Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Sirpa Kähkönen on työstänyt äidin kuoleman jälkeen väkevän teoksen suruista ja murheiden perhehistoriasta: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia (Siltala 2023) niin, että hän kieputtaa kirjaansa eri kirjallisuuden lajeja. Löydän sieltä elämäkertaa ja sukutarinaa, ja olkoon myös autofiktiota, sillä kertoja kuvaa itseään ja sukuaan kaunokirjallisin keinoin. Jo kirjan alkuasetelma hyödyntää fantasiaa: kertoja juo viinimarjamehua pienessä asunnossaan ja mukaan kutsuttuna on vuosi aiemmin kuollut äiti.

”Tule äiti, erotaan huolella. Puhutaan, tämän kerran. Olen saanut tilaa, nyt näen sinut. Kovasti haluaisin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut lähtösi jälkeen.”

•

Kansanrunohahmo Tuonen tytti taitaa olla kutsumatta aina läsnä, ja myöhemmin kertojan kanssa viettää aikaa äidin lisäksi muuta kuollutta sukua. Kirjan loppu liikuttaa minua todella, kun kertoja pienentää itsensä ja äitinsä lapsiksi ja iäti isän rakkautta hamunnut äiti pääsee isänsä syliin eikä kauna kertojan saamasta ukin huomiosta kalva enää välissä.

Siinä taisi tulla yksi sisältöpaljastus – pahoittelen. Toisaalta kirja on mielestäni sellainen, ettei sisällön tietäminen pilaa lukukokemusta. Kyse on kerronnasta ja käsittelytavasta. Kirjassa tuntuu pidäkkeetön kirjoittamisen tahto, jolloin voi käyttää sadunomaisuutta, toistoa, tekstuurivaihtelua, kielen kiemurtelua, aiheista toiseen liu’untaa – ja heittäytymistä suurien surujen pyörteisiin ja mahdollisuuteen pelastautua rannalle hengittämään vapaammin kuin ennen. Keinot ovat tietoiset, romaaninomaiset olematta sitä, ja silti ovat. Sen kieltäminen vahvistaa:

”Entä sinun, äiti kulta. Jos tämä olisi romaani, taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien piiloitetut vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään. Sinä näytit haavat ulkomaailmalle, sinä toit kätketyn esille.”

•

Kertoja purkaa ylisukupolvisia raskaita taakkoja, selviytymisstrategioita tragedioista toisiin. On vainoa, väkivaltaa, vihaa, raivoa, pelkoa, karkeita sanoja, ymmärtämättömyyttä. Kertojan äitisuhteen kauheudet juontavat niin äidin nuoruuden junaonnettomuusvammoista kuin myös äidin kotikaltoinkohtelustakin. Kertoja kuitenkin käy kirjassaan myötätuntomatkalle.

Kirja myllertää minua Kuopio-sarjan lukijana, ihailijana. Se asettaa romaaneita johonkin uuteen asentoon, enkä ihan tiedä millaiseen.

Romaanisarjassa kertojan äiti on häivytetty lähes kokonaan pois, nyt hän ilmestyy, pyörremyrskynä. Kertojan isovanhemmat Lassi ja Anna Tuomi ovat sen sijaan kuin hyviä tuttuja romaanisarjasta. Muka jo kaiken heistä tietäneenä 36 uurnaa tuo esiin muita puolia, ei vain niitä, joita Kuopio-sarjassa on muokattu fiktiotarpeisiin. Nyt on tositarve nähdä isovanhemmat kertojan äidin vanhempina ja menneisyyksiensä karkeuttamina, eivätkä silti Anna Heleenan ja Laurin hellyys ja rakkaus kirjailija-tyttärentyttäreen häviä mihinkään.

Elävän elämän ristiriidat ruokkivat sukusaagan kipeän koskevaksi ja todeksi, sillä pelissä on suurin, rakkaus.

•

36 uurnaa on kauhean kaunis kirja, on siinä kauheutta ja on kauneutta, se on ääritunteista ravintonsa sulattanut. Ehkä ihmettelen kertojan isän lähes täydellistä näkymättömyyttä, mutta tämä on jäähyväiskirja äidille ja siinä samassa isovanhemmille sekä edeltäville polville. Yhä koskettavammaksi ja monisyisemmäksi käy kirjan alaotsikko, Väärässä olemisen historia.

Huomaan, että ottaa aikaa järjestellä mielessä tätä hienoa kirjakokemusta. Mietin myös, voiko tämän jälkeen Kuopio-romaanisarja jatkua. Jotain erikoista nyt nytkähtää Kähkösen tuotantoon.

” – Mene vain, sanoo ääni takanani.

Minä otan potkitun, veritahraisen kapsäkin lattialta. Siinä minun matkatavarat. Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä:

-Taakse katsomatta, hän neuvoo.”

Voiko olla katsomatta taakse, menneeseen? Jää nähtäväksi. Mielenkiinnolla odotan ja katson, mitä Kähkösen tuotannossa tuleman pitää.

•

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia, Siltala 2023, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.