkä kirjan voi lukea aateromaanina vuodesta 1968, jolloin polarisoituminen ja sodan läheisyys – jopa uhka – vaikuttaa joka sukupolveen. 1968 on taite, hullu vuosi. Romaanin äänisekamelskan voima piilee siinä, että teoksessa kuuluvat arvottamatta rinnakkain punavankien, työläisten, luokkanousijan, sivistyneistön, yrittäjien, journalistin, kapinanuorten, sotatraumakärsijöiden ja pasifistien äänet –  ja tytön, jolle hyvinvointivaltioksi ponnistava Suomi tekee mahdolliseksi kasvaa vaikka sepäksi tai astronautiksi. Tai kirjailijaksi.

Minä luen Tankkien kesää myös perhetarinajatkumona. Olen tuntenut suuren osan henkilöistä 1920-luvulta lähtien. Toivoisin voivani kertoa lempihenkilöistäni, vaan en raaski tehdä valintaa, ei aika eikä tila riitä. Jotain kirjasta kertoo se, että henkilöluetteloon menee neljä sivua. Hyvän kirjallisuuden merkki on se, että henkilöistä tulee rakkaita kirjasukulaisia; näistä kuopiolaisista on tälle hämäläislukijalle tullut. Ja vaikkei hyvää kirjallisuutta mitata kyyneleiden määrällä, liikutuin, eli nenäliinoitta eivät nämä kirjakohtaamiset sujuneet.

Koen lukiessani pakahduttavaa luopumista, sillä moni läheinen kirjan henkilö on elinkaarensa päässä, ja useita jo muistellaan edesmenneinä. Vaikka uusia polvia on syntynyt ja odotetaan, luen tätä seitsemättä osaa sarjan finaalina. En tiedä, että niin olisi, mutta siten Tankkien kesä minuun vaikuttaa. Ja jos niin on, sarja loppuu komeasti, jopa patetian sallien. Se on fanfaari moniääniselle ihmisyydelle, kumarrus selviytymiselle ja ravistus rakkauden moninaisuudesta. Ja kuten koskettavassa kirjassa kuuluu olla, mikään tuosta ei tapahdu kivutta tai menetyksittä.

Tilinteon tunnelma, surumielisyys hiipii päälle. Menneet virheet painavat suurta osaa kertojista, eikä maailmantila herätä toiveita. Mutta eteenpäin pyritään vaikka syän märkenis. Kuopion torin laidalla ei silloin ennen eikä nytkään voi tehdä hetkessä maailmaa nytkäyttävää, mutta jotain pientä voi aina tehdä, välittämistä. Ja sillä on merkitystä.

Koska niin tämä aika opettaa: suuret määräävät pienten kohtaloista. Mutta pienet elävät muurin koloissa, vesi virtaa maan alla, betoni halkeilee, lähteet pulppuavat syvyyksissä. Ja jonakin päivänä, kaukaisena ehkä, tuuli käy kolossin yli ja se vavahtaa ja se vaipuu polvilleen. Ja pienet, ne huojuvat tuulessa ja kylvävät siemenensä yli maan.

– – –

Sirpa Kähkönen
Tankkien kesä
Otava 2016
Kuopio-sarjan 7. osa
romaani
412 sivua.
Suuri kiitos kustantajan PDF-ennakosta; kirja on julkaisuvapaa 17.8.2016.

Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014)  on vaikuttava. Kähkösen kerronta sävyttyy uudenlaiseksi pietarilaisessa suoilmassa, jossa suomalaistaustaiset vallankumoukselliset toimivat ja taipuvat aatteen vuoksi 1920-luvun alusta Stalinin vainoihin.

Romaani alkaa Kähköselle poikkeuksellisesti minäkerrontana. Toveri Klara Tuomi kirjaa elämäänsä ja toimintaansa kuin todistuslausuntoa. Klaran kirjoitustyyli on asiallista, toteavaa, totista. Siinä on tuurilaista, tekemistä referoivaa poljentoa, mutta Antti Tuurin kertojia useammin Klara tekee ympäristöä, henkilöä tai tunnelmaa laventavan havainnon. Joitain repliikkejä hän tallentaa, ja harvalukuisina ne tähdentävät sanottavaa ja keskustelijoiden suhteita. Hän on myös jollain tavalla kiehtovan varauksellinen. Klara kirjaa asioita sellaisena kuin hän nimensäkin mukaan on, kirkkaana ja selkeänä.

Sanoin että olin saanut kovin vähän aikaan ja että tiesin, miten pieni puuska voisi tämänkin tuulentuvan kaataa. Mutta lisäsin, että hartain toiveeni oli pysäyttää pala tulevaisuutta nykyisen keskelle. Jotta tuntisin eläväni enkä vain odottaisi jotain tulevaksi.

Romaanin loppuosan pääjaksossa kerronta siirtyy kolmanteen persoonaan. Kähkönen on hionut tyyliään koko Kuopio-sarjan ajan, ja Skatshki-luvussa on samaa kamarinäytelmähenkeä kuin romaanissa Hietakehto; nyt tuodaan yhteen kaikki keskeiset henkilöt yhdeksi päiväksi, jolloin mennyt, oleva ja tuleva tiivistyvät. Kähkönen tavoittaa lumoavasti ja kirpaisevasti kuvaamiensa henkilöiden tilanteen ja tunnelman. Jokaista katsotaan sisälle ja nähdään toistensa silmin ulkoapäin. Sisin ja ulkoinen yhdistyvät kielessä ja kerronnassa, joissa on ihmisen tuntu ja tunne.

Romaanin rakenne on oivaltava: ensin yksilön näky kollektivismiin, sitten tuttavaverkoston kohtalokatselmus. Romaani voisi minun puolestani loppua Klaran pysäyttävään ompelijarunoon keväisen rovion äärellä, mutta lopuksi romaanissa on vielä lyhyet aiheaukaisut toisen maailmansodan loppua ja Tashkentia myöten. Sen lisäksi, että Graniittimies tehoaa rakenteeltaan ja kerronnaltaan, sen henkilöt ja tapahtumat avaavat kotimaisessa kaunokirjallisuudessa aiemmin vain raollaan pysyneet ovet.

Klara ja Ilja Tuomi hiihtävät toiveikkaina Petrogradiin rakentamaan vapauden maailmaa, jossa ei tausta ja varallisuus vaikuta vaan yhteinen aatteen puolesta uurastaminen. Kuopio-sarjasta tuttu Iljan veli Lavr, Lassi Tuomi, tulee perässä puna-armeijaoppiin. Tuomet tutustuvat leimuavaan Jelenaan ja hänen puolisoonsa Henrikiin. Läheisenä alkaa tuttavuus sirkuksen ihmispyramidihahmona uransa aloittavan Tomin kanssa. Tomin kautta piiriin liittyy nuori sirkuslainen Shura isineen ja Tomin ystävä Galkin. Aluksi karussa elämässä on myös 20-luvun ilottelua avoimia avioliittoja myöten, mutta Petrograd muuttuu Leningradiksi ja alkaa kansanvihollisuusvaino. Lavr karkaa koto-Suomeen, ja vain yksi henkilöistä onnistuu vehkeilemään yhteiskunnan ilmiantorattaissa.

Yhteiskunnan inhimillisyysmittari on lapsista huolehtiminen. Siitä karun kuvan antavat vallankumouksen katulapsilaumat, joita kansanvihollisuusvainot hyväksikäyttivät ja kartuttivat.

Klaralle merkityksellisintä on toiminta Galkinin käynnistämässä katulapsityössä. Sitä ennen Klara kulkee maaseudulla kansanvalistajana. Se ja orpjen osa osoittavat Klaralle, että vallankumoussanat ja -teot eivät kohtaa toisiaan. Romaani kuvaa kipeästi, miten eri tahdissa kirjan henkilöt tähän todellisuuteen törmäävät, miten kukin joutuu sen kohtaamaan ja miten siitä vaietaan.

Klara sanoi kerran hänelle, että nautinnon kiroaminen oli Tolstoin suurin virhe. Että ihmisen tuli saada kokea autuus, jotta hän ymmärtäisi, mikä on ihmiselle yhteistä eikä korottaisi itseään toisten yläpuolelle. Ja jotta hän olisi kyllin onnellinen säilyttämään sen, mikä on säilyttämisen arvoista eikä vihassa tuhoaisi kaikkea vanhaa. Että ihmistä ei pitänyt raastaa ja piiskata kohti tulevaa. Silloin tuntui, että Klara kritisoi myös omaa vakaumustaan.

Klaraan, aiemman tuotannon Anna Tuomen tavoin hyvän naisen ideaaliin, tutustuu romaanissa lähimmin, mutta myös muut henkilöt Kähkönen onnistuu esittelemään, joskin osan hahmoista vain pienin vihjein ja väläyksin. Heitä haluaa seurata, heistä haluaa tietää aina enemmän. Henkilöistä tulee keskenään rinnakkaisia ja vastapareja erilaisin versioin. Esimerkiksi äitiyttä ja lapsia käsitellään näin: Klara adoptoi kaksi katulasta, kun taas Jelenalta on yksi vauva jäänyt rajan taa, toinen syntyy koketeerausvuosien päätteeksi – ja tämä toinen Neuvosto-polvi tulee näkemään kovan kautta utopiavaltion vajoamisen.

Ihailen tapaa, jolla romaaniin upotetaan runsas kuvasto siten, ettei se karkaa käsistä vaan syventää aate- ja vapausteemaa. Piirtäminen, piirrokset ja valokuvaaminen ovat toistuvia aineslonkeroita, samoin langat ja ompelu. Unikuviakin katsellaan ja laajennetaan reaalia. Majakovskin runoa käytetään sekä suosion että tuomion mittana. Karhun myyttinen hahmo solahtaa luontevasti kahlinta-vapaus-akselille – karhumytologiaa sekä samoja aikoja ja aiheita ovat tänä vuonna Graniittimiehen lisäksi uusintaneet Venla Hiidensalon Karhunpesä ja Anni Kytömäen Kultarinta. Entä mikä tai kuka on Graniittimies? Se on sekä unelma yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen vapauttamisesta että totuus utopian romahduttavasta, tunteettomasta kivikasvoisuudesta.

Graniittimies on monikerroksinen romaani, vaikka aatetappion käsittely voisi helposti lipsahtaa yksioikoiseksi. Aihe hengittää henkilöissä. Myös kaupunki elää, kadut ja rakennukset huokuvat ajan ja paikan huurua. Kaupungissa yksi ei ole mitään, eikä yksin voi mitään. Poikkeamat Krasnoje Selon kesiin ovat hetkittäin jopa toivotun idylliyhteisön palasia. Viimeisenä keväänä huvila-alueen heräävä luonto on luopumisen vastakuva.

Tätä minä kaunokirjallisuudessa palvomoin: fiktio kantaa minut ihmisen toteen sen kauneuden ja rumuuden kertoen, ajasta ja paikasta huolimatta sellaisin ilmaisukeinoin, jotka värähtelevät päässä ja palleassa. Nöyrin kiitos uniin tunkevasta kirjasta.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Tänään käynnistyi #Lukuhaste, jonka osallistumisohjeet ovat eilisessä postauksessani. Kotimaiset kirjabloggajat ovat mukana Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjassa.

Sirpa Kähkösen romaani Hietakehto itketti jo sivulla 60. Sota-ajan näkökulma on korostetusti kotirintaman lasten, jotka ovat lähinnä isättömiä tai äidittömiä, vähintään henkisesti puoliorpoja. Henkilögalleriassa on myös aikuisia: johtaja, tohtori, toimittaja, taiteilija, muusikko, rouvia ja palkollisia; kaikki elelevät elokuussa 1943 Kuopion lähellä olevan huvilan läheisyydessä. Lähes jokaisella on arpia lapsuuden nutistavasta kasvatuksesta, mikä onkin yksi romaanin teemoista.

Luokkajako on selvä, mutta ihmeellisesti ohi aseman riittää lämmönpilkahduksia lapsille. Romaanin alun hätkähdyttävin kuva on, kun tämä joukko todistaa vaikuttuneena orvon, puolikielisen kahdeksanvuotiaan tytön orastavaa lukutaitoa.
”Charlotta tuijotti vain kirjaansa ja luki, ja kuvat syttyivät ja sammuivat hänen mielessään, ja hän lipui niiden joukkoon, ja lampunvalossa häilyvä pöytä oli kuin se kaukainen saari josta hän luki, ja sitten hän tuli viimeisille riveille ja rytmi oli hänessä ja oli helppo lukea vaikeatkin sanat, ne joita ei ymmärtänyt muutoin kuin osana sointia: – -.

Lapsi lukee siis Kiven runon ”Lintukoto”. Kun vielä romaanin nimi on traagisesta Kiven lapsenhautausrunosta, lukija saa aikamoisen alkujohdattelun. Se pistää jännittämään, mitä pienille voi tapahtua. Miten autuasta on kuitenkin, että joillakin on jonkinlaiset lintukodon hetkensä, vaikka sodan vaikutukset ovat koko ajan elokuun viimeisen viikonlopun valon ja lämmön varjona.

Kähkönen on taiturimainen sanailija. Hän osaa yhdistää vanhanaikaista ja vakavaa tyyliä elävään puhekieleen. Kielen rytmiin on nautinnollista vaipua. Ei voi kuin ihailla, millaisia ja millä tavalla totuuksia elämästä kerrotaan. Myös kuvattu postikorttimaisema lähtee pikana lukijan verkkokalvolle.

Kirjailjan vahvuus on henkilöiden kuvaamisessa. Jokaisen noin kymmennen henkilön olemisen ydin selviää, on sitten kyse isättömästä pojasta, äidittömästä tytöstä, murrosikäisen kaipuusta, rintamalomalaisen irrallisuudesta, velvollisuuksiaan noudattaneesta vaihdevuosilaisesta tai uurastuksesta väsyneistä äideistä. En usko, että sota-ajan ihmiset antoivat itsensä eritellä tuntojaan siten kuin romaanin henkilöt tekevät. Kähkösen moderni ihmiskuva on kuitenkin nykylukijalle käsitettävä ja tosi. Perustunnot ovat toisaalta ajattomia: ihmisen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, kosketetuksi ja hyväksytyksi sellaisenaan.

Romaani on pakahduttava kuva monimuotoisesta kaipuusta ja taiteilusta elää annetuissa raameissa. Siinä on myös emansipaation selvä linja: kotirintaman naiset eivät enää taivu vanhan maailman malliin, eivätkä yhteiskuntaluokat pysy muuttumattomina. On myös vahva usko siihen, että sivistys ja koulutus antavat mahdollisuuksia edetä elämässä. Mutta suurin niistä on rakkaus, ja rakkaus etenkin pienimpiä kohtaan. ”Sillä se jälki jonka me jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme.”

Soisin, että kaikki lukisivat Kähkösen mikrohistoriasarjan, koska itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenten yhteiskunnalliset vaiheet heräävät ainutlaatuisesti eloon naisten ja lasten kokemina, miesten osuutta sivuuttamatta. Mustat morsiamet tuuppasi eteenpäin Tuomien ja kumppaneiden elämää useita vuosia. Osa osalta Kähkönen on hidastanut tahtia: Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä syventävät tapahtumia ja henkilöitä. Tässä kuudennessa Kuopio-sarjan romaanissa edettin vain noin kolme vuorokautta. Lukijana tunne on turvallinen: hienoa, että luvassa on tämänkin osan jälkeen tarinaan jatkoa. Voi, kun sota loppuisi. Voi, kun Tuomen Anna ja Lassi vihdoin saisivat tutustua toisiinsa. Voi, kun Juho ja Charlotta saisivat turvaa ja lämpöä. Ja Arvi ja Mari. Ja Hilda, myös jylhä Hilda.